Yllätyksen ja hämmennyksen kautta orastavaan ymmärrykseen – NTGent-teatterin ONE SONG oli raju trippi ja koskettava matka surun maailmaan – Espoon Teatterin kansainvälinen esittävän taiteen festivaali alkoi upeasti

Melvin Slabbinck oli esityksen hurja rumpali. Hänen takanaan juoksumatolla juossut ja laulanut Joppe Tanghe. Taustalla esityksen kisakatsomo. Esityksen urheiluselostaja Karin Tanghe oli puettu vangin oranssiin haalariin. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Ensin sitä yllättyy, sitten hämmentyy, alkaa tulkita näkemäänsä ja lopulta ehkä myös ymmärtää. Kun tämä tunteiden ja ajattelun yhdistelmä toistuu omassa mielessä, tietää kokeneensa jotain merkityksellistä. Tätä varten taide on. Hollantilais-belgialaisen teatterin NTGentin Histoire(s) du théâtre IV -sarjaan kuuluva ONE SONG oli keskiviikkona Tanssin talon suuressa salissa täräyttävä kokemus.

Belgian Gentistä käsin maailmaa kiertävä ryhmä kirjoittaa esityksensä nimen versaalilla. Siihen on syynsä. Urheilun, konsertimusiikin ja tanssitaiteen estetiikkaa luovalla tavalla yhdistelevä esitys oli ja on tuskanhuuto. Se kertoo suuresta surusta. ONE SONG on teoksen taiteellisen johtajan Miet Warlopin requiem nuorena kuolleelle veljelleen Jasperille.

Teoksen runollisessa kohokohdassa itse taivas alkoi pisaroida näyttämölle suuria surun kyyneleitä.

Esityksen alussa oli aistittavissa suuren urheilujuhlan tuntua. Näyttelijä Karin Tanghen esittämä urheiluselostaja loi tunnelmaa huutamalla kannustushuutoja megafonilla, tarinan urheilijat veryttelivät juoksuradalla ja näyttämölle rakennetussa katsomossa katsojat esittelivät kannattajahuivejaan.

Hämmentävää näissä ensimmäisissä näyttämökuvissa oli se, että Tanghen oli puettu oranssiin haalariin, jollaisiin maailman terrorismin vastaiset yksiköt pukevat vankejaan ja terroristit panttivankejaan. Hieman hämmentävää oli myös se, että tällä meidän mainiolla urheiluselostajalla näytti olevan kolme jalkaa.

Elisabetch Klinck soitti viuluaan ja tanssi voimistelupuomilla. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Tämän jälkeen Elisabeth Klinck hieroi jalkapohjiaan magnesiumjauheeseen, tarttui viuluunsa, käveli näyttämön toisella laidalla seisseelle voimistelupuomille, kapusi avustettuna ylös ja alkoi soittaa. Pian soittoon yhtyi kontrabasso (ihan oikea läskibasso), kosketinsoitin ja rummut. Esitys alkoi purkautua valtavalla energialla.

Klinckin pajaista jaloista jäi näyttämölle valkoiset jalanjäljet.

Sitten alkoi juoksumatolla juoksevan Joppe Tanghen hengästyttävä laulu, lähes tunnin kestänyt one song.

Run for your life, till you die, till I die, till we all die…

Voimakas suru muuttaa meitä pysyvästi. Esityksen laulussa sitä verratiin painoon, joka valtaa oman tilansa meidän tajunnastamme. Ehkä myös esityksen urheiluselostajan oranssit haalarit kuvasivat tämän tunteen pysyvyyttä. Suuri suru vangitsee meidän mielemme.

Urheilutrivia ei kuulu tämän blogin kirjoittajan vahvuuksiin. Osasin tulkita esityksen urheiluintoilijoiden kaulahuivien merkityksen. Myös kohtaus, jossa näyttämölle rakennetun urheilukatsomon katsojat alkoivat tapella keskenään, meni jakeluun. Väkivalta kuuluu oleellisena osana ja riesana europalaiseen jalkapallokulttuuriin ja tietenkin meillä täällä pohja perukoilla jääkiekkoon.

Esityksessä oli epäilemättä myös paljon urheiluun liittyviä yksityiskohtia, joita en osannut tulkita. Esimerkiksi esityksen urheilijoiden paitojen numerot saattavat hyvinkin kilauttaa jotakin kelloa urheilua taiteilijoiden kotimaissa Hollannissa ja Belgiassa aktiivistesti seuraavien mielessä.

Hurjan energianpurkauksen keskelle Warlop oli ensemblensä kanssa sijoittanut seesteisen hetken. Siinä esityksen äänimaailmaa hallitsivat viulu ja kontrabasso. Niiden sointi toi mieleen renessanssin ja barokin suurten mestareiden sielunmessut. Tulkitsin tämän kohtauksen sillaksi yksityisestä surusta yleiseen, koko maailman nykyistä tilaa koskevaan suureen murheeseen.

All we need is that it finds its way/ snap, break, crack, folds ripples/ grief is here to stay….

Esitys huipentui esineitä särkevään aggressioon, jonka jälkeen näyttelijät jäivät makaamaan valkoisen pölyn peittämälle näyttämölle tai istumaan pää peitettynä vaihtopenkille. Vain esityksen kolmijalkainen selostaja jatkoi selostustaan. Kuva © Michiel Devijver/NTGent

Esityksen dramaattisessa lopussa valkoinen pöly peitti näyttämön ja kaikki esiintyjät makasivat maassa tai istuvat päänsä peittäneinä vaihtopenkillä. Sitä ennen taivaalta tipahtavia surun kyyneleitä oli yritetty tarmokkaasti kuvata pyyhkeillä ja paidoilla. Näiden kahden kohtauksen symboliikkaa ei ollut vaikea tulkita. Se oli helposti aistittavissa. Maailma meni näyttämöllä pirstaleiksi.

Oh you think you are silent, and in a bubble/ but everyone around you smells your trouble.

Tulevaisuus pelottaa meitä ja syystä. Se haisee epäilyttävästi kuolemalta. Me laitamme silmämme kiinni. Kun se ei auta, käännymme niiden puoleen, joiden mielestä väkivalta on viime kädessä ainoa keino reagoida päälle kaatuviin ongelmiin. Geert Wildersin äärioikeistolainen vapauspuolue voitti joulukuussa Hollannin parlamenttivaalit. Far Raight on vahvoilla myös Belgiassa ja äärioikeiston ehdokkaille ennustetaan äänivyöryä kevään eurovaaleissa.

Ainakin minulla esityksen äänimaailmaan kuulunut, tahtia ja aikaa mitanneen metronomin tasainen, läpitunkeva naksutus sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Siinä kuuluivat raudoitettujen sotilassaappaiden marssiaskeleet.

Aika kuluu sydämenlyöntien tahtiin. Aika loppuu, kun sydän ei enää syki.

ONE SONG päättyi käsi sydämellä. Sen näyttelijät herkistyivät kuuntelemaan kansallishymniä oikea käsi rinnan päälle kohotettuna. En oikein tiedä, miten viimeinen kohtaus pitäisi tulkita. Kansallislaulun kuunteleminen oikea käsi sydämen päällä on tuttu lähinnä amerikkalaisista elokuvista ja baseball-kulttuurista

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV aloitti keskiviikkona Espoon Teatterin uuden esittävän taiteen festivaali &Fest -Focus Gent. Festivaalin esityksen jatkuvat Milo Raun esityksellä Antigone in the Amazon perjantaina 7.3. Espoon kulttuurikeskuksen Louhi-salissa. Antigone in the Amazon on vaikuttavaa dokumenttiteatteria Brasilian maattomien ihmisten taistelusta kolonialismia vastaan. Esityksessä on mukana esityksessä NTGent-teatterin näyttelijöitä ja Parán alueen asukkaita ja aktivisteja.

Espoon Teatteri haluaa olla Suomen kansainvälisin teatteri. &Fest – Focus Gent -festivaali on vahva näyttö kansainvälisyydestä. Festivaalin nimi viittaa NTGent- teatterin kotikaupunkiin. Espoon Teatterin johtaja Erik Söderblom perusteli katseiden kääntämistä Gentiin festivaalin avajaispuheessa sillä, että kaupungissa tehdään todella kiinnostavaa teatteria.

Niin tehdään!  

ONE SONG – Histoire(s) du théâtre IV

NTGent-teatterin esitys Tanssin talon näyttämöllä 5.3.2024

Konsepti, ohjaus, lavasuunnittelu: Miet Warlop

Teksti: Miet Warlop neuvonantajanaan Jeroen Olyslaegers

Musiikki: Maarten Van Cauwenberghe ja työryhmä

Puvustus: Carol Piron, Filles à Papa

Valosuunnitteklu: Dennis Diels

Näyttämöllä: Simon Beeckaert, Elisabeth Klinck, Willem Lenaerts/Gilles Vandecaveye-Pinoy, Milan Schudel, Melvin Slabbinck, Joppe Tanghe, Karin Tanghe, Wieste Tanghe, Stanislav Bruynseels, Rint Dent, Judith Engelen, Marius Lefever, Luka Mariën, Flora Van Canneyt, Max Calonne  

Teatteri Telakan Synnytystalkoot on hykerryttävän hauska kabaree – Sen räppäävillä naisilla oli ensi-illassa sana hallussaan – Tätä pullantuoksuista esitystä ei pidä selittää puhki – Se pitää itse kokea

Antiikin Roomassa miehet eivät hautoneet muniaan. Yhä käytössä oleva kastemekko kertoo näytelmän tekijöiden mukaan noista ajoista, jolloin sekä naiset että miehet käyttivät peruspukunaan valkoista tai vaaleaa tunikaa. Kuvassa selin Kerttu Opus ja kastemekossa Piki Rantanen. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Synnytystalkoo oli kirpeä ja terävä analyysi väestöpolitiikan reunaehdoista. Tämän politiikan keskiössä on naisen kohtu ja siksi kulttuurit ovat kehittäneet kautta aikojen erilaisia keinoja naisen kehon ja mielen kontrolloimiseen.

Nimensä kabaree on saanut SDP:n silloisen puheenjohtajan Antti Rinteen vuoden 2017 puoluekokouksessa päästämästä möläytyksestä. Rinne vetosi väestöpoliittisessa kannanotossaan agraari-Suomen talkooperinteeseen, joka oli voimissaan vielä sodanjälkeisen jälleenrakennuksen aikana.

Tämän Rinteen mallin älyttömyys tehtiin näkyväksi jo esityksen alussa terävällä vastakysymyksellä: Miten hemmetissä voidaan puhua talkoista silloin kuin yksi ihminen tekee kaiken ja kaikki muut seuraavat hänen ponnisteluaan katsomosta? Kohtauksessa jokainen kohtauksen neljästä roolihahmosta kertoi oman kokemuksensa synnyttämisestä.

Kun puhutaan kohdusta, liikutaan yksilön itsemääräämisoikeuden ydinalueella. Kenellä on oikeus päättää naisen kehosta ja sen ainutlaatuisesta kyvystä synnyttää uutta elämää?

Tässä kohtaa konseptista ja ohjauksesta vastannut Meri-Maija Näykki ja työryhmä antoivat puheenvuoron niille naisille, jotka ovat tehneet päätöksen pysyä vapaaehtoisesti lapsettomina. Syitä tai ehkä oikeammin tällaisten syiden yhdistelmiä on varmasti yhtä monta kuin lapsettomuuspäätöksen tehneitä naisiakin – kohdullisia ihmisiä. Synnytyspelko, äitiyttä kohtaan tunnettu pelko ja maailmanpelko ovat omaa päätöstään harkitsevan yksilön kannalta täysin relevantteja perusteita tehdä oma ratkaisunsa.

Kabaree alkoi taikinan teolla. Kuvassa Tanjalotta Räikkä, Petra Poutanen, Piki Rantanen ja Kerttu Opus. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Tealakka.  

Naisten oikeudesta päättää omasta ruumiistaan ei ole edelleenkään mikään itsestäänselvyys edes kehittyneissä länsimaissa. Tästä kertovat jatkuvat taistelut esimerkiksi aborttioikeudesta. Aseena käytetään niitä historian hämäriin ulottuvia uskonnollisia normeja, joilla naisten lisääntymisbiologiaan on kautta aikojen pyritty kontrolloimaan.

Symbolitasolla Iranin, Venäjän ja monen muun maan naisten syvenevää ahdinkoa edusti pielaveteläinen lehmä Jella, joka ensimmäisenä suomalaisena nautana lypsi yli 200 000 litraa maitoa enne kuin joutui teurastamon kuljetukseen. Tällaiseen tuotantoennätykseen päästiin saattamalla Jella yhä uudestaan keinosiemennyksellä tiineeksi.

”Tuota tai kuole”, räppäsi Petra Poutanen kabareen Jellana.

Tuotantoeläimen elämästä oli riisuttu pois kaikki ne ”perhearvot”, joilla me lasten hankintaa perustelemme: läheisyys, rakkaus, luottamus, tasa-arvo ja seksi. Minun mieleeni kohtaus toi natsien lapsitehtaat (Geheimsache Lebensborn), joihin houkuteltiin yksinäisiä nuoria naisia synnyttämään yhä uusia SS-miesten siittämiä uusia arjalaisia.

Toki Jella symbolisoi epäilemättä myös sitä julmuutta, jolla me kohtelemme domestikoituja eläimiä.  

Jellan jälkeen väestöpolitiikan näyttämölle astuivat illuusionistit Riikka ja Petteri tekemään taikatemppujaan. Ensin taikureista Orpo leikkasi taitavasti äitiyspakkaukseen aikaisemmin kuuluneen kondomipakkauksen saksilla kahtia ja sitten Orpo ja Riikka loivat illuusion, jossa äitiyspakkaus muuttui kooltaan nykyistä monin verroin pienemmäksi.

Illusionistit Riikka (Piki Rantanen) ja Petteri (Kerttu Opus) saivat äitiyspakkaukset häviämään silmiemme edessä lähes olemattomiin. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Tealakka

Petteri Orpon hallitus on leikannut kovalla kädellä pienituloisten lapsiperheiden saamia tukia. Monet ovat ehkä ihmetelleet, miten tällainen on käynyt väestönvaihtoa pelkääville ja etnonationalistista ideologiaa ajaville perussuomalaisille?

Ehkä perussuomalaisten ajatuspajoissa on rohkaistuttu ulkomaisista esimerkeistä. Väestönkasvuun voidaan päästä myös huonontamalla systemaattisesti pieni askel kerrallaan naisten asemaa Suomessa. Ensin voidaan lopettaa vaikkapa aikuiskoulutus, sitten rajoittaa terveydenhuollon kustannuskriisiin vedoten ehkäisyvälineiden saantia ja vaikeuttaa abortin saamista korottamalla valikoivasti julkisen terveydenhuollon asiakasmaksuja ja vähentämällä palvelupisteitä. Puolan Laki ja oikeus puoleen ja Yhdysvaltojen republikaanien arsenaalista löytyy varmasti kahmalo kaupalla koeteltuja keinoja tähän.  

Ehkä perussuomalaiset haluavat saada naiset kuriin ja järjestykseen, sinne omalle paikalleen hellan ja nyrkin väliin myös siksi, että tahtomattaan lapsettomia miehiä on nykyisin selvästi enemmän kuin tahtomattaan lapsettomia naisia.

Toki lapsettomista naisistakin valtaosa on lapsettomia tahtomattaan. Ensimmäinen lapsi hankitaan Suomessa keskimäärin yhä vanhempana. Biologinen kello tikittää, mutta ei vain kohdullisille. Näyttämölle astui tässä vaiheessa hänen yläisyytensä spermium. Pitkässä monologissaan Tanjalotta Räikän tulkitsema siimahäntä pauhasi siitä, miten kurjasti miehet kohtelevat siittiöitään.

En täysin vakuuttunut housuntaskussa radioaaltoja säteilevän kännykän turmiollisuudesta. Tosiasia kuitenkin on, että miesten siemenesteen laatu on huonontunut kaikkialla maailmassa. Vauraissa länsimaissa siimahäntien kyvyt ja kunto suoriutua pitkästä kilpauinnista vaginan perukoilta munajohtimiin on suorastaan romahtanut.

Ilmeisesti elinympäristömme alati lisääntyvä kemikalisoitumien vaatii veronsa. Myös muodilla saattaa olla osuutta ilmiöön. Miehet ovat hautoneet muniaan liian kireissä vaateissa aina niiltä vuosisadoilta asti, kun he vaihtoivat ylös nivuksiin asti ulottuvat sukat eli housut ja tunikan kireisiin työhousuihin.   

Huomiota kabareen tekijät olivat kiinnittäneet myös alati kehittyviin lisääntymistekniikoihin. Keinohedelmöityksillä on hintansa ja alan yrityksillä hinnoitteluvoimaa. Lapsettomuus on toisille valinta ja toisille äärettömän suuren surun aihe. Tässä osassa esitystä me katsojat saimme myös ihailla Kerttu Opuksen hienoa sirkustaidetta munasoluun liittyvässä tarinassa.

Tässä ei voi kerrata kaikkia Näykin ja kumppaneiden näkyviksi tekemiä teräviä huomioita. Synnytystalkoot on pullantuoksuinen teatteriherkku, joka kannattaa kokea itse. Monet raskauteen, odottamiseen ja synnyttämiseen liittyvät vinkit me saimme ikään kuin suoraan ”hevosen suusta”.

Esitys alkoi taikinan vaivaamisella. Sitten tätä taikinaa nostatettiin, siitä letitettiin pullapitkoja ja nämä pitkot paistettiin kahdessa näyttämölle tuodussa uunissa. Esitys päättyi yhteisiin pullansyöntijuhliin, joihin yleisökin sai osallistua.

Pulla uunissa tai pullat uunissa on tavallinen raskaudesta käytetty kiertoilmaisu. En löytänyt sanonnalle tai sen eri variaatioille etymologista selitystä. Voin kuitenkin kuvitella, että se on peräisin agraarikulttuurista, sukua ilmaisulle lapsi tuo leivän. Maanviljelyyn perustuvassa omavaraistaloudessa lapset olivat työvoimareservi ja eläkevakuutus, vanhempiensa henkiinjäämisen edellytys. Äitinsä kohdussa kasvava sikiö rinnastui uunissa kypsyvään leipään.  

Synnytystalkoot

Teatteri Telakan ensi-ilta 24.2.2024

Konsepti ja ohjaus: Mari-Maija Näykki

Käsikirjoitus ja koreografia: Työryhmä

Esiintyjät: Kerttu Opus, Petra Poutanen, Piki Rantanen, Tanjalotta Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen

Puvustus: Eila Kauppinen/Työhuone Hengari

Lavastus ja valosuunnittelu: Perttu Sinervo

Järjettömän syvällinen ja hullun hauska Kalasatama – Ryhmäteatterin ilopillerissä oli aitoa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä – Joanna Haartti teki huikean roolin itseään etsivänä kirjailijana

Teini-ikäisen Riksun elämään kuuluivat seksuaaliset kokeilut poikien kanssa. Esityskuva on tragikomedian toisesta seksikohtausesta. Joanna Haartin ja Riksun ensimmäistä poikaystävää näytelleen Markku Haussilan kehonkieli ja mimiikka olivat kohtauksessa paljonpuhuvia. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri


En ole aikoihin nauranut teatterissa yhtä hervottomasti kuin Ryhmäteatterin esityksessä torstai-iltana. Yllättävät, upeasti ajoitetut ja omaa sisäistä todellisuuttani syvästi luotaavat iskut saivat minut välillä nauramaan kaltaiselleni estyneelle ja ujolle ihmiselle epätyypillistä huutonaurua. Huutia saivat niin oman sukupolveni teatterintekijöiden palvoma venäläinen sielu kuin resurssien puutteessa kituva psykiatrinen hoito.

Hätkähdyttävää, riemastuttavaa, upeaa!

Huumori on älykkäiden ihmisten tapa kuvata ja käsitellä elämän suuria ja pieniä kipukohtia. Ryhmäteatterin Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia sukelsi komiikan keinoin syvälle meitä ympäröivään todellisuuteen. Kirkkaana peilinä toimi nuoren lesbonaisen kasvutarina taiteilijaksi, tunnustetuksi kirjailijaksi.

Ryhmäteatterilla on ensemblenä omintakeinen tyyli toteuttaa produktioita. Tekemisen ytimessä on loistelias näyttelijäntyö. Kalasatamassa tämä eetos huipentui Joanna Haartin huikeaksi bravuuriksi tragikomedian pääroolissa, identiteettinsä ja uransa kanssa kipuilevana Riksuna. Haartti oli näyttämöllä energinen ja karismaattinen. Seurasin lumoutuneen taituruutta, jolla Haartti loi syvyyttä roolihahmoonsa eleiden ja loisteliaan mimiikan kautta.

Haartin Riksussa oli jotakin hyvin aitoa ja koskettavaa – puhuttelevaa vilpittömyyttä.

Ohjaaja Sini Pesonen tietää epäilemättä, miten hurjavauhtinen tragikomedia Ryhmäteatterin tapaan tehdään. Reseptiin kuuluivat yllättävät käänteet, hauskasti tyypitellyt roolihahmot ja taiten toteutettu liioittelu. Ajoituksen tarkkuudesta ja osumien määrästä kertoivat yhä uudestaan toistuneet naurunremahdukset katsomossa. Kalasatamassa oli sitä oikeaa kuoliaaksi naurattamisen meininkiä.

Esityksen kolmas peruskivi on epäilemättä Salla Viikan taidokas ja ajateltu käsikirjoitus. Käsikirjoitus perustuu Tuuve Aron kirjaan Kalasatama, eikä tuo yllättävällä tavalla kaksijakoinen romaani ole varmasti ollut dramaturgille helppo pala.

Romaani alkaa itseironisella ja sarkastisella huumorilla maustetulla kasvutarinalla ja päättyy kuvauksella tämän kilvoittelun hedelmistä. Romaanin minäkertoja elää nuoruuden kiirastulen jälkeen rikasta taiteilijaelämää, johon kuuluvat matkat eksoottisiin maihin, taiteilijatapaamiset, ystävät ja ennen kaikkea elämää suuremmat rakastumiset.

Kohtaus, jossa Riksu (Joanna Haartti) kohtasi ensirakkautensa (Heli Hyttinen), oli latautunut, kaunis ja myös hykerryttävän hauska. Kuva (c) Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri

Käsiohjelmassa Viikka kertoo näytelmän inspiraation lähteeksi Aron autofiktiivisiä ja esseistisiä aineksia yhdistelevän romaanin.

Näytelmän Riksu käy hoidossa Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksen psykiatrisella poliklinikalla samoin kuin Aron romaanin minäkertoja. Siitä tulee näytelmän hieman arvoituksellinen nimi.

Näytelmän antama kuva suomalaisen mielenterveyshoidon tasosta ei ollut kaunis. Santtu Karvosen luoma parodinen hahmo lääkeitä tuputtavasta psykiatri Olavi Keinolasta oli osuva ja myös ilkeä. Hahmossa korostui omaa psyykeä suojaavan lääkärin professionalismi. Ei satu, kun ei välitä. Resurssien vähäisyys ja voimattomuuden tunne ovat raskas taakka myös hoitotyötä tekeville. Heitä uhkaa koko ajan ajautuminen eräänlaiseen sotapsykoosiin. Tämän tästä joku asiakas, terapiassa tutuksi tai jopa läheiseksi tullut ihminen tekee itsemurhan.

Ei ihme, että psykiatria potee julkisella sektorilla kroonista työntekijäpulaa. Alalle ei hyvästä syystä ole tunkua.

Näytelmässä Haartin Riksu oli selviytyjä, joka selätti olemattoman isäsuhteen ja ongelmallisen äitisuhteen aiheuttamat traumat, rankan koulukiusaamisen kolhut, psyykenlääkkeiden aiheuttaman tanssitaudin ja seksuaalisen identiteetin löytämiseen liittyvät vaikeudet. Tai oikeammin oppi elämään niiden kanssa. Roolityö ja Viikan erinomainen käsikirjoitus osoittivat, että toiseutta ja siihen liittyvää syvää yksinäisyyttä voidaan kuvata satuttavasti myös huumorin kautta.

Useasta kohtauksesta katsoja saattoi tietenkin löytää myös ne elokuvaan taiteena syvällisesti perehtyneen Aron esseet.

Aron kirjassa kiinnostavaa oli hänen havaintonsa siitä, että henkisiä ja asenteellisia raja-aitoja ei ole vain seksuaalisten vähemmistöjen ja heteronormatiivisen enemmistön välille. Raja-aitoja on myös esimerkiksi miesten ja naisten välillä homoyhteisöjen sisällä. Aron mukaan homomiesten yhteisöt suhtautuvat joko välinpitämättömästi tai jopa vihamieleisesti lesboihin.

Viikka ja Pesonen käsittelivät näytelmässä aihetta leppoisammalla otteella. Mainiosti rakennetussa kohtauksessa keski-ikään ehtinyt kirjailija Riksu keskustelee näistä eroista nuoren homomiehen (Markku Haussila) kanssa. Riksu paheksuu queer-ihmisten uusia kotkotuksia ja kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin Helsingin kaikki lesbot tunsivat toisensa ja butchit ja femmet tunnisti jo pukeutumisesta. Queer-nuori on myötätuntoinen, mutta välinpitämätön. Kuulomatkan ulkopuolella hän leimaa Riksun nostalgisen kaipuun menneisiin hyviin aikoihin lesbomummon horinoiksi.

Kirjassaan Aro on huolissaan siitä, miten oma lesbokulttuuri säilyttää ainutlaatuisuutensa maassa, jossa vasta valittu presidenttikin on valmis marssimaan Pride-kulkueessa ja populaarikulttuuri ja kaupallisuus ovat syleilemässä homot ja heidän elämäntapansa hengiltä. Kun lainsäädännön ja enemmistön asenteiden luoma paine on vähentynyt tai kadonnut lähes kokonaan, sen ylläpitämä homojen vastakulttuuri muuttuu. Se, mikä on lesbojen kulttuurissa ainutlaatuista, liukenee.

Asenteiden lieventyminen ja vapautumien on saanut myös vaihtelunhaluiset heterot liikkeelle kokeilumielessä. Näytelmässä Minna Suurosen näyttelemässä heteronainen yritti testata Riksulla omaa viehätysvoimaansa. Riksua epäilyttivät myös biseksuaalisuus ja panseksuaalisuus, jonka pauloihin hänen elämänsä rakkaus oli joutunut.

Seksuaalisuuteen ja parisuhteisiin liittyy myös vallan käyttöä. Aron kirjan kuvaukset Kallion ilmaisutaidon lukiosta maineeseen nousseiden taiteilijoiden käytöksestä eivät ole mairittelevia. Viikka ja Pesonen käsittelivät myös tätä aihetta astetta kevyemmällä kädellä. Lahjakkuus ja maine lisäävät ihmisen seksuaalista vetovoimaa ja Riksu on kustantajansa bileissä hänestä kiinnostuneiden naisten ympäröimä illan kruunaamaton kuningatar siihen asti, kunnes paikalle saapuu Finlandia-palkinnon voittanut mies (Santtu Karvonen). Mieskortti päihitti lesbokortin.

Kalasataman vauhti ja vaikuttavuus syntyi vahvasta fyysisestä esittämisestä. Näytelmällä on ollut kaksi koreografia Maija Nurmio ja Sara-Maria Heinonen, josta käsiohjelmassa käytetään titteliä läheisyyskoreografi. Heinosen käsiala näkyi varmasti ainakin kohtauksessa, jossa Riksu kohtasi intiimisti ensirakkautensa Stella (useita rooleja upeasti näytellyt Heli Hyttinen). Kohtauksessa voimakas eroottinen jännite saatiin aikaan ilman alastomuutta tai seksismiä. Kohtaus oli kaunis, koskettava ja tragikomedian tyylilajiin sovitettuna myös hykerryttävän hauska.

K Rasilan lavastus antoi fyysisen hahmon niille rajamuureille, joita meidän asenteemme yhteiskunnassa luovat. Ville Mäkelän valosuunnittelu ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu loivat näyttämölle kauhugenren ulottuvuuksia muistuttamaan meitä katsojia siitä, ettei hulluus todellakaan ole pelkää hauskanpitoa. Psykoosiin ajautuessaan ihminen on keskellä sanattomien kauhujen galleriaa. Henna-Riikka Taskisen pukusuunnittelu sävytti sivuroolien hahmojen hallittua liioittelua.  

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy luettelo seksuaalivähemmistöjä koskevan lainsäädännön muutoksista. Miesten ja naisten homoseksuaaliset teot kriminalisoitiin Suomen suurruhtinaskunnassa vuonna 1894. Tästä aallonpohjasta on tultu askel askeleelta nykyaikaan, jossa seksuaalisia vähemmistöjä syrjivät asenteet eivät enää perustu lainsäädäntöön. Viime vuosien merkittäviä lainsäädännön uudistuksia ovat muun muassa vuoden 2019 äitiyslaki ja vuonna 2023 hyväksytty translain uudistus.

Kalasatama – Pillerinmakuinen tragikomedia

Käsikirjoitus: Sala Viikka Tuuve Aron romaanin Kalasatama pohjalta

Ohjaus: Sini Pesonen

Lavastussuunnittelu: K Rasila

Valosuunnittelu: Ville Mäkelä

Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu: Henna-Riikka Taskinen

Koreografi: Maija Nurmio

Läheisyyskoreografi: Sara-Maria Heinonen

Maskeeraussuunnittelu: Ia Luhtanen

Rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Onni Vesikallio

Kansanmurhien huippuosaaja Tyrvännön suviyössä – Himmlerin Suomen matkan tarkoitus ja inhimillisen pahuuden arvoitus jäivät avoimiksi kysymyksiksi – Juha Siltasen uusi näytelmä oli haastava teatterikokemus   

Konsta Laakson tulkinnassa näytelmän Himmler oli hermoherkkä idealisti ja fanaattisen uskon sokaisema intellektuelli. Annuska Hannulan teki lääkintäkenraalimajuri Suolahden sisäkkö Annista modernin nykynaisen, johon fasismin seireenilaulu ei vedonnut. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri

Juha Siltasen näytelmä Vieras eli Julmurin suviyö oli vaativaa puheteatteria. Merkitysten ja piilomerkitysten tulva vaati myös katsojalta ponnistelua. Tampereen Teatterin näyttelijät pärjäsivät hyvin tässä teatterin kuninkuuslajissa. Himmlerin Suomen vierailun syyt ovat yhä arvailujen varassa ja arvoitukselliseksi jäi myös tämä historian kauhukabinetin ihmishirviö. Pelkään pahoin, että itse vietin torstaina Frenckell-näyttämön katsomossa Tyrvännön suviyössä väärinymmärryksen juhlaa.      

Valtakunnanjohtaja, SS-Reichsfürer Heinrich Himmler vieraili Suomessa kolme kertaa. Juha Siltasen näytelmä Vieras eli julmurin suviyö kertoo tuosta kolmannesta vierailusta ja päivistä, jotka SS:n ja Gestapon pelätty päällikkö vietti suomen armeijan lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahden Petäyksen huvilalla Tyrvännössä.

Tampereen Teatterin kantaesitys ei ole varsinaisesti historiallinen näytelmä. Ensi-illassa se oli yritys ymmärtää pahuuden psykologiaa. Tavallaan Siltasen näytelmä sopii siihen jatkumoon, jossa sodan jälkeen syntyneet yrittävät kuvata tämän historian toistaiseksi suurimman kansanmurhan kauhuja ja syitä. Näihin kymmeniin viime vuosina julkaistuihin kirjoihin ja tarinoihin on sisään kirjoitettu sama kysymys.

Himmlerin kolmannen vierailun tarkoitusta ei tiedetä. Virallisen selityksen mukaan Himmler oli Suomessa lomalla. Hän tapasi vierailun aikana armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Mannerheimin, presidentti Risto Rytin ja pääministeri Jukka Rangellin. Suomen ylin johto piti visusti huolta siitä, ettei Himmlerin kanssa käydyistä keskusteluista jäänyt kirjallisia dokumentteja. Rangellin myöhempien suullisten lausuntojen mukaan Himmler otti keskusteluissa esiin juutalaiskysymyksen.

Niin kauan kuin totuutta ei tiedetä, lienee spekulointi luvallista. Näin Siltanen perustelee näytelmänsä monitasoista rakennetta käsiohjelman esipuheessa. Spekulaatiota on tietenkin myös Siltasen versio Himmlerin salkkuun liittyvästä tarinasta. Kuvasiko Valpon agentti laukun sisältämät asiakirjat ja mistä Himmlerin laukusta tarinan mukaan löytynyt Suomen juutalaisten nimilista oli peräisin?

Purkaessamme myyttejä ja yrittäessämme ymmärtää, me helposti luomme uusia myyttejä. Tämä on ollut Siltaselle näytelmää kirjoittaessaan ilmeinen ja tiedostettu ongelma. Hän ei ole voinut luottaa siihen, että me katsojat tunnemme historiaa ja tunnistamme kuka ja mikä Himmler oli miehiään.

Heti näytelmän alussa tarjoilija Saga (Elina Rintala) antoi meille yksityiskohtaisen kuvauksen Ukrainan joukkomurhista ja tuhoamisleirien kaasukammioiden kauhuista. Juutalaiskymyksen lopullisesta ratkaisusta päätettiin Wannseen konferenssissa tammikuussa 1942, jonka jälkeen juutalaisten joukkotuhonta ampumalla, luotien shoah Ukrainassa muissa Saksan valtaamissa Itä-Euroopan maissa alkoi toden teolla. Ensimmäinen tuhoamisleiri Treblinka aloitti toimintansa heinäkuussa 1942.

Tavallinen suomalainen, ei edes Helsingin Seurahuoneen tarjoilija ja huippukokki ei voinut tietää mitään holokaustista elokuussa 1942. Suomen poliittisella johdolla oli varmasti jonkinlainen käsitys joukkomurhista, mutta ei varmasti tietoa niiden laajuudesta. Suomalaisten vapaaehtoisten Waffen-SS-pataljoona siirrettiin Ukrainaan joulukuussa 1941.

Itse asiassa holokausti oli Suomessa vaiettu asia myös sodan jälkeen aina siihen asti, kun televisio esitti amerikkalaisen draamasarjan Polttouhrit vuonna 1978.

Tarjoilijan hahmolla on epäilemättä historiallinen esikuvansa. Roolihahmolle annettu nimi Saga, josta näytelmän Himmler (Konsta Laakso) innostui kovin, on selkeästi Siltasen kommentti tähän myyttien ongelmaan. Eduskunnan nykyinen puhemies ja perussuomalaisten presidenttiehdokas Jussi Halla-aho on blogissaan kutsunut kulttuuripoliittisen keskiöön uudelleen noussutta keskustelua holokaustista ”holo-hölinäksi”.

Suomalainen Felix Kersten oli näytelmän renessanssihahmo, historiallisena henkilönä itseoppinut kansanparantaja ja puoskari, joka Himmlerin hierojana hankki itselleen jonkinlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Näytelmän asetelmat pakottivat meidät katsojat arvailemaan Himmlerin ja Kerstenin suhteen todellista laatua. Kuvassa Konsta Laakso ja Kerstenin roolin näytellyt Jarkko Tiainen. Kuva © Mika Hiltunen/Tampereen Teatteri     

Myyttien tasolla Siltasen näytelmän peilasi terävästi maailmaa, jossa äärioikeistosta on jälleen tullut merkittävä poliittinen tekijä ja uhka.

Hannah Arendtin kirja Eichmann Jerusalemissa, lienee edelleen vaikuttavin kuvaus pahuuden arkipäiväisyydestä. Siltanen ei ilmiselvästi edes pyrskinyt tähän. Toki metsään tehty sieniretki ja näytelmän Himmlerin linkolalainen intoilu luonnon ja luonnossa elävien eläinten puolesta antoi tarinalle ja sen keskeiselle hahmolle koomisia piirteitä. Miljoonien ihmisten murhaamisen organisoinut mies piti näytelmässä villieläinten metsästystä eettisesti ja moraalisesti ongelmallisena.

Myös näytelmän Felix Kerstenin (Jarkko Tiainen) esikuvana on ollut historiallinen henkilö. Felix Kersten oli Suomen kansallisuuden saanut virolainen seikkailija, kansanparantaja ja puoskari, joka taidoillaan hankki Himmlerin hierojana eräänlaisen hovinarrin aseman Hitlerin kauhukabinetissa. Himmlerin hovissa Kersten kantoi titteliä lääkintäneuvos, mutta hän ei ollut koulutukseltaan lääkäri.

Natseja palvelleen Kertenin maine on edelleen kyseenalainen. Sodan jälkeen hän leipoi itsestään juutalaisten pelastajana sankaria. Näytelmässä Siltanen on tehnyt hahmosta Tyrvännön hämäläisen Mikä-Mikä-Maan haltijakummin, joka saa sormia näpäyttämällä asiat tapahtumaan. Natsien kauhuhallintoon ja sen edustajiin liittyi myös farssimaisia piirteitä, joihin vain omaan näkemykseensä sokeasti luottavat idealistit voivat langeta. Tätä näkökulmaa Siltanen oli korostanut myös ohjauksessaan. Näyttämöllä oli kolme pariovea, joita avattiin ja suljettiin yhtä mittaa yllättävien sisääntulojen merkiksi kuin perinteisessä ovifarssissa ikään.

Myös näytelmän luutnantti Eino E. Suolahti (Antti Tiensuu) hahmo perustui historialliseen henkilöön. Näytelmässä Himmler viritti huvilalla tulkkina toimineelle Suolahden pojalle hunaja-ansan. Himmler komensi sotilaspalvelijansa Conrad Gerhardin (Arttu Soilumo) luomaan intiimin suhteen Suolahteen. Natsi-Saksassa homoseksuaalisuus oli aivan kirjaimellisesti kuolemansynti ja pitkässä saunakotauksessa näytelmän Suolahti ja Gerhard kävivät syvällisen keskustelun rakkauden reunaehdoista totalitaarisessa yhteiskunnassa.

Himmler alkoi kiristää Suolahtea. Tässä yhteydessä mainitaan myös suomalalaisten vapaaehtoisten SS-pataljoona. Itse näin saunakohtauksen allegoriana Himmlerin ja Kerstenin suhteesta. Millaista oli luonteeltaan tuo parantava hieronta, jolla Kersten hoiti Himmlerin vatsakramppeja. Mielikuvat viime vuosisadan psykiatriasta, jossa lääkärit hoitivat hysteriaksi kutsuttua luulosairautta hieromalla käsin ja myöhemmin tarkoitusta varten kehitetyillä laitteilla naispotilaiden vulvaa.

Nykyaikaan pohdintansa pahuuden anatomiasta Siltanen toi tarinan naisten kautta. Saga, Anni (Anna Pukkila) ja Aino (Annuska Hannula) antoivat kukin vuorolla ja kaikki yhdessä Himmlerin kuulla kunniansa. Näitä nuoria naisia ei fasismin lumovoima vietellyt. Monimielinen alaviite ”julmurin suviyö” viittaa Ainon ja Himmlerin pitkään öiseen kävelyretkeen järven rannalla.

Tutkimusten mukaan nuorten miesten ja nuorten naisten arvot jakautuvat yhä selkeämmin kahtia. Miesten ja naisten arvomaailmat eriytyvät toisistaan ja tämä on globaali ilmiö. Miehet ovat keksimäärin yhä konservatiivisempiä ja naiset keskimäärin yhä liberaalimpia ajattelussaan. Maailmankuvat eriytyvät.    

Vieras eli julmuri suviyössä on muodollisesti perinteistä puheteatteria ja sitä merkityksillä ja arvoituksilla raskautettua puhetta oli valtavasti. Näyttelijöille tällainen teatteri on haaste. Näyttelijäntyön laadusta kertoi jotakin se, että jokaisesta vuorosanasta sai hyvin selvää. Karaktäärit tietenkin tahtoivat hukkua tämän sanatulvan alle. Vieras eli Julmurin suviyö oli oivaltamisen ei tunteen teatteria.

Ne tunteet oli ladattu Siltasen ja Juha Koskisen laatimaan näytelmän äänimaisemaan. Ohjaajana Siltanen pyrki ensemblensä kanssa myös tarmokkaasti särkemään näyttämön neljännen seinän. Kohtaukset laajenivat näyttämöltä Frenckell-näyttämön keskikäytävälle.

Jyrki Pylvään suunnittelema lavastus ja Mika Hiltusen salosuunnittelu istuivat hyvin näytelmän pelkistettyyn teatteriestetiikkaan. Mari Pajulan pukusuunnittelussa on pyritty autenttisuuteen. Arkistokuvien perusteella Himmler käytti Suomen vierailulla Wehrmachtin kenttäharmaata uniformua eikä SS:n tavallisesti käyttämää mustaa.  

Me palvomme nykyisin mammonan ohella myös osaamista. Suomeen pitää jostain taikoa lisää huippuosaajia pelastamaan tämä maa konkurssilta. Schutzstaffel SS ja Gestapo olivat aikoinaan huipputehokkaita ja järkyttävä tuhovoimaisia organisaatioita. Sellaisten organisointi ei onnistut pelkällä maalaisjärjellä. Agronomipohjalta ponnistanut Himmler oli organisaattorina oman alansa huippuosaaja, kansanmurhien toteuttamisen erikoisasiantuntija.

Ajatus tästä on tietenkin vastenmielinen ja ikävä. Se tulee kuitenkin helposti mieleen, kun tietää, millaista valtaa suuret teknologiayhtiöt maailmassa käyttävät. Väitetään, että OpenAI:n ChatGPT on ”maailmankuvaltaan” liberaali nörtti. Sen tuotokset heijastelevat tekoälyä miljoonilla dokumenteilla opettaneen asiantuntijayhteisön maailmakuvaa ja asenteita. Lienee kuitenkin vain ajan kysymys, milloin saamme tuta sähköisen version Donald Trumpin, Vladimir Putinin tai Xi Jinpingin maailmasta ja maailmakuvasta.  

Vieras eli Julmurin suviyö

Tampereen Teatterin kantaesitys Frenckell-näyttämöllä 7.2. 2024

Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Siltanen

Lavastuksen suunnittelu Jyrki Pylväs

Pukusuunnittelu: Mari Pajula

Valosuunnittelu: Mika Hiltunen

Äänisuunnittelu: Jouni Koskinen, Juha Siltanen

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Johanna Vänttinen

Rooleissa: Konsta Laakso, Annuska Hannula, Jarkko Tiainen, Antti Tiensuu, Topi Kohonen, Elina Rintala, Anna Pukkila, Matti Hakulinen, Arttu Soilumo

Saituri oli fantastisen hyvää teatteria – Molièren klassikko tarjosi meille katsojille huikean näköalan meitä kaikkia hallistevaan uskomusten järjestelmään – Raha ratkaisee, mutta miten? – Kas siinä vasta kysymys      

Näyttämökuvat olivat upeita. Näyttämölle heijastetut Heli Leinon fondit muuttivat hetkessä saituri Harpagon barokkilinnan puutarhaksi. Kuvassa eväsretkellä tarinan Cléante (Hiski Vihertörmä), Elise (Inke Koskinen), Marianne (Pihla Pohjolainen) ja Frosine (Suvi-Sini Peltola). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha oli kuplivan raikas, henkevä ja elegantti komedia. Meillä oli ilo ja nautinto seurata perjantain päivänäytöksessä suurella näyttämöllä todella hyvää ja hauska teatteria.

Vuosia Ranskassa asunut Otso Kautto tietää, miten Molièren maineikas klassikko pitää sovittaa ja ohjata. Kieli ja kulttuuri lomittuvat toisiinsa ja Kautto epäilemättä hallitsee ranskan kielen tavalla, josta me tavalliset pulliaiset voimme vain haaveilla. Eikä vain ranskaa, vaan Kautto on virtuoosi myös suomen kielen käyttäjänä. Kauton suomentamana Molièren roolihahmot puhuivat mehevää, rikasta ja runollisen kaunista suomea.

Saituri on Molièren vuonna 1668 kantaesitetty satiiri ahneudesta. Kautto ei ole lähtenyt modernisoimaan klassista näytelmää, vaan se on tuotu näyttämölle perinteisenä pukudraamana näyttelijöiden puuteroituja peruukkeja ja barokin ajan eliitin muotia mukailevia juhlatamineita myöten.

Ahneus on pyörittänyt maailmaa jo kauan ennen kuin nuo ihmiskunnan suuret keksinnöt osakeyhtiö ja finanssikapitalismi astuivat historian näyttämölle. Molièren näytelmän aihe on tässä mielessä yhtä ajankohtainen kuin 300 vuotta sitten. Näytelmän saiturin, Harpagonin (Auvo Vihro) kohdalla tämä raamatullinen mammonan palvonta on saavuttanut vakavan sairauden asteen.

Tampereen Työväen Teatterin Saituri – Ihana raha on modernisoitu toisella ja suorastaan nerokkaalla tavalla. Kautto on sovittanut näytelmään hänen ja Juha-Pekka Raesteen yhdessä kirjoittaman rinnakkaistarinan, jossa barokkinäytelmän lomaan näyttämölle nousi neljä asiantuntijaa kertomaan meille, mitä raha on, miten se on syntynyt, miten se hallitsee meidän minuuttamme ja maailmaa ja miten sitä hankitaan, rikastutaan.

Rahaan liittyvät taloustieteen teoriat ja oletukset olivat minulle tuttuja ennestään. Silti Molièren näytelmän konteksti kirkasti ja läpivalaisi Kauton ja Raesteen tietoiskujen näkemykset rahasta kiehtovalla tavalla. Tavallaan yllättävää oli esimerkiksi se, että rahatalouteen erikoistuneet ja keskuspankkeja johtaneet ekonomistit jakoivat saiturin uskon kullasta pysyvänä arvon säilyttäjänä aina vuoteen 1971 asti, jolloin Yhdysvaltain dollari irrotettiin ja samalla koko maailmantalous kultakannasta.

Molièren aikaan setelit olivat Euroopassa rahatalouden uusin innovaatio. Saituri pelasi omaa sijoituspeliään varman päälle ja uskoi kultaan. Tänään setelit ovat maksuvälineinä kohta historiallinen jäänne. Meidän pitää vain uskoa, että keskuspankkien ja liikepankkien palvelimissa bitteinä vilistävät miljardit, biljoonan ja triljoonat ovat oikeasti olemassa. Finanssikapitalismin monimutkaisten sitoumusten ja johdannaisten yhteenlaskettu arvo on jo nyt monta kertaa suurempi kuin koko maailman vuotuinen bruttokansantuote.

Molièren saituri on ahne kitupiikki vailla vertaa. Harpagonin roolin näytellyt Auvo Vihro kuuluu tämän kirjoittajan suosikkinäyttelijöihin. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä, joka tuli läpi myös saiturin roolissa. Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Tällaisessa korttitalossa me elämme. Pitää vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Myös maailman finanssimarkkinoilla hallitsee eräänlainen kauhun tasapaino siinä, missä se hallitsee suurvaltojen geopolitiikkaa ja näyttää ikävästi siltä, että nämä kaksi maailmaa ovat vielä vahvasti sidoksissa toisiinsa.   

Raeste on kokenut Helsingin Sanomien taloustoimittaja. Päivänpolitiikan ytimeen rinnakkaistarina iski, kun näytelmän asiantuntijat puhuivat velasta. Taloustieteilijät ovat yksimieleisiä siitä, että velka on tarpeellinen ja jopa välttämätön osa myös julkista taloutta. Ilman sitä talouden rattaat eivät pyöri. Julkisen velan oikeasta määrästä on olemassa vain mielipiteitä ei oikeaa tietoa. EU:n 60 prosentin viitearvo julkiselle velalle on siten vain valistunut arvaus.

Myös rahan syntyä koskevat teoriat ovat tällaista valistunutta arvailua. Tuntuu tietenkin luontevalta ajatella, että raha on syntynyt samalla tavalla kulttuurievoluution tuloksena kuin rahaakin vanhempi keksintö korko.

Uuden rahateorian teoreetikkojen mielestä rahatalous ei ole syntynyt esihistoriallisilla markkinoilla, vaan hallinnollisilla päätöksillä helpottamaan verojen keräämistä. Alamaisten oli pakko hankkia keinolla millä hyvänsä hallitsijan rahaksi määrittelemiä kiviä, kolikoita, savitauluja tai kupariplootuja maksaakseen veronsa. Rahan arvon määritteli liikkeellä olevan rahan määrä ja rahan arvon takasi viimekädessä valtiollisen väkivallan monopoli.

Muinaisten verosuunnittelijoiden maksuhalut paranivat kummasti, kun malliksi joukko kiivaimpia verokapinallisia seivästettiin julkisesti näkyvälle paikalle. On kaksi asiaa, joita ihminen ei voi välttää – verot ja kuolema. Oli miten oli, ainakin hallitsijoilla on aina meidän päiviimme asti ollut tapana lyödä tai painaa omat kuvansa kolikoihin ja seteleihin. Tämän kirjoittaja muistaa vielä ajan, jolloin 500 markan setelin heraldiikkaa hallitsi tuimailmeinen Urho Kekkonen.  

Kultakannasta luopumisen välitön syys oli Vietnamin sota, jonka valtavat kustannukset laittoivat dollarin polvilleen. Taustalla olivat kuitenkin taloustieteen tuoreet monetaristiset teoriat, joista kasvoi yhä voimissaan oleva hallisteva paradigma, jonka nimiin ekonomistien tiedeyhteisön enemmistö vannoo. Nämä opit määrittelevät nyt pelin säännöt rahatalouden pelikentillä.

Kauton ja Raesteen näkemys näiden sääntöjen reiluudesta oli aika lohduton. Todennäköisyys tässä pelissä on meitä palkansaajia vastaa. Palkkatyöllä ei rikastu, minkä totuuden valtaosa meistä kokemusasiantuntijoista voi omakohtaisesti todistaa.

Otso Kauton ja Juha-Pekka Raesteen asiantuntijat (Riikka Papunen) ja (Pihla Pohjolainen) pelasivat näytelmän alussa sulkapalloa. Keskellä kuvassa tarinan Harpagon poika Cléante (Hiski Vihertörmä). Kuva (c) Kari Sunnari/TTT

Teatteri on yhteisön tekemään taidetta. Hyvässä teatteriesityksessä kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Tässä mielessä Saituri – Ihana raha oli loistavaa teatteria. Se hiveli järkeä ja kävi tunteisiin. Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat lavastus ja esiintymisasut, Heli Leinon seinämaalaukset, Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja Eero Auvisen valosuunnittelu veivät meidät katsojat näytelmän itaran antisankarin barokkilinnaan. Näyttämökuvat olivat hienostuneen elegantteja.  Kalle Nytorpin äänisuunnittelun laadusta kertoi jotakin se, että katsomon 12 penkkirivillä kuuli jokaisen vuorosanan ilman vähäisintäkään pinnistelyä.  

Kauton upea suomen kieli hiveli korvia. Roolityöt olivat kerta kaikkiaan hienoja. Auvo Vihro on jo vuosia ollut yksi minun suosikkinäyttelijöistä. Saiturin Harpagonin roolissa Vihro oli hyvin vakuuttava. Vihron tavassa olla läsnä näyttämöllä on jotakin syvästi inhimillistä. Sitä on vaikea pukea sanoisi, mutta kyllä sen huomaa ja tuntee.

Kaikki roolityöt olivat todella hyviä. Vihron ohella erityisen voimakkaan vaikutuksen teki Suvi-Sini Peltola mestarillisella tulkinnallaan säätäjän, Frosinen roolista. Mieleen painui myös Eriikka Väliahde, joka asiantuntijan lisäksi näytteli mestari Jaakon, kokin, hovimestarin ja ajurin roolit. Hän oli näytelmässä varsinainen hatunkääntäjä. Väliahteen näyttelemisessä korostui se vapautunut energia ja tekemisen ilo, jota kaikki muutkin roolityöt säteilivät. Näytteleminen on helppoa kuin heinän teko silloin, kun kaikki produktiossa on kohdallaan. Ihana, ihana teatteri.

Molière kirjoitti näytelmän huvittaakseen aikansa yläluokkaista yleisöä. Kauton ensemblen käsissä näytelmä on säilyttänyt viihteellisen luonteensa. Saituri on suuren yleisö teatteria ja sopi erinomaisesti Tampereen Työväen Teatterin suurelle näyttämölle.

Teatterikriitikot ovat hukuttaneet Tampereen Työväen Teatterin näytelmät tähtisateen. Myös Saituri – Ihana raha on saanut yhdeltä jos toiseltakin arvostelijalta täyden pisteet. Itse inhoan ajatusta taideteosten pisteyttämisestä. Tähdistä on tullut kritiikeissä jonkinlainen omaehtoisen ajattelun korvike.

Kautto johtajakaudella Tampereen Työväen Teatterissa on tehty taiteellisesti kunnianhimoista ja korkeatasoista teatteria. Kiitosta on ansainnut myös ohjelmatarjonnan monipuolisuus. Teatteri on taiteellisilla ansioillaan säilyttänyt asemansa maan toisena päänäyttämönä Kansallisteatterin rinnalla ja sitä myötä myös korotetun valtionosuutensa.

Teatterin katsojana on vaikea ymmärtää teatterin hallituksen päätöstä antaa Kautolle potkut. Ulkopuolisena en tietenkään voi nähdä niiden lukujen taakse, joilla hallitus päätöstään perusteli. Tamperelaiselle teatterille Kauton lähtö työväenteatterin johtajan paikalta on suuri menetys. Kauton tinkimättömyyttä voi vain ihailla. Taiteilija ei voi tinkiä taiteellisesta näkemyksestään. Teatteri esitys syntyy yhteisössä omaehtoisen luovan prosessin kautta. Tähän luovaan prosessiin ei ulkopuolisilla ole oikeutta puuttua.      

Saituri – Ihana raha

Tampereen Työväen Teatterin päivänäytös suurella näyttämöllä 2.2.2024

Perustuu Molièren näytelmään Saituri

Suomennos: Otso Kautto

Käsikirjoitus: Otso Kautto ja Juha-Pekka Raeste

Sovitus ja ohjaus: Otso Kautto

Liikeideointi: Mirva Mäkinen

Lavastus ja pukujen suunnittelu: Pirjo Liiri-Majava

Fondien ja seinien maalauukset: Heidi Leino

Valo- ja videosuunnittelu: Eero Auvinen

Äänisuunnittelu: Kalle Nytorp

Kampausten ja naamioinnin suunnittelu: Sari Rautio

Tuottaja: Heidi Kollanu

Rooleissa: Auvo Vihro, Inke Koskinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Pihla Pohjolainen, Jari Ahola, Suvi-Sini Peltola, Riikka Papunen, Eriikka Väliahde, Samuli Muje, Riikka Papunen

Jerusalem on näyttämötaiteen mestariteos – Jez Butterworthin räväkkä draamakomedia oli kuin aarrearkku – Sen rosoisen kannen alta tuli esiin lähes loputon määrä kerronnan tasoja   

Terveisiä kunnan johdolle. Heikki Kinnunen korottaa Johnny Rooster Byronin roolissa äänensä. Ari-Pekka Lahden käännös näytelmästä oli tarkkaa ja muhevaa suomen kieltä. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Jerusalem osoittautui maineensa veroiseksi moderniksi klassikoksi. Volyymilla esitetyn draamakomedian rosoisen pinnan alta nousi esiin teatteritaiteen mestariteos. Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan näyttelijöiden tulkinnoissa oli sydäntä ja vimmaa. Santeri Kinnunen loisti näytelmän avainroolissa surmanajaja Johnny Rooster Byronina. Pasi Lampelalla oli ohjaajana selkeä näkökulma monikerroksisen näytelmän tarinaan. Kokonaisuus oli vaikuttava. Katsojalle jäi kuitenkin epäilys, etteivät hyvin kompleksin tarinan kaikki merkitystasot avautuneet suomen kielellä.  
      
Englantilaisen Jez Butterworthin Jerusalem on moderni klassikko. Vuonna 2009 kantaesitetty näytelmä on anglosaksisessa maailmassa nimetty usein 2000-luvun parhaaksi näytelmäksi. Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys torstaina näytti meille, mihin näytelmän maine perustuu. Räväkkä draamakomedia kertoi tarinan yhteiskunnan ulkopuolella elävistä laitapuolen kulkijoista. Tämän pinnan alta löytyi tavaton määrä kerronnan tasoja.

Käsikirjoittaja ja kriitikko James Graham muistuttaa The Guardianiin kirjoittamassaan arviossa, että Butterworthin näytelmä on ladattu täyteen metaforia. Näytelmän aiheita ovat yksilö, yhteiskunta, politiikka ja taide. Nämä ilmiöt ja kokonainen maailma tehdään näkyviksi vertauskuvien kautta. Muodoltaan näytelmä on klassinen, kolminäytöksinen draamakomedia. Tällainen vanhakantaisuus oli sekin helppo tulkita tavallaan teatteritaidetta kommentoivaksi metaforaksi.

Grahamin ja usean muun kirjoittajan tuoreet arviot näytelmästä vuodelta 2023 löytyvät Helsingin kaupunginteatterin Jerusalemia esittelevältä verkkosivulta.

Jo ensimmäinen näyttämökuva oli ladattu vahvoilla symboleilla. Sitä hallitsi suurikokoinen Pyhän Yrjön risti, punavalkoinen lippu, jota Englannissa käytettiin vallan merkkinä keskiajalla. Sitten näyttämölle astui Mitra Matouf, näytelmän Phaedra keijukaisen siivet selässään laulamaan William Blaken runoelmaan sävellettyä hymniä Jerusalem. Näytelmän tarinassa eletään Pyhän Yrjön päivää.

Ei tarvittu mentaalista GBS-paikannusta paikantamaan, missä sijaitsee se viimeinen paratiisi, kaistale metsän ja uuden lähiön välistä joutomaata, jonne tarinan sankari Johnny Rooster Byron (Heikki Kinnunen) on hinannut rähjäisen asuntovaununsa. Tämä kylä Pewsey sijaitsee Whiltshiren kreivikunnassa, jossa sijaitsee myös maailmankuulu Stonehenge. Tietenkin myös se on mukana Butterworthin tarinassa.
Byronin jengi Davey (Betadi Mandunga), Ginger (Markus Järvenpää), Pea (Lumi Aunio), Tanya (Minni Gråhn ja Lee (Alexander Wendelin). Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Tarina alkoi yksilön ja yhteiskunnan välisellä konfliktilla. Kaupunginvaltuuston virkamiehet Linda Fawcett (Ursula Salo) ja Luke Parssons (Mikko Virtanen) naulasivat Byronin asuntovaunun oveen häätömääräyksen. Ohjaaja Pasi Lampelan mukaan Jerusalem tuo esiin yksilön ja yhteiskunnan välisen ikiaikaisen ristiriidan ja kuvaa kamppailua vapaamman ihmisyyden ja mielikuvituksellisemman elämän puolesta. Käsiohjelman esipuheessa hän tiivistää näkökulmansa kysymykseksi, mitä yhteiskunnasta kertoo se, mitä se sysää ulkopuolelleen?

Näytelmän Johnny Byron on omaa vapauden ideologiaansa elämäntavallaan julistava messias. Hänen ympärilleen on viinan ja huumeiden kyllästämiin kemuihin kokoontunut sekalainen seurakunta. Lee (Alexander Wendelin), Pea (Lumi Aunio), ja Tanya (Minni Gråhn) ovat paikallisia nuoria, Davay (Betadi Mandunga) nuori teurastamon työntekijä, Ginger (Markus Järvenpää) työtön jo ikääntynyt rappari, Wesley (Jouko Klemettilä) paikallisen pubin vuokranantaja ja Professori (Joachim Wigelius) iäkäs oppinut. Yhteistä heille on elämäntapa, jonka takia heidät on ainakin meillä Suomessa julistettu yhteiskunnan vihollisiksi ja tuomittu niin eduskunnan puhujapöntöstä kuin valtioneuvoston linnastakin käsin varkaiksi ja loisiksi.

Kaupunki haluaa hätää omin lupinensa metsässä vuosia asuneen Byronin sosiaalisista syistä. Kunnon kansalaisten mielestä Byronin elämäntapa herättää pahennusta ja villitsee parempien piirien perheiden nuoria huonoille teille. Taustalla ovat kylmät taloudelliset intressit. Paikallinen grynderi on iskenyt silmänsä maapalaan, jolle Byron on leirinsä pystyttänyt (Fuck the new estate!).

Vertauskuvalliseksi teki mieli tulkita myös se apokalyptinen krapula, johon Byron ja hänen opetuslapsensa heräävät tarinan alussa edellisen yön hurjien juhlien jälkeen. Byron on näissä juhlissa pyllyillyt alastomalla performanssillaan elinikäisen porttikiellon siihen viimeiseen seudun kapakoista, johon hänellä oli vielä lupa tulla. Tässä ei kuitenkaan podettu brexitin jäkeistä morkkista. Butterworthin paholaisen myllyt jauhoivat ja jauhavat yhä toisaalla. Tämä kirkastui meille viimeistään näytelmän upeassa loppuhuipentumassa.

Pyrkimys johonkin aitoon ja luonnonmukaiseen oli koko ajan läsnä. Sen merkiksi Byron oli humalapäissään rusikoinut yöllä televisionsa palasiksi brikettimailalla.

Luulen löytäneeni vastauksen myös Lampelan kysymykseen mitä? Näytelmän Byron on taiteilija, juttujensa puolesta paroni Münchhausenin henkinen perillinen suoraan alenevassa polvessa. Byron on maailman ainoa mies, joka on siitetty kahden kreivikunnan alueella ja syntynyt luoti hampaidensa välissä. Sirkustaiteilijana Byron hankki legendaarisen maineen kuolemaa halveksivilla tempuillaan. Tarinan nykyhetkessä surmanajajana vakavasti loukkaantunut Byron on huumekauppias, jonka juttujen tenhovoimaa vahvistavat piri, mari ja väkevät juomat.

Vapauden valtakunnalla on monet kasvot ja niin teatterissa pitääkin olla. Loistavana jutunkertojana Byron on tietenkin myös hyvin kirjallinen hahmo. Tässä suhteessa epäilen, että Butterworth on ladannut näytelmän dialogiin mielikuvia niin sanotusti kieli poskella. Juopottelusta inspiraatiota hakeneiden nerokkaiden kirjailijoiden nimilista on pitkä kuin tipaton tammikuu.

Arvoituksellinen Phaedra (Mitra Matouf) on asunut salaa vuoden Byronin (Heikki Kinnunen) asuntovaunussa. Ikääntyneen taiteilijan ja hyvin nuoren tytön suhteen laatu jäi arvoitukseksi. Kuva (c) Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Siivet selässään näytelmän ensimmäisen ja toisen näytöksen laulullaan aloittanut Phaedra ei ole tarinassa mikään astraaliolento, vaan paikallisen kauneuskilpailun 15-vuotiaana voittanut teini ja alamaailman vaikutusvaltaisen gangsterin Troy Whitworth (Rauno Ahonen) tytärpuoli. Phaedra on kadonnut kauneuskilpailun jälkeen ja yllättävä käänne paljastaa, että hän on asunut vuoden Byronin asuntovaunussa.

Whitworth on pahoinpidellyt tytärpuoltaan. Byronin ja Phaetran suhteen laatua ei avata. Onko Byron suojelija vai hyväksikäyttäjä, pyhimys vai paskiainen?

Populaarimusiin piirissä lienee pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että tyttöystävät nuorenevat samaan tahtiin kuin maestrot vanhenevat. Charles Chaplinin kaikki kolme vaimoa olivat avioliittoa solmiessaan alaikäisiä. Omat mielikuvani kohtaus vei nuoreen imatralaiseen teatterin harrastajaan, joka Orli-oopperan harjoitusten aikana 90-luvala alkoi seurustella tuolloin viisikymppisen esitystä ohjanneen näytelmäkirjailija Veijo Baltzarin kanssa.

Näytelmän Whitworth ilmaiseen oman tulkintasa suhteen laadusta pahoinpitelemällä veljiensä kanssa Byronin raa’asti.

Byron on myös isä. Hänellä ja Dawnilla (Merja Larivaara) on lapsi Marky (ensi-illassa Alvar Lisko). Dawn tuntee yhä vetoa Byroniin ja Byron isänrakkautta poikaansa kohtaan. Muuta ei kahdessa kohtauksessa kerrota Byronin ja Dawnin suhteen laadusta tai historiasta. Tarina toki on tuiki tavallinen ja katsojan oli teki mieli olettaa, että siihen liittyi jotakin omakohtaista.

Näin elämäntilanteet tuppaavat vaihtelemaan paremmissakin taiteilijapiireissä.  

Rasismin osalta Butterworthin eeppiset teemat eivät tämän kirjoittajalle varmasti kaikilta osin täysin auenneet. Energinen ja karismaattinen Mandunga teki teurastajasta hyvin sympaattisen hahmon, tämän luotaantyöntävästä ammatista huolimatta. Mandungan Davay peitti työnsä aiheuttaman ahdistuksen poikamaiseen uhoon: ”Minä tapan nautoja pang, pang, pang.” Toki mielikuva siitä, miten rasismi jakaa työmarkkinoilla ihmiset ihonvärin perusteella voittajiin ja häviäjiin oli voimakas.

Klemettilä näytteli Westleyn roolin jonkinlaisessa Pyhän Yrjön päivän juhlallisuuksiin kuuluvassa perinnepuvussa päässään merkillinen kukkahattu. Lampela ja pukusuunnittelija Sari Suominen ovat ehkä halunneet korostaa kukkahatulla ja vatsanpäällä ristiin menevillä punaisilla olkanauhoilla Westleyn roolia tarinan narrina, humalaisena totuuden puhujana. Juopottelemalla itsensä psyykkisesti ja fyysisesti rajatilaan saattanut mies on meille suomalaisille tuttu hahmo ja omaan mieleeni on jäänyt pysyvästi edesmenneen Juha Mujeen bravuuri aiheesta elokuvassa Raid.

Tarujen mukaan esihistoriallisella ajalla valtavista järkäleistä rakennettu kivikehä Stonehenge on jättiläisten tekemä. Byron kertoo tavanneensa tällaisen jättiläisen ja keskustelleensa hänen kanssaan. Keskustelun jälkeen tämä vähintään 50 metriä korkea jättiläinen on lähtenyt harppomaan pitkin Wiltshiren kreivikunnan nummia.

Jättiläisestä alkoi Leen johdolla keskustelu journalismin tilasta. Miksi paikallinen lehdistö ei näe pitkin kreivikuntaa harppovaa jättiläistä tai ei pidä tarpeellisena kirjoittaa ilmiöstä. Tämänkin vertauskuvan voi tulkita vähintään kahdella tavalla. Lienee kuitenkin niin, ettei hätärumpuja tarvitse paukuttaa vain sen takia, etteivät paikalliset tiedotusvälineet tee enää juttuja teatterista tai sen tekijöistä.

Stonehengen muinaiset rakentajat harjoittivat todennäköisesti jonkinlaista luonnonuskontoa. Luonto oli ihmistä väkevämpi ja tämä jättiläinen saneli elämisen reunaehdot. Siksi Byron rummuttaa näytelmän huikeassa finaalissa tätä jättiläistä palaamaan. Kysymys ei ole tiedon puutteesta. Kysymys on siitä, että me emme halua nähdä tätä jättiläistä.

Näytelmän finaalissa Byronin metsän puut nousevat rytisten juuriltaan. J. R. R. Tolkienin huornit kävivät hyökkäykseen Blaken saatanallisia myllyjä vastaan. Vaikka me kiellämme todellisuuden, emme halua kuulla tai nähdä tätä jättiläistä, sen varjo vaikuttaa meihin koko ajan. Maailma on muuttunut hyvin nopeasti niiden 15 vuoden aikana, jotka ovat kuluneet Butterworthin näytelmän kantaesityksestä Lontoon Royal Court teatterin Jerwood-näyttämöllä.

Meidän maailmankuvaamme hallitsee pelko, joka on sumentamassa järjen valon. Toiseus on muuttumassa tässä maailmassa hengenvaaralliseksi. Verkkoaitoja ja piikkilankaa ei viritellä vain rajoilla, vaan myös niiden toisten ympärille.   

Jerusalem

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta pienellä näyttämöllä 1.2.2024

Käsikirjoitus: Jez Butterworth

Suomennos: Ari-Pekka Lahti

Ohjaus: Pasi Lampela

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov

Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Rooleissa: Santeri Kinnunen, Markus Järvenpää, Joachim Wigelius, Alexander Wendelin, Betadi Mandunga, Jouko Klemettilä, Rauno Ahonen, Merja Lerivaara, Mikko Virtanen, Ursula Salo, Mitra Matouf, Lumi Aunio, Minni Gråhn, Alvar Lisko/Niilo Sämpi

Mitä mies ajattelee, kokee, näkee ja tuntee? – Työväen Näyttämöpäivien ohjelmisto nosti isät ja pojat parrasvaloihin – Koskettavin tarina ei kertonut sotilaista, vaan arjen sankarista

Koskettavaa, aitoa ja ainutkertaista. Ei viimeisen päälle taidokasta, mutta sitäkin vaikuttavampaa.  aitoa. Yksipihlajan Työväen Näyttämön Samanlaista onnea seurasi sydän syrjällään. Kuvassa Kimmo Oikarinen, Taija Hovatov, Jenni Jokela. Kuva © Marika Möttönen/Ykspihlajan Työväen Näyttämö

Jos vuoden 2024 Työväen Näyttämöpäivien näytelmien tematiikkaa pitää luonnehtia yhdellä substantiivilla, tuo sana on mies. Näyttelijä Taisto Oksasen valinnoissa käyttämä lähestymiskulma oli selvästi nähtävissä. Nyt katsottiin, miltä suomalainen mies näyttää kiireestä kantapäähän.

Yleisö äänesti näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi Riihimäen nuorisoteatterin Tuntemattoman sotilaan. Esitys perustui uuden sukupolven tekijän, Q-teatterin taiteellisen johtajan Juho Mantereen tulkintaan Väinö Linnan myyttiset mittasuhteet saavuttaneesta romaanista. Mantereen sovitus kantaesitettiin Teatteri Vanhassa Jukossa syksyllä 2022 ja se valittiin mukaan Tampereen Teatterikesän pääsarjaan kesällä 2023.

Ehdin itse katsoa näyttämöpäivien yhdeksästä esityksestä kuusi, enkä valinnut omaan festivaalikattaukseen riihimäkeläisten esitystä, koska se oli kuin juhlakinkku Oksasen pitopöydän kattauksessa.

Harrastajateatterin vahvuuksiin kuuluu joukkovoima. Hämeenlinnalaisen Miniteatterin Tympeissä tytöissä oli mukana 13 nuorta teatterin harrastajaa. Esitys oli raikas. Suvi Seppälän sovitus ja ohjaus toi näyttämölle Riina Tanskasen mainion sarjakuva-albumin satiirin herkullisella tavalla. Kuva © Pihla Liukkonen/TNP  

Tympeät tytöt ja

Pentinkulman naiset

Hämeenlinnalaisen Miniteatterin Tympeissä tytöissä ja Ylimuonion Urheiluteatterin Palavien pihlajien rannoissa lähestymiskulma oli feministinen. Silti kuraattori Oksasen valinoillaan luomassa näyttämöpäivien tematiikassa ne toimivat myös kirkkaaksi hiottuina peileinä.

Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä on dramatisointi Riina Tanskasen mainiosta sarjakuva-albumista, joka kertoo niistä lukemattomista tavoista, joilla me miehet olemme kautta aikojen yrittäneet hallita naisen kehoa ja mieltä. Suvi Seppälän dramatisointi ja ohjaus toimivat. Nuorten näyttelijöiden otteissa oli vilpittömyyttä ja raikkautta, joka antoi Tanskasen terävälle satiirille lempeän ja leikkisän sävyn.

Palavien pihlajien rannoissa ylimuoniolaiset tarttuivat sodan väkivaltaiseen kaanoniin Täällä Pohjantähden alla -trilogian naishahmojen kautta. Näytelmä perustuu ehkä tietokirjailijana paremmin tunnetun Hanski Lapinojan tekstiin. Yllättävää Anu Arango Enqvistin ohjaamassa esityksessä oli se, etteivät Pentinkulman naiset Elina Koskela, Aune Leppänen, Elma Laurila ja lapsenpäästäjä Priitta Ahlgren nousseet tarinan keskiöön, vaan sen todellinen subjekti oli mies, luomisentuskissaan merkkiteostaan maanisesti lähes syömättä ja nukkumatta kirjoittava Väinö Linna.

Urheiluteatterin Pentinkulmalla ei marssittu enää Halmeen Emman punaisen alushameen perässä, vaan vallankumouksen väri oli vaihtunut oranssiksi. Katsojan oli vaikea hahmottaa, mitä ehkä hieman luonnosmaiseksi jääneellä esityksellä oli tarkoitus sanoa. Linnan moniääninen romaani ei ole menettänyt todistusvoimaansa nyt, kun köyhistä ja vähäväkisitä on jälleen tehty yhteiskunnan vihollisia ja vihanlietsonnan kohteita. Jäin miettimään, millainen tarinasta olisi tullut, jos mukaan olisi otettu Ellen Salpakari, IKL:n väreissä suomalaista fasismia tarinassa ajanut ruustinna.

Pentinkulman naisia näyttelivät Ylimuonion Urheiluteatterin oranssissa vallankumouksessa Hanski Lapinoja, Marika Kastelli, Sari-Anne Mattila ja Laura Ollanketo. Kuva © Pihla Liukkonen/TNP

Miehen kunnia ja

kunniaton väkivalta

Miehisen sankaruuden viittaa on raskasta kantaa. Reko Lundánin Tarpeettomia ihmisiä on raju ja osuva tragedia parisuhdeväkivallan syistä ja seurauksista. Turkulainen Teatteri Akselin tulkinta tästä vaativasta ihmisuhdenäytelmästä oli hieno. Tomi Aho, Linda Johansson, Rolle Ekroos ja Hanna Mehto näyttelivät vaativat roolinsa paneutuneesti. Erityisen kiinnostava oli Ahon ja Ekroosin välinen vuorovaikutus ja jännite näyttämöllä heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Aho teki näytelmän työttömästä asentajasta konservatiivisen takertujan, kun Ekroosin näyttelemä Petri oli joustava liberaali selviytyjä.

Hoi hyvin kuvitella, että näiden kahden erilaisen miestyypin välillä kulkevat joukkoistettuina myös maan poliittiset jakolinjat juuri nyt.   

Petrin moraalin horjui välillä, mutta hän osasi myös korjata kurssiaan. Karin dogmaattinen autoritaarisuus ajoi hänen lopulta törmäyskurssille sillan betonisen kannatinpylvään kanssa. Turkulaisia ohjannut Laura Hurme oli sovituksessaan antanut vuonna 2003 kantaesitetyn näytelmän ympärille kertyneen ajan patinan näkyä. Yksityiskohdat vain korostivat Lundánin oraakkelin taitoja. 90-luvun lama-aikaan sijoitetussa tarinassa keskustellaan Sailaksen listana tunnetusta sosiaaliturvan alasajosta ja näytelmän Kari epäilee, että nämä vielä tuolloin jopa keskellä synkintä lamaa mahdottomalta tuntuva jättileikkaus vielä joskus toteutetaan.

Teatteri Akselin Tarpeettomia ihmisiä -näytelmän rooleissa nähdään Hanna Mehto, Tomi Aho, Linda Johansson ja Rolle Ekroos. Kuva © Urpo Helenius/Teatteri Akseli.

Mikkelin Miesteatterin

hauskat pojat

Mikkelin Miesteatterin esityksessä Isän kädestä mieskuvia maalattiin positiivisuuden kautta. Porukalla hiottu, oivaltava ja hauska käsikirjoitus ja vapautunut esittäminen olivat todella raikas kokonaisuus. Kun vielä Katariina Kinnusen ja Kasperi Hulkkosen yhdessä tekemä ohjaus oli napakka, kohausten ajoitus toimi esimerkillisesti, ainakin minä hykertelin katsomossa esityksen tuomaa hyvää tuulta.

Mikkelin poikateatterissa näyttelemisen aloittaneet Hulkkonen, Aapo Bastman, Roope Nykänen, Nestori Marttinen ja Edvin Ehrnrooth olvat taitavia komedian tekijöitä.

Miehet ovat isiensä poikia. Tästä sukupolvien ketjun esittelystä hauskanpito alkoi. Sodan kokeneen sukupolven traumat ulottuvat aina kolmanteen polveen asti. Neljännen sukupoven nuoret pölvästit hierovat jo joukolla uutta sotaa sosiaalisessa mediassa. Esitys oli täynnä todella hauskoja kohtauksia ja yksityiskohtia. Mies ja miehisyys olivat välillä todella ahtaassa raossa ja seinät meinasivat kaatua päälle, mutta oikea asenne auttoi pois pulasta. Jopa Facebookissa, Ylilaudalla ja TikTokissa uliseviin pukareihin voidaan vaikuttaa keskustelemalla.

Isän kädestä -näytelmän lastenohjelman Pikku Kakkasen kirahvi ja leijona Aapo Bastman ja Nestori Marttinen. Kuva © Pihla Liukkonen/TNP

Oikaraisen näyttelemistä

seurasi sydän syrjällään

Näyttämöpäivien koskettavin esitys oli Ykspihlajan Työväen Näyttämön Samanlainen onni. Kati Kaartisen näytelmä kertoi autistisesta Amaliasta, hänen yksinhuoltajaisästään ja Amalian uudesta hoitajasta. Tarina oli koskettava, mutta erityisen kiehtovaksi sen teki mainiot roolityöt. Itse seurasin suorastaan sydän syrjällään Kimmo Oikaraisen eläytymistä isän rooliin.  

Kaartinen on kirjoittanut näytelmään tavallaan mahdottoman roolin. Miten kertoa ilman sanoja yksinäisyydestä, vastuuntunnosta ja rakkaudesta, katkeruudesta perheensä ja lapsensa hylännyttä Amalian äitiä kohtaan ja hämmennyksestä valtavasti huolenpitoa vaatinen lapsen kypsyessä huolenpitoa tarvitsevaksi naiseksi.

Oikarainen teki sen ja mieliinpainuvan uskottavasti. Samoin Amalian roolin näytellyt Jenni Jokela ja muutoksen airueena tarinassa toiminut uusi hoitaja Taija Hovatov näyttelivät upeasti. Onnistumisesta kertoi aplodien aikana näyttelijöiden kehonkieli.

Miten narsisti narautetaan

yrityseliitin pääsykokeissa?

Jyväskylän Huoneteatteri on näyttämöpäivien vakiovieras ja varmasti syystä. Ensemblen osaamisen tasosta kertoo myös se, että porukalla on ollut kanttia tarttua katalonialaisen Jordi Galcerán näytelmään Grönholmin menetelmä (El mètode Grönholm). Huoneteatteri esitti Anumaaria Tullan ohjaaman sovituksen nimellä Pudotuspeli.

Pudotuspeli oli psykologinen trilleri ja satiiri niistä menetelmistä, joilla yhteiskunnan eliitti ratkaisee nokkimisjärjestyksen suuryritysten johtopaikkoja jaettaessa. Näytelmän estetiikka ja tematiikka toivat mieleen tositelevision pudotuspelit ja varmaan siksi myös näytelmän nimi on hieman harhaanjohtavasti muuttunut sekä Jyväskylässä että Kuopion kaupunginteatterissa Pudotuspeliksi.

Näytelmän juonta ei ole tässä syytä ryhtyä avaamaan. Pudotuspeli on vaativa näytelmä, harrastajateatterilta suorastaan vähän outo valinta, mutta Huoneteatterin Mari Rouvala, Matti Koskimaa, Marjut Matala ja Antti Viitamäki näyttelivät sen roolit ammattilaisten ottein. Varsinkin Koskimaa onnistui näytelmän avainroolissa. Hänen taitavasti käyttämänsä liioittelu sai tehokeinona selityksensä juonen edetessä ja avautuessa. Pudotuspeli sopi myös paremmin kuin hyvin siihen lähestymiskulmaan, jolla oletan Oksasen näyttämöpäivien näytelmät 38 tarjotun joukosta valinneen.

Pudotuspelin näyttelijät Mari Rouvala, Matti Koskimaa, Antti Viitamäki ja Marjut Matala. Kuva © Jaakko Manninen/Jyväskylän Huoneteatteri

Äiti, miten ja miksi

sinusta tuli kommunisti?

Joensuulaisen Kulttuuriyhdistys Vääräpyörän Äiti punalippu käsitteli kiinnostavasti taistolaisuutta seuraavan sukupolven näkökulmasta.

Suvi Laanisen käsikirjoitus pohjautuu hänen oman äitinsä kirjeisiin, valokuviin ja pöytäkirjoihin. Laaninen esitti itse äitiään ja näytelmän alussa äiti oli työntämässä uuniin näitä hänen opiskeluaikaansa Tampereen yliopistossa ja taistolaisuuteen liittyviä dokumentteja. Oman elämän keskeisiin muistoihin liittyvien asiakirjojen ja esineiden polttaminen on hyvin symbolinen ele.    

Äiti punalippu laajeni perheen ja lopulta myös suvun tarinaksi. Kaikella tällä on tietenkin merkitystä siinä vaiheessa, kun me itse aikuisina yritämme ymmärtää itseämme ja vanhempiamme, jotka eivät enää ole vastaamassa kymyksiimme. Riitta Pirttisalon ohjaamaan näytelmään näitä rönsyjä oli kuitenkin jäänyt liikaa. Äidin opiskeluvuodet elämä Tampereen yliopistossa 70-luvulla olisivat ansainneet kokonaan oman näytelmänsä.

Avoimeksi jäi kysymys, miksi kommunistisille ihanteille nuoruutensa uhrannut äiti halusi hävittää jälkipolvilta nämä muistonsa? Oliko äiti katuva syyllinen, vain traumatisoitunut, kulttimaisia piirteitä saaneen ääriliikkeen uhri?

Veren häiden voima ja vimma nostivat kylmät väreet iholle – Hidas ajan virta ja aggressiivinen liikekieli ripustivat katsojan koukkuun – Garcia Lorcan iätön tarina on tragedia vailla loppua

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Helsinki Dance Companyn Veren häät oli voimakasta, maskuliinisuudessaan aggressiiviista ja vaikuttavaa tanssitaidetta. Koreografi Kaari Martinin ja tanssijoiden luoman liikekielen ilmaisuvoima nosti kylmät väreet iholle. Federico Garcia Lorcan hyytävä tragedia poliittisten ristiriitojen repimästä 1930-luvun Espanjasta on aivan yhtä ajankohtainen nyt kuin 90 vuotta sitten.

Ensemblen edellinen teos, kaikessa kauhistuttavuudessaan huikea Lomonosovin moottori nosti alitajunnasta esiin ne painajaismaiset näyt, joita mielikuvituksemme loihtii esiin lähestyvän ekokatastrofin jälkeisestä maailmasta. Veren häät on tiukasti kiinni meidän ajassamme. Esityksen alussa tanssijoiden vartaloista muodostunut ajan virta kulki aluksi hitaasti, mutta vääjäämättömästi vasemmalta kohti näyttämön oikeaa reunaa.

Kohtauksen lopussa klaani kokoontui samaa pöytään, mutta ei keskustelemaan, vaan aukomaan päätään. Mimiikkaa, jossa samalla puolella pöytää istuneet tanssijat aukoivat suurieleisesti suutaan sanomatta mitään, olisi voinut ajatella myös koomiseksi elementiksi, mutta sellainen ei tullut mieleenkään.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämön etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!” Kuvassa Sari Haapamäki, Justus Pienmunne, Mikko Paloniemi, Aino Seppo, Heidi Naakka, Jyrki Kasper, Kaisa Torkkel. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Sama teema toistui heti kohtauksessa, jossa tanssijat istuivat tuoleilla rivissä kasvot meihin katsojiin päin. Jokainen esitti omaa teemaansa, mutta ei pyrkinyt dialogiin meidän katsojien tai toisten tanssijoiden kanssa.  

”Lorcan hengessä heräämme uneen ja näemme kuvia, jotka ovat meille yhteisiä ja kertovat siitä, minkä päivänvalo kätkee.”

Esityksen ohjauksesta ja esitysdramaturgiasta vastanneiden Martinin, Roni Martinin ja Arto Kahiluodon yhdessä muotoilemaan, käsiesitteeseen painettuun luonnehdintaan kiteytyy hienosti se, mitä tekijät halusivat meille näyttää ja sanoa.

Garcia Lorca oli monilahjakkuus, kirjailija, runoilija ja säveltäjä. Hän oli mukana surrealismia edustaneiden taiteilijoiden yhteisössä. Nimet Salvador Dali ja Luis Buñuel ovat meille kaikille tuttuja jotain kelloa monen mielessä kilauttavat varmasti myös nimet Pepin Belloon ja Manuel de Fallaan.

Mikko Paloniemen soolossa tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Tuolin kanssa tatamilla taistellut Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla. Kuva (c) Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri.

Alussa nähty äärimmäisen hidas liike tuntui ja näytti jonkinlaiselta tanssin antiteesiltä. Rohkeasti surrealistisia elementtejä ovat käyttäneet Jukka Huitila esityksen lavastuksessa ja valaistuksessa ja Elina Kolehmainen puvustuksessa – ne orkesterin jäsenten hatut ja silmälaput, ne tanssijoiden repaleiset rievut. Orkesterin yläpuolelle näyttämölle oli ripustettu kylän teurastajan kyltti, sian paloittelukaaviota esittävä, pinkinpunaisena loistava neonvalomainos ja akun varaustilaa esittävä näyttö.

Virta kuluu, aika loppuu meiltä syntisiltä. Ehkä kuitenkin vaikuttavin yksityiskohta oli keskellä näyttämöä katosta roikkunut lihakoukku. Tarinan alussa siihen ripustettiin kenkä, mikä symbolisoi Lorcan verisen sukutarinan ensimmäisen uhrin kuolemaa, lopussa koukkuun ripustautui yksi tanssijoista.

Lorcan Veren häät on vuonna 1932 valmistunut tragedia kahden suvun, kahden klaanin välisestä vihanpidosta. Sen teemoja ovat rakkaus, mustasukkaisuus, viha, valta ja vallan käytöstä ja muodoista syntyvä eriarvoisuus. Loistavana runoilijana Lorcalla oli oma jäljittelemätön tapansa kertoa tämä tarina. Itse tarina on eri variaatioineen ollut varmasti olemassa jo kauan ennen kuin esimerkiksi William Shakespeare tai ylipäätään kukaan muukaan kirjoitustaitoinen on tarttunut siihen.

Lorcan oma kohtalo antoi tälle tarinalle aivan oman sävynsä. Äärioikeiston kuolemanpartio surmasi 36-vuotiaan Lorcan elokuussa vuonna 1936. Espanjan sisällissota oli puhjennut kuukautta aikaisemmin.

Lorcan Veren häät eroaa tämän tarinan yleisestä muodosta siinä, että toisen klaanin patriarkka ja myös hänen vallanperijänsä, vanhin poika oli surmattu jo ennen kuin tarina alkaa. Kilpakosijan häistä alkavan verilöylyn motiivi on epäilemättä verikosto. Oman aikansa modernismia näytelmässä edusti varmaan myös se, että toinen kilpakosija, morsiamen rakastettu, jolle tyttö myös antautuu ennen häitä, on tarinassa naimisissa.

Vaikka esityksessä ei kuvata väkivaltaa konkreettisesti, tanssin fyysisyys ja ilmaisuvoima loivat voimakkaita mielikuvia. Esitystä ei syystä suositella alle 12-vuotiaille. Veren häiden tappotantereelta laahattiin pitkin permantoa pois yhä uusia taistelun kaatuneita jaloista tai käsistä vetämällä.

Upean orkesterin muusikot Roni Martin, Juan Antonio Suárez ”Cano”, Victor Carrasco ja Sanna Salmenkallio. Kuva © Stefan Bremer/Helsingin kaupunginteatteri

Veren häät oli miesten maailma. Tai ainakin hyvin luontevalta tuntui se, että esityksen kerronnan keskiössä oli neljä neljän eri miehen esittämää sooloa. Veriseksi tragediaksi yltyneen vihan apostolina toimi Unto Nuoran upea soolo, joka minun tulkinnassani kertoi jo surmatun klaanin patriarkan terveiset haudan takaa. Sitä seurasivat Mikko Paloniemen ja Jyrki Kasperin soolot.

Raju ja aggressiivinen, näyttämön kanveesia syleilevä liikekieli muistutti molemmissa sooloissa jonkinlaista yksinpainia, jossa kuvitteellista vastustajaa esitti kamppailussa tuoli. Tarinan lemmenkipeän ukkomiehen Leonardin keikarinluonnetta korostettiin humoristisella yksityiskohdalla. Paloniemi jäähdytti tässä hikisessä väännössä kasvojaan espanjalaisella viuhkalla.

Esitys huipentui Justus Pienmunnen pitkään ja vaikuttavaan sooloon. Pienmunne tanssi poskellaan verikyynel pukeutuneena valkoisen revittyyn paitaan ja laahuksella varustettuun hameeseen.

Teatterin esittelytekstin mukaan Veren häät on yhtä kuin liittomme ylensyönnin ja itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden kanssa. Se on ruumiinavaus eläimen inhimillisyydestä ja ihmisen eläimellisyydestä. Näin varmasti on ja ehkä siksi tämän taiteen alttarin yläpuolelle nostetussa alataritaulussa oli kuvattu yksi ahneutemme lukemattomista viattomista uhreista, teurastettu ja paloiteltavaksi valmis sika.

Esityksen vaikuttavimmassa joukkokohtauksessa tanssijat kokoontuivat pöydän ääreen juhlimaan häitä. Jokaisella heistä oli päässään valkoinen morsiushuntu. Pöydän äärestä he siirtyivät riviin näyttämän etureunaan ja toistivat kuorossa, kukin kuin itselleen samaa loitsua yhä uudestaan: ”Olen puhdas!”

Lorcan tarinan morsian ei ole puhdas. Emmekä myöskään me ole viattomia ylensyönnin, itsepetoksen, tolkuttoman kulutuksen ja välinpitämättömyyden synneistä. Ikivanhassa tarinaperinteessä on kaikuja, joita me emme halua kuulla. Minulle kohtauksesta tulivat mieleen etnonationalistiset liikkeet ja harhaiset käsitykset roduista ja veren puhtaudesta. Klaaniyhteiskuntien historiallisista juurista lähteneet poliittiset opit, joiden varjolla on murhattu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä ja murhataan yhä.

Veren häiden upean estetiikan nosti lopullisesti lentoon loistava orkesteri. Roni Martinin, Juan Antonion Suárezin ”Canon” ja Sanna Salmenkallion trion soinnissa oli rosoa ja vimmaa ja Victor Carrascon tulkinnoissa Lorcan flamencolauluista pakahduttavaa tunnetta.

Veren häät

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 24.1.2024

Tekstit: Federico Garcia Lorca

Koreografia: Kaari Martin

Sävellys: Roni Martin

Sovitukset: Roni Martin

Ohjaus ja esitysdramaturgia: Karin Martin, Roni Martin, Arto Kahiluoto

Lavastus ja valosuunnittelu: Juha Huitila

Pukusuunnittelu: Elina Kolehmainen

Äänisuunnittelu: Eppu Helle, Roni Martin

Miksaus: Eppu Helle

Naamioiden suunnittelu ja toteutus: Hanna Piispanen

Esiintyjät: Sari Haapamäki, Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Unto Nuora, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Aino Seppo, Kaisa Torkkel

Orkesteri: Victor Carrasco, Roni Martin, Sanna Salmenkallio, Juan Antonio Suárez ” Cano”

Mikko Roihan hieno sovitus teki Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväksi näyttämöllä – Ei kertonut katuvansa oli kuin hitaasti etenevää rituaalitanssia – Toteutuksen esteettinen voima ja vaikuttavuus vetivät ihon kananlihalle

Esityksen hitaassa tanssissa viiden naisen muodostama yhteisö välillä avautui ja välillä sulkeutui meiltä katsojilta. Upeassa saunakohtauksessa Mari Turunen ja Ulla Koivuranta (kuvassa oikealla) istuivat selin meihin katsojiin nähden. Kuvassa vasemmalla Tiina Winter ja Liisa Peltonen ja kuvan ulkopuolella Mari Pöytälaakso jäivät tämän suljetun piirin sisälle. Kuva © Moe Mustafa

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa kertoo niin kutsutun tositarinan. Tällaisia tarinoita toisen maailmansodan tapahtumista on kerrottu paitsi kirjoissa ja elokuvissa myös perhepiirissä. Nämä tarinat ovat muuttuneet yhä myyttisemmiksi sitä mukaan, kun aikalaiset, nämä tapahtumat kokeneet kertojat ovat, ja kohta myös me toisen polven sotaveteraanit, olemme muuttaneet tarinoinemme manan majoille.

Mikko Roihan älykäs ja oivaltava sovitus teki näyttämöllä Kinnusen tarinan myyttisen luonteen näkyväsi. Esitys oli kuin hidasrytmistä tanssia. Näyttämön viidestä naisesta koostunut yhteisö vuoroin avautui ja sulkeutui meiltä katsojilta. Roihan ohjaus tai pitäisikö sanoa koreografia oli lumoavaa seurattavaa. Esityksen esteettinen voima veti ihon kananlihalle. Vaikka esitys oli pitkä, väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia, aika sen äärellä tuntui kuluvan siivillä.

Kyllä, kyllä! Tätä varten taide on!

Näin meidän ihmisten mieli toimii, on toiminut jo ainakin viimeksi kuluneet 200000 vuotta. Meidän maailmankuvamme ja minuutemme koostuu tällaisista myyteiksi kasvaneista ”tositarinoista”. Toisen maailmasodan myytit ovat alkaneet elää meidän mielissämme omaa elämäänsä vähän samaan tapaan kuin Samuelin kirjan kuvaukset Israelin miesten ja filistealaisten välisestä sodasta elävät yhä tämän päivän ykkösuutisissa.

Tampereen Teatterin ensi-ilta oli myös koskettavaa ja tunteisiin käyvää puheteatteria. Roihan ohjaama teatteri on näyttelijöiden teatteria. Tästä edellinen vakuuttava näyttö oli Roihan viime vuonna KOM-teatterille ohjaama Nukkekoti. Näyttelijöiden tulkinnat heijastelivat sellaista sisäistä voimaa, jota tarinan naiset ovat tarvinneet selvitäkseen sodan äärimmäisissä oloissa.

Tässä näytelmässä katsojan ei tarvinnut pinnistellä kuulonsa kanssa saadakseen selvää vuorosanoista. Mikon oppivuodet Saksan maalla Berliinissä ovat kantaneet kaunista hedelmää.

Poikkeuksellisesta muodostaan huolimatta Roihan sovitus oli hyvin uskollinen kirjalle. Kohtausten aikajärjestys tässä vaellustarinassa noudatti kirjan rakennetta. Myös vuorosanojen kieli oli uskollinen kirjan tyylille. Todella taitavasti Roiha oli toteuttanut näyttämöllä myös kirjan takaumat, joissa tarinan naiset muistelivat kohtaamisiaan ja suhteitaan saksalaisten sotilaiden kanssa.

Kinnusen kirja herätti kysymyksiä. Minun makuuni Kinnusen kieli oli ajoittain luontokuvauksissaan vähän turhan koristeellista. Jäin pohtimaan erityisesti sitä, miten keski-ikäinen mies voi tunteiden ja ajatusten kuvaajana hypätä 70 vuotta sitten eläneiden naisten hameisiin ja sarkapöksyihin. Susanna Laarin Helsingin Sanomiin tekemässä jutussa Kinnunen kertoo tarinan perustuvan aiheensa puolesta hänen lapsena Kuusamon kodissaan kuulemiinsa tarinoihin.

Roihan itse suunnittelema lavastus oli karu. Lähtökohtana on selvästi ollut niin kutsuttu tyhjän tilan teatteri. Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä oli vain lähes näyttämön reunasta reunaan ulottuva valkoinen videoskriini ja raakalaudasta kokoon naulattuja suorakulmion muotoisia laatikoita. Samanlaisiin ruumislaatikoihin olen katsojana törmännyt esimerkiksi Sakari Kirjavaisen kaatuneiden evakuointikeskuksesta kertovassa elokuvassa Hiljaisuus.  

Videoskriinille heijastettu video ei kuvannut pohjoisen luonnon häkellyttävää kauneutta, vaan vaellustarinalle oleellista liikettä.

Lavastus ja näytelmän painostava äänimaisema korostivat sitä pelon ilmapiiriä, jonka vallassa tarinan viisi naista vaelsivat jalan Narvikista Rovaniemelle pitkin miinoitettua ja tuhottua Käsivarrentietä.

Tarinan ihmisten tunteiden ääripäitä ovat toivo ja kuolemanpelko. Tarinan koskettavin hahmo oli näytelmässä ehkä vanha sairaanhoitaja Aili (Turun Kaupunginteatterin näyttelijä Ulla Koivuranta), joka ei tarinan viidestä naisesta selviä koskaan perille asti. Aili uskoo ja jaksaa toivoa, vaikka hän sekä tietää että tuntee luissaan, miten oma keho on muuttumassa vähitellen ensin vankilaksi ja sitten kidutuskammioksi.

Ailin tarina päättyy euforiseen kokemukseen. Kirjassa Kinnunen myös perustelee tätä ”taivaskokemusta” sillä, että Aili lääkitsee itseään saksalaisten sotaa varten kehittämällä pervitiinillä.

Suuret kertomukset ovat kuvauksia väkivallasta ja sen seurauksista. Kinnusen fiktiivinen tarina on liitetty toiseksi maailmansodaksi kutsuttuun inhimilliseen katastrofiin. Kinnusen mukaan sodasta ja sen seurauksista on paljon tutkittua tietoa, jonka varaan tarinoita voi rakentaa. Realismi syntyy tuhansista ja taas tuhansista yksityiskohdista ja tässä mielessä kirjan henkilöt on jätetty luonnosasteelle.

Teatterin taikaa on se, että tarinan moniäänisyys syntyy kuin itsestään läsnäolon kautta.

Väinö Linnan suomalaiset miehet hoitivat sotatraumojaan juomalla itsensä perinpohjaiseen humalaan ja menemällä sen jälkeen töihin. Varsinkaan Pohjois-Suomessa, joissa uskonnollisilla herätysliikkeillä oli 1940-luvun puolivälissä ja on yhä vahva asema, kumpikaan keino ei naisten kohdalla käynyt laatuun. Naisen paikka oli kotona, hellan ja jumalan sanan, sen nyrkkiin puristetun kouran välissä.

Hesarin haastattelussa Kinnunen arvelee, että miehet saattoivat perustella valintojaan armeijan hierarkkisella rakenteella. Mies teki pahojaan esimiehen käskystä. Naisten valintoja sanelivat samat patriarkaaliset normit. Nainen oli vielä vuoden 1945 Suomessa monella tapaa miehen omaisuutta. Paitsi alussa mainituista tarinoista tukea Kinnusen tarina saa vanhasta lainsäädännöstä.

Näytelmän merkillinen nimi juontaa juurensa vuoden 1932 irtolaislaista. Tarinan Irene (Tampereen Teatterin loistava Mari Turunen) määrätään irtolaislain mukaiseen valvontaan, koska hän ei kotiseudulle palattuaan suostu palaamaan miehensä luo, vaan viettää valvontakunnan mukaan kiertelevää elämää eikä kerro valvontapöytäkirjan mukaan katuvansa.

Kyseinen ”huoralaki” kumottiin lopullisesti vasta niinkin myöhään kuin vuonna 1982.           

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Sama toki pätee kaikkeen taiteeseen. Ei voi olla kirjailijaa, jos ei olisi kirjailijoita, tai kuvataidetta ilman kuvataiteilijoiden muodostamaa yhteisöä ja traditioita. Ei kertonut katuvansa on yhteistyöproduktio, jossa on mukana seitsemän teatteria. Näyttelijöitä on mukana kuudesta eri teatterista.

Vapaa Teatteri kantaesitti näytelmän Berliinissä Heifmathafen Neuköllnin Pier 9 -näyttämöllä heinäkuussa 2023. Suomen ensi-ilta oli syyskuussa Kouvolan Teatterissa. Sen jälkeen produktiota on esitetty syksyllä Turun Kaupunginteatterissa ja Lahden kaupunginteatterissa. Tampereen jälkeen kiertue jatkuu Seinäjoen kaupunginteatterissa ja Hämeenlinnan Teatterissa tammi-helmikuussa.

Ei kertonut katuvansa

Mikko Roihan johtaman ensemblen esitys Frenckell-näyttämöllä 18.1.2024.

Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha

Pukusuunnittelu: Taina Sivonen   

Video- ja äänisuunnittelu, graafinen suunnittelu ja valokuvat: Moe Mustafa

Henkilöt

Irene: Mari Turunen (Tampereen Teatteri)

Siiri: Liisa Peltonen (Hämeenlinnan Teatteri)

Veera: Mari Pöytälaakso (Seinäjoen kaupungiteatteri)

 Katri: Tiina Winter (Kouvolan Teatteri)

Aili: Ulla Koivuranta (Turun Kaupunginteatteri)

Norjalainen sotilas ja useita muita rooleja: Jari-Pekka Rautiainen (Lahden kaupunginteatteri)

 

Ei kultaa, ei mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa – Karnevalistinen ote antoi syvyyttä Tampereen Teatterin pikkujoulujen sketsikimaralle – Last Christmas oli raikas ja ajoittain aidosti hauska huumoripläjäys

Tampereen Teatterin pikkujoulujen yllätysvieraisiin kuului syntipukki. Kun vanhassa suomalaisessa jouluperinteessä joulupukki tuo tuhmille lapsille risuja, Elisa Piispasen esittämä hahmo, uudesti syntynyt pyhä Nikolaus otti peräpäällään kannettavakseen sekä lasten että heidän vanhempiensa tuhmuudet. Kuvassa sohvalla Ville Mikkonen, Niina Alitalo ja Arttu Ratinen. Piiskan varressa Linda Wiklund. Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.  

Tampereen Teatterin pikkujouluhupailun muoto yllätti. Last Christmas – Viimeinen joulu nojasi vankasti ikivanhaan karnevalistiseen perinteeseen. Siinä esitys erosi suomalaisten sketsiviritysten normaalista. Käsikirjottaja Ville Majamaan ja ohjaaja Sakari Hokkasen valinnat olivat selvästi määrätietietoisen harkinnan tulosta. Se tehtiin selväksi jo heti ensimmäisessä kohtauksessa.

Eräänlaisen tervetuliaispuheen pitänyt Ville Majamaa oli sekoittavinaan joulun ja pääsiäisen. Sen jälkeen uskonnolliset teemat toistuivat useissa sketseissä. Esiin nostetiin meidän suomalaisten kaksi ilmeistä pyhää, tekopyhyys ja pyhä yksinkertaisuus.

Yhdessä sketsissä kaksi bilehirmua poti aamusaunassa krapulaa ja morkkista. Tarinan yllättävässä käänteessä Elisa Piispanen ja Linda Wiklund vaihtoivat kylpytakit sermin takana jumalanpalvelukseen valmistautuvien pappien kasukoiksi. Pyhän Nikolauksen eli joulupukin reinkarnaatio syntipukki laitettiin sovittamaan perheen jäsenten laiskuudesta ja ahneudesta johtuvia syntejä ja siitä hyvästä tämän postmodernin joulupukin peräpäästä ajettiin lopulta ulos paholaista joulukuusen terävällä päällä.

Karnevalistinen ote kuulosti ja tuntui raikkaalta. Kaksimielisyyksiä ja alapäähuumoria viljeltiin poikkeuksellisen vähän. Kohtaukset oli rakennettu oikeaoppisesti. Kehittely (timing) johti yllättävään käänteeseen (punchline). Joissain sketseissä kuten pappien aamukrapulassa näitä käänteitä oli tasan yksi, toisissa nähtiin sarja yllättäviä käänteitä.

Ihan uusia vitsejä ei ole olemassa. Kaikki kaskut ovat variaatioita niistä vanhoista, hauskoiksi havaituista vitseistä. Vitsien tuoreus riippuu siitä, millaisia sisältöjä tuttujen kehysten sisään on onnistuttu kirjoittamaan. Aikuisten touhujen kommentointi kurahousuikäisten näkökulmasta toimii yleensä aina, niin nytkin. Myös Väinö Linnan romaanien ikonisiksi muotoutuneilla romaanihahmoilla on pysyvä paikkansa ainakin tamperelaisten humoristien hahmogalleriassa.

Poliittisen satiirin puolella humoristeille riittää varmasti vielä ainakin neljäksi vuodeksi kyntämätöntä sarkaa hammaskaluston aktiviteetteihin kuuluvan verbin infinitiivimuodon kanssa. Samoin hammastelun aiheita varmasti löytyy jatkossakin siitä, että hallituksen johtoon on eksynyt joku orpo. Vielä enemmän tavallisten ihmisten jokapäiväistä elämää kiusaavat tietenkin sitkeät puhelinmyyjät.

Sketsi, jossa Jeesus järjesti visailun itämaiden tietäjille, ei ollut ehkä sikermän hauskimpia. Vitsissä näkyi kuitenkin hyvin se hämäläishuumorin laji – viuruaminen, jonka Pohjois-Savossa syntynyt Juice Leskinen kehitti täällä riimeissään taiteeksi. Kuopiota itämaan tietäjissä esittänyt Arttu Ratinen lahjoitti Ville Majamaan esittämälle Jeesukselle Denverin, jolla hänen mukaansa voi kulkea vetten päällä silloin, kun Genesaretinjärvi on jäässä.  Kuva © Maria Atosuo/Tampereen Teatteri.    

Ikäiseni muistaa hyvin esimerkiksi Spede Pasasen Spede show’n, television huumoripläjäyksen, jonka kohtauksissa lähes loputonta puhetta ei seurannut koskaan naurun vapauttavaa iskua. Eikä kehittelyn ja sitä seuraavan punchlinen oikea-aikainen ajoitus ollut ihan ongelmatonta nytkään. Yllättävä käänne kehittelyn jälkeen ei saanut yleisöä reagoimaan heti. Palaute tuli vasta kohtauksen päätyttyä taputuksina ja riemunkiljahduksina. Mutta ehkä tällainen reagointi kuluu hämäläisen huumorin erityispiirteisiin.

Tamperelainen versio tästä hämäläishuumorista huipentui Wiklundin ihan oikean näköisestä saarnapöntöstä pitämään pikkujoulusaarnaan. Se edusti mentaliteettia, jolla tamperelainen kiittää hyvästä ruuasta: Ei tää nyt niin pahaa ole! Wiklundin hyvän tahdon saarna päätyi julistukseen, jonka mukaan kaikki kymmen käskyä täyttyvät, kun ihmiset yrittävät olla vähemmän kusipäitä toisiaan kohtaan.

Olen joskus kehunut Tampereen Teatterin ensi-iltayleisöä sen kannustavuudesta. Last Christmasin perjantain esityksessä ensi-illasta oli ehtinyt kulua jo lähes kuukausi ja nyt loppuun myytyä suuren näyttämön katsomoa kansoitti huomattavasti tavallista nuorempi, ilmeisesti pikkujouluja juhliva katsojakunta. Silti sama illuusio voimakkaasta läsnäolosta toistui. Katsojien odotukset olivat selvästi jo esityksen alussa samalla tavalla piripinnassa kuin heidän katsomoon tuomansa, alkoholipitoisilla juomilla täytetyt lasinsa.

Tampereen Teatteri on onnistunut luomaan hienon ja ilmeisen vakiintuneen vuorovaikutussuhteen yleisönsä kanssa. Näin kannustavan yleisön edessä myös näyttelijöiden on helpompi onnistua yli odotusten.

Myös kokonaisuutta keventävät musiikkinumerot noudattivat yllättävän käänteen periaatetta. Niina Alitalo lauloi itseään urkuharmonilla säestäen pari körttiläissoundia edustavaa biisiä, joiden mustanpuhuvat sanoituksetkin olivat linjassa tyylilajin kanssa. Kaikki rakastetut joululaulut esiteiin sikermänä, yhtenä k..pänä, jos yhden naisoletetun näyttelijän harojen välistä sojottavan HK:n sinisen esteettistä symboliikkaa on lupa näin tulkita. Samaa itseironiaa oli esityksen päättäneessä laulussa:

”On luovuttaja syntynyt, siis riemuin veisatkaa, ei kultaa eikä mirhaa, vaan raakaa torttutaikinaa, on luovuttaja syntynyt, siis viis veisatkaa…”  

Graham Chapmanin, John Cleesen ja kumppaneiden Monty Python on toiminut esikuvana sketsejä kirjoittaville ja esittäville humoristeille jo yli 50 vuotta. Last Chrismas ei yllä satiirin ja surrealististen käänteiden suhteen ilmeisen esikuvansa sfääreihin. Ainakin minun silmissäni se oli kuitenkin yllättävän raikas ja ajoittain oikeasti hauska esitys.

Last Christmas – Viimeinen joulu

Tampereen Teatterin esitys suurella näyttämöllä 8.12.2023

Käsikirjoitus: Ville Majamaa

Ohjaus: Saraki Hokanen

Muusikko Niina Alitalo

Pukusuunnittelu: Jaana Aro, Valosuunnittelu: Raimo Salmi

Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho

Lavastussuunnittelu: Mikko Saastamoinen

Kampausten, maskeerausten ja peruukkien suunnittelu: Riina Vänttinen

Näyttämöllä: Elisa Piispanen, Pia Plitz, Ville Majamaa, Ville Mikkonen, Arttu Ratinen, Linda Wiklund