Nuoren venäläisen kirjailijan Jaroslava Pulinovitshin ja nuoren amerikkalaisen kirjailija-käsikirjoittajan Lena Dunhamin kuvaamat todellisuudet muistuttavat paljon toisiaan.
Dunhamin käsikirjoittama, osin ohjaama ja näyttelemä HBO:n televisiosarja Girls alkoi jokin aika sitten pyöriä televisiossa. Pulinovitchin näytelmään Natashan unelmat me, jotka ymmärsimme olla paikalla, pääsimme tutustumaan torstaina Neva-Saimaa Teatterisillassa Imatralla.
Todellisessa maailmassa, rikkaiden maiden hyvinvointisaarekkeiden ulkopuolella, tyttöjen lapsuus päättyy edelleen usein jo teiniässä alkavaan äitiyteen ja elinikäisen raadantaan liki orjuuttaa muistuttavissa olosuhteissa.
Kuitenkin myös aineellisen hyvinvoinnin keskellä kasvavia nuoria vaivaa yhä useammin osattomuus. Se ei ole aineellista puutetta, vaan näköalattomuutta. Euroopassa on jo nyt maita, joissa yli puolet nuorista aikuisista on työttömänä.
Nämä nuoret elävät tavallaan ikuista lapsuutta vanhempiensa siivellä. Se ”oikea elämä” on aina jossain toisaalla.
Pulinovitchin näytelmän tytöt ovat alle parikymppisiä, siis selvästi nuorempia kuin Dunhamin Girlsin juuri opintonsa päättäneet nuoret aikuisen.
Myös maailmankuva on vielä monta astetta synkempi. Pulinovitchin maailmassa ei tunneta edes tyttöjen välistä ystävyyttä ja solidaarisuutta, vaan jokainen tyttö on potentiaalien kilpailija, joka pitää nujertaa keinoja kaihtamatta.
Festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan myöntää, että pietarilaisen Etydi teatterin esitys ei todennäköisesti avaudu kunnolla, jos katsoja ei ymmärrä venäjää.
Esityksen kaksi pitkää monologia ovat hyvin tylyä ja voimakasta puhetta, niin voimakasta, että esitystä ei suositella alle 16-vuotiaille.
Englanninkielinen tekstitys piti katsojan kiinni tarinassa, mutta käännöksen ”vitut” ja ”huoran penikat” jäivät todennäköisesti kovin vaisuiksi vastineiksi venäjänkielisten voimasanojen rinnalla, eivätkä avanneet niitä kulttuuriin sidottuja piilomerkityksiä, joita näyttämöllä hyvin nuorilta ja haurailta näyttäneiden naisten tyly verbaalinen tykitys piti sisällään.
Kun sanottava on tarpeeksi painavaa, se ei tarvitse teatterissa mitään koristuksia ympärilleen. Dmitri Egorov on tehnyt näytelmästä hyvin pelkistetyn ohjauksen. Perinteet tietenkin velvoittavat ja näkyvät jo nuorten tekijöiden teatterin nimessä.
Tyhjällä näyttämöllä on vain yksi tuoli, jolla Vera Paranicheva ja Anna Donchenko istuvat esittäessään kumpikin vuorollaan pitkät ja ryöppyävät monologinsa.
Katosta roikkuva paljas hehkulamppu valaisee siihen ripustettua lehteä Natasha. Se on lähinnä teini-ikäisille tytöille räätälöity nuortenlehti, joka Katri Lättin mukaan on Venäjällä erittäin suosittu.
Se korostaa näytelmän nimeen liittyvää ironiaa. Näytelmässä omasta elämästään kertoo kolme Natashaa.
Näytelmän nuorten naisten oma identiteetti on ikään kuin kaapattu. Oma yksilöllinen minäkäsitys on muuttunut Idosl-kilpailujen ja tosi-tv:n keinotodellisuudeksi, jossa ihmissuhteet eivät ole enää päämäärä, vaan keino edetä kohti jotakin tavoitetta, jota ei kuitenkaan itsekään osata määritellä.
Tässä rakkaudettomassa maailmassa tärkeintä on olla julkkis.
Pulinovitch erittelee myös terävästi nuorten naisten seksuaalisuuteen äitisuhteeseen liittyviä kysymyksiä, joiden täydelliseen ymmärtämiseen tämän kirjoittajalla ei ole mitään edellytyksiä näiden ikä- ja sukupuolivammojensa takia.
Vera Paranicheva, Anna Donchenko ja Nadezhda Tolubeeva ovat kaikki äskettäin teatteriakatemiasta valmistuneita näyttelijöitä. Kolmikon läsnäolossa näyttämöllä oli herkkyyttä, joka lävisti helposti jopa vankan kielimuurin.
Ei tarvinnut ihmetellä, miksi ryhmä on kerännyt palkintoja ja loistavia kritiikkejä.