Kielipuolen päiväkirja

Missä kaikki ovat? Tähän kysymykseen kiteytyy niin kutsuttu Fermin paradoksi. Pelkästään omassa galaksissamme on noin 200 miljardia tähteä ja lähes luvuton, siis toistaiseksi tuntematon määrä näitä tähtiä kiertäviä planeettoja ja planeettoja kiertäviä kuita. Silti kukaan ulkoavaruuden muukalainen ei ole käynyt moikkaamassa. Eikä heistä ole edes kuultu pihaustakaan, vaikka heidän peräänsä on huhuiltu muun muassa 1960-luvulla aloitetun SETI-projektin puitteissa jo vuosikymmeniä.

Teatteri Takomon monologinäytelmässä Existential Jukola vuoden 2025 Jukolan viestiä selostava radiotoimittaja ajautuu eksistentiaalisen ahdistuksen valtaan yösuunnistuksen kuudennella rastilla keskellä sysimustaa suomalaista korpea. Kaksi kilpailun johdossa ollutta suunnistajaa on puuskuttanut ohi, mutta sen jälkeen ketään ei ole näkynyt eikä kuulunut.

Manhattan-projektiin osallistunut ja tiedemiehenä maailmankuulu Enrico Fermi perusteli ihmettelevää kysymystään luvuilla, joiden perusteella muukalaisten vierailu meidän planeetallamme ei ole vain todennäköistä, vaan lähes väistämätöntä. Hän muotoili paradoksin 50-luvulla, jolloin atomipommi oli tuore keksintö. Todella suurien lukujen logiikan perusteella ihmiskuntaa aiemmin puusta laskeutuneen sivilisaation olisi Fermin mukaan pitänyt valloittaa Linnunradan asuttavat planeetat jo aika päiviä sitten 5-50 miljoonaa vuotta kestäneiden löytöretkien aikana.

Valaistakseen näiden suurten lukujen dilemmaa Samuli Niittymäen urheilutoimittaja sytytti otsalamppunsa ja alkoi selvittää tätä lukujen todellisuutta sen pienimmistä osatekijöistä lähtien. Suomen asukastiheys on 16 ihmistä neliökilometrillä. Koko maapallon maapinta-ala on 150 miljoonaa neliökilometriä. Jos tuo ala jaetaan nykyisellä 8 miljardin asukasluvulla, saadaan keskimääräiseksi asukastiheydeksi 53 ihmistä neliökilometrillä. Todellisuudessa asukastiheys on asutuilla alueilla paljon suurempi. Vain 42 prosenttia maapallon maapinta-alasta on asumiskelpoista, eikä tilanne tässä suhteessa ole muuttumassa ilmastomuutoksen takia ainakaan parempaan suuntaan.

Ehkä Niittymäen Jukolan jussit eivät ole tarinassa eksyneet suomalaiseen, asumattomaan erämaahan, vaan he ovat kadonneet väenpaljouteen.

Elämää maailmankaikkeudessa esiintyy. Se on varma asia. Tällainen kotitarvefilosofi voi kuitata tämän toteamalla, että se on yhtä varmaa kuin se, että tämä on minun oikea käsivarteni ja motata varmuuden vakuudeksi nyrkillä omaan silmään.

Fermin paradoksiin liittyy kuitenkin kolkko oletus, joka antaa kelpo urheilutoimittajallemme hyvän syyn ahdistukseensa. Millä todennäköisyydellä avaruudessa sinänsä yleisesti esiintyvät orgaaniset yhdisteet alkavat muodostaa itseohjautuvia molekyylejä ja saada aikaan lopulta ensimmäisen lisääntymiskykyisen mikrobin. Niittymäen monologissaan heittämä todennäköisyyttä kuvaava luku sisälsi hyvin pitkän rivin nollia ensimmäisen nollan ja pilkun jälkeen.

Voi siis olla myös niin, että elämää esiintyy vain maapallolla tämän suunnattoman avaruuden keskellä ja me tuhomme sitä parhaillaan suruttomasti parhaiden kykyjemme mukaan.

Todella suurten lukujen taikuutta on se, että mahdotonkin on mahdollista. Olemme elävä esimerkki tästä. Niittymäki muistutti meitä siitä, että nykyisin tunnetussa maailmankaikkeudessa on uusimman tutkimuksen mukaan ainakin biljoona eli tuhat miljardia galaksia. Tähtiä on triljoonia ja niitä kiertäviä planeettoja lähes luvuton määrä.

Ehkä kukaan ei vain ole viitsinyt piipahtaa täällä Linnunradan periferiassa sijaitsevalla planeetalla numero kolme. Tai sitten Douglas Adamsin veikeässä scifi-parodiassa Käsikirja Linnunradan liftareille luonnosteltua ääretöntä epätodennäköisyyttä synnyttävää generaattoria avaruusalusten voimanlähteenä ei ole vielä missään päin maailmankaikkeutta keksitty.  

Niittymäki kuvasi tätä valtavien välimatkojen ongelmaa tutulla hiekkajyvävertauksella. Tässä mittakaavassa lähin toinen tähti Alfa Centauri on meidän omasta auringostamme 40 kilometrin päässä. Tähtitieteen termein tuo välimatka on 4,2 valovuotta. Valo kulkee vuodessa 9,4 biljoonaa kilometriä. Nopein ihmisen rakentama luotain Parker Solar Probe on saavuttanut planeettojen ja auringoin vetovoiman avittamana nopeuden 635266 kilometriä tunnissa. Tällä vauhdilla matka Alfa Centaurille kestäisi yli 6500 vuotta.

Avaruuteen noustaan yhä periaatteessa samalla tekniikalla, jolla Wernher von Braun insinööreineen pommitti natsikomennon alla Lontoota. Fermi laski, että pitkien etäisyyksien vuoksi linnunradan asuttamiseen kuluisi joka tapauksessa 50-luvulla näköpiirissä olleella tekniikalla miljoonia vuosia. Ihmiskunnan pulma on siinä, mistä nuo vuodet otetaan.

Evoluutiolta kului 3,8 miljardia vuotta tuottaa maapallolle laji, jonka edustajien mielestä kapitalismi ja höyrykone ovat vallan mainioita keksintöjä. Sen jälkeen ihmiseltä kului vain reilut 200 vuotta luoda maailmanlaajuinen teknokulttuuri ja saattaa samalla oma olemassaolonsa kuilun partaalle.

Edes tuntemamme maailmankaikkeus ei ole ikuinen. Kaikki alkoi niin kutsutusta alkuräjähdyksestä 13,8 miljardia vuotta sitten. Tästä vallitsee tiedeyhteisön keskuudessa vankka yksimielisyys. Havaintoihin perustuva evidenssi on vahvaa.

Aikaa on kulunut tämän suuren pamauksen jälkeen siihen, että ensimmäisen sukupolven pelkästään vedystä ja heliumista koostuneet tähdet ovat polttaneet itsensä loppuun ja suurimmat niistä ovat räjähtäneet supernovina. Tällaisissa paukuissa ovat syntyneet ne meille tutut alkuaineet, joista sekä oma kehomme, että kaikki muukin mitä ympärillämme havaitsevamme koostuu.

Me olemme tähtien lapsia

Näin syntyneet kaasupilvet ovat ylittäneet avaruuden valtavat etäisyydet ja niistä on muodostunut uusia aurinkokuntia. Näihin uusiin aurinkokuntiin kuuluu myös oma aurinkomme, joka on jaksanut pitää yllä ydinfuusioon perustuvaa roihuaan jo viisi miljardia vuotta.  

Paitsi tähtien lapsia me olemme myös tähtivaeltajia. Me kierrämme planeettamme kanssa omaa aurinkoamme. Aurinko planeettoineen kiertää Linnunradan keskustaa ja vauhti on huimaa, 220 kilometriä sekunnissa. Kyyti on siis kovempaa kuin mihin ihmisen rakentamilla laitteilla on toistaiseksi päästy. Silti yksi kierros, tämä yhteinen seuramatka Linnunradan keskustassa sijaitsevan suuren mustan aukon, Sagittarius A:n ympäri kestää 250 miljoonaa vuotta.

Elon Muskin messiaanisessa pelastussuunnitelmassa on sinänsä järkeä. Aurinko syö omat lähimmät lapsensa. Jo sitä ennen kuolinkouristuksissaan punaiseksi jättiläiseksi kasvanut tähti on kärventänyt hengiltä kaiken elollisen maapallolla.

Aurinko kuitenkin paistaa vielä tavalliseen tapaan muutamia miljardeja vuosia. Aikatauluongelmia aiheuttaa se, että on kyseenalaista, pysyykö ihmiskunta toimintakykyisenä tai edes hengissä seuraavat sata vuotta. Monien mielestä jo Muskin passittamisella Marssiin on jo tulenpalava kiire ja projekti näyttää kestävän aivan liian pitkään.

Monologissa Niittymäki ei tyytynyt Flammarionin piirroksen pyhiinvaeltajan tavoin kurkottamaan vain taivaankannen yli, vaan hän sukelsi myös ihmisen sisäiseen universumiin, joka koostuu keskimäärin neljästä oktiljoonasta atomista. Oktiljoona (eng. octilljon) on luku, jossa ykkösen perässä on 27 nollaa.

Sukellus oman kehon arvotuksiin antoi lohtua avaruuden suunnattomuuden aiheuttamaan eksistentiaaliseen ahdistukseen. Vaikka lopulta tulisi todistettua se täydellisen epätodennäköinen vaihtoehto, että elämää on vain maapallolla, meidän ei tarvitse tehdä silti tätä matkaa täysin yksin. Elämme symbioosissa tuhansien miljardien mikrobien kanssa. Näitä bakteereja, arkeoneja ja aitotumaisia elää kerallamme saman verran kuin ihmisellä on omia soluja.

Kokonaisuuteen kuuluu myös viruksia ja bakteriofageja. Näiden kaikkien kehoonmuuttajien soluja ohjaavaa DNA:ta on meissä enemmän kuin ihmisen omaa DNA-koodia.

Onneksi mikrobit menevät pieneen tilaan. Aikuinen kantaa näitä kanssamatkaajia mukanaan noin 1,5 kiloa. Ne suojelevat meidän ihoamme, auttavat ratkaisevalla tavalla ruuansulatusta ja sitä kautta parantavat myös aivojemme toimintaa. Ne puolustavat meitä kunnon vahtikoirien tavoin etulinjassa kehon ulkopuolelta tulevien mikrobien hyökkäyksiltä. Ne ovat myös siinä mielessä ainutlaatuisia, että ihmisen kantamia mikrobeja löytyy luonnossa vain ihmisistä.

Teatteri Takomon verkkosivulta löytyy hieno muunnelma Flammarionin kuuluisasta puupiirroksesta. Teatterin versiossa taivaankannen taakse ei kurkista keskiaikainen pyhiinvaeltaja, vaan vuoden 2025 Jukolan yösuunnistuksessa kartalta eksynyt suunnistaja. Kuvan on tehnyt Cecilia Ebbe Belinskij.

Tuntemattomaksi jääneen keskiaikaisen taiteilijan puupiirros on kutenkin vielä kiinnostavampi kuin tämä muunnelma. Kuva perustuu maailmankuvaan, jossa maa oli litteä kuin pannukakku. Mitä taivaankannen läpi taivaaseen päänsä työntänyt pyhiinvaeltaja kuvassa näkee? Enkeleitä ja iankaikkisen elämän privilegiosta nauttivia harpunsoittajia?

Ei sinne päinkään! En tietenkään osaa tulkita kuvan keskiaikaista symboliikkaa. Tämän päivän ihmiselle pyhiinvaeltajan näky tuonpuoleiseen tuo mieleen hallusinaation tulevien aikojen industrialismista ja paratiisista maan päällä.

Existential Jukola alkoi Niittymäen monologilla ja päättyi Eva Louhivuoren. Denisa Snyderin ja Ilkka Tolosen bändin konserttiin. Esitys kesti vain reilun tunnin. Silti se laajensi minun mailamankuvaani luvattujen 93 miljardin valovuoden mittoihin.

Louhivuoren ja Snyderin lauluissa oli sitä jotakin ja laulujen sanat niin runollisen kauniita, että minun silmäkulmani kostuivat. Olen pahoillani siitä, ettei minulla ole kykyjä eikä edellytyksiä tätä syvällisempään musiikin analysointiin. Jollakin tavalla musiikin tavaton kauneus ja Fermin paradoksi synnyttivät yhdessä mielikuvan sielunmessusta.

Nuori Kristian Smeds puhui vuosia sitten tekemässäni haastattelussa näyttelijän, tai oikeammin näyttämötaiteessa piilevästä syvällisestä viisaudesta. Vuosikymmenten varrella minulla on aina välillä ollut myös omat epäilykseni tämän asian suhteen. Existential Jukolan toteuttanut ensemble on joka tapauksessa näyttöjensä perustella todellinen valopäiden tihentymä. Plup Plup – Two Water Bottles oli ravisteleva täysosuma ja Existential Jukola todellinen herkku jokaiselle, jonka aivot vielä ainakin jollakin tavalla toimivat.

Aivosuunnistuksen Jukola meille kaikille, jotka olemme juuri putoamassa kartalta tässä alati pimenevässä yössä.

Existential Jukola

Työryhmä:Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen

Kuva: Cecilia Ebbe Belinskij