Liisa Sofia Pöntinen esittää vaativan monologinäytelmän sydänalaa kouraisevalla intensiteetillä.
Pöntisen läsnäolo näyttämöllä saavuttaa asteen, jossa on mukana jo aimo annos hurmosta. Pöntisen roolityössä kristallisoituu se, mitä Imatralla Neva-Saimaa – teatterifestivaaleilla vieraillut Andrei Moguchi tarkoitti sanoessaan, että tärkeintä on olla aito.
Jari Juutinen ohjaa nyt mestarin ottein. Esityksen rytmi on lähellä täydellistä. Kristian Smedsin kirjoittama Dostojevski-tulkinta Sad Songs from the Heart of Europe on niin painava puheenvuoro maailman menosta, että katsojalle on annettava aikaa sen omaksumiseen.
Myös Riitta Ukkosen, Pöntisen ja Juutisen yhdessä tekemässä lavastuksessa näkyy Smedsin luoman teatterikäsityksen ydin. Teatteri ei taiteena kaipaa kimallusta ympärilleen tai koreita hepeniä.
Smeds ei varmasti tykkää, kun väitän että hän tekee myös poliittista teatteria. Yhtä varmaa on kuitenkin myös se, että jokainen Smedsin produktio on ollut myös vahva manifesti ekologisen elämäntavan puolesta. Ukkonen ja kumppanit tekevät kunniaa tälle traditiolle.
Itse saatoin jälleen myös aistia vahvasti Smedsin teatterikäsityksen orgaanisuuden. Tai kun orgaanisuus on taiteesta puhuttaessa kovin epämääräinen käsite, olisiko parempi puhua smedsiläisen teatterin evoluutiosta. Tutut esineet, rakenteet ja kohtaukset toistuvat ja ovat tunnistettavia, mutta ne saavat aina uusia merkityksiä.
Ensi-illassa yleisö nousi seisomaa osoittaessaan suosiotaan, eikä taputuksista meinannut tulla loppua. Olimme saaneet yhdessä kokea jotakin ainutlaatuista.
Sad Songs from the Heard of Europe on kuitenkin teksti, jossa todellisen maailman raadollisuus tulee esiin niin väkevänä, että se särkee lumouksen. Se kuvaa todellisuutta, jonka me pyrimme aktiivisesti kieltämään tai ainakin unohtamaan.
Smeds laittaa jo monologin alussa esityksen Sonjan sanomaa, että myös kesken esityksen teatterin katsomosta voi lähteä pois. Ovi on auki myös siihen suuntaan. Repliikki on kuin savukeaskin kanteen painettu varoitus: tämä esitys tekee taatusti kipeää ja voi vahingoittaa pysyvästi katsojan mielenrauhaa.
Ei ole sattuma, että Smeds on tarttunut juuri Fjodor Dostojevskin ehkä kuuluisimpaan romaaniin Rikos ja rangaistus.
Kuten tiedämme Dostojevskin Raskolnikovin ja Sonjan tarina on kirjoitettu 1800-luvun Pietarissa. Smeds haastaa meidät katsojat kysymällä, onko mikään muuttunut 150 vuodessa.
Ensimmäinen vastus esitettyyn kysymykseen on, ei mikään. Ei, ei vaikka siihen väliin mahtuu kaksi maailmansotaa ja maailmanhistorian tähän mennessä hirvittävimmät, teollisessa mittakaavassa, tieteellisin metodein toteutetut kansanmurhat.
Vasta sen jälkeen tajuaa, että kaikki on muuttunut, ja vielä huonompaan suuntaan. Dostojevskin romaanissa Raskolnikov saa kokea lopulta armon myös maallisen oikeuden edessä. Smedsin Raskolnikov päätyy itsemurhaan. Mitään toivoa ei enää ole.
Smeds on monien muiden merkittävien taiteilijoiden tavoin humanisti. Elämä on ihme. Estetiikan kiellä tämän arvoituksen tutkiminen muuntuu kauneudeksi. Suurin kaikista on rakkaus, kuten Raamatussakin asia kauniisti ilmaistaan.
Smeds on siis uransa alusta asti hoitanut virkaa ihmiskunnan unilukkarina. Sävyt ovat kuitenkin produktio produktiolta muuttuneet yhä tummemmiksi.
Kajaanin kaupunginteatterin johtajana Smedsin ensimmäinen produktio oli Huutava ääni korvessa. Siinä esityksessä Smeds toi ensimmäisen kerran esille myös suomalaisessa yhteiskunnassa sileän pinnan alla jylläävät vihan voimat.
Smedsin 12 Karamazovissa ainakin katsoja laitettiin jo kirkkaasti selkä seinää vasten. Koko esityksen läpi kulkee vahvana juonteena väkivalta ja epäilys. Paitsi Jumalan olemassaoloa esityksessä epäillään myös taiteen mahdollisuuksia. Nämä kaksi suurta pyhää ovat myös Smedsin taiteessa vahvasti kytköksissä toisiinsa. Ainakin itse olen vakuuttunut tästä.
Sad Songs From Heart of Europea monologiesityksessä asia sanotaan suoraan. Silti Smeds jaksaa yhä patistella meitä ajattelemaan kaikkia niitä, jotka ovat syrjäytymässä elämästä maaseudulla ja varsinkin suurkaupunkien homehtuvissa lähiöissä.
Kreikassa, Espanjassa ja Italiassa nuorten aikuisten työttömyys on ylittänyt 50 prosentin rajan aikoja sitten. Romaniassa, Bulgariassa ja muissa köyhissä Euroopan maissa tilanne on vielä monin verroin surkeampi. Näissä maissa nuorilla ei ole mitään mahdollisuuksia edes opiskelun avulla yrittää pärjätä siinä pelissä, jota tulevaisuudeksi sanotaan.
Puhumattakaan niistä sadoista miljoonista nuorista ihmisistä Afrikassa ja Aasiassa, jotka ovat valmiita riskeeraamaan henkensä saavuttaakseen edes jollakin tavalla ihmisarvoisen elämän. Tai niistä nuorista, jotka elävät orjuutta muistuttavissa oloissa, antaakseen edes perheilleen jonkinlaiset elämisen mahdollisuudet.
Tällaisia Sonjan kaltaisia nuoria tyttöjä on satoja tuhansia, ellei miljoonia myös meidän keskuudessamme täällä periaatteessa vielä hyvin voivassa Euroopassa.
Monologissa Pöntinen heiluttaa yhdessä kohtauksessa Neuvostoliiton pienoislippua. Se kuvaa yhtä toistuvaa teemaa Smedsin näytelmissä. Mikä on rakkauden ja idealismin suhde, ja mihin tämä idealismi voi johtaa?
Väkivalta johtaa väistämättä umpikujaan. Mutta missä on toivo, jos myös rakkaus johtaa samanlaiseen umpikujaan?
Smeds on aikaisemminkin tehnyt selväksi sen, mitä hän ajattelee juopoista. Sonjan virkaheitto ja rapajuoppo isä Marmeladov on helppo mieltää myös kulutusyhteiskunnan symboliksi. Maailman hikipajoissa, bordelleissa ja parempiosaisten piikoina luvuton määrä tyttöjä ja poikia palvelee tätä omia mielihalujaan itsekkäästi toteuttavaa hirmuhallitsijaa.
Markkinoilla on juopon moraali.
Näytelmän alussa ja lopussa Pöntisen on pukeutunut hiukset ja osan kasvoistakin peittävään huiviin. Hänellä on päällään myös vartalon muodot peittävä kirkollista kasukkaa muistuttava takki.
Viittaus lienee selvä. Yhä useampien ihmisten mielestä meidät voi pelastaa lopulliselta kurimukselta vain voimakkaisiin auktoriteetteihin perustuva kuriyhteiskunta. Esimerkiksi islamilainen fundamentalismi ei ole vain uskonnollista kiihkoilua, vaan sen pohjalla on myös vankkoja ja syvällisesti ajateltuja näkemyksiä todellisuuden luonteesta.
Uskontoa ja politiikkaa ei voi 2010-luvullakaan erottaa toisistaan edes rautakangella.
Kajaanin Huutavassa äänessä korvessa laulettiin työväenliikkeen Kansainvälistä kädet ojennettuina natsitervehdykseen.
Se näyttää edelleen hyvin ikävästi ajan kuvalta.
