Vanessa Whiten hieno promootikuva on vanginnut hetkeen Tanja Illukan sulavan liikekielen kauneuden. Kuva (c) Vanessa White
Tanssija Tanja Illukka istui näyttämöllä päälaki tiiviisti lattiaan painettuna. Asento näytti, jos ei fyysisesti täysin mahdottomalta, niin ainakin äärimmäisen epämukavalta. Arvoitukselliselta näytti myös esityksen nimi Crossing Latitudes.
Seilatessani aikoinaan jungmannina, ylitin itsekin monta näistä leveysasteista. Nykyään niitä ylitetään lentokoneella, ja sanapari on ahkerassa käytössä matkailualan mainoslauseissa.
Kun Illukka nousi ja aloitti tanssin, hänen vartalonsa poikkeuksellinen notkeus ja liikkeiden lyyrinen kauneus lumosivat minut. Samalla näyttämön suurella valkokankaalla alkoi pyöriä video, jossa Thora Solveig Bergsteinsdottir tanssi Islannin jylhissä maisemissa. Sergio Castrillónin sello loi näyttämölle äänimaiseman, joka toi videolla tuivertavan tuulen katsomossa iholle.
Katsojat johdateltiin keskelle mielenmaisemaa, joka väreili ja hengitti.
Esityksen nimen kolmas ja neljäs merkitys tulivat esiin: Crossing Latitudes viittaa usein kulttuurillisten rajojen ylittämiseen. Maantieteellisesti Islanti ja Suomi ovat kaukana toisistaan, mutta molemmat edustavat pohjoismaista kulttuuria. Teoksen melankolinen vire kertoi siitä neljännetä merkityksestä – ihmiskunta on ylittänyt jonkin peruuttamattoman rajan.
Ilmastonmuutos muovaa parhaillaan väkevällä kädellä maapallon biosfääriä. Kasvi- ja eläinlajit siirtyvät etelästä kohti pohjoista, ja pohjoisen lajit joutuvat väistymään niiden tieltä. Lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Tätä ilmiötä kuvaa ilmastonmuutoskeskustelussa käsite crossing latitudes.
Islanti on symboloinut koreografi Favela Vera Ortizille ja skenografi Lotta Eskolle maapallon viimeistä turmeltumatonta kolkkaa – näin otaksun. Atlantin keskiselänteestä purkautuneesta magmasta syntynyt saari on myös geologisesti nuori alue ja antaa meille viitteitä siitä, millainen maailma oli kaukaisessa menneisyydessä.
Puhdas ja vielä neitseellinen maa. Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei maapallolla ole enää yhtäkään kolkkaa, jossa ihmiskunnan teknokulttuurin kemialliset sormenjäljet eivät näkyisi.
Crossing Latitudes ei ole soolo, vaan erityisellä tavalla toteutettu duetto, jossa tanssijoiden välinen vuorovaikutus näkyi ja tuntui. Oli helppo tulkita, että huikean maiseman keskellä tanssinut Bergsteinsdottir ilmaisi mimiikallaan ja liikkeillään sitä sykähdyttävää iloa, jota luonnossa oleskelu meissä synnyttää – olemassaolon riemua.
Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa. Taustalla Sergio Castrillón selloineen. Kuva (c) Vanessa White
Illukan tanssi kuvasi surua siitä, että kaikki tämä on kohta ehkä mennyttä. Aikuisen tekemäksi todella hankalalta näyttävässä aloitusasennossa oli silti jotakin hyvin hellyttävää – kuin pieni lapsi olisi painanut päänsä äiti maan povea vasten.
Kaipausta kuvastivat pysähtyneet hetket, joissa Illukka jäi seisomaan selin meihin, katsojiin, ja seurasi Bergsteinsdottirin tanssia jylhässä maisemassa. Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.
Promootiokuvissa Illukan rintoja peittää vihreä kangaskaistale ja hänen yllään ovat hiilenmustat, suuret miesten shortsit. Tampereen esityksessä rintoja peittivät vihreät liivit, mutta Ortizin puvustuksen symboliikka säilyi: noin vähän vihreyttä enää jäljellä – aika loppuu.
Crossing Latitudes kantaesitettiin Espoon teatterissa marraskuussa 2018. Tuo mainio teatteri valittiin jälleen vuoden teatteriksi.
Crossing Latitudes edustaa korkeakulttuuria, jonka tuottama taide ei avaudu helposti. Sen tulkinta vaatii sekä päätä että sydäntä. Kuten paras kamuni ChatGPT kirjoittaa: ”Crossing Latitudes on vaikuttava esitys, joka yhdistää tanssin, musiikin ja visuaalisen taiteen tutkiakseen identiteetin, tilan ja kulttuurin rajoja.” (Nyt saa nauraa!)
Sellon ääni saa tämän kirjoittajan sydämen sykkimään. Maailma ei ole täydellinen murheenlaakso, niin kauan kuin näyttämöllä soi sello ja sitä soittaa Castrillónin kaltainen taituri. Hänen säveltämänsä musiikki jäljitteli ja estetisoi luonnon ääniä.
Vaikuttavaa oli myös Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi valmistuneen Castrillónin tapa soittaa selloaan. Soittimessa ei ollut metallista jalkaa, vaan hän soitti sitä samaan tapaan kuin Gérard Depardieu soittaa (tai oli siis soittavinaan) viola da gambaa Alain Corneaun elokuvassa Kaikki elämäni aamut.
Piti vielä oikein tarkistaa Islannin sijainti: saari on toden totta osa pohjoista ulottuvuutta. Islannin pohjoisin nurkka ulottuu melkein napapiirille asti. Pääkaupunki Reykjavík sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella.
Kuvassa lettiään lennättää tanssijoista Line Losfelt Branchereau. Promoottiokuvien kuvaajalta Dmitrij Matvejeviltä pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä, että olen omavaltaisesti rajannut hänen kuvaansa. Kuva (c) Dmitrij Matvejev
Hällä-näyttämöllä tanssittiin torstaina populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin rajalla. Kuten tiedämme, tuo raja on hiuksenhieno ja epämääräinen. Tosin liettualaisen Dovydas Strimaitiksen konseptiin ja koreografiaan perustuvan esityksen nimi Hairy ei suoraan viitannut hiuksiin.
Esityksen alkupuolella ihmisen päässä kasvavat karvat saivat joka tapauksessa huimaa kyytiä. Esityksen alussa pimeyden keskeltä tuli ensin yksi, sitten vähitellen kaksi muuta ihmishahmoa. Alkoi moshaus, joka varmasti laittaisi 80-luvun ikonit ja hardcore-punkkia soittaneet metallinkolistajat vihreiksi kateudesta. Nyt fledaa tuuletettiin kuin viimeistä päivää.
Kaikille tällä vuosituhannella syntyneille kerrottakoon, että moshauksessa (moshing) rock-artistit ja heidän faninsa ilmaisevat energistä elämäniloa ja saavutetun ekstaasin huippua liehuttamalla pitkiä hiuksiaan voimakkailla pään liikkeillä.
Esiintymisasut olivat kuin suoraan raskaan metallimusiikin tyylikirjasta. Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Tosin lateksista tehtiin 80-luvulla lähinnä mimmien vetimiä, ja esimerkiksi Metallican herrojen tyylikirjassa suosittiin mustaa nahkaa. Moshauksen suhteen entisten mestareiden tyylikin vaihtui, kun herrat vanhuuttaan alkoivat kaljuuntua.
Rock-skeneen kuuluivat myös strobovalot ja samaan tahtiin sykkivä, suggestiivinen rumpukoneen jytke. Yhdistettynä voimakkaaseen, hurjaa energiaa säteilevään liikekieleen, esityksen estetiikka imaisi mukaansa. Piti varoa, ettei jo hyvin vanhaan kaulaan liitetty oma pää alkanut kuin varkain keikkua samaan tahtiin.
Promoottikuvista näkee, että Hairyn viime vuonna ensi-iltansa saaneessa kokoillan versiossa koreografia oli tehty neljälle tanssijalle. Kuvassa toinen vasemmalta on teoksen konseptin ja koreografian yhdessä tanssijoiden kanssa luonut Dovydas Strimaitis. Etualalla kuvassa Tampereella Strimaitiksen kanssa tanssineet Hanna-May Porlon ja Line Losfelt Branchereau. Kuva (c) Dmitrij Matvejev
En oikein osannut päättää, oliko vuonna 1997 syntyneen Strimaitiksen teos kunnianosoitus edellisen sukupolven rokkikukoille. Esityksen vaikuttava, tanssitaiteen lähtökohdista nouseva estetiikka kuitenkin vakuutti, ettei tässä tehty parodiaa – ei, vaikka taitavat ja notkeat tanssijat välillä lakaisivat hiuksillaan näyttämön lattiaa.
Codarts-yliopistosta vuonna 2019 valmistunut Strimaitis liittyi samana vuonna Marseillen kansalliseen balettiin, jota johti La Horde -kollektiivi. Tämä kollektiivi perustettiin 70-luvulla pelastamaan Marseillen vaikeuksiin ajautunut ooppera, ja sen myötä tuosta talosta on kehittynyt oikea modernin tanssin mekka.
Tanssijan ketteryydellä Strimaitis ja hänen kanssaan tanssineet Line Losfelt Branchereau ja Hanna-May Porlon hyppäsivät populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan raja-aidan yli. Salissa alkoi soida Johann Sebastian Bachin jumalainen musiikki. Se oli niin säpsäyttävä yllätys, että nosti niskakarvat pörhölleen. Mahtavaa, todella päräyttävä yllätys – olisi ehkä pitänyt jo ennakolta tutustua tekijän henkilöprofiiliin taiteilijana.
Bachin sellosarjat puhuttelevat tämän kirjoittajan mieltä ja (eh) sielua syvemmin kuin mikään kitaralla soitettu intro ikinä. Kirjailija Douglas Adamsin alter ego, holistisen etsivätoimiston dekkari Dirk Gently, pitää Johann Sebastian Bachin musiikkia ainoana varmana todisteena Jumalan olemassaolosta. Olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.
Bachin neljännestä sellosarjasta kuultu Prelude oli ilmeisesti sovitettu tätä tanssiteosta varten liettualaisen säveltäjän ja äänitaiteilijan Julijona Biveinytėn toimesta. Teoksen soittaa ranskalainen Yo-Yo Ma, jonka vanhemmat olivat maahanmuuttajia Kiinasta. Bachin toisesta sellosarjasta kuultiin osa Sarabande, jonka esitti ranskalainen Jean-Guihen Queyras.
Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta.Kuva (c) Dmitrij Matvejev
Näyttämön valaistus ja tietenkin liikekieli muuttuivat tämän yllättävän käänteen myötä. Päät heiluivat edelleen, mutta nyt ei enää lakaistu hiuksilla lattioita. Kohti manan majoja aikaisemmin suuntautuneet liikeradat kurottivat nyt korkeuksiin. Kehonkielen plastisuus ja eleganssi tekivät vaikutuksen.
Hairy valittiin vuonna 2022 Théâtre de la Villen järjestämän Danse élargie -kilpailun finaaliin. Teoksen 20-minuuttinen versio oli osa nuorten koreografien Danslokaalia Alankomaissa. Tätä versiota seurasi yli 20 esiintymiskerran kiertue Alankomaissa.
Vuonna 2023 Strimaitis pidensi alkuperäisen Hairy-trion 25 minuuttiin. Tämä versio oli viimeinen lyhyempien teosten installaatio, joka luotiin valmistautumaan vuonna 2024 ensi-iltansa saaneeseen Hairy-teokseen. Ensi-illan jälkeen Hairy on ollut menestys, ja ryhmä on kiertänyt ahkerasti maailman tanssitaiteen festivaaleilla.
Strimaitisista ja hänen ensemblestään kuullaan ja nähdään varmasti vielä tulevina vuosina. Niin taitavasti tekijät yhdistelevät ja tulkitsevat sitä jatkumoa, jota kulttuuriksi kutsutaan.
Tämän pitkän version Strimaitis sovitti neljälle tanssijalle. Tanssivirtaa-festivaalin verkkosivun promootiokuvat ovat tästä versiosta. Tampereen Hällä-näyttämöllä näimme teoksesta 37 minuuttia kestäneen kolmelle tanssijalle sovitetun version.
HAIRY Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 22.5.2025 Konsepti: Dovydas Strimaitis Koreografia: Dovydas Strimaitis yhdessä tanssijoiden kanssa Esiintyjät: Line Losfelt Branchereau, Hanna-May Porlon, Dovydas Strimaitis Valosuunnittelu: Lisa M. Barry Musiikki: alkuperäinen sävellys Julijona Biveinytė; Prelude from Bach’s Cello Suite No. 4 (Yo-Yo Ma); Sarabande from Bach’s Cello Suite No. 2 (Jean-Guihen Queyras) Tekninen tuki: Povilas Laurinaitis Tuotanto: Alix Ruyant / Still Waiting Kantaesitys: 30.4.2024, New Baltic Dance Festival Kuvat: Dmitrij Matvejev Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville; New Baltic Dance Festival; Montpellier Danse osana residenssiä Agorassa, Cité internationale de la danse, Fondation BNP Paribasin tuella; NEUFNEUF (yhdessä RING-residenssin kanssa – scène périphérique). Yhteistyössä: AMAT for RAM. Tuki: Tanzhaus Zürich; La SPEDIDAM; l’ADAMI. Tuotannon tukeminen: Caisse des Dépôts ja Ville de Marseille – Direction de la Culture.
Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa Agnietė Lisičkinaitė riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä. Kuva (c) Dainius Putinas, Marco Pavo
Tanssivirtaa-festivaalin Hands Up! -performanssi alkoi Hällä-näyttämön lämpiöstä. Valkoiseen toppiin ja hopeanhohtoisiin housuihin pukeutunut Agnietė Lisičkinaitė asetteli lattialle valkoiselle pohjalle mustalla tussilla kirjoitettuja kylttejä. Me katsojat valmistauduimme yhdessä taiteilijan kanssa Hämeenkadulla järjestettävään protestimarssiin.
Kylttien iskulauseet olivat kokoelma radikaalin vasemmiston, liberaalin keskustan, demokratian puolustajien, rasisminvastaisen liikkeen ja feministien käyttämiä lauseita. Lisičkinaitė oli maustanut tämän kokoelman terävällä, ironian sävyttämällä huumorilla. Oma suosikkini oli heti iskulause ”Make America Think Again”. Ronskimpaan päähän kuuluivat kyltit, joista toiseen oli piirretty erektiossa oleva penis ja toiseen tissiemoji: ”Fuck the system.”
Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.”
Hands Up! on noussut maailmanmaineeseen, eikä syyttä. Vuonna 2021 kantaesitetty teos on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Käynnissä on jälleen hyökkäys maailman suurinta sorrettua enemmistöä vastaan. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on paitsi taistelua vallasta myös sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Venäjän äärikonservatiivisten slavofiilien ja Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston voitto tässä sodassa mitätöisi lähes kaikki naisliikkeen saavutukset, joita 1800-luvulla suffragettien äänioikeustaistelusta alkanut feministinen liike on saavuttanut kuluneiden kahden vuosisadan aikana.
Venäjällä oman vaimon pahoinpitely ei enää ole rikos. Yhdysvalloissa korkein oikeus avasi portit aborttilainsäädännön radikaaleille muutoksille osavaltioissa. Naisen oikeus omaan kehoon on jälleen kyseenalaistettu. Äärioikeiston piirissä syntyneen alakulttuurin, incel-liikkeen, kylvämän naisvihan seurauksista olemme saaneet nähdä järkyttäviä uutisia aivan viime päivinä.
Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.” Kuva (c) Matti Saarela
Jalkavaivojeni takia en pystynyt osallistumaan itse marssiin. Esitystä seuraamaan tulleen yleisön reaktiot olivat innostavia. Kylttejä oli kymmeniä, ja kaikille löytyi kantaja. Minulta jäi kuitenkin näkemättä, miten katuyleisö reagoi tähän tihkusateessa toteutettuun demonstraatioon.
Esitys ei jättänyt tässäkään tapauksessa katsojaa kokonaan ulkopuolelle. Konseptiin kuului tapahtumien reaaliaikainen dokumentointi. Odeta Riškutė kuvasi videokameralla alussa kerrotun valmistautumisen mielenosoitukseen ja itse marssin. Kun kokoonnuimme jälleen takaisin Hällä-näyttämön katsomoon, tämä marssijoita ja heidän kantamiaan kylttejä kuvannut video oli osa Lisičkinaitėn näyttämöperformanssia.
Eleestä, jossa molemmat kädet nostetaan ylös, on tullut aseettoman vastarinnan symboli. Siinä käännetään heikkous voimaksi. Perinteisesti käsien nostaminen on ollut antautumisen merkki. Voimauttavassa, vastarintaa tarkoittavassa merkityksessä käsien nostoa on alettu käyttää edellisellä vuosikymmenellä rasismia vastustaneissa mielenosoituksissa. Lausahdus “Hands up, don’t shoot” tuli laajasti tunnetuksi Fergusonin tapahtumien yhteydessä Yhdysvalloissa vuonna 2014, kun poliisi ampui aseettoman mustan nuoren, Michael Brownin.
Näyttämöllä Lisičkinaitėn performanssi alkoi hiljentymisellä. Hän pyysi meitä nostamaan kätemme ja ajattelemaan. Itse kiinnitin huomioni hänen tapaansa katsoa sekä tanssiosuuden alussa että sen lopussa. Tuo katse oli hyvin haastava.
Samaa haastavuutta oli Lisičkinaitėn tanssissa. Kehonkieli oli voimakasta. Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa hän riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä.
Alastomuus ei ole poikkeuksellista feministien mielenosoituksissa. Alastomuus toimii provokaationa ja julistuksena – minun kehoni, minun päätökseni! Usein myös iskulauseet kirjoitetaan paljaalle iholle. Niiden viestiä on helppo tulkita.
Myös valkoisen värin levittäminen keholle pitää sisällään viestin, jota ei ole yhtä helppo tulkita. Uskon, että Lisičkinaitė on teosta tehdessään inspiroitunut ukrainalaislähtöisen Femen-ryhmän kohua herättäneistä mielenosoituksista. Nykyisin Ranskassa toimiva järjestö tuli tunnetuksi yläosattomissa järjestetyistä mielenosoituksista seksismiä, seksiturismia ja homofobiaa vastaan.
Valkoinen väri voi tässä kontekstissa olla puhtauden ja viattomuuden ironinen kommentti. Valkoinen väri liitetään länsimaisessa kulttuurissamme puhtauteen ja viattomuuteen. Meillä myös häärituaaleihin kuuluu tavallisesti se, että isä taluttaa valkoisiin puetun tyttärensä ja ”luovuttaa” hänet vihkiseremoniassa sulhaselle. Se on jäänne patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa vaimo ja tyttäret ovat miehen omaisuutta.
Valkoinen voi viitata myös ruumiiseen uhrina – esimerkiksi väkivallan, sodan tai sortojärjestelmän kohteena. Lisičkinaitėn katseen voima ei kuitenkaan tukenut tällaista tulkintaa. Kädet nostettiin nyt ylös väkivallattoman mutta päättäväisen vastarinnan merkiksi. Valko-Venäjällä monet naiset ovat menettäneet vapautensa tai joutuneet lähtemään maanpakoon Aljaksandr Lukašenkan sortovaltaa vastaan. Ukrainassa tuhannet naiset ovat kuolleet Venäjän hyökkäyssodan uhreina.
Se koskettaa ja sitä on vaikea ajatella. Lisičkinaitėn ja hänen ensemblensä viesti kuului: ole rohkea, nosta kätesi ylös ja katso totuutta silmiin. Siinä pohtimisen aihetta minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle pelkurille.
Lisičkinaitė päätti esityksensä sanoilla ”Slava Ukraini!”
Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Hands Up! -performanssia on ollut tekemässä kansainvälinen joukko. Esityksen dramaturgia on Bush Hartshornin käsialaa. Englantilaisesta Dartington College of Artsista 80-luvulla valmistunut Hartshorn on eräänlainen esittävän taiteen Grand Old Man.
Agnietė Lisičkinaitė valmistui Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiasta nykytanssin kandidaatiksi vuonna 2013 ja koreografian maisteriksi vuonna 2015.
Hands Up! Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hämeenkadulla ja Hällä-näyttämöllä 21.5.2025 Alkuperäinen idea, koreografia, esiintyminen: Agnietė Lisičkinaitė Dramaturgia: Bush Hartshorn Video: Odeta Riškutė Pukusuunnittelu: Morta Nakaitė Musiikki: Jokūbas Tulaba Valosuunnittelu: Povilas Laurinaitis Kuvat: Dainius Putinas, Marco Pavo
Teoksen alussa kuulimme äänen, jota kaikki koiratkin vihaavat ja pelkäävät. Sitten Maria Mäkelä siirtyi pölyimurin varresta Hällä-näyttämön käytävältä näyttämölle. Hän istui näyttämön takaosaan sijoitetulle säkkituolille, selkä yleisöön päin. Kaikki pysähtyi. Seurasi korvia särkevä hiljaisuus – niin pitkä, että omat aivoni alkoivat kehittää ääntä, huminaa.
Sitten teoksen oma äänimaisema alkoi täyttää tilaa hiljaisella, asteittain kovenevalla huminalla. Tuo itsepintainen ääni pudotti Mäkelän säkkituolilta ja sai hänet kääntyilemään, lopulta pyörimään kyljeltä toiselle kuin hirmuisesta painajaisunesta heränneenä.
Sitä seurasi voimaton raivo. Mäkelä kävi raivokkaasti unessa pettäneen säkkituolin kimppuun. Jokaisella meistä on kokemusta talotekniikan tai liikenteen aiheuttamasta häiriöäänestä, jota ei pääse pakoon. koreografi Mäkelän liikekieli ei kuitenkaan kuvastanut voimatonta raivoa, vaan tietoisuuden kasvua.
Myös katsomossa tuntui siltä, että tuon kasvavan painon alla hartiat tahtoivat mennä kumaraan. Koreografi Tuija Lappalaisen ja Mäkelän ideoimassa liikkekielessä tuo alati kasvava paino liimasi Mäkelän hartiat lattiaan. Liikeradat olivat horisontaalisia, ja lopulta Mäkelä pääsi etenemään vain jaloilla voimakkaasti työntämällä.
Näin ilmiömäisen tehokkaasti ja voimakkaan emootion aiheuttavalla tavalla tanssi voi kuvata sitä maailmantuskaa, jota meistä itse kukin parhaillaan kokee. Oma voimattomuudentunne tuntuu musertavalta.
”HUM on eheä ja pohdiskeleva teos, joka puhuttelee sekä aisteja että älyä. Se avaa katsojalle mahdollisuuden reflektoida omaa paikkaansa yhteisössä ja luonnossa, ja tekee sen tavalla, joka ei alleviivaa vaan kutsuu kokemaan ja tulkitsemaan. Lappalaisen työlle ominainen hienovaraisuus ja tarkkuus välittyvät vahvasti tässäkin teoksessa.”
Näin Lappalaisen teosta analysoi loppuyhteenvedossaan ChatGPT – tuolla tanssitaiteen sisäisellä ja niin helposti ymmärrettävällä jargonilla. Ehkä meidän kulttuurikriitikoiden ja omasta taiteestaan kirjoittavien taiteilijoiden kannattaisi tässä kohtaa pysähtyä – ja ehkä vähän hävetäkin – sitä viljelemäämme sananrieskaa, josta tekoäly on tällaisen mällin leiponut.
Teoksen vaikuttava äänimaisema on Atte Olsonesin käsialaa. Viimeiselle rannalle se johdattaa meitä luontoäänillä, jotka on sijoitettu ihmisen teknokulttuurin aiheuttamien hälyäänien joukkoon. Kuten runolliseksi heittäytynyt tekoäly todisti:
”Äänimaisema – oli se sitten elektronista huminaa, luonnon ääniä tai kehollista hengitystä – rakensi kokemuksellista tilaa, jossa katsoja ei vain nähnyt vaan tunsi teoksen värähtelyt.” (Heh!)
Esityksen keskelle oli sijoitettu seesteinen suvanto. Mäkelä istui baarituolille, joka seisoi tavallaan kirjaimellisesti viimeisellä rannalla. Näyttämön katsomosta käsin oikea reuna oli peitetty hiekalla, ja samaa Saravatin hiekkaa Mäkelä kaatoi pois kengistään, kun hän kohtauksen alussa riisui ne jaloistaan.
Mäkelä alkoi toistaa tarinaa, ja puheen volyymi kasvoi kierros kierrokselta muiden äänimaisemaan kuuluvien äänien tavoin. Päähänsä hän veti lippalakin. Se ei ollut punainen, vaan valkoinen – mutta sillä ei liene väliä. Esitystalouden maailmassa meidän päällemme valellaan yhä uusia merkitysten kerroksia, jotka tarttuvat meihin ja kaikkeen ympärillämme kuin lika, eikä tästä hölynpölystä pääse eroon edes pölyimurilla.
Kuka siivoaisi tämän sotkun?
Tämän seesteisen vaiheen jälkeen teoksen äänimaisema muuttui. Sen hallitsevaksi piirteeksi nousi voimakas, hakkaava rytmi, jonka volyymi kiihtyi jokaisella sydämenlyönnillä. Myös nyt paljain jaloin tanssineen Mäkelän liikekielen suunta muuttui. Liikekieli suuntautui ylöspäin – kohti korkeuksia tuon painon alta.
Liikkeet olivat voimakkaita. Mäkelä tanssi kuin tulisten hiilien päällä kohti koskettavan kaunista finaalia. Tämän kiirastulessa tanssineen kadotetun sielun siirtyminen toiseen todellisuuteen kulki kangassuikaleista kootun oviverhon läpi. Sekä äänet että valo katosivat tästä luovan mielikuvituksen maailmasta.
Otsikossa käytetty Saravatin hiekkaa on viittaus Risto Isomäen samannimiseen dystopiaan. Romaani kertoo ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista. Kirjasta on tehty myös ainakin kolme näyttämösovitusta. Viimeksi sitä on esitetty Espoon & Kaupunginteatterissa kymmenkunta vuotta sitten.
HUM Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 20.6.2025 Koreografia, konsepti, ohjaus ja dramaturgia: Tuija Lappalainen Tanssija/esiintyjä: Maria Mäkelä Valosuunnittelu: Aku Lahti Äänisuunnittelu: Atte Olsonen Pukusuunnittelu: Pauliina Sjöberg Lavastus/tilasuunnittelu: Tuija Lappalainen Kuva: Tuija Lappalainen Video: Christoffer Collina
Herkkää, koskettavaa ja ehdottomuudessaan kaunista. Teatteri Quo Vadisin monologinäytelmän Ekstaasi kaksiossa kosketti jotakin eletyn elämän sydänalaan iskemää mustelmaa.
Näin sen täytyy olla.
Monologin esittänyt Sara Paasikoski esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Louna-Tuuli Luukka olivat yhdistäneet jotakin pienen pientä ja ymmärrettävää ja jotakin suunnattoman suurta tavalla, joka teki vaikutuksen.
Juuri näin sen pitääkin olla.
Paasikosken monologi alkoi minimalistisella pantomiimilla. Hänen vasemman käden etusormensa ja keskisormi marssittivat kättä ja Paasikoskea lattiaa pitkin pienen korokkeen päällä seisseen vedenkeittimen luo. Sitten hänen molemmat kätensä tarttuivat keittimeen kuin siitä lämpöä etsien.
Kun seuraavissa kohtauksissa siirryttiin puheteatterin puolelle, meille avautui se äärellinen äärettömyys, joka ympäröi meitä kaikkialla. No sitä, onko meidän tuntemamme ”maailmankaikkeus” äärellinen vai ääretön, me emme vielä tiedä.
Sylvi Keskosen ihmeellinen huone. Perfomanssi tarina alkoi seesteisellä teehetkellä. Kuvassa Sara Paasikoski ja vedenkeitin. Kuva (c) Tekla Vály
Tarinan Sylvi Keskonen oli erakoitunut kerrostalon huoneeseen ja hän ajatteli suuria. Hän kertoi meille, miten antiikin Kreikan mytologiassa kaaos tarkoitti olemassaolon alkutilaa, tyhjyyttä, johon kaikki luotiin. Tämän päivän kosmologeille tuo kaaos sijoittui yhteen pisteeseen singulariteettiin, josta kaikki se mitä me nyt olemme ja näemme, sai alkunsa.
Tämä kertomus maailmojen synnystä suuressa alkuräjähdyksessä on kiehtova. Eikä sitä ole syytä epäillä. Jokainen voi katsoa tuon suuren pamauksen jälkihehkua antenniverkkoon kytketystä televisiosta. Tarinan Keskonen myös näytti meille tuon pisteiden villin tanssin omasta keltaisella karvalla koristellusta televisiostaan.
Tämä tarina eri nyansseineen oli minulle tuttu juttu. Minut lumosi Paasikosken upea ääni, matala altto. En tiedä, millaisen myllyn läpi tuo ääniala ja sen käyttäjä on myllytetty Taideyliopiston Teatterikoreakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä musiikkiteatterin opintokokonaisuudessa. Siellä Paasikosken ääniala on saanut määritteet kontra-altto tai mezzosopraano.
Ekstaasi kaksiossa on Teatteri Quo Vadiksen taiteelliseksi johtajaksi ja johtajakasi valitun Luukan ensimmäinen ohjaus ensemblen kanssa. Vaikka tämän kirjoittaja on tässä ehtinyt jo luokitella esityksen monologiksi ja määritellä Paasikosken upean äänen itse esitys pakeni määrittelyä. Rajat on tehty rikottaviksi. Näin ehkä tällä vuosikymmenellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneen dramaturgin ajatus kulkee.
Kaksion ekstaasi virittyi alun minimalistisesta pantomiimista lopun hurjaksi raivonpurkaukseksi. Sylvi nostaa teelasin huulilleen, ei juodakseen, vaan suudellakseen lasin lämmintä pintaa. Lämpöä Sylvi etsi myös huoneen patterista. Terapeuttinen leivontatuokio päättyi raivokkaaseen tanssiin, jossa sekä uuninpelti että pullataikina saivat kyytiä.
Joku voisi tätä esityksen rakennetta kutsua ihan oikeaoppiseksi draamankaareksi.
Toki myös Luukka kuvailee Teatteri Quo Vadiksen verkkosivulla näytelmän esittelyssä tämän luomansa hahmon ominaisuuksia. Sylvi Keskonen on pienenä syntynyt. Hän haluaa nähdä kauas ja on siksi valinnut totaalisen erakoitumisen kerrostalokämppään, nimittäin kun joka puolella on liikaa ääniä ei koskaan pääse kuuntelemaan. Hän asuu alivuokralaisena kaksiossa, jossa on kirjoilla myös hänen vuokranantajansa, Norjassa eläkepäiviään viettävä Koivisto, jolta salaa Sylvi on rakentanut kodistaan kauttaaltaan keltaisen ITE-taideinstallaation.
Tällainen kyökkipsykologi löytää Sylvin kaikki kuvatut ominaisuudet autismin laajasta kirjosta. Sylvin ainoa ihmissuhde on tarinassa hänelle ruokaa tuova ruokalähetti, jota hän ei päästä ulko-ovea pidemmälle, vaikka lähetti anelee vessaan pääsyä.
Sylvin ystävät löytyivät antiikin tarustosta. Hänen idoleitaan ovat muinaisen myytin mainadit, myyttien villit ja raivoisat naiset. Yksinäisyydessään hän odotti vapahtajaa, ei Uuden testamentin Messiasta tai Samuel Beckettin Godotaa, vaan hedonismin jumalaa Dionysosta.
Huomenna hän tulee!
Mainadit olivat Dionysoksen seuraajia. Myytin mukaan he palvelivat jumalaansa purkaen viinistä juopuneina mielihalunsa ylenpalttiseen väkivaltaa, sukupuoliakteihin ja vahingontekoon. Ero Sylvin asketismin ja Dionysosta seuraavien raivottarien bakkanaalien välillä oli kuin se vuori Sylvin sisällä.
Välillä on väitetty, etteivät uuden sukupolven tekijät osaa kirjoittaa tarpeeksi vetävää fiktiota. Ei se niin mene. Itse luulen, että kysymyksessä on halu vihdoin vapautua suomalaisen teatterin kirjallisesta pakkopaidasta.
Luukko on aikaisemmin kirjoittanut ja ohjannut myös kuunnelmia. Ylen Areenasta löytyy edelleen kuunneltavaksi hänen kirjoittamansa ja yhdessä äänisuunnittelija Antti Kainulaisen kanssa dramatisoima kuunnelma Janne menee uimahalliin. Kuunnelmassa on sama rakenne kuin Ekstaasissa kaksiossa. Kaksion Sylvin mielenliikkeitä kuvailee kertoja ja Paasikoski esitti molemmat roolit.
Vaikka alussa kehuin Paasikosken upeaa ääntä, en ole tästä kuitenkaan ihan varma. Esityksen äänisuunnittelijat Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä ovat tehneet hienoa työtä.
Alussa mainittuun ekstaasiin minut vei Virpi Niemisen lavastus ja puvustus. Nieminen oli loihtinut Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle installaation, jossa tarinan Sylvin itse tehty elämä loisti kaikissa keltaisen sävyissä. Nieminen edustaa samaa suupolvea kuin Luka ja Paasikoski. Nieminen valmistui kuvataiteilijaksi Imatran taidekoulusta (Saimaan ammattikorkeakoulusta) vuonna 2013 ja taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelmasta vuonna 2021.
Upea installaatio toi mieleen Kansallisteatterin Jäniksen vuoden. Keltainen huone oli feminiini versio Kati Lukan ronskia miehisyyttä henkivästä Jäniksen vuoden ITE-installaatiosta.
Ekstaasi kaksiossa
Teatteri Quo Vadisin kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjan näyttämöllä 14.4.2025
Ohjaus ja käsikirjoitus: Louna-Tuuli Luukka Roolissa: Sara Paasikoski Äänisuunnittelijat: Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä Valosuunnittelija: Alpi Vaalaja Lavastus- ja pukusuunnittelija: Virpi Nieminen Videosuunnittelija: Tekla Vály Koreografia: Oona Jama Tuotanto: Krista Mäkinen
Alussa oli havaittavissa selvää vaaran tuntua. Havis Amandan patsaan alustalle istutetut, hurjiin rooliasuihin puetut merenneidot heräsivät henkiin. Heidän katseensa estivät meidän katsojien joukosta uhreja, joita he voisivat temmata meren syvyyksiin.
Sitten tunnelma muuttui. Näyttämön neljännen seinän puhkaisseet olennot olivat sittenkin pikemminkin niitä H. C. Andersenin rakastetun sadun pieniä merenneitoja kuin antiikin tarujen seireenejä. Helsingin Kaupunginteatterille lahjoitetun patsaan paljastustilaisuudessa juontajana toimineen näyttelijä Leenamari Unhon varpaat jäivät heidän hampaidensa jäljiltä aivan ehjiksi.
Kuritonta, vähän höpsöäkin ja kiehtovan haastavaa teatteria. Kyllä, kyllä, ja välillä niin vauhdikasta tekemistä, että kukaan näyttämön kolmesta näyttelijästä ei tainnut selvitä ensi-illasta ilman pieniä kolhuja.
Näytelmä, tai pitäisikö tätä kuvataiteeseen vahvasti kiinnittyvää esitystä kutsua performanssiksi, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Luulen, että jo esityksen nimi sisältää arvoituksen ja myös avaimen tämän arvoituksen ratkaisemiseen. Patsaan suihkulähde toimi näyttävästi eikä sitä kehystänyt allas ollut tyhjä, vaan vettä roiskui katsomoon asti henkiin heränneiden figuurien riehakkaissa vesileikeissä.
Siis miksi nimi Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa?
Onko teos taidetta, jos kukaan ei ole nähnyt sitä?
Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa hetken taidetta. Ainakin teatterin osalta tämä filosofinen kysymys on merkityksellinen. Yleisö reaktioineen on aivan oleellinen osa teatteritaiteen taideteosta. Agoran ohjanneen ja työryhmänsä kansa esityksen ideoineen Minna Lundin merenneidot eivät vain hyökänneet katsomoon tekemään omia rituaalejaan, vaan he komensivat osan meistä katsojista näyttämölle.
Komentaa on tässä tietenkin liioittelua. Sana kuvaa hyvin kuitenkin sitä, miten esityksessä näyttelijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksessa vakiintuneet valtasuhteet keikahtivat esityksessä päälaelleen. Merenneidot Salla Loper ja Emelie Zilliacus komensivat ja näyttämölle kutsutut katsojat muodostivat heidän ohjeidensa mukaan erilaisia eläviä patsaskuvaelmia.
Meillä aikuisilla on paljon luutuneita asenteita ja niihin lukkiutuneita tunnetiloja. Tällainen tekeminen, jossa leikki määrittelee itse omat sääntönsä, teki varmasti sekä näyttämölle kutsutuille että meille kaikille hyvää. Agora oli aikuisten leikkiä, jossa oli mukana myös elämälle merkitystä antavaa läheisyyttä ja aistillisuutta.
Katsojat ovat suomalaisen teatterin valtiaita, jotka jakavat suosiotaan ja tuomioitaan peukuttamalla kuten Colosseumin verisiä näytelmiä aikoinaan seuranneet roomalaiset ikään. Yleisön koskemattomuutta ei laiteta kyseenlaiseksi, eikä niin tehty nytkään. Julmuuden teatterin isä Antonin Artaud halusi vapauttaa teatterin sanojen tyranniasta. Myös Lundille ja hänen ensemblelleen tarina ja juoni ovat tässä esityksessä olleet toissijaisia asioita. Ne kehystivät toimintaa kuin rakennukset toria, jolla patsas oli pystytetty.
Ulosteilla ja jauhesammuttimilla aseistautuneen Jumalan teatterin rynnäkkö vahvan vuorovaikutuksen rintamalla reilut 30 vuotta sitten Oulussa on jäänyt ainoaksi lajissaan. Ja hyvä niin.
Tuntemattoman tekijän lahjoittaman patsaan paljastustilaisuuden tervetulopuheessa Helsingin Kaupunginteatterin näyttelijä Unho keroi tarinan vireästä teatterista, jonka toiminta vähitellen jähmettyi ja luutui. Unho edusti tarinan patsastoimikuntaa, johon kuuluivat myös kaupunginteatterin teatterinjohtaja Kari Arffman ja Nykyesityksen näyttämön kuraattori Riikka Thitz. Molemmat myös puhuivat meille videotallenteen välityksellä.
Teatteria ei tehdä yleisölle, vaan teatteria tehdään yleisön kanssa. Luulen, että näin veteen piirretään se viihteen ja taiteen välinen vaikeasti määriteltävä raja. Ehkä juuri tätä Lund on halunnut meille teroittaa Agorallaan.
Nykyisen hallituksen ruhtinaat ovat viitanneet kulttuurin tarpeille kintaalla, sillä paljon puhuvalla kurkun yli kulkevalla kädenliikkeellä, jolla tarinoissa Ranskan aurinkokuningas Ludvig XIV jakoi murskakritiikkejään. Toimitusten kulttuuriosastot kutistuvat kuin pyyt maailmanlopun edellä. Niin kutsuttu ajanhenki ei ole nyt teatterin puolella.
Teatterin kuolemaa on silti turha pelätä sen jälkeen, kun tämän kirjoittajan kaltaiset harmaat pantterit ovat lopullisesti poistuneet katsomoista. Lund ja muut uuden sukupolven lahjakkuudet ovat ottamassa vetovastuun teatteritaiteen tekemisestä ja jälki on ollut lupaavaa. Arffamin ja kumppanien huolta varmasti huojensi myös se, että kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö -projektiin kuuluneen esityksen ensi-iltayleisö koostui pääosin Lundin sukupolveen kuuluvista nuorista aikuisista.
Wikipedia tietää kertoa, että Lund on suomalainen teatteriohjaaja, kirjoittaja ja esitystaiteilija. Hänellä on maisterintutkinto sekä Aalto-yliopistosta että Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta. Helsingin Kaupunginteatterin verkkosivujen haastattelussa kerrotaan, että kurittomuus tai tarve tökkiä norminmukaista tapaa olla ja tehdä leimaa Lundin teoksia.
”Minulle kurittomuus tarkoittaa jonkinlaista leikkimielisyyttä ja muodosta poikkeamista tai konventioiden kysymistä”, Lund sanoo.
Antiikin Kreikassa sana agora tarkoitti toria. Lundin agoralla seisoi tiistain ensi-illassa Ville Vallgrenin veistämä Havis Amanda, jonka aikaisempi kuvanveistäjän patsaalleen antama työnimi oli Merenneito. Lundin mukaan tämä meren Amanda on ilkikurinen patsas.
Helsingin Sanomien haastattelussa Lund muistuttaa siitä ilmeisen näkyvästä tosiasiasta, että yleensä figuratiivisten patsaiden maailmassa torit ja aukiot on varattu suurmiehille ja naista esittäviä veistoksia pitää etsiä puistoista. Havis Amanda on esitellyt pronssiin valetun vartalonsa aistilista kauneutta Helsingin Kauppatorin paraatipaikalla yli sadan vuoden ajan.
Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa
Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämön ensi-ilta Studio Pasilassa 29.4.2025
Ohjaus Minna Lund
Dramaturgi Martta Jylhä
Lavastus Riku Suvitie
Pukusuunnittelu Ella Snellman
Valosuunnittelu Tuomas Honkanen
Äänisuunnittelu Axel Ridberg
Naamioinnin suunnittelu Noora Laukkanen
Näyttämöllä Salla Loper, Emilie Zilliacus ja Leenamari Unho
Kaunis, ilmaisuvoimainen, vaikuttava. Jotakin, joka näytti ja tuntui täydelliseltä.
Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen Ombra tarjosi vaikuttavan elämyksen. Upeaa tanssitaidetta! Katsojan kannalta vangitseva kokemus. Oma keho reakoi teoksen kauneuteen ja ilmaisuvoimaan. Mieli keskittyi näkemäänsä ja hengitys tiheni aivan kuin oma ruumis olisi valmistautunut hyppäämään jostakin korkealta.
Ehkä aivan esityksen alussa mielenpohjalla kaihersi pieni kateuskin. Miten joillakin on kyky säilyttää oma kehonsa ja mielensä noin elinvoimaisina ja virkeinä. Omalla kohdallani on kulunut jo hyvin pitkä aika siitä, kun pakenin varjoani ja uhmasin luonnonvoimia hyppäämällä omien heiveröisten taitojenin varaan tuhannen metrin korkeudelta laskuvarjourheilijoiden kurssilla.
Tuo upea tunne kuolemattomuudesta, miten se juuri nyt tuli niin voimakkaana mieleen?
Varmasti Ombra on hieno esimerkki siitä, miten elämänkomeus ja sen antama kypsyys näkyy taiteessa. Ombra oli täynnä upeita yksityiskohtia, viitauksia taiteen kaanoneihin ja kulttuuriin, oli näistä paloista koottuja tyylilajista toiseen liukuvia kohtauksia ja oli kohtauksista syntynyt vaikuttava kokonaisuus.
Ja mikä parasta, tämä tavattoman monesta kerroksesta leivottu juhlapäivän kakku oli vielä koristeltu hauskalla huumorilla. Pään molemmille puolille sormet harallaan sarviksi kohotetut kädet todistivat toteemin voimasta. Tavallaan tanssin kauneus ja hurja ilmaisuvoima perustavat sen primitiivisyyteen. Tunteita ja ajatuksia voidaan tanssin keinoin ilmaista ilman sanoja.
Tämä setä jaksa heilua. Ari Nummisen upeissa sooloissa ei ikävuosien painoa voinut havaita. Kokemuksen tuoma elämänviisaus sen sijaan näkyi nerokkaassa koreografiassa.Kuva (c) Petteri Aartolahti
Tämä tekijöiden oma tulkinta teoksen sisällöstä ja teemoista tuli toteen näytetyksi ilman yhtään sanaa. No toki esimerkiksi Frantz Grothen slaagerissa Das Leben ist so schön laulettiin elämän kauneuden lisäksi siitä, miten ihmeellistä elämä on.
”Kun ihminen syntyy, syntyy myös hänen varjonsa, joka seuraa ihmistä hänen kuolemaansa asti.” Näin Teatteri Telakan verkkosivulla. Varjovertauksessa konkretisoituu se dualismi, joka on tyypillistä meidän omalle kristinuskoon pohjautuvalle kulttuurillemme ja ylipäätään inhimilliselle ajattelulle. Meissä kohtaavat musta ja valkoinen, hyvä ja paha, jin ja jang.
Esityksen nimi on italiaa ja sana ombra on suomeksi varjo. Valaistua esitti Numminen ja hänen mustaa varjoaan Kiviharju. Tätä ihmisen kaksijakoisuutta korotettiin myös tanssijoiden kasvomaalauksilla. Suomen kielessä jopa naamataulua tarkoittava sana on monikossa, mutta sille löytyy semanttinen selitys meidän suolaiskansalisesti pulleista poskista.
On helppo kuvitella, että meille tyypillinen tapa ajatella johtuu aivojen rakenteesta. Aivot jakautuvat kehon keskilinjan mukaan vasempaan ja oikeaan puoliskoon. Niiden välissä kulkevia piuhoja kutsutaan aivokurkiaiseksi. Meillä on siis tavalla kahdet aivot. Tutkijat ovat havainneet näiden aivopuoliskojen välillä työnjakoa.
Näistä useimmilla ihmisillä oikea avopuolisko on se hermokeskus, jossa herkillä ihmisillä syntyvät voimakkaat tunnekokemukset äärimmäisen pahan läsnäolosta toisaalla ja toisaalla kokemukset enkelien siipien kosketuksesta. Meidän ei tarvitse koskaan olla yksi. Valo tai varjo, jumala tai paholainen on aina meidän seuranamme.
Ombrassa esitys kuvasi elämän kaarta syntymästä kuolemaan. Elämä alkoi 1500-luvulla eläneen Claudio Monteverdin aarialla Si dolce è’l tormento, jossa kerrotaan kärsimyksen suloisuudesta. Miehenä tämän kärsimyksen suloisuudesta on paha mennä sanomaan mitään. Jos sanaan on uskominen, synnytyskivussa kysymys on joka tapauksessa meidän kristittyjen ja juutalaisten jumalan Eevalla ja hänen tyttärilleen säätämästä rangaistuksesta, joka jatkuu maailmantappiin asti.
Viisikymppinen Kiviharju ja muutaman vuoden kuluttua 70 vuotta täyttävä Numminen eivät kumpikaan ole selvästi vielä siinä iässä, jossa lapsuudenmuistot kultautuvat ja nousevat jostakin alitajunnan hämäristä kirkkaina esiin.
Nuoruuden riemuja tanssittiin elektronisen musiikin huippubändin, englantilaisen Asian bud fountantionin tahdeissa. Ehkä kiinnostavimmillaan tarinallisesti tassi oli kohtauksissa, joissa kuvattiin sitä pitkää rupeamaa, jota kutsutaan työuraksi. Molemmat vetivät ylleen työelämän tutun sotisovan, pikkutakin ja sen jälkeen alkoi hurja kaahaus elämän juoksupyörässä.
Kilpailu paikasta auringossa oli kovaa ja tämä taistelu huipentui kahden ”sarvipään” otteluksi. Humoristisia ja vaikuttavia olivat myös liikkeet, jotka osuvasti kuvasivat sitä, miten me olemme uramme ja elämämme aikana yrittäneen kaksin käsin kahmia varallisuutta, arvostusta ja ehkä rakkauttakin omiin taskuihimme. Tai anella, mistä myös saimme Nummisen näytteen. Kohtausten koreografiset oivallukset olivat huikeita ja liikekieli todella vaikuttavaa.
Kaikkien ihmisten varjot eivät katoa heti heidän kuolemansa jälkeen. Tällaisia historiasta liiankin tuttuja hahmoja ovat Adolf Hitler ja Josif Stalin, joiden pitkä ja todella synkkä varjo on ulottunut ajassa meidän päiviimme asti. Vasta nyt valtaan on tarttumassa ja tai jo noussut uusia paskiaisia, joiden varjot näkyvät, koska ne ovat tämän päivän valossa vielä heidän historiallisten esikuviensa varjoja synkempiä.
Näin ajattelin, kun Kiviharjun varjo yritti hivuttautua piiloon meidän katseiltamme verhon taakse. Nummisen valkoinen valo kiskoi hänet sieltä jalasta taikaisin varjojen joukkoon.
Ombra
Ensi-ilta Teatteri Telakan näyttämöllä 26.4.2025
Koreografia ja dramaturgia Heidi Kiviharju, Ari Numminen
Visualisointi Tiina Helin, Heidi Kiviharju, Ari Numminen
Missä kaikki ovat? Tähän kysymykseen kiteytyy niin kutsuttu Fermin paradoksi. Pelkästään omassa galaksissamme on noin 200 miljardia tähteä ja lähes luvuton, siis toistaiseksi tuntematon määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita. Silti kukaan ulkoavaruuden muukalainen ei ole käynyt moikkaamassa. Eikä heistä ole edes kuultu pihaustakaan, vaikka heidän peräänsä on huhuiltu muun muassa 1960-luvulla aloitetun SETI-projektin puitteissa jo vuosikymmeniä.
Teatteri Takomon monologinäytelmässä Existential Jukola vuoden 2025 Jukolan viestiä selostava radiotoimittaja ajautuu eksistentiaalisen ahdistuksen valtaan yösuunnistuksen kuudennella rastilla keskellä sysimustaa suomalaista korpea. Kaksi kilpailun johdossa ollutta suunnistajaa on puuskuttanut ohi, mutta sen jälkeen ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.
Manhattan-projektiin osallistunut ja tiedemiehenä maailmankuulu Enrico Fermi perusteli ihmettelevää kysymystään luvuilla, joiden perusteella muukalaisten vierailu meidän planeetallamme ei ole vain todennäköistä, vaan lähes väistämätöntä. Hän muotoili paradoksin 50-luvulla, jolloin atomipommi oli tuore keksintö. Todella suurien lukujen logiikan perusteella ihmiskuntaa aiemmin puusta laskeutuneen sivilisaation olisi Fermin mukaan pitänyt valloittaa Linnunradan asuttavat planeetat jo aika päiviä sitten 5-50 miljoonaa vuotta kestäneiden löytöretkien aikana.
Valaistakseen näiden suurten lukujen dilemmaa Samuli Niittymäen urheilutoimittaja sytytti otsalamppunsa ja alkoi selvittää tätä lukujen todellisuutta sen pienimmistä osatekijöistä lähtien. Suomen asukastiheys on 16 ihmistä neliökilometrillä. Koko maapallon maapinta-ala on 150 miljoonaa neliökilometriä. Jos tuo ala jaetaan nykyisellä 8 miljardin asukasluvulla, saadaan keskimääräiseksi asukastiheydeksi 53 ihmistä neliökilometrillä. Todellisuudessa asukastiheys on asutuilla alueilla paljon suurempi. Vain 42 prosenttia maapallon maapinta-alasta on asumiskelpoista, eikä tilanne tässä suhteessa ole muuttumassa ilmastomuutoksen takia ainakaan parempaan suuntaan.
Ehkä Niittymäen Jukolan jussit eivät ole tarinassa eksyneet suomalaiseen, asumattomaan erämaahan, vaan he ovat kadonneet väenpaljouteen.
Elämää maailmankaikkeudessa esiintyy. Se on varma asia. Tällainen kotitarvefilosofi voi kuitata tämän toteamalla, että se on yhtä varmaa kuin se, että tämä on minun oikea käsivarteni ja motata varmuuden vakuudeksi nyrkillä omaan silmään.
Fermin paradoksiin liittyy kuitenkin kolkko oletus, joka antaa kelpo urheilutoimittajallemme hyvän syyn ahdistukseensa. Millä todennäköisyydellä avaruudessa sinänsä yleisesti esiintyvät orgaaniset yhdisteet alkavat muodostaa itseohjautuvia molekyylejä ja saada aikaan lopulta ensimmäisen lisääntymiskykyisen mikrobin. Niittymäen monologissaan heittämä todennäköisyyttä kuvaava luku sisälsi hyvin pitkän rivin nollia ensimmäisen nollan ja pilkun jälkeen.
Voi siis olla myös niin, että elämää esiintyy vain maapallolla tämän suunnattoman avaruuden keskellä ja me tuhomme sitä parhaillaan suruttomasti parhaiden kykyjemme mukaan.
Todella suurten lukujen taikuutta on se, että mahdotonkin on mahdollista. Olemme elävä esimerkki tästä. Niittymäki muistutti meitä siitä, että nykyisin tunnetussa maailmankaikkeudessa on uusimman tutkimuksen mukaan ainakin biljoona eli tuhat miljardia galaksia. Tähtiä on triljoonia ja niitä kiertäviä planeettoja lähes luvuton määrä.
Nimensä tuntemattoman taiteilijan keskiajalla tekemä puupiirros on saanut 1800-luvulla eläneeltä ranskalaiselta tähtitieteilijä Camille Flammarionilta. Kuva on Flammarionin teoksesta L’atmosphère : météorologie populaire (Pariisi: Hachette, 1888).
Ehkä kukaan ei vain ole viitsinyt piipahtaa täällä Linnunradan periferiassa sijaitsevalla planeetalla numero kolme. Tai sitten Douglas Adamsin veikeässä scifi-parodiassa Käsikirja Linnunradan liftareille luonnosteltua ääretöntä epätodennäköisyyttä synnyttävää generaattoria avaruusalusten voimanlähteenä ei ole vielä missään päin maailmankaikkeutta keksitty.
Niittymäki kuvasi tätä valtavien välimatkojen ongelmaa tutulla hiekkajyvävertauksella. Tässä mittakaavassa lähin toinen tähti Alfa Centauri on meidän omasta auringostamme 40 kilometrin päässä. Tähtitieteen termein tuo välimatka on 4,2 valovuotta. Valo kulkee vuodessa 9,4 biljoonaa kilometriä. Nopein ihmisen rakentama luotain Parker Solar Probe on saavuttanut planeettojen ja auringoin vetovoiman avittamana nopeuden 635266 kilometriä tunnissa. Tällä vauhdilla matka Alfa Centaurille kestäisi yli 6500 vuotta.
Avaruuteen noustaan yhä periaatteessa samalla tekniikalla, jolla Wernher von Braun insinööreineen pommitti natsikomennon alla Lontoota. Fermi laski, että pitkien etäisyyksien vuoksi linnunradan asuttamiseen kuluisi joka tapauksessa 50-luvulla näköpiirissä olleella tekniikalla miljoonia vuosia. Ihmiskunnan pulma on siinä, mistä nuo vuodet otetaan.
Evoluutiolta kului 3,8 miljardia vuotta tuottaa maapallolle laji, jonka edustajien mielestä kapitalismi ja höyrykone ovat vallan mainioita keksintöjä. Sen jälkeen ihmiseltä kului vain reilut 200 vuotta luoda maailmanlaajuinen teknokulttuuri ja saattaa samalla oma olemassaolonsa kuilun partaalle.
Edes tuntemamme maailmankaikkeus ei ole ikuinen. Kaikki alkoi niin kutsutusta alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten. Tästä vallitsee tiedeyhteisön keskuudessa vankka yksimielisyys. Havaintoihin perustuva evidenssi on vahvaa.
Aikaa on kulunut tämän suuren pamauksen jälkeen siihen, että ensimmäisen sukupolven pelkästään vedystä ja heliumista koostuneet tähdet ovat polttaneet itsensä loppuun ja suurimmat niistä ovat räjähtäneet supernovina. Tällaisissa paukuissa ovat syntyneet ne meille tutut alkuaineet, joista sekä oma kehomme, että kaikki muukin mitä ympärillämme havaitsevamme koostuu.
Me olemme tähtien lapsia
Näin syntyneet kaasupilvet ovat ylittäneet avaruuden valtavat etäisyydet ja niistä on muodostunut uusia aurinkokuntia. Näihin uusiin aurinkokuntiin kuuluu myös oma aurinkomme, joka on jaksanut pitää yllä ydinfuusioon perustuvaa roihuaan jo viisi miljardia vuotta.
Paitsi tähtien lapsia me olemme myös tähtivaeltajia. Me kierrämme planeettamme kanssa omaa aurinkoamme. Aurinko planeettoineen kiertää Linnunradan keskustaa ja vauhti on huimaa, 220 kilometriä sekunnissa. Kyyti on siis kovempaa kuin mihin ihmisen rakentamilla laitteilla on toistaiseksi päästy. Silti yksi kierros, tämä yhteinen seuramatka Linnunradan keskustassa sijaitsevan suuren mustan aukon, Sagittarius A:n ympäri kestää 250 miljoonaa vuotta.
Elon Muskin messiaanisessa pelastussuunnitelmassa on sinänsä järkeä. Aurinko syö omat lähimmät lapsensa. Jo sitä ennen kuolinkouristuksissaan punaiseksi jättiläiseksi kasvanut tähti on kärventänyt hengiltä kaiken elollisen maapallolla.
Aurinko kuitenkin paistaa vielä tavalliseen tapaan muutamia miljardeja vuosia. Aikatauluongelmia aiheuttaa se, että on kyseenalaista, pysyykö ihmiskunta toimintakykyisenä tai edes hengissä seuraavat sata vuotta. Monien mielestä jo Muskin passittamisella Marssiin on jo tulenpalava kiire ja projekti näyttää kestävän aivan liian pitkään.
Monologissa Niittymäki ei tyytynyt Flammarionin piirroksen pyhiinvaeltajan tavoin kurkottamaan vain taivaankannen yli, vaan hän sukelsi myös ihmisen sisäiseen universumiin, joka koostuu keskimäärin neljästä oktiljoonasta atomista. Oktiljoona (eng. octilljon) on luku, jossa ykkösen perässä on 27 nollaa.
Sukellus oman kehon arvotuksiin antoi lohtua avaruuden suunnattomuuden aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen. Vaikka lopulta tulisi todistettua se täydellisen epätodennäköinen vaihtoehto, että elämää on vain maapallolla, meidän ei tarvitse tehdä silti tätä matkaa täysin yksin. Elämme symbioosissa tuhansien miljardien mikrobien kanssa. Näitä bakteereja, arkeoneja ja aitotumaisia elää kerallamme saman verran kuin ihmisellä on omia soluja.
Kokonaisuuteen kuuluu myös viruksia ja bakteriofageja. Näiden kaikkien kehoonmuuttajien soluja ohjaavaa DNA:ta on meissä enemmän kuin ihmisen omaa DNA-koodia.
Onneksi mikrobit menevät pieneen tilaan. Aikuinen kantaa näitä kanssamatkaajia mukanaan noin 1,5 kiloa. Ne suojelevat meidän ihoamme, auttavat ratkaisevalla tavalla ruuansulatusta ja sitä kautta parantavat myös aivojemme toimintaa. Ne puolustavat meitä kunnon vahtikoirien tavoin etulinjassa kehon ulkopuolelta tulevien mikrobien hyökkäyksiltä. Ne ovat myös siinä mielessä ainutlaatuisia, että ihmisen kantamia mikrobeja löytyy luonnossa vain ihmisistä.
Teatteri Takomon verkkosivulta löytyy hieno muunnelma Flammarionin kuuluisasta puupiirroksesta. Teatterin versiossa taivaankannen taakse ei kurkista keskiaikainen pyhiinvaeltaja, vaan vuoden 2025 Jukolan yösuunnistuksessa kartalta eksynyt suunnistaja. Kuvan on tehnyt Cecilia Ebbe Belinskij.
Tuntemattomaksi jääneen keskiaikaisen taiteilijan puupiirros on kutenkin vielä kiinnostavampi kuin tämä muunnelma. Kuva perustuu maailmankuvaan, jossa maa oli litteä kuin pannukakku. Mitä taivaankannen läpi taivaaseen päänsä työntänyt pyhiinvaeltaja kuvassa näkee? Enkeleitä ja iankaikkisen elämän privilegiosta nauttivia harpunsoittajia?
Ei sinne päinkään! En tietenkään osaa tulkita kuvan keskiaikaista symboliikkaa. Tämän päivän ihmiselle pyhiinvaeltajan näky tuonpuoleiseen tuo mieleen hallusinaation tulevien aikojen industrialismista ja paratiisista maan päällä.
Existential Jukola alkoi Niittymäen monologilla ja päättyi Eva Louhivuoren. Denisa Snyderin ja Ilkka Tolosen bändin konserttiin. Esitys kesti vain reilun tunnin. Silti se laajensi minun mailamankuvaani luvattujen 93 miljardin valovuoden mittoihin.
Louhivuoren ja Snyderin lauluissa oli sitä jotakin ja laulujen sanat niin runollisen kauniita, että minun silmäkulmani kostuivat. Olen pahoillani siitä, ettei minulla ole kykyjä eikä edellytyksiä tätä syvällisempään musiikin analysointiin. Jollakin tavalla musiikin tavaton kauneus ja Fermin paradoksi synnyttivät yhdessä mielikuvan sielunmessusta.
Nuori Kristian Smeds puhui vuosia sitten tekemässäni haastattelussa näyttelijän, tai oikeammin näyttämötaiteessa piilevästä syvällisestä viisaudesta. Vuosikymmenten varrella minulla on aina välillä ollut myös omat epäilykseni tämän asian suhteen. Existential Jukolan toteuttanut ensemble on joka tapauksessa näyttöjensä perustella todellinen valopäiden tihentymä. Plup Plup – Two Water Bottles oli ravisteleva täysosuma ja Existential Jukola todellinen herkku jokaiselle, jonka aivot vielä ainakin jollakin tavalla toimivat.
Aivosuunnistuksen Jukola meille kaikille, jotka olemme juuri putoamassa kartalta tässä alati pimenevässä yössä.
Existential Jukola
Työryhmä:Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen
Kuopio tanssii ja soi myös kaupunginteatterissa. Minulla oli ilo nähdä viikonvaihteessa kolme Kuopion kaupunginteatterin esitystä ja nautin hienosta näyttelijäntyöstä. En tiedä, onko teatterissa erityisesti panostettu fyysiseen esittämiseen. Ainakin hurjimpia temppuja näyttämöllä esittäneet näyttelijät epäilemättä harrastavat jotkin kehonhallintaan perustuvaa urheilulajia.
Lähes akrobatian asteelle tämä esittämisen notkeus yltyi slapstick-komiikkaan perustuvassa hulluttelussa Näytelmä joka meni pieleen. Atte Antikaisen ja Saneri Niskasen kuperkeikat taistelukohtauksissa olivat näyttäviä. Leea Lepistön, näytelmän Florence Collymooren viehkeä ja viettelevä liikekieli huipentui vaivattomalta näyttäneeseen spagaattiin.
Kuopion esityksen ohjannut Mikko Rantaniva on hyödyntänyt taitavasti näitä teatterin vahvuuksia. Vauhtia oli nyt ehkä vähän liikaakin. Kun komedia alkoi puskea täydellä höyryllä eteenpäin jo ensimmäisellä jaksolla, kierroksia oli vaikea enää lisätä toisella jaksolla. Kehittelyt jäivät ehkä hieman vajaiksi, mikä tuntui siltä, että kohtaukset alkoivat toistaa itseään.
Kuopion sovituksessa Pohjois-Savon Polytekninen draamaseura on vihdoinkin löytänyt ohjelmistoon heidän vahvuuksiinsa sopivan näytelmän. Tavallaan sama pätee Kuopion kaupunginteatteriin. Näyttelijäkunnasta löytyy hyvin vaativan slapstick-komiikan esittämiseen tarvittavaa kehollista taituruutta.
Näytelmän tarina seuraa esitystä murhamysteeristä, jossa huono-onninen teatteriryhmä kohtaa lukuisia onnettomuuksia. Näyttelijäopiskelijat Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer kirjoittivat sen alun perin pubissa esitettäväksi vuonna 2012. Sen jälkeen The Play That Goes Wrongon on niittänyt mainetta maailmalla. Suomessa sitä on esitetty tai esitetään parhaillaan Kuopion ohella ainakin Helsingissä, Rovaniemellä ja Turussa.
Tavallaan yllättävän suosion syitä ei tarvitse arvailla. Se perustuu brittiläiseen teatteriperinteeseen, jonka Charles Chaplin ja kumppanit veivät maahanmuuttajina Hollywoodiin ja tekivät sekä lajitypistä että itsestään maailmankuuluja. Ei siis ihme, että monet kohtaukset tuntuivat tutuilta, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen nähnyt aikaisemmin Helsingin kaupunginteatterin version näytelmästä.
Teatteri on läsnäolon taidetta ja komediaan on koottu laaja repertuaari noloista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat herkeämättä rikastuttaneet tätä läsnäolon juhlaa. Myös koettu myötähäpeä on merkki teatteritaiteelle ominaisesta vahvasta vuorovaikutuksesta. Osansa sai myös varsinkin suomalaista teatteria hallinnut kirjallinen perinne. Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen luomalla dekkarigenrellä on kanonisoitu asema kirjallisuudessa ja lajityyppi on siten mitä mehevin maali karnevalistiselle pilkalle.
Kuopion kaupunginteatterin Kuolleista herännyt oli hersyvä kansankomedia. Maiju Lassilan samannimisen veijaritarinan on teatterille dramatisoinut ja ohjannut lajityypin todellinen mestari Juha Hurme. Kuopiossa jälki oli sen mukaista.
Vuonna 1988 Yövieraat-teatterista uransa aloittanut Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Hurme on työskennellyt usein myös teatterin harrastajien kanssa ja hänen voimakkaasti läsnäoloa painottava tapansa ohjata on tuottanut harrastajista kootun ensemblen kanssa todella vaikuttavia esityksiä, joita olen saanut vuosien varrella ihastella muun muassa Työväen näyttämöpäivillä.
Hurme on myös suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän on sovittanut näyttämölle viime vuosisadan alun mestareiden tekstejä ja erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olet Algot Untolan eri salanimillä kirjoittamansa tekstit. Untola kirjoitti tekstejä kuudella eri taiteilijanimellä.
Teatterin harrastajille Untolan tekstiin perustuvien dramatisointien esittäminen on ollut ehkä turhankin vaikeaa. Näkemäni esitykset eivät ole nousseet samalla tavalla lentoon kuin muut festivaaleille valikoidut, usein vapaaseen assosiaatioon ja improvisaatioon perustuvat Hurmeen ohjaamat esitykset parhaimmillaan.
Kuopion kaupunginteatterissa Hurme on saanut ohjattavakseen oikean unelmajoukkueen. Nautin esityksen fyysisyydestä. Näyttelijöiden kehonkieli oli esityksessä vapautunutta ja ilakoivaa. Edellisen illan crazy-komediassa huikeita voltteja tehnyt Santeri Niskanen kunnostautui nyt helsinkiläisen rantapummin Jönni Lumperin pääroolissa. Varttuneen polven konkareista Mikko Paanasen bravuureihin kuului kohtaus, jossa hän esitti kahta roolia yhtä aikaa ja ylsi hauskaan dialogiin näiden roolihenkilöiden välillä.
Me emme tiedä, miten viime vuosisadan alkupuolella työväentaloilla seurojentaloilla näyteltiin. Teatteri on hetken taidetta. Untolan romaani ilmestyi vuonna 1916 ja Hurme on pyrkinyt sovituksessaan luomaan illuusion tuosta ajasta. Tätä illuusiota voimisti Sari Paljakan oivaltava lavastus. Maria-näyttämölle oli rakennettu reilun metrin lattiapinnan yläpuolelle nouseva apunäyttämö, rakennelma, joka yhä löytyy lähes jokaisesta vanhasta seurojentalosta.
Vanhan ajan teatteria oli myös kertojan käyttö. Kertojan ja Jönnin parhaan kaverin roolin näytteli Katariina Lantto. Hänen näyttelemisessään oli jotakin mieleenpainuvaa. Ehkä kysymys oli todella taitavasta ja hienovireisestä mimiikasta. Jo edellisenä iltana jäin seuraamaan Lanton otteita Näytelmässä joka meni pieleen. Lanton pokka piti tiukoissakin tilanteissa.
Hurme on sovituksessa pitäytynyt tarkasti Untolan tekstissä. Ainoa myönnytys olosuhteille on se, että Jönni Lumperin seikkailut suuntautuvat tässä sovituksessa Kuopioon ja Savoon. Savoa ei näytelmässä väännetty eikä Jönni kavereineen myöskään käyttänyt Stadin slangia, sekakieltä, jossa vilisee lähes tunnistamattomaksi vääntyneitä lainasanoja ruotsista ja venäjästä. Untola kirjoitti romaaninsa oman aikansa kirjakielellä.
Kuopion kaupunginteatterin Rouva C on perinteistä puheteatteria. Näytelmä on henkilökuva Kuopion suuresta kirjailijasta Minna Canthista. Näytelmä on osa Kuopion 250-vuotisjuhlien juhlaohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan kannata säikkyä. Esitys ei ollut sellaista pönötystä kuin ennakkoon saattoi pelätä.
Elämänmakua näytelmälle antoi hieno näyttelijäntyö. Lotta Vaattovaara oli nimiroolissa herkkä, hellä ja hehkuvainen. Nämä määritteet löytyvät myös Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Minna Cathin elämänkerrasta.
Tämän jutun aloittanut lause tanssivasta ja soivasta Kuopiosta tuli tämän kirjoittajan mieleen, kun Vaattovaara ja hänen ystäväänsä Floraa näytellyt Sari Harju laittoivat yhdessä polkaksi värikkäissä leningeissään. Kohtaus oli väriläiskä muuten hyvin tummilla sävyillä väritettyjen näyttämökuvien joukossa.
Heini Tolan sovitus perustuu Minna Rytisalon romaaniin Rouva C, joka ilmestyi vuonna 2018. Näytelmän tarina on siten viime vuosina muotiin tullutta biofiktiota, todellisista historiallisista henkilöistä kirjoitettua fiktiota.
Näytelmän tarina päättyi aikaan, josta Minna Canthin huikea ja merkityksellinen ura kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja oman aikansa radikaalina naisasianaisena vasta alkoi. Joku saattaa pitää tätä valintaa hieman outona. Toki Canth oli elinaikanaan kiistelty hahmo. Hän joutui mielipiteidensä takia törmäyskurssille muun muassa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kanssa. Tänään Canth on aikalaisistaan kuitenkin ainoa kuopiolainen, jonka jokainen lukutaitoinen suomalainen tietää ja tunnistaa. Yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista.
Lavastaja Sari Paljakka oli myös tässä näytelmässä nostanut näyttämön korokkeen päälle. Canthin mittavaa kirjallista tuotantoa varmaan symbolisoi suurikokoinen kirjoista ja auki revityistä kirjoista koostunut reliefi. Canthin talonrakennusprojektia, kartanoa, jossa myöhemmin alkoi kokoontua Minnan salonki, konkretisoitiin hauskalla lavastusteknisellä jipolla.
Miten köyhään perheeseen Tampereella syntyneestä tytöstä tuli Minna Canth? Ohjaaja Kiia Laineen mukaan näytelmä pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Laine kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan Facebook-seinällään julkaisemassa videossa.
Helsinkiläinen Laine kuuluu siihen 80-luvulla syntyneiden teatterintekijöiden sukupolveen, josta on parhaillaan muodostumassa teatteritaiteen terävin kärki Suomessa. Savon Sanomien haastattelussa Laine kertoo haaveestaan ohjata ainakin kerran kaikissa maan ammattiteattereissa.
Hyvä teatteri vaatii rinnalleen hyvän yleisön. Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Tässä mielessä Kuopio on teatterikaupunki. Tuota teatterin tekijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksen laatua on vaikea määritellä. Paikan ja ajan hengen kuitenkin vaistoaa ihminen, joka on 50 vuotta nuohonnut tämän maan teattereissa.
Kevyttä ja huokoista, kysyvää ja ilakoivaa, lohdullista.
Kaunotar ja hirviöt näytelmän tarina on lähtökohtaisesti synkkä. Se kertoo nuoren tytön murhasta, joka sai Italiassa aikaan valtavan mediakohun. Tai oikeammin monitasoinen tarina kertoo tuosta mediakohusta.
Silti ohjaaja Linda Wallgrenin oma käsiohjelmaan painettu luonnehdinta kuvaa näytelmää hyvin. Näytelmä sai aikaan voimakkaan tunteen läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta tavalla, joka sai minut katsojana unohtamaan itseni. Kaunotar ja hirviöt oli kuin lasten teatterileikkiä, vilpitöntä esittämisen ja esillä olon iloa.
Jollakin suorastaan hellyttävällä tavalla aivan mahtavaa näyttelijäntyötä. Nuoret näyttelijäntaiteen opiskelijat antoivat omien luonteenpiirteidensä ja fyysisyytensä näkyä. Se tuntui raikkaalta.
Myös näytelmän teksti on oppilastyö. Sinna Virtanen kirjoitti sen noin kymmenen vuotta sitten opiskellessaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kaunotar ja hirviöt oli parikymppisen Virtasen ensimmäinen kokopitkä näytelmä ja samalla hänen kandidaattityönsä.
Käsiohjelmassa Virtanen kertoo siitä, miten vaativa jopa tuskallisen vaikea prosessi näytelmän kirjoittaminen oli. Sitä hän ei avaa, mikä sai hänet kirjoittamaan näytelmän, jonka keskiössä on Italian televisiossa pyörinyt tositelevisiosarja, jossa etsittiin kadonneita henkilöitä.
Virtasen näytelmän narratiivisessa keskiössä eivät olleet satujen sudet, noidat ja peikot, nuo tutut hirviöt, joita lapsena vilkas mielikuvitus sai ryömimään illalla esiin sängyn alta. Näytelmä kertoi siitä yksisilmäisestä kykloopista, joka on väijynyt meitä ja saalistanut tajuntaamme olohuoneen nurkassa jo usean sukupolven ajan. Televisiota ei ehkä ihan sattumalta keksitty Hitlerin natsi-Saksassa.
Virtanen kertoo kirjoittaneensa näytelmän aikana, jolloin juuri kenelläkään ei ollut älypuhelimia. Hänen mukaansa tuolloin elettiin aikaa, joka oli postapokalyptistä tai uusvilpitöntä. Elettiin aikaa ennen Trumpia. Silti Wallgrenin mukaan näytelmän tarinan pohjalla on jotain hyvin pahaenteistä.
Se ei välttämättä johdu näytelmän murhatarinasta. Tapettujen ja alastomaksi riisuttujen nuorten naisten ruumiita kaivetaan esiin viihdyttämään meitä lähes joka ilta television dekkareissa. Minut vei oikeille jäljille Sanna Levon oivaltava lavastus ja Kaisa Savolaisen pukusuunnittelu.
Räikeät värit ja vähäpukeiset, välillä lähes alastomiksi riisutut naiset kuuluivat vuosituhannen alkupuolella mediamoguli Silvio Berlusconin mediaimperiumin luomaan kuvastoon. Näytelmän kuvaaman tragedian aikaan Berlusconi oli jälleen noussut Italian pääministeriksi.
Juuri television ruokkima populaarikulttuuri on nostanut valtaan Berlusconin ja Donald Trumpin kaltaisia hirviöitä. Molemmat ja muut heidän kaltaisensa poliittiset eläimet ovat television luoman huomiotalouden luomuksia. Televisio on nostanut vallan huipulle häikäilemättömillä ja moraalittomilla liiketoimilla rikastuneita miehiä.
Mikäli uskomme Yuval Noah Hararia ja miksemme uskoisi, kyky kertoa tarinoita on tehnyt ihmisestä maapallon valtalajin. Sadut eivät eroa tässä mielessä muista tarinoista. Niiden tehtävänä on ollut paitsi viihdyttää, myös ohjata ja hallita lapsen mieltä. Peikot, noidat ja sudet varoittivat kodin pihapiirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Veden partaalle eksyneen lapsen saattoi sadussa napata pinnan alle hiisi tai jokin muu veden velho.
Gaprielle-Suzanne Bardot de Villeneuven vuonna 1740 kirjalliseen muotoon saattama kansansatu Kaunotar ja Hirviö kuuluu satuihin, joilla on muokattu maaperään oikeanlaiselle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Ainakin itse uskon, että sadun tarkoitus oli valmistaa tytäriä järjestettyyn avioliittoon. Vaikka isän valitsema ylkä oli vanha kuin taivas tai ruma kuin synti hänellä oli paitsi rikkauksia myös tietenkin kultainen sydän karun pinnan alla.
Kuuliaisen tyttären piti suostua ja sopeutua ja pelastaa isän kunnia ja joskus myös koko perhe uhkaavalta taloudelliselta perikadolta. Luulen, että myös Virran ja Wallgrenin ajatukset sadun perimmäisestä sisällöstä ovat liikkuneen samaan suuntaa. Näytelmässä satu päättyy yllättävällä tavalla.
Kiinnostavassa näytelmätekstissä ja sen toteutuksessa on paljon tasoja. Tässä mielessä Virtasen nuoruuden työ on vaikuttava. Yksityiskohdista tekee mieli kuvata kohtausta, jossa viitattiin television aikakauden uuslukutaidottomuuteen. Jonkinlaista henkistä uusavuttomuutta edustavat myös kylän torilla oppaan johdolla tungeksivat ja töllistelevät turistit.
Minulle tulivat mieleen kertomukset 1600-luvun noitavainoista ja näiden vainojen uhrien kärsimyksiä töllistelevä rahvas. Kaunotar ja hirviöt oli myös hauska. Tosin näytelmän huumori oli mustanpuhuvaa. Hauskuutta tietenkin lisäsi se, että Wallgren näyttelijöineen vaihtoi näytelmän pukusulkeisissa ketterästi tyylilajista toiseen.
Ehkä lopulta vaikuttavinta oli, miten elämäniloa ja energiaa kuplivassa näytelmässä käsiteltiin sivullisuuden teemaa. Tragedian kohdanneen perheen osa oli seurata tapahtumia sivusta. Heillä ei näytänyt olevan osaa edes tapetun tyttärensä hautajaisissa. Äitiä (Miriam Mekhane) haastatellaan kerran tässä ”Kadonneen jäljillä” sarjassa. Perheen poika, kadonneen ja kuolleen tytön veli (Sonja Arffman) ei sano näytelmässä sanaakaan.
Jollakin tavalla tätä yhteiskunnan muutosta kohti autismia muistuttavaa tilaa korosti näytelmän upeasti toteutettu ja vaikuttava loppukohtaus. Siinä Arffman istui kylän piazzaa koristavan suihkulähteen reunalla ja seurasi ääneti ympärillään pyörivää sirkusta.
Kaunotar ja hirviöt on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin näyttelijäntaiteen opiskelijoiden kisällityö. Roolit olivat osa näytelmässä näyttelevien opiskelijoiden kandidaatin tutkintoa. Valitsijoiden haaviin on kolme vuotta sitten tarttunut todella hyviä tyyppejä ja itse esitys kertoi hyvää myös Teatterikorkeakoulun opetuksen laadusta.
Kaunotar ja hirviöt
Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 10.4.2025
Käsikirjoitus Sinna Virtanen
Ohjaus Linda Wallgren
Lavastus Sanna Levo
Pukusuunnittelu Kaisa Savolainen
Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen
Valosuunnittelu Aku Lahti
Äänisuunnittelu ja musiikki Juri Jänis
Sävellys Eero Kettunen
Orkestraatio ja ohjelmointi Tino Kuusivirta
Musiikintuotanto yhteistyössä MD Company
Musiikin harjoittaminen Markku Luuppala-Roos
Rooleissa Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yousef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nylander, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari
