Kategoria: Uncategorized

Ihmislajin lyhyt historia päättyy Kansallisteatterissa vavahduttavaan kysymykseen – Mitä me haluamme haluta?

Esityksen alussa sapiens hakkaa kiveen muiden ihmislasten ihastellessa kuvan oliosta, joka antoi meille kyvyn toimia suurina joukkoina. Kognitiivisessa vallankumouksessa sapiens teki lajina kehityshyppäyksen, joka antoi meille kyvyn kuvitella olemattomia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri.

Wauhaus ryhmän kuvaelma teki näkyväksi kaksoistodellisuuden, jossa me ihmiset elämme. Yuvul Noah Hararin kirjan ytimessä oleva pelottava tulevaisuuden visio ei kuitenkaan helposti avaudu katsojalle. Tieteellisen vallankumouksen Pandoran lipas on auki, mutta suurin uhka ei liity niihin kollektiivisiin painajaisiin, joita näimme kylmän sodan vuosina.

Kun esirippu nousi Kansallisteatterin näyttämän edestä ja Sapiens alkoi, minut valtasi voimakas tuttuuden tunne. Tämän minä olen nähnyt ennenkin. Niin tietenkin, tämä on kuvaelma.

Sen jälkeen huokasin ensimmäisen kerran ihastuksesta ja esitys vei mennessään. Ainakin minä katsoin tätä kuvaelmien kavalkadia niin keskittyneesti, että ajantaju katosi kokonaan.

Sukupuuttoon jo kuolleiden ja vielä elävien lajien täytettyjä tai vahasta muotoiltuja mallikappaleita löytyy tietenkin museoiden vitriineistä, mutta nyt ollaan teatterissa. Näyttämöllä on vasta lajina syntynyt homo sapiens. Tätä kognitiivisen vallankumouksen uutta vapahtajaa eivät ympäröi paimenet tai idän kolme viisasta tietäjää, vaan ihmislajien joukkoon ilmestyneen tulokaan lähisukulaiset.

Wauhaus kollektiivin toteuttama Sapiens tekee kunniaa sille mahtavalle voimalle, joka on tehnyt meistä nykyihmisistä maailman valtiaita. Meillä on kyky kuvitella olemattomia. Uskonnot, taide ja koko nykyinen talousjärjestelmämme ovat tulosta sapiens lajin kyvystä kuvitella asioita.

Kansallisteatterin kantaesitys perustuu Hararin bestselleriin Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Vuonna 1976 syntynyt Harari on Oxfordin Jesus Collegessa opiskellut historioitsija, joka nykyisin työskentelee professorina Jerusalemin hebrealaisessa yliopistossa.

Hararin kirjan esitykseksi muokannut Minna Leino on tarttunut lähes mahdottomaan tehtävään, kun hän lähtenyt muokkaamaan siitä esitystä. Mitä ottaa ja mitä jättää pois? Hararin kirjan viehätys ja imu perustuvat siihen, että hän kertoo lajimme vaiheista paradoksien kautta. Kun tarkastelukulmaa muutetaan myös syy ja seuraussuhteet heittävät häränpyllyä.

Tämän takia esityksen kulminaatiopiste tuli lopulta näyttämölle hieman töksähtäen. Jos ei ole lukenut Hararin kirjaa, katsojan oli todennäköisesti vaikea syvällisesti ymmärtää miten moniulotteinen, syvällinen ja samalla dramaattinen tämä kysymys halusta on. Miksi meidän pitää suorastaan henkemme edestä pohtia sitä, mitä me keksimme tulevaisuudessa haluta??

Muodon esitykselle Leino ja esityksen toinen ohjaaja Jarkko Partanen ovat lainanneet television luontodokumenteista. Esityksen kertoja on näistä television luontodokumenteista tuttu Jarmo Heikkinen. Muilla näyttelijöillä ei ole puherooleja.

Minttu Minkkisen ja Sanna Sucksdorffin suunnittelemat naamiot kätkivät näyttelijöiden kasvonpiirteet. Tekijöiden mukaan yksilölliset piirteet on karsittu, jotta hahmot edustaisivat ensisijaisesti lajia.

Television luontodokumenteissa kuvatut eläimet halutaan nykyään usein esittää yksilöinä. Niille annetaan jopa nimiä. Kleinin ja Partasen dramaturginen ratkaisu ei korostanut ihmisen lyhyestä historiasta kertovan tarinan dokumentaarisuutta, se korosti esityksen rituaalista estetiikkaa.

Naamioiden käyttö tässä mielessä on varmasti kuulunut teatterin traditioihin jo 2500 vuotta sitten ja niiden käyttö tässä esityksessä on Kleiniltä ja Partaselta hieno oivallus. Estetiikka, joka toi mieleen seimikuvaelman tai katollisen pyhimyskulkueen, teki näkyväksi sen kaksoistodellisuuden, jossa me elämme.

Esityksessä käytiin läpi kaikki nykyihmisen kehityksen kolme vallankumousta.

Ensimmäinen osa käsitteli esihistoriallista vaihetta. Noin 70000 vuotta sitten sapiens eli maapallolla kuuden tai joka kahdeksan muun ihmislajin rinnalla. Kehitys oli tähän ajanjaksoon asti ollut hidasta. Suvun nestori Cro Magnonin ihminen oli ehtinyt tehdä kivikirveitä ja nyrkki-iskureita noin miljoonan vuoden ajan uusien teknisten innovaatioiden tai muotioikkujen häiritsemättä hänen askareitaan.

Sapiens lajin tavassa ajatella ja kuvitella tapahtui tuolloin kehityshyppäys, jonka syitä voidaan vain arvailla. Esityksessä tätä harppausta kuvataan ensimmäisessä kohtauksessa tulen käytön keksimisellä.

Avajaiskohtaus oli ihastuksen huokauksineen hienosti toteutettu ja hauska. Siinä myös ensimmäisen kerran heitetään paleontologiset faktat nurkkaan, jotta saataisiin tässä kehityskertomuksessa aikaan ehjä draaman kaari tulen keksimisestä atomipommiin.

Todellisuudessa ihmissukujen sukupuun ehkä heikkolahjaisimpaan haaraan kuuluvat Cro Magnonin ihmiset hallitsivat tulen käytön jo ainakin miljoona vuotta sitten.

Mutta taiteelle pitää antaa se, mikä taiteelle kuuluu. Räjähtävä atomipommi on visuaalisesti paljon tehokkaampi symboli tieteen avaamalle Pandoran lippaalle kuin laboratoriohiiri, jonka selässä kasvaa ihmisen korvaa muistuttava uloke.

Asian ytimeen päästiin toki heti alussa, kun Heikkisen kertojaääni alkoi selvittää meille, millainen olio on Peugeot. Kognitiivinen vallankumous ei alkanut tulen keksimisestä, vaan sapiens lajin kyvystä kehittää todellisuuteen vaikuttavia olioita, jotka ovat olemassa vain meidän kollektiivisessa mielikuvituksessamme.

Hararin mielestä meidän lajimme menestys perustuu kykyymme elää tällaisessa kaksoistodellisuudessa.

Klein ja Partanen ovat maustaneet tarinansa huumorilla. Hauskimmillaan esitys oli kun siirryttiin maanviljelyksen aiheuttamaan vallankumoukseen.

Maaviljelyksen vallankumous oli Hararin kuvaamana täynnä paradokseja kuten vallankumoukset tuppaavat olemaan. Puhtaasti biologisessa mielessä sekä ihmiset että heidän jalostamansa viljelykasvit ja kesyttämät kotieläimet voittivat. Yksilöiden määrä ja samalla heidän kantamiensa geenien määrä räjähtivät kasvuun.

Yksilötasolla siirtyminen metsästys- ja keräilytaloudesta maanviljelyyn merkitsi useimmille ihmisille elämänlaadun rajua huonontumista ja tuotantoeläinten kohdalla tämä kurjistuminen on vain pahentunut aina meidän päiviimme asti.

Raskaan raadannan lisäksi maanviljelijät saivat niskoilleen eliitin, kasvavan joukon ihmisiä, jotka eivät enää osallistuneet ruuan tuotantoon, vaan joiden tehtävänä oli ylläpitää tätä uskomusjärjestelmiin perustuvaa kaksoistodellisuutta.

Klein ja Partanen marssittavat näyttämölle veronkantajat, piispat, kuninkaat ja ruhtinaat, joiden joukossa pyllyili myös Hans Christian Andersenin sadun keisari uusissa vaatteissaan.

Tähän kavalkadiin osallistui hahmona myös Napoleon, joka oli jo seuraavan, noin 500 vuotta sitten alkaneen tieteellisen vallankumouksen hahmoja historiassa.

Hararin mukaan tieteellinen vallankumous alkoi löytöretkistä. Näin vaikka näyttämölle Kansallisteatterissa toikkaroinut Kristoffer Kolumbus kuvitteli kuolemaansa asti purjehtineensa Intiaan.

Uteliaisuus tuli uskon tilalle ja tästä hetkestä tavallaan myös näytelmässä alkoi se ihmiskunnan todella lyhyt historia. Näytelmän Kolumbuksen vielä pähkäillessä näyttämöllä, mitä helkkaria sitä tuli löydettyä, yläilmoista laskeutui näyttämölle kontti ja esityksen Neil Armstrong ja Buzz Aldrin ottivat ensiaskeleita kuun kamaralla. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Huomattavan paljon aikaa esityksessä käytetiin siihen, että kerrottiin Hararin fiktiivinen esimerkki siitä, miten kansainvälinen pankkijärjestelmä toimii. Se näyttää tämän esimerkin valossa suunnattoman suurelta Ponzi-huijaukselta.

Myös maailmantaloutta pyörittävät markkinavoimat noteerattiin. Toki myös niiden kääntöpuoli, esimerkiksi Lontoon, Pariisin ja Amsterdamin pörsseissä noteerattujen osakeyhtiöiden laajamittainen Afrikasta Amerikkaan suuntautunut orjakauppa miljoonine uhreineen otettiin esiin. Meidän hyvinvoivien ihmisten elämää on aina sokeroinut kykymme täydelliseen välinpitämättömyyteen.

Vaikka molemmat osiot olivat hienosta toteutuksestaan huolimatta hieman vaivaannuttavia, painotukset olivat perusteltuja. Niissä lähestytään Hararin peruskysymystä kognitiivisesta vallankumouksesta alkaneen kulttuurievoluution kautta.

Jo nyt osa esimerkiksi ilmastoasiantuntijoista on syvällä sisimmässään sitä mieltä, että peruuttamaton vahinko on jo tapahtunut. Mitä tapahtuu, jos tämä tulevaisuuteen kohdistuva äärimmäisen pessimismi muuttuu älymystön piirissä vallitsevaksi käsitykseksi? Miten käy pankkijärjestelmää ja koko maailmantaloutta ylläpitävälle luottamukselle?

Euroopan keskuspankki juuri päättänyt ostaa talousjärjestelmää ylläpitävää luottamusta 20 miljardilla eurolla kuukaudessa, mutta riittäkö moinen summa edes masennuslääkkeeksi, jos ilmastodepressio muuttuu epidemiaksi?

Uskon, että Hararin kirja valtavan suosion taustalla on kirjoittajan lähes yltiöpositiivinen usko ihmiskunnan mahdollisuuksiin selvitä edessä olevista haasteista. Energiaa on jatkossa tarjolla rajattomasti ja raaka-aineiden riittävyyteen liittyvät talouden pullonkaulat avataan tiedeyhteisön tekemillä keksinnöillä ja löydöillä. Kehittymässä on koko maapalloa hallitseva maailmanlaajuinen imperiumi, jota hallitsee yhteiset edut ja tavoitteet omaava älymystö.

Sodat ovat jo nyt lähes loppuneet. Liikenneonnettomuuksissa kuolee moninkertaisesti enemmän ihmisiä kuin parhaillaan käytävissä paikallisissa sodissa. Myös suuret nälänhädät ovat lähes loppuneet.

Tämän oli vuonna 2011 Hararin näkemys historian jatkumosta, sen suuresta kuvasta satelliittiperspektiivissä. Näin korkealta ei vielä tämän vuosikymmen alussa ehkä voinut nähdä Donald Trumpin kaltaisia johtajia, joita nyt näyttää sikiävän maailmanhistorian näyttämölle kuin kloonattuja pässejä.

Suurin näkymätön uhka tulee Hararin visiossa tieteen sisältä. Kognitiivisesta vallankumouksesta lähtien sapiens on työntänyt näppinsä evoluution rattaisiin tekemällä valintoja. Tähän asti ihmiset eivät ole ulottaneet tätä hyötykasveja ja kotieläimiä parantelevaa rodunjalostusta omaan lajiinsa ainakaan laajassa mittakaavassa.

Nykyisin ihmisellä on mahdollisuus peukaloida paisi muiden eliöiden myös omaa perimäänsä geenitasolla. Eikä tätä kehitystä voida pysäyttää millään eettisillä säännöillä. Lupaus kuolemattomuudesta jo täällä maan päällä on tarjous, johon esimerkiksi Googlen perustajat ja monet muutkin miljardöörit ovat jo tarttuneet.

Geeniteknologian kehittämisen puolella ovat myös vastaansanomattomat eettiset perusteet. Sillä voidaan parantaa jatkossa aikaisemmin parantumattomia sairauksia ja vähentää kärsimystä maailmassa.

Sapiens on itse paras huono esimerkki siitä, mitä seuraavasta kognitiivisesta kehitysloikasta voi seurata. Biosfäärin kannalta sapiens on hirviö, joukkomurhaaja, joka on kohta ehtinyt tappaa enemmän lajeja sukupuuttoon kuin Jukatanin niemimaalle 70 miljoonaa vuotta sitten tömähtänyt asteroidi.

Ensimmäisten joukossa pataan laitettiin ilmeisesti kiehumaan lähisukulaisemme, koska muut meidän kanssamme samaan aikaan maapalolla eläneet ihmislajit kuolivat sukupuuttoon toinen toisensa jälkeen.

Kukaan ei takaa, että geenimanipulaation kautta syntynyt sapiens 2.0 ajattelisi ja tuntisi samoin kuin me. Sumerilaisten Gilgamesh eepoksessa jumalaksi muuttuneen sankarin kantapäillä maailmanhistorian näyttämölle saattaa hyvin astella tohtori Frankenstein.

Kysymys siitä, mitä me haluamme haluta on kaikessa paradoksisuudessaan äärimmäisen aktuelli.

Historia ei humanististen tieteiden tapaan ole eksaktia tiedettä. Sen kyky ennustaa tulevaa on huono. Se mikä tänään näyttää ilmeiseltä kehityskululta ei välttämättä toteudu. Elämme itse luomassamme kaksoistodellisuudessa. Fyysisen maailman lainalaisuudet eivät muutu, mutta meidän mielikuvitukseemme perustuvat rakenteet voivat muuttua yhdessä hetkessä.

Kehityksen vauhti kuitenkin kiihtyy koko ajan, vaikka meillä on korkeintaan hämärä käsitys sen suunnasta. Harari julkaisi kirjansa 2010-luvun alkupuolella. Kirjan voi aivan hyvin lukea myös eräänlaisena synninpäästönä ihmiskunnalle. Olemme ajoittain olleet aivan kauheita, mutta jatkossa emme enää syntiä tee.

Myös tieteen popularisoinnilla on puolensa.

Sapiens

Kantaesitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 13.9.2019

Ohjaus ja koreografia Anni Klein ja Jarkko Partanen

Sovitus ja esityksen käsikirjoitus Minna Leino

Lavastus Samuli Laine

Pukusuunnittelu Laura Haapakangas

Valosuunnittelu Jani-Matti Salo

Musiikin sävellys Tomi Pekkola ja Jussi Matikainen

Äänisuunnittelu Heidi Soidinsalo ja Jussi Matikainen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Naamioinnin suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Esiintyjät Jarmo Heikkinen, Hanna Ahti, Iida Kuningas, Aksinja Lommi, Markku Maalismaa, Karin Pacius, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Johannes Purovaara, Antti Pääkkönen ja Juha Varis

Vaimo, rakastajatar, punkkari poika, puolalainen putkimies ja paras ystävä pukkina kaalimaalla – ranskalaisen Florian Zellerin komedia ammentaa hauskuutensa perinteisistä asenteista

Florian Zellerin Täydellinen lauantai on rakenteeltaa yhden miehen show. Pekka Strang teki hienoa työtä näytelmän maratooniroolissa. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Komediaa ei syyttä sanota teatterin kuninkuuslajiksi. Niin vaativaa hauskan tekeminen elävän yleisön edessä on.

Tästä komedian tekemisen vaativuudesta muistuttaa myös käsiohjelmassa Täydellisen lauantain ohjaaja Jaakko Saariluoma.

Ilmeisesti käsiohjelmat pitää saada teattereissa painoon siinä vaiheessa, kun produktion työstäminen on kiivaimmillaan ja luovan työn henkinen kuormittavuus ohjaajan osalta huipussaan.

Mutta ei Saariluoman tarvitse ainakaan meiltä katsojilta pyytää anteeksi itsensä ja ensemblensä puolesta. Helsingin kaupunginteatterin torstaina esittämä Florian Zellerin komedia oli sujuvaa ja hauskaa tekemistä.

Ranskalaisen Florian Zellerin vuonna 2013 julkaisema Une heure de tranquillité on ollut iso hitti kirjailijan kotimaassa. Tai ainakin verkosta löytyy suuri määrä videotallenteita, joilla ranskankieliset teatterit ovat markkinoineet näytelmäänsä. Zellerin käsikirjoituksen pohjalta on tehty myös elokuva.

Ranskalaiset teatterit ovat markkinoineet Zellerin näytelmää farssina. Siinä on mukana jopa perinteisen ovifarssin aineksia. Näytelmän hidas tempo ei ole kuitenkaan farsille tyypillinen tapa tehdä. Itse voisin kuvitella, että ainakin Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen lauantai on urbaaniin ympäristöön sijoitettu kansankomedia.

Tällaiset määritelmät eivät kuitenkaan ole tärkeitä.

Näytelmäkulman verkkosivujen mukaan Reita Lounatvuori suomensi Zellerin näytelmän tuoreeltaan vuonna 2014. Mestarillisesti suomen kieltä käyttävä Lounatvuori on myös onnistunut kiteyttämään ironian kautta näytelmän nimessä kahteen sanaan sen keskeisen sisällön.

Pekka Strang urakoi komedian keskeisessä Markuksen roolissa äänensä käheäksi. Näytelmän Markus on keski-ikäinen ja keskiluokkainen herrasmies, jonka elämänhallinnan kolme keskeistä elämänohjetta ovat minä, minä ja minä.

Näytelmän Markuksella on myös fiini harrastus. Hän keräilee harvinaisia vinyylilevyjä ja Täydellisen lauantain tapahtumat lähtevät vyörymään, kun hän löytää kirpputorilta Neil Youartin levyn ”me, myself and I, ja haluaa rauhoittaa asuntonsa tunnin ajaksi, kuunnellakseen tämän harvinaisen jazzin mestariteoksen.

Zeller käyttää näytelmän alussa runsaasti toistoja. Otaksun, että näytelmän alun huumori piilee ainakin osaksi ranskalaisten hieman kompleksisessa suhteessa englannin kieleen. Tämä ei tietenkään välttämättä avaudu meille suomalaisille katsojille, vaan esityksen alku tuntui hieman laahaavalta.

Jatkossa vauhti kiihtyi, ja yllättäviä käänteitä tuli vastaan yhä nopeammassa pempossa kuten oikeaoppisesti rakennetussa komediassa pitääkin tulla.

Lounatvuoren käännöksen kieli toimi usein nautittavalla tavalla. Esimerkiksi puolalainen putkimies on sanapari, jolla on hyvin laaja merkityssisältö. Jopa brittien brexit-sekoilun kova ydin voidaan kiteyttää käsitteeseen puolalainen putkimies.

Pulma, johon Saariluoma viittaa käsiohjelman ohjaajan kommentissa, on kohtausten ajoitus. Suomen kielellä on oma rytminsä ja Zellerin Täydellinen lauantai on hyvin puhelias näytelmä. Tällä kertaa näytelmän kohtuullisen hidas rytmi ja hyvin pitkät kehittelyt istuivat hyvin suomen kieleen. Vaikka yllättävistä käänteistä syntyvät iskut olivat ennalta arvattavissa, ne osuivat nauruhermoon.

Zeller on kirjoittanut komediansa niin, että se on tavallaan yhden miehen show. Ei siis ihme, jos roolin vetäneet Strangin ääni tuntui käheytyvän esityksen kuluessa.

Käsiohjelman mukaan Zellerin näytelmä on saanut innoituksensa Simon Grayn näytelmästä Otherwise Engaged. Tämä englantilaisen dramaturgin komedia kantaesitettiin vuonna 1975.

Tarinan juoni on kuitenkin varmasti tuttu useimmille teatterin harrastajille monista muista komedioista. Ihmissuhdekiemuroita pyöritetään miehen näkökulmasta. Siinä mielessä Täydellinen lauantai on vuonna 2019 hieman vanhahtava. Mutta toisaalta tietynlainen konservatiivisuus on komedioiden perusominaisuus.

Hauskimmillaan komedia oli, kun Markuksen vaimoa näytellyt Vuokko Huovatta ja Markuksen rakastajatarta näytellyt Vappu Nalbantaglu olivat näyttämöllä ja Strangin yksinpuhelu muuttui dialogiksi.

Saariluoma ohjasi viime talvena Zellerin näytelmästä ruotsinkielisen version Ens lite lungn i huset. Ymmärtääkseni Helsingin kaupunginteatterin yhteydessä toimivan Lilla Teaternin ensi-ilta helmikuussa oli Zellerin näytelmän kantaesitys Suomessa.

Työskentely ruotsinkielellä on varmasti ollut Saariluomalle avartava kokemus ja pohjustanut torstain onnistumista.

Ruotsinkielisellä teatterilla on sen kokoa huomattavasti suurempi merkitys Suomen teatteritaiteelle. Täydellisen lauantain pääroolissa loistanut Strang on toiminut muun muassa Lila Teaternin johtajana.

Sixten Lundberg teki näytelmän Pavelin roolin jo Lilla Teaternin versiossa ja nyt saman roolin suomen kielellä.

Täydellinen lauantai

Helsingin kaupunginteatterin ensi-ilta Areena-näyttämöllä 5.9.2019

Käsikirjoitus Florian Zeller

Suomennos Reita Lounatvuori

Ohjaus Jaakko Saariluoma

Lavastus Antti Mattila

Pukusuunnittelu Maria Rosenqvist

Äänisuunnittelu Antero Mansikka

Naamioiden suunnittelu Maija Sillanpää

Rooleissa Pekka Strang, Vuokko Huovatta, Arttu Kapulainen, Jouko Klemettilä, Sixten Lundberg, Vappu Nalbantoglu, Matti Rasila

Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku haastaa katsojan ajattelemaan – rankka aihe pakottaa polkemaan voimakkaiden tunteiden miinakentän läpi

Riistapolun ensi-illassa me saimme nauttia upeasta näyttelijäntyöstä. Yhdessä näytelmän vaikuttavimmista kohtauksista tytär Hanni (Ella Mettänen) samanaikaisesti sekä uhmaa että hakee lohdutusta äidiltään Hildalta (Ursula Salo). Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Saksalaisen Franz Xaver Kroetzin Riistapolku on hyvin latautunut näytelmä. Se on vienyt ohjaaja Lauri Maijalan joukkoineen keskelle voimakkaiden tunteiden miinakenttää.

Tositapahtumiin pohjautuva näytelmä kertoo näytelmän alussa vasta 13-vuotiaan tytön ja 19-vuotiaan nuorukaisen suhteesta ja tämän suhteen traagisista seurauksista.

Eikä tämän tarinan Hanni ole vain uhri, vaan voimakastahtoinen toimija, joka tekee itseään kuusi vuotta vanhemmasta, mutta vielä hyvin kypsymättömästä nuorukaisesta itselleen lähes miehen mittaisen halinallen.

Nykyisen grooming-kohun keskellä Kroetzin näytelmä on jo aiheensa puolesta silkkaa dynamiittia. Vuonna 1971 julkaistu Riistapolku on ollut toki vaikea pala myös edellisten vuosikymmenien teatterintekijöille. Se on tuotu Suomessa näyttämölle vain kaksi kertaa aikaisemmin, vaikka Vesa Tapio Valon oivaltava suomennos on kestänyt hyvin aikaa.

Teatterilla on kuitenkin keinonsa ja Kroetzin keino on suorastaan tyly etäännyttäminen. Roolihahmot on kirjoitettu niin, että oli vaikea tuntea minkäänlaista myötätuntoa ketään näytelmän henkilöä kohtaan.

Tässä suhteessa Riistapolku oli minulle hyvin valaiseva kokemus. Niin kutsuttu brechtiläinen teatterikäsitys on yhä syystä voimissaan, vaikka sen taustalla ollut ideologia on kuollut ja kuopattu idealistisena utopiana.

Otaksun, että tällainen metodi on näyttelijöiden kannalta hyvin vaativa tapa tehdä. Mutta on se varmasti myös hyvin palkitsevaa. Ainakin me katsojat saimme keskiviikon ensi-illassa nauttia huikean hienosta näyttelijäntyöstä.

Kroetz kuvaa näytelmän ihmissuhteita ja perhedynamiikka raa’an realistisesti. Kun ihmisillä ei ole sanoja ja käsitteitä sisällään vellovien tunteiden käsittelyyn, niitä ilmaistaan kehon kielellä. Isä Erwin (Risto Kaskilahti) käyttää nyrkkejään, tytär Hanni (Ella Mettänen) turvautuu lopulta haulikkoon.

Riistapolulla näyteltiin kehon kielellä ja esimerkiksi Mettäsen luoma illuusio varsamaisen kömpelöstä ja uhmakkaasta teinitytöstä Hannin roolissa oli nappisuoritus.

Riistapolku on erittäin vaativa näytelmä myös katsojan kannalta. Erittäin tiiviiseen muotoon kirjoitetussa näytelmässä kaikki kohtaukset ovat avainkohtauksia.

Näytelmän roolihenkilöiden taustoista ei kerrota juuri mitään. Tarkkaavaiselle katsojalle näytelmän roolihamojen ihmissuhteiden dynamiikka avautuu oivallusten kautta.

Hyvä esimerkki tästä oli baarikohtaus, jossa näytelmän Franz (Paavo Kinnunen) esittelee tyttöystävänsä Hannin ystävälleen Dieterille (Pekka Huotari). Huotarin hieno tulkinta heikkolahjaisesta Dieteristä antaa raamit myös Franzin hahmolle.

Maijalan hyvin ajateltu ohjaus tuki meitä katsojia näissä älyllisissä ponnistuksissa. Maijala oli jättänyt kohtausten väliin tilaa meidän katsojienomille oivalluksille. Esityksellä oli hyvä rytmi.

Antti Mattilan lavastus, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran suunnittelema äänimaisema käyvät hyvästä esimerkistä siitä, miten Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön näyttämötila otetaan haltuun.

Elina Kolehmaisen puvut ja näyttämön kalusteet edustivat yksityiskohtineen 70-luvun epookkia. Esimerkiksi näytelmän perheen olohuoneen vihreä kaakelilattia oli kuin suoraan Berliinin DDR-museosta paikalle toimitettu juttu.

Edellisen vuosikymmenen, 60-luvun idealismi vaihtui 70-luvulla pysähtyneisyyden aikaan, jolloin sekä vaatteet että aatteet olivat rumia. Näin sen myös muistaa, vaikka itse eli tuolla vuosikymmenellä nuoruuden kukkeimpia vuosia.

Näytelmän työryhmä myös hyödyntää tätä rumuuden estetiikkaa. Esimerkiksi näytelmän alussa tämä efekti viedään lähes surrealistisiin sfääreihin Henri Karjalaisen naamioiden ja valotehosteiden avulla.

Aiheen näytelmäänsä Kroetz sain eräässä saksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967 sattuneesta rikostapauksesta, jossa 13 vuotias tyttö ja häntä seksuaalisesti hyväksi käyttänyt 19-vuotias nuorukainen pahoinpitelivät kiväärillä tytön isän kuoliaaksi.

Jos Riistapolku kantaesitettäisiin nyt, se luokiteltaisiin ehkä dokumenttiteatteriksi.

Kroetzin näytelmää ja Rainer Werner Fassbinterin näytelmän pohjalta ohjaamaa elokuvaa on 70-luvun alkupuolella esitetty ajallisesti ehkä hieman toisenlaisessa kontekstissa kuin nyt. Tuolloin saksalaiset olivat vasta toipumassa toisen maailmansodan kauhuista ja natsien hirmuhallinnosta.

Näytelmässä näytelmän isä Erwin edustaa ennen sotaa syntynyttä sukupolvea ja patriarkaalisen perhemallin merkitys korostui.

Näytelmän perusteema tulee kuitenkin kirkkaasti esiin. Ihmissuhteet ovat jokapäiväisiä ja arkisia, mutta samalla vaativin haaste, mihin me voimme henkistä kapasiteettiamme käyttää. Kaikkein kompleksisimpia ovat meidän suhteemme vanhempiimme ja lapsiimme.

Maijala on kirjoittanut tästä näytelmän ydinteemasta käsiohjelmaan oikein kunnon väristyksen. Katsojan kannattaa tutustua jo ennen teatteriin lähtöä tutustua kaupunginteatterin verkkosivuilta löytyvään aineistoon. Juonipaljastuksia on turha pelätä.

Riistapolku on näytelmä, joka jää todennäköisesti vaivaamaan ainakin tämän blogin kirjoittajaa pitkäksi aikaa.

Riistapolku

Käsikirjoitus Franz Xaver Krodetz

Suomennos Vesa Tapio Valo

Ohjaus Lauri Maijanen

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

Valosuunnittelu Kari Leppälä

Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Rooleissa Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen, Pekka Huotari, ääninä Helena Haaranen ja Ilkka Kokkonen

Geoffrey Erista haastoi meidät katsojat dialogiin, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poteroista

Geoffrey Erista päätti esityksensä tanssiin, jossa liikekieli jäljitteli mannekiinien esiintymistä muotinäytöksissä. Kuva Aya Brace/Tampereen teatterikesä

Esityksen alussa näyttämölle astuu satutettu mies. Tai ei Geoffrey Erista astu näyttämölle, hän ryömii sinne. Eristan vartalo vavahtelee sisäisestä, satutetun mielen tuskasta ja kun hän nousee ylös, kyyneleet valuvat miehen poskilla.

Jo ennen ensimmäistä sisääntuloa, Erista kertoi jotkin tämän tuskan syistä esitystä varten tekemänsä videoinstallaation keinoin. Videoille hän on koonnut vanhoja suomalaisia mainoksia, joissa käytetään estoitta sanaa neekeri tai kuvataan mustaihoisia ihmisiä karkeina karikatyyreina.

Tähän Eristanin näytelmän N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n Reaching Out keskeiseen teemaan meitä katsojia johdateltiin jo Demoteatterin lämpiössä, jossa oli tarjolla porvoolaisen Brunbergin valmistamia krembo-makeisia, joita vielä tämän vuosituhannen alussa myytiin Neekerinsuukko nimellä.

Minun sukupolveani edustavat suomalaiset saattavat pitää mainoksista huokuvaa 50-luvun ajankuvaa henkiviä mainoksia pelkästään hassuina. Viattomia ne tai niiden edustama maailmankuva eivät ole. Kolonialismin synkkä varjo ulottuu yhä meihin ja meidän aikaamme.

Videolta pitämässään puheessa Erista muistutti meitä katsojia siitä, että ihminen on lajina syntynyt Afrikan mantereella. Myös me kaikki täällä Suomessa asuvat ihmiset olemme geneettisesti juuriltamme afrosuomalaisia.

Geneettinen vaihtelu kaikkien maapallolla elävien ihmisten välillä on niin vähäistä, että me olemme tavallaan lähisukulaisia. Tutkijoille homo sapiensin pieni geenipooli kertoo myös sen, että lajimme oli lähellä kuolla sukupuuttoon jo ennen kuin homo sapiens aloitti maailmanvalloituksen ja maapallon biosfäärin tuhoamisen.

Ihmisten luokittelussa heidän ulkonäkönsä perusteella ei ole mitään järkeä. Silti rasismi on yhä voimissaan myös Suomessa. Sen ovat saaneet tuntea nahoissaan Suomen romanit ja yhtä tylyn katseen kohteeksi joutuvat myös eri Lähi-idän ja Afrikan maista tänne muuttaneet siirtolaiset ja heidän suomessa syntyneet jälkeläisensä.

Esityksen toisen käsikirjoittajan Laura Eklund Nhagan esitykseen videoitu puhe suomalaisesta rasismista oli tyly ripitys, mutta silkkaa asiaa. Videolla Nhagan toistaa samoja ajatuksia tuntoja, joita suomalainen rasismi on hänessä herättänyt kuin runossaan Avoin kirje valkoiselle miehelle.

Kysymys ”valkoisen miehen katseesta” on kuitenkin ogelmallisempi. Suurin osa maailman ihmisistä painii ulkonäköön liittyvien paineiden kanssa, jopa siinä määrin, että voidaan puhua ulkonäkörasismista.

Ulkonäköä muokkaavat kauneuskirurgia, kosmetiikkateollisuus ja pintamuotia tuottava vaateteollisuus ovat maailman nopeimmin kasvavia teollisuuden aloja. Juuri nyt nuoret ja jo varttuneemmat aikuiset antavat tatuoida nahkaansa näyttäviä kuvia, eivät erottuakseen muista, vaan näyttääkseen samanlaisilta kuin omaan viiteryhmään kuuluvat yksilöt.

Rasistiset teoriat syntyivät tarpeesta dehumanisoida ryöstöjen ja pakko-ottojen kohteeksi joutuneet siirtomaiden asukkaat. Vielä polttavampi tarve oli tietenkin epäinhimillistää Afrikasta Amerikkaan suuntautuvan orjakaupan uhrit. Tämä kolonisaatioon liittynyt henkinen prosessi oli niin voimakas, että aina viime vuosisadalle asti jopa monet aikanaan arvostetut tiedemiehet erehtyivät uskomaan, että kysymys on tieteestä.

Meillä ihmisillä on taipumus tehdä toisistamme pitkälle meneviä johtopäätöksiä pelkän ulkonäön perusteella. Meillä on myös kyky tunnistaa oman ”laumamme” jäsenten kasvot yhdellä silmäyksellä tuhansien tai jopa miljoonien yksilöiden joukosta. Taipumus torjua vieraalta näyttävät yksilöt on meissä ilmeisen syvällä ja meitä on varmasti helppo myös tietoisesti manipuloida tämän taipumuksen avulla.

Hyvin haastavan alun jälkeen Erista toi esityksensä seestyneempään vaiheeseen, kun hän kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan Oulussa Etelä-Sudanista Suomeen muuttaneen perheen lapsena.

Erista imitoi hauskasti isäänsä ja tapa, jolla hänen isänsä näissä imitaattioissa suhtautui kasvan poikansa pyyntöihin ja tarpeisiin, vakuutti ainakin minut. Me ihmiset olemme kaikki hyvin samanlaisia. Isän narina siitä, miten paljon hän on joutunut ponnistelemaan ja miten paljon paremmin pojan asiat ovat nyt, ovat meille jokaiselle tuttu juttu.

Eristan isä käveli paljain jaloin 15 kilometrin koulumatka, meillä suuriin ikäluokiin kuuluvat isät suorittivat opintonsa ilman mitään opintotukia…

Syrjintä on vallan käyttöä ja siksi syrjiviä mekanismeja sisältyy kaikkiin uskontoihin, uskomusjärjestelmiin ja traditioihin. Erista törmää esityksessä tähän toiseuteen, kun hän murrosiässä tunnistaa oman seksuaalisen suuntautuneisuutensa. Hyvin patriarkaalisessa kulttuurissa kasvaneelle isälle se on tietysti shokki.

Esitys päättyi catwalk-show’n muotoon rakennettuun hyvin intiimiin tanssiin, jossa Erista toi kehon kielellä esiin persoonansa feminististä puolta. Ennen tanssia hän kertoi, miten taiteesta tuli hänelle murrosiässä sekä kiinnostuksen kohde että keino selvitä.

Puhdistavaa kokemusta ei tämä viimeinen kohtaus kuitenkaan antanut. Pintamuodin maailmassa riistokapitalismi ja taide elävät symbioosissa keskenään. Joukko tavattoman lahjakkaita ihmisiä määrittelee, miltä meidän pitää näyttää ja ympäristöä tuhoava ja kehittyvien maiden ihmisiä surkeilla palkoilla ja orjuutta muistuttavilla työoloilla riistävä teollisuus toteuttaa näitä kertakäyttöisiä unelmia.

Esityksen lopussa Erista myös alleviivaa sitä, ettei katharsis ole tämän monologinäytelmän kuvaamassa maailmassa mahdollinen. Hän poistui näyttämöltä ulos johtavasta ovesta eikä palannut enää vastaanottamaan meidän aplodejamme.

N.E.G.R.O Nhaga & Erista Growing’n out on Eristan taiteellinen lopputyö Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Ainakin minut esitys haastoi dialogiin tekijän kanssa, ahdisti ulos välinpitämättömyyden poterosta ja pakotti ajattelemaan.

Eristan esityksen hieno estetiikka sysättiin tässä vuoropuhelussa sivuraiteille. Mutta niin pitikin olla.

N.E.G.R.O

Nhaga & Erisa Growing’n Reaching Out

Konsepti ja ohjaus Geoffrey Erista

Teksti Geoffrey Erisa, Laura Eklund Nhaga

Dramaturginen apu Jussi Moila

Pukusuunnittelu Mirva Mietola

Äänisuunnittelu Onni Pirkkola

Valosuunnittelu Alina Pajula

Videosuunnittelu Eeti Piiroinen, Alina Pajula

Näyttämöllä Geoffrey Erista

Geoffrey Erista esitys Demoteatterissa Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Kinetic Orchestran I’m Liquid on vettä janoavalle – valkoisen vyön dan-mestareiden tanssi lumoaa kauneudellaan

Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, lattian pinnassa Iiro Näkki ja taustalla Oskari Turpeinen. Kuva Jussi Ulkuniemi/Tampereen Teatterikesä

Tanssiteatterilla on viime vuosina ollut merkittävä rooli Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Festivaalin taiteellisen johdon ratkaisut ovat hyvin perusteltuja.

Kinetic Orchestran I’m Liquid lavensi omalta osaltaan rajoja, joita me mielessämme rakennamme esittävän taiteen eri osa-alueiden välillä. Stoan verkkosivulla ryhmän jäsenet kertovat pyrkineensä välttämään tanssiteatterillista otetta.

Ryhmä on myös pyrkinyt välttämään vaikeaselkoisuutta ja onnistunut siinä. Jarkko Mandelinin ja työryhmän yhdessä työstämä koreografia oli kekseliäs ja ajoittain hyvin hauska.

Tämän kirjoittajalla ei ole kokemuksen ja koulutuksen antamaa kompetenssia ymmärtää ja eritellä tanssijoiden liikekielen kaikkia hienouksia. Eikä sillä liene edes väliä. Esityksen kauneus vei ja kantoi heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Esityksen nimen arvoitus avautui jo tässä ensimmäisessä kohtauksessa. Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki ja Anni Koskinen muodostivat vartaloillaan puron, joka valui polveilevasti näyttämölle. Horisontaalista, näyttämön lattiaa hipovaa liikekieltä täydensivät Jukka Huitilan siniseksi sävytetty valaistus ja Janne Hastin soliseva äänimaisema.

Vaikka tekijät eivät ole tehneet tarinaa, esityksen upea alku potkaisi lujaa. Vesi on monella tavalla voimakas symboli, ja nyt kroolattiin reipasta selkäuintia elämän virrassa, tosin jalat edellä…

No toki me olemme nestettä myös biologisina olioina. Elämän alussa meidän kehomme on 95 prosenttisesti vettä ja vielä aikuisina meidän kehostamme yli kaksi kolmasosaa on vettä.

Tekijöiden mukaan teoksen alkuperäisenä inspiraation lähteenä on toiminut kamppailulajikulttuuri. Kamppailulajeista ammennetut ideat näkyivät sekä esityksen liikekielessä että Kirsi Gumin suunnitelmassa puvustuksessa. Tanssijoilla oli päällään voimakkaasti tyylitellyt mustat puvut ja judosta sekä karatesta tutut valkoinen vyö.

Esitys leikitteli kontrasteilla myös puvustuksen suhteen. Itämaisissa kamppailulajeissa musta on yleensä lajissa huipulle edenneiden mestarien väri ja valkoisesta vyöstä tunnistaa noviisin, lajin harjoittelun vasta aloittaneen oppilaan.

Gumin puvustukseen kuuluivat myös arvoitukselliset nahkatakit, joiden kantajat vaihtuivat lennossa esityksen kuluessa. Ne haastoivat minut katsojana tekemään tulkintoja.

Meillä jokaisella on elämässämme monta rinnakkaista roolia. Kinetic Orchestra on I’m Liquid teoksessa tuonut tämän elämän ja ihmissuhteiden moniulotteisuuden teoksensa ytimeen.

Siinä on tavoitetta elämäksi kutsutussa kamppailulajissa. Pitää pyrkiä dan-mestariksi tasa-arvon vaalimisessa.

I’m Liquid

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Esiintyjät Oskari Turpeinen, Sanni Giordani, Iiro Näkki, Anni Koskinen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Pukusuunnittelu Kirsi Gum

Kinetic Orchestran esitys Tampereen teatterikesässä 7.8.2019

Marc Gassot’n sirkuksessa laiskanpulskea sirkusleijona saa uutta virtaa – ranskalaisten vaalima mimiikan ja klovneria perinne antaa uutta puhtia myös suomalaiselle teatterille

Marc Gassot’n miekannielemisessä oli huikeaa draamaa. Jatkossa tämä kohtaus paljastettiin huiputukseksi, silmänkääntötempuksi, joka on sekä sirkuksen että teatterin tekemisen ytimessä. Kuva Joni Pakkanen/Tampereen teatterikesä

Tätä kirjoittaessa vatsalihakset ovat vieläkin hellinä nauramisesta. Marc Gassot’n ja Kari Sinkkosen Lion, The Weird and Magical Abracadabra Circus Show oli sekä hauska että syvästi inhimillinen estraditaiteen helmi. Esitys oli balsamia mielen haavoihin kaikille meille epäonnistujille.

Aina ei huikeiden kohtausten välillä tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

Sanna Silvennoisen ohjaus Circo Aereon ryhmälle on osoitus sirkustaiteen uudesta tulemisesta Suomessa. Samasta tietysti kertoo tämän ryhmän olemassaolo.

Lion on lähes sanatonta esittämistä, jossa Gassot loi pelkällä kehon kielellä estradille hurjasti karjuvan, mutta muuten laiskanpulskean sirkusleijonan ja kellarissa rymistelevän Frankensteinin hirviön. Myös sirkusklovnin ja paikan yli lentäneen lokin yhteenotto sai meidät ulvomaan naurusta.

Kaikkia Gassot’n esittämiä sirkustemppuja jongleerauksesta, eläimen kesyttämisestä taikatemppuun, jossa sirkuksen taikuri esitti ihmisen kahtia sahaamista esittävän tempun, yhdisti epäonnistumisen teema.

Teatterikesän infotilaisuudessa Gassot kertoi opiskelustaan Jacques Lecoqin kansainvälisessä teatterikoulussa Pariisissa. Hän ei aluksi päässyt näyttämölle, koska oli omien sanojensa mukaan niin huono opiskelijatovereihin verrattuna. Viihdyttääkseen heitä kulisseissa hän kehitti oman ”pornomimiikan”.

Teatterikesän esityksessä Gassot’n fyysinen esittäminen oli hyvin voimakasta ja myös äänekästä. Siinä oli myös jotakin hyvin tuttua. Ainakin minä jäin jo esityksen aikana miettimään, millaisiin sfääreihin estraditaide on päässyt viime vuosisadan alussa, kun vaurastumisen myötä ihmisillä oli varaa huvituksiin. Suuret teatterit ja sirkusareenat voitiin valaista sähkölampuilla eikä elokuva vielä kilpaillut suuren yleisön ajasta ja rahoista.

Kaikuja tästä estraditaiteen renessanssista voimme yhä nähdä mykkäelokuvan vanhoissa klassikoissa.

Charles Chaplinin, Buster Keatonin ja monen muun mestarin elokuvissa toistuu sama epäonnistumisen ja vaikeuksien kautta voittoon teema. Samanlaisen tarinan Gassot on kertonut myös itsestään esimerkiksi Jonni Aromaan Ylen verkkosivuille kirjoittamassa haastattelussa.

Haastattelussa Gassot kertoo lapsuudestaan ranskalaisen isän ja suomalaisen äidin lapsena, vanhempiensa vaikeasta ja riitaisesta avioerosta, isänkaipuusta, lukivaikeudestaan, päihdeongelmistaan ja selviytymisestä.

Teatterikorkeakoulusta näyttelijäksi valmistunut Gassot on meille tuttu elokuvista ja televisiosarjoista, joista tuoreimpia ovat Syke, Suden hetki ja Melkein totta.

Haastattelussa Gassot kertoo, että oli jo lopettamassa uraa näyttelijänä. Tavallaan jäähyväistyönä hän teki vahvaan ”pornomimiikkaan” perustuvan omakohtaisen esityksen Dark Side of the Mime, joka palkittiin vuoden 2014 Teatteriteko palkinnolla. Samana vuonna hänet palkittiin Vuoden teatterinäyttelijänä roolistaan Takomo teatterin näytelmässä Raajarikko.

Taiteilija tekee työtään omalla persoonallaan. Näyttämöllä mieli on auki ja tarkkavaistoisen katsojan luettavissa. Julkinen avautuminen mediassa on kuitenkin eri juttu. Kirjoitettu juttu pelkistää ja typistää ja ehkä yllättävää kyllä, vielä enemmän sitä tekee videoitu. Sanaton vuorovaikutus viestin lähettäjän ja vastaanottajan välistä puuttuu.

Itse olen toimittajana aina hieman vierastanut tunnustuksellisten henkilöhaastattelujen tekemistä. Toisen ihmisen kohtaamista vaikeuttavat tientenkin oma tietämättömyys, omat ennakkoluulot, herkkyyden puute ja silkka tyhmyys. Toisaalta takaraivossa oli aina tietoisuus, että edustaa välinettä, joka väistämättä myös välineistää kohteensa.

Teatterikesän avajaisissa avajaispuheen pitänyt suomalaisen teatterin guru, ohjaaja-draturgi Juha Hurme muistutti teatterin 3000 vuotta vanhoista traditioista ja teatterin merkityksestä taiteen alana.

Gassot’n mimiikka ja klovneria vakuuttivat minut jälleen kerran, että teatterin juuret ja merkitys ulottuvat hyvin kauas aina historian aamuhämärään asti, aikaan, jolloin evoluution myötä ensimmäiset nykyihmiset aloittivat vaelluksensa maan päällä.

Millainen aarre jollekin muinaiselle heimolle on kivikaudella ollut heimon jäsen, joka osasi voimakkain elein ja ilmein muuttaa huumorin keinoin näkökulmaa johonkin myttyyn menneeseen hankkeeseen.

Henkilöiminen ei tee oikeutta Circo Aereo –sirkuksen esitykselle. Lion on yhteisön tekemä taideteos, jonka elementtejä ovat Silvennoisen ajateltu ohjaus, Sinkkosen musiikki, Kati Mantereen ja Juho Rahijärven skenografia ja Joni Pakasen taikatemppujen suunnittelu. Eikä tämän toteaminen vähennä mitenkään Gassot’n huikean bravuurin arvoa.

Teatterin tekee ainutlaatuiseksi sen kyky suoraan vuorovaikutukseen taiteilijoiden ja heidän yleisönsä välillä. Sama pätee toki kaikkiin esittävän taiteen lajeihin. Suomalaisen teatterin vahvat kirjalliset perinteet saavat meidät normikatsojat asettamaan teatterille taidemuotona liian ahtaat raamit.

Circo Aereonin Leon oli upea ja tärkeä esitys Tampereen teatterikesän ohjelmistossa. Olin ja olen yhä haltioissani.

Lion

The Weird and Magieal Abraeadabra Cireus Shoe

Ohjaus Sanna Silvennoinen

Musiikki Kari Sinkkonen

Lavastus Kati Mantere, Juho Rahijärvi

Pukusuunnittelu Kati Mantere

Valosuunnittelu Juho Rahijärvi

Taikatemppujen suunnittelu Joni Pakanen

Esiintyjät Marc Gassot, Kari Sinkkonen

Circo Aereon esitys Tampereen teatterikesässä 6.8.2019

Miro Lopperi punnersi Kansallisteatterin Karamazovin veljekset lentoon – Samuli Reunasen esikoisohjaus kansallisella päänäyttämöllä herätti paljon kysymyksiä

Miro Lopperin upoea fyysinen näytteleminen antoi Kansallisteatterin Karamazovin veljeksille oman sävynsä. Ohjaaja Samuli Reunasen, koreografi Liisa Risun ja Lopperin luoma roolihahmo toi näyttämölle modernin ihmiskäsityksen, josa ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Karamazovin veljekset alkoi Hannu-Pekka Björkmanin bravuurilla Fjodor Pavlovitš Karamazovin roolissa. Björkman teki komiikan keinoin selväksi meille katsojille, mikä tämän veljesten isä on oikein miehiään. Pontta Björkmanin huikealle näyttelemiselle antoi Martti Anhavan uuden käännöksen moderni suomen kieli.

Karamazovin veljekset on Reunasen ensimmäinen ohjaus kansallisella päänäyttämöllä. Dramatisoinnissaan hän ja dramaturgi Aina Bergroth ovat tehneet rohkeita valintoja ja niin pitikin tehdä. Dostojevskin mestariteos, maailmankirjallisuuden merkittävimpiin romaaneihin luettava Karamazovin veljekset ei ole mikään ryppyotsainen jargon moraalista ja uskosta, vaan taidetta. Sitä saa ja pitää rohkeasti tulkita.

Näytelmän Fjodor on hahmona tätä päivää, naistenlehtien ja ihmissuhdeoppaiden suosikkihahmo, nautinnonhaluinen ja itsekäs narsisti, patologinen valehtelija ja paskiainen, joka ei piittaa pätkääkään edes omista lapsistaan.

Dostojevski oli edellä aikaansa ihmisluonteen ja ihmissuhteiden kuvaajana. Hänen tuotantonsa teki aikanaan suuren vaikutuksen sekä oman aikansa että viime vuosisadan suuriin ajattelijoihin psykoanalyysin luojasta Sigmund Freudista filosofi Friedrich Nietzscheen, Martin Heideggerista Jean-Paul Sartreen.

Pulmallista teoksen ajattomassa ajankuvassa on se, että Karamazovin veljekset on korostetusti miesten maailma. Sartren ja kumppaneiden eksistentialistista ahdistusta siinä potee vain puolet ihmiskunnasta. Sille toiselle puolelle ihmiskuntaa jää objektin, muusan ja statistin roolit.

Otaksun, että tämä asia on vaivannut Reunasta hänen työstäessään näytelmää. Näin on ehkä lupa arvailla hänen tekemänsä roolijaon pohjalta. Vanhan, viisaan munkin Zosiman roolissa näytteli suomalaisen teatterin elävä legenda Seela Sella ja palvelija Smerdjakovia, Fjodor Karmazovin neljättä, aviottomana syntynyttä poikaa räiskyvä Maruska Verona.

Omalla tavallaan näytelmän maailmankuvaa avarsi myös se, että sekä isän että poikien intohimon kohdetta, tarinan nuorta neitoa Grušenkaa näytteli Diana Tenkorang, teatterikorkeakoulussa opiskeleva nuori nainen, joka muutti Suomeen kuusivuotiaana vanhempiensa mukana Ghanasta.

Minuun teki aikoinaan Ryhmäteatterin esityksessä 25 vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen se, miten terävästi Dostojevski näki lapsuuden merkityksen ihmisen koko elämän ja kehityksen kannalta. Hän uskoi, että vain yksikin hyvä muisto vaikka kuinka kaukaa lapsuudesta auttoi elämään lapsuuden traumoista huolimatta hyvän elämän.

Dostojevskin aikalaiset, jopa Venäjän koulutettua keskiluokkaa edustaneet perheet saattoivat kohdella lapsiaan kauhistuttavan julmasti. Toisaalta tällä ”rakastavien vanhempien” harjoittamalla hirmuvallalla on toki pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina meidän aikaamme asti lähes kaikkialla. Suomessa lasten ruumiillinen kuritus kiellettiin lailla vasta vuonna 1984.

Dostojevski näki, että lasten kaltoin kohtelulla voi olla dramaattiset seuraukset. Karamazovin veljeksissä vanhin, Dimitri pahoinpitelee perheen vanhan palvelijan riideltyään sitä ennen isänsä kanssa rahasta. Perheen palvelijaksi alistettu avioton poika Smerdjakov tappaa isänsä Fjodorin.

Reunasen sovituksessa etualalle nousevat kuitenkin kirjan pohdiskelut moraalin ja uskon suhteesta. Heikki Pitkäsen roolihahmo, veljeksistä vanhin Dimitri väänsi itsensä kanssa kättä siitä, voiko olla moraalia, jos ei ole uskoa ikuisuuteen.

Dimitrin näytelmän lopussa kokema voimakas syyllisyydentunne oli helppo tulkita hylätyn lapsen traumaksi, uhrin syyllisyydeksi.

Näytelmän ehkä parhaat hetket koimme pitkässä kohtauksessa, jossa Ivan ja Aleksei kävivät dialogia uskon ja moraalin suhteesta. Miro Lopperin upeasti näyttelmä Ivan on tarinan epäilevä älykkö ja Juho Uusitalon näyttelemä Aleksei nuorukainen, jolla on voimakas tunnesuhde uskontoon ja uskoonsa.

Lopperin hieno fyysinen näytteleminen antoi koko näytelmälle aivan oman sävynsä. Lopperi suorastaan tanssi välillä näyttämöllä ja tämä hieno kehollisuus korosti sitä puolta, joka Dostojevskin kirjoista tehtyjen näytelmien tulkinnoissa usein jää taka-alalle. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus.

Tässä taitavan näyttelijän, ohjaajan ja koreografi Liisa Risun yhteistyö ja ideat tuottivat hienon lopputuloksen.

Näytelmä alkoi Kansallisteatterin pienen näyttämön lavalle pystytetystä toimituksesta, jonka uutisissa kerrottiin, näytelmän keskeiset tapahtumat ja draaman henkilöt uutisformaatissa.

Näyttämön neljättä seinää rikottiin myös kohtauksessa, jossa yleisölle jaettiin lappuja ja meitä pyydettiin kirjoittamaan niihin, mihin me uskomme. Joku uskoi sattumaan, aika monet vastanneista jumalaan. Joku koiranleuka oli kirjoittanut lappuunsa uskovansa Samuli Reunaseen. Lopperin ääneen näyttämöltä lukema lapun teksti sai yleisön hörähtämään.

Reunanen on dramaturgiassaan tiivistänyt Karamazovin veljekset ansiokkaasti. Nyt ei nähty näytelmästä viiden tunnin spektaakkelia kuten Ryhmäteatterissa 25 vuotta sitten. Reunanen on selvästi tavoitellut tulkintaa, joka mahtuu meidän katsojien pään ja istumalihasten toleranssiin.

Ehkä Aleksein munkki Zosiman kuolemasta alkaneen uskonkriisin käsittely näytelmän viimeisissä kohtauksissa sai myös minun uskoni hieman horjumaan. Ehkä kalmanhaju tarttuu jopa Dostojevskin kaltaisen pyhimykseen ja romaanitaiteen ikoniin ennemmin tai myöhemmin.

Ajatuksia herättää esimerkiksi kysymys, mikä merkitys Venäjän patavanhoillisella ortodoksisella kirkolla maan henkiseen takapajuisuuteen. Ortodoksinen fundamentalismi ja räikeä sovinismi ovat tässä Venäjän henkisessä ilmastossa saman mitalin kaksi eri puolta.

Nuorena vasemmalle kallellaan ollut Dostojevski asemoi itsensä vanhoilla päivillään henkisesti näiden pitkää partaa ja aataminaikaisia asenteita edustaneiden kirkkoruhtinaiden puolelle.

Dostojevskin merkityksestä ja vaikuttavuudesta kertovat filosofian suurten nimien ohella myös se, että Dostojevskilla riittää sekä ihailijoita että vihaajia. Molemmista porukoista löytyy varmasti vielä kuppikuntia pilvin pimein. Ehkä Dostojevskiin produktion myötä syvällisesti perehtynyt Reunanen kuuluu epäilijöihin.

Näytelmän ylöspano oli Kansallisteatterin tapaan jälleen laatutyötä. Minua viehättivät erityisesti Pyry Hyttisen mustavalkoiset videot, jotka antoivat esitykselle katsojan tajunnassa esitykselle ajallista syvyyttä. Iiro Ollilan musiikki ja äänisuunnittelu olivat vaikuttava osa kokonaisuutta. Näyttämölle pystyyn nostettu flyygeli, josta kuoret oli poistettu, oli sekä katseen että mielen vangitseva elementti, maaginen soittorasia.

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset

Kansallisteatterin pieni näyttämö

Suomennos Martti Anhava

Dramatisointi Samuli Reunanen ja Aina Bergroth

Ohjaus Samuli Reunanen

Lavastus ja pukusuunnittelu Kaisa Rasila

Musiikki ja äänisuunnittelu Iiro Ollila

Koreografia Liisa Risu

Valosuunnittelu Ville Toikka

Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Maria Kuusiluoma, Miro Lopperi, Petri Manninen, Ilja Peltonen, Heikki Pitkänen, Seela Sella, Diana Tenkorang, Juho Uusitalo, Maruska Verona.

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno ja monitasoinen kasvutarina, joka houkuttelee katsojan myös perimmäisten kysymysten äärelle

Toni Harjajärvi näytteli herkästi ja koskettvasti. Petri Liski loisti näytelmän Bekimin isän, Bajramin roolissa. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Kissani Jugoslavia on hieno psykologinen draama. Pajtim Statovcin palkittuun romaaniin perustuva näytelmä on kasvutarina, joka kertoo yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta ja itsensä löytämisestä.

Kissani Jugoslavia on näyttelijöiden teatteria. Pohjan upealle näyttelijäntyölle, josta perjantain esityksessä saimme nauttia, on antanut Eva Buchwaldin todella taitava dramatisointi.

Tehtävä ei ole ollut helppo. Tuli tunne, että dramaturgina Buchwald on noudattanut käräjäoikeuden todistajan vakuutusta. Monitasoinen tarina on käännetty näytelmäksi mitään siihen lisäämättä tai pois jättämättä.

Samaa parasta a-luokkaa oli myös Johanna Freundlichin ohjaus. Kissani Jugoslavia on näytelmä, jossa katsojalle annettiin tilaa ajatella. Voimakkaat elämykset ja vahva eläytyminen tarinaan syntyivät omien oivallusten kautta. Freundlich osaa käyttää taiturimaisesti vuorovaikutukseen perustuvan teatterin suurinta vahvuutta.

Näytelmän Bekim (Toni Harjajärvi) on monella tavalla ulkopuolinen. Hänen perheensä pakenee serbien etnistä terroria Kosovosta Suomeen vuonna 1999. Kosovon albaanina Bekim on lapsena kasvatettu muslimiksi. Hänen kulttuuritaustansa kanssa voimakkaassa ristiriidassa on se, että Bekim on homoseksuaali.

Tarinassa ei kuitenkaan lennetä vain maasta ja kulttuurista toiseen, vaan samalla tehdään matkaa ajassa. Näytelmässä Bekimin oman tarinan kanssa kulkevat myös hänen äitinsä Eminen (Sari Puumalainen) ja isänsä Bajramin (Petri Liski) tarinat.

Bajram elää vielä vanhassa maailmassa, jossa vaimot ja lapset eivät ole täysin itsenäisiä yksilöitä, van osa perheen pään, miehen minuutta. Tarinassa Bajram murtuu henkisesti, kun uudessa maassa sekä lapset, että hänen vaimonsa itsenäistyvät.

Harjajärven emotionaalisesti hienostunut ja herkkä näyttelijäntyö toi hyvin esiin myös yhden tarinan juonteen, joka helposti saattaa jäädä huomaamatta. Bekimin sivullisuutta ei selitä vain maahanmuuttotausta ja homoseksuaalisuus, vaan yksi selittävä tekijä on pojan poikkeuksellinen älykkyys.

Tämä älykkään ihmisen paradoksi käy ilmi repliikistä, jossa näytelmä Bekim selvittää suhdettaan ikäisiinsä opiskelutovereihin yliopistossa. Kiinnostuksen aiheet eivät kohtaa. Gaussin käyrän huipulta maailmaa tarkastelevat ikätoverit kokevat hänet kummajaiseksi.

Ihmissuhteissaan pettymyksiä kokenut Bekim ostaa lemmikikseen suureksi kasvavan kuristajakäärmeen. Samalla Stattovic tuo romaaninsa ja siitä sovitettuun näytelmään sen rikkaan mytologian, joka liitetään käärmeisiin. Näytelmän takaumissa kerrottiin lisäksi rankoista painajaisunista, joita Bekim näki lapsena käärmeistä.

Näytelmän käärme ei ollut vain pahuuden symboli, vaan se oli helppo tulkita myös järjen ääneksi, jota Petri Liskin hienosti tulkitsema käärme myös käyttää. Hyvän ja pahan tiedon puuhun luikerrellut käärme edusti näytelmässä inhorealismia.

Kiinnostava kysymys oli tietenkin, miksi näytelmällä oli niin merkillinen nimi, Kissani Jugoslavia.

Itse usko, että kissa symbolisoi sitä matkaa, jonka Bekim ja hänen äitinsä Emine tekivät ajassa. Eläinmaailmassa kissa on yksilö, ei vain osa alfauroksen johtamaa laumaa.

Näytelmän Bekimin mukaan Kosovon albaanien keskuudessa kissa on halveksittu eläin. Matkustettuaan aikuisena isiensä maille Bekim löytää kadulta ja ottaa hoiviinsa punaturkkisen kulkukissa. Samaa teemaa toistaa myös hänen äitinsä Emine, joka erottuaan miehestään Bajramista löytää itselleen työpaikan, ystävän ja ottaa lemmikikseen kissan.

Äidin tarinassa rikkaaseen ja mahtavaan sukuun kuuluva mies ihastuu Emineen, kun tämä on vasta koulua käyvä teinityttö, sopii avioliitosta Eminen isän kanssa ja tyttö naitetaan miehen suvun rahoilla komeissa häissä miehelle. Tämän jälkeen Eminestä tulee käytännössä miehen omaisuutta, jolla ei voi eikä saa olla omaa tahtoa.

Äidin tarina oli itse asiassa jopa kiusallisella tavalla tuttu. Jäin jo teatterissa miettimään ja mietin yhä tätä kirjoittaessani, missä elokuvassa olen nähnyt hyvin samanlaisen kehityskertomuksen. Tämä tarina on tietenkin kerrottu satoja kertoja, mutta minua jäivät vaivaamaan hyvin elävät mielikuvat elokuvasta, jonka olen nähnyt, mutta jota en osaa nimetä.

Näytelmän monitasoisuudesta kertoo paljon se, että tarinassa on mukana myös meidän yksilöä ja yksilöllisyyttämme korostavan kulttuurin kääntöpuoli. Tehtyään seksuaalisia kokeiluja nimettömän nettituttavuuden kanssa, Bekim rakastuu mieheen, jonka egoismi ja narsismi ovat aivan omaa luokkaansa. Symboliikkaa korostaa se, että myös tämä Ville Tiihosen upeasti tulkitsema hahmo on näytelmässä kissa.

Kissan puheet maahanmuuttajista olivat sitä luokka, että mirrin nimeksi olisi hyvin voinut laittaa Suomen Sisu.

Katri Renton lavastus, Emilia Erikssonin puvustus, Kalle Ropposen valosuunnittelu ja Antti Puumalaisen äänisuunnittelu antoivat hienot puitteet näytelmän vaikuttavalle kokonaisuudelle. Nyt näytelmän sisältö vei ainakin minut niin voimakkaasti mukanaan, ettei lavastuksen yksityiskohtia tullut rekisteröityä kovin tarkkaan. Mutta ehkä todella vaikuttavan skenografian tunnistaa juuri siitä, ettei sitä erota kokonaisuudesta.

Teatteriesitys on yhteisön toteuttama taideteos.

No toki yksi toivoa herättävä yksityiskohta, kirjahylly täynnä kirjoja jäi heti mieleen. Tämän tarinan Bekim on mies, jonka olohuoneen sisustusta kirjahylly ei pilaa.

Balkanissa, entisen Jugoslavian alueella on eletty monikulttuurisissa yhteisöissä vuosisatoja ja tavallisesti ainakin jonkinlaisessa sovussa. Jugoslavian hajoaminen johti kuitenkin alueella sotiin, etnisiin puhdistuksiin ja hirmutekoihin vielä 1990-luvulla.

Näytelmän Bekimin perhe joutuu tämän etnisen väkivallan uhriksi. Syrjintä ja uhkailu huipentuvat siihen, että perheen koti häväistään ja tuhotaan. Katsojana jäin miettimään näiden yksilötarinoiden ohella tätä suurta kokonaisuutta. Miksi maassa, jossa on vuosisataiset perinteet sille, että ihmiset puhuvat eri kieliä, uskovat erilailla ja aakkosiakin on kahdenlaisia, viha ja raaka väkivalta saavat tällaisia muotoja.

Tosin myös tällä väkivallalla on juurensa. Balkanin ruutitynnyristä puhuttiin jo 1800-luvulla ja alue on ollut satoja vuosia kristittyjen ja islaminuskoisten hallitsijoiden geopoliittisten valtataistelujen taistelutanner.

Silti alueen serbejä, kroaatteja, albaaneja, bosnialaisia, makedonialaisia ja sloveeneja on yhdistänyt ainakin suvun päämiehen, suvun patriarkan auktoriteettiin ja määräysvaltaan perustuva yhtenäinen valtakulttuuri, ainakin tämän sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Näytelmän isä Bajram on poikansa tavoin hyvin lahjakas ihminen. Hän hallitsee jo Suomeen tullessaan useita Balkanilla puhuttuja kieliä ja oppii myös aikamiehenä nopeasti suomen kielen niin hyvin, että voi työskennellä opettajana. Silti Bajram ei älykkyydestään huolimatta selviä psyykkisesti murtumatta siitä, että hänen lapsensa ja vaimonsa itsenäistyivät.

Politiikkaa ja eturistiriitoja ei voida kuitenkaan selittää psykoanalyysin keinoin edes silloin, kun harjoitettu valtapolitiikka johtaa hirmutekoihin. Valta toimii aina näytelmän käärmeen logiikalla. Paholainen asuu poliittisissa realiteeteissa.

Kissani Jugoslavia Kansallisteatterin Willensaunassa

Perustuu Pajtim Statovcin romaaniin Kissani Jugoslavia

Dramatisointi Eva Buchwald

Ohjaus Johanna Freudlich

Lavastus Katri Rentto

Pukusuunnittelu Emilia Eriksson

Valosuunnittelu Kalle Ropponen

Äänisuunnittelu Antti Puumalainen

Rooleissa Toni Harjajärvi, Sari Puumalainen, Petri Liski, Ville Tiihonen

Q-teatterin Medusan huone on älykästä ja voimakasta teatteria – esitys näyttää sen, mitä ei voi sanoiksi pukea

Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa maailmankirjallisuuden äärellä. Näyteikkunan takana Elina Knihtilä ihmettelee Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista luettujen sitaattien naiskuvaa. Kuva Aino Nieminen/Q-teatteri

Kirjailija-ohjaaja Saara Turusen Medusan huone on oikea taidonnäyte. Teatterissa kaikkea ei tarvitse pukea sanoiksi. Sen mikä on merkityksellistä voi näyttää. Turusen napakka ohjaus, Janina Rajakankaan upea koreografia ja kokeneiden näyttelijöiden taitava ja ilmaisuvoimainen mimiikka tekivät Q-teatterin Medusan huoneesta teatterielämyksen, joka liimasi ainakin minut reiluksi puoleksitoista tuntia penkkiin kiinni.

Hyvä kun muistin välillä hengittää. Tällaista teatterin pitää olla! Voiko tällaista teatteria olla?

Medusan huone on itse asiassa lähes sanatonta teatteria. Puheenvuoroja tässä näytelmässä saavat oikeastaan vain miehet, tai oikeammin miesten muodostama kollektiivinen yhteisö, miesten maailma, joka hallitsee yhä sekä kulttuuria että siitä käytävää keskustelua.

Naiset saavat puheenvuoron vain tehdäkseen muutaman kiperään kysymyksen. Yhden avainkysymyksen tekee heti näytelmän alussa Katja Küttnerin esittämä naishahmo: Miksi yleensä vain miesten kirjoittamista näytelmistä tulee joskus suuria klassikoita, joista tehdään yhä uusia sovituksia, mutta naisten kirjoittamista näytelmistä ei juuri koskaan?

Näytelmän nimi viittaa antiikinajan Kreikan jumaltarustoon. Mytologiassa Medusa oli alun perin kaunis nuori neito, jonka meren jumala Poseidon raiskasi Pallas Athenen temppelissä. Pallas Athene vihastuu tästä ja muuttaa Medusan käärmehiuksiseksi hirviöksi, koska Medusa oli vietellyt (!) Poseidonin kullankeltaisilla hiuksillaan.

Me kannamme kielessä mukanamme yhä antiikin ajan kulttuuria ja vielä enemmän tietysti seemiläisten paimentolaisheimojen uskomuksia ja tapakulttuuria vuosituhansien takaa. Kielen kautta näillä ikivanhoilla asenteilla ja uskomuksilla naisten ja miesten asemasta perheessä ja yhteiskunnassa on tietenkin yhä keskeinen sija meidän ajattelussamme ja tunne-elämässämme.

Turunen kertoo käsiohjelmaan painetussa tekstissä näytelmänsä lähtökohdista. Käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa ja lukea, mutta mielellään ehkä vasta esityksen jälkeen. Itse näytelmä on niin loistavaa ja voimakasta teatteria, että sen kannattaa antaa tulla läpi ensin suodattamattomana.

Turunen viittaa pohdinnoissaan ranskalaisen filosofin Hélène Cixousin esseeseen Medusan nauru, jossa viime vuosisadan merkittäviin ajattelijoihin lukeutuva Cixous pohtii, mitä voisi olla feminiini kirjoittaminen. Miten kielen sisään rakennetut patriarkaaliset konventiot voidaan murtaa tai muuttaa?

Ehkä Turunen on Medusan huoneessa löytänyt yhden toimivan keinon taistella kielen patriarkaalista tyranniaa vastaan. Hän on kirjoittanut näytelmän, jossa ei kerrota, vaan näytetään, miten asiat ovat.

Loistavaa!

Minun oli miehenä hieman vaikeuksia tunnistaa näytelmän naishahmojen esittämiä tunnetiloja. Ymmärsin kuitenkin hyvin, miten sen meissä jokaisessa esiintyvän sisäisen ilon, joka laittaa vaikka siivotessa kehon ja mielen tanssimaan, voi hyytyä ympäröivän yhteisön esteettisiin normeihin, joita niin kutsuttu miehen katse kontrolloi.

Tästä esineellistävästä katseesta saimme näytteitä maailmankirjallisuudesta, kun Tommi Korpela ja Ylermi Rajamaa lukivat sitaatteja Charles Bukowskin, Henry Millerin ja Pentti Saarikosken kirjoista. Nainen ei näissä sitaateissa ole toimija tai partneri, vaan objekti.

Turusen viisto huumori puri tässäkin kohtauksessa ainakin minuun oikein kunnolla. Varmasti ainakin ratsastusta harrastavat ja talleilla hevosten ilmaisina hoitajina puurtavat tytöt noteerasivat katsomossa myös sen, millä välineellä maailmankirjallisuutta työnnettiin näyttämölle.

Tunnistettava hahmo oli näyttämöllä ainakin Aksinja Lommin näyttelemä, jakkupukuun pukeutunut työpaikan puurtaja, ahkera Liisa, joka nöyrästi puurtaa yli oman osuutensa, jotta saman työpaikan miehet voivat ottaa tilansa ja nauttia myös töissä vapauden valtakunnastaan.

Hän saa palkaksi murusia miesten itselleen jakamasta tunnustuksesta ja huonoa omaatuntoaan miehet peittävät määrittelemällä tämän Liisan typeräksi kanaksi.

Toki tunnistin myös itseni esimerkiksi kohtauksessa, jossa Elina Knihtilä tuskailee ravintolassa ylimielisesti käyttäytyvän tarjoilijan (Tommi Korpela) kanssa sitä, ettei koskaan pysty ottamaan itselleen sitä tilaa, joka hänelle kuuluu.

Ehkä hieman ironistakin on, että Ylermi Rajamaan reippaan polkan tahdissa tanssiva sika meinaa kahdessa kohtauksessa varastaa koko show’n. Ensin tämä Tinder-ajan Don Juan seivästää erinäköisiä peruukkeja keppinsä varteen ja toisessa kohtauksessa sama sikanaamariin sonnustautunut karju ripustaa näitä saalistamiaan päänahkoja narulle voitonmerkeiksi.

Nämä kohtaukset olivat hykerryttävän hauskoja ja aika lailla raivostuttaviakin. Niissä korostui Turusen, Rajakankaan ja Rajamaan virtuositeettia lähentelevä taituruus ja ehkä myös se, miten voimakas ilmaisukeino taidolla toteutettu komiikka on teatterissa.

Tasa-arvo ei synny teorioista eikä hyvistä aikomuksista. Se vaatii ihan konkreettisia tekoja. Naisen asemasta perheessä tai parisuhteessa voi päätellä jo aika paljon siitä, onko hänellä käytössään oma tila, oma huone.

Milja Ahon lavastuksessa tämä tila oli Q-teatterin näyttämöllä todella konkreettinen. Ahon lavastus, Ada Halosen valosuunnittelu, Suvi Matinaron pukusuunnittelu ja Tuuli Kyttälän äänisuunnittelu todistivat ainakin minulle, miten suuriin tehoihin hyvin perinteisillä ratkaisuilla teatterissa päästään, kun ne niveltyvät saumattomasti yhteisön tuottamaan taiteelliseen kokonaisuuteen.

Lavastuksen hienouihin yksityiskohtiin kuului muuten sujettua tilaa rikkonut suuri näyteikkuna. Medusan huone oli todella ilmaisuvoimaista teatteria.

Turunen kuuluu epäilemättä niihin lahjakkaisiin teatterin tekijöihin, joille kuvataide on voimakas inspiraation lähteistä. Medusan huoneen videoissa ja käsiohjelmassa on esillä amerikkalaisen Georgia O’Keefen taidetta. Voimakkaista väreistään ja kukka-aiheistaan tunnettu O’Keeffe oli aikaansa edellä 1900-luvun Yhdysvalloissa.

Monikulttuurisessa, mutta valtavirran osalta puritaanisessa Amerikassa O’Keeffia pidettiin ja pidetään naisen seksuaalisuuden kuvaajana. Ehkä näin oli ja on, mutta hyvin laajassa spektrissä. Kysymys on itsensä kokemisesta, minuudesta yhteisön jäsenenä.

Medusan huoneessa Katja Küttnerin esittämä tyttö varistelee itsestään ja kaivaa pöksyistään punaisia ruusun terälehtiä.

Miehillä on omissa sankaritarinoissaan tapana kuvata läheistä suhdettaan lähiyhteisön muihin miehiin veriveljeytenä. Ehkä naisten välisessä solidaarisuudessa, sisaruudessa kysymys on paljon konkreettisemmasta ja aivan olemassaolon ytimessä olevasta asiasta.

Medusan huone

G-teatterin esitys 9.4.2019

Teksti ja ohjaus Saara Turunen

Koreografi Janina Rajakangas

Lavalla Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylermi Rajamaa

Lavastu Milja Aho

Valosuunnittelu Ada Halonen

Pukusuunnittelu Suvi Matinaro

Äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä

Maskeeraussuunnittelu Emilia Kawamura

Teatteri Telakalla tämän päivän huono-osaiset saavat kärsiä koko ihmiskunnan syntien takia – Tampereella maailmanloppukin etenee hitaasti kiiruhtamalla

Tomi Salmela on näytelmän Raimo. Vasemmalla kypäräpäinen Panu Valo, näytelmän Säpä ja oikealla Elina Saarela ja Tanjalotta Räikkä, näytelmän Aikku ja Pökö. Kuva Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Luukku on lähitulevaisuuteen sijoitettu, mustalla huumorilla maustettu dystopia. Hyvinvointiyhteiskunta on sen maailmassa vain sana menneiltä ajoilta ja ilmastomuutos on edennyt vaiheeseen, jossa ulkona voi oleskella vain happinaamari kasvoilla.

Tekijöiden mukaan Luukku on kohtuuttoman huumorin satiiri ajasta, jossa elämme. Ainakin ensi-illassa Luukun käsikirjoittaneen Antti Haikkalan valitsema tyylikeino oli hurja liioittelu.

Myös adjektiiville kohtuuton löytyi esityksestä katetta. Satiirin kärki osui oman aikamme häviäjiin. Tarinan luukussa, kerrostalon ullakon häkkivarastossa asuvista kämppiksistä Pökö (Tanjalotta Räikkä) oli koulupudokas, Säpä (Panu Valo) oli koulukiusattu lukihäiriöinen ja Aikku (Elina Saarela) oli ikuinen ylioppilas, jonka gradu ei koskaan valmistu.

Hyvin ei mene myöskään tämän köyhälistön vastavoimana toimivalla Raimolla (Tomi Salmela). Kolmikon vuokraisäntä, näytelmän ”kapitalisti” kärsi peliriippuvuudesta ja oli menettänyt uhkapeleissä koko omaisuutensa.

Vuonna 1985 syntynyt Haikkala on varmasti katsonut teini-ikäisenä paitsi Kummeleita, myös tarkalla silmällä Jani Volasen ja kumppaneiden kulttimaineeseen noussutta sketsisarjaa Studio Julmahuvit. Hedonismin ja nihilismin hallitsemassa maailmassa myötätuntoa eivät ansaitse edes näytelmän nelikon kaltaiset luuserit, koska heillä on tässä dystopiassa kunnia edustaa koko ihmiskuntaa.

Parhaimmillaan Luukku oli idearikasta ja ilmaisuvoimaista esittämistä. Esimerkiksi ensimmäisen näytöksen unijakso oli upeasti toteutettua teatteria, joka sai katsojan mielikuvituksen heräämään. Samoin väliajan jälkeen alkanut ”raamatullinen” vaellus erämaan halki ja purjehdus kylpyammeella kohti luvattua maata toimivat satiirin ehdoilla.

Haikkala ei käsikirjoitusta tehdessään ole malttanut tappaa kaikkia rakkaitaan. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä vahvasti myös itseironinen teksti on varmasti syntynyt pakottavasta sanomisen tarpeesta. Tästä tulin myös katsojana vakuuttuneeksi.

Käsikirjoittaja Haikkalan tekemät ratkaisut aiheuttivat selvästi ohjaaja Haikkalalle dramaturgisia pulmia. Vuorovaikutus esityksen ja yleisön välillä jäi ajoittain heikoksi. Tarinan juoni kävi selväksi jo ensimmäisten kohtausten jälkeen ja tietynlainen ennalta arvattavuus jätti vähän tilaa katsojan omalle oivalluskyvylle.

Näytelmätekstin tautologia söi tehoa myös tarinan yllättäviltä käänteiltä. Loppukohtauksessa tarinan henkilöt eivät pääse luvattuun maahan, maailman viimeiseen hyvinvointivaltioon Norjaan. He kuolevat öisellä, kuun ja tähtien valaisemalla merellä, kuin oopperan sankarit ikään, lähes kuolemattomina.

Visuaalisesti loppukohtaus oli toki upea. Valosuunnittelija Nadja Räikän, äänisuunnittelija Antti Puumalaisen ja lavastaja Perttu Sinervon skenografia symbolisoi ja veti yhteen hienosti näytelmän tematiikkaa: me kellumme kaikki samassa ammeessa tulossa olevan vedenpaisumuksen kurimuksessa.

Dramaturgiset pulmat konkretisoituivat kohtausten ajoituksissa. Toistot ovat sinänsä myös tehokas tapa korostaa sanottavan tärkeyttä. Luukussa tätä tehoa söi esityksen hidas rytmi. Ainakin minulle jäi tunne, että huomattavasti vauhdikkaampi toteutus olisi tuonut esityksen paremmin katsojan iholle.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Luukku ei ole käsikirjoittaja ja ohjaaja Haikkalan sanelun tulos, vaan kohtaukset ovat syntyneet ensemblen jäsenten vuorovaikutuksen kautta. Näytelmän teema on kuolemanvakava, mutta otaksuttavasti sen harjoituksissa on usein naurettu vatsa kippurassa.

Ihmissyönteineen ja muine makaabereine yksityiskohtineen Haikkalan tekstissä on paljon kunnon kreisikomedian aineksia. Nyt näytelmän mojovat vitsit eivät oikein saaneet ilmaa siipiensä alle.

Suomalaisessa ammattiteatterissa näytellään yleensä hyvin, eikä Teatteri Telakan Luukku ole poikkeus tästä säännöstä. Tomi ”Topi” Salmela on suomalaisen elokuvan ja teatterin Tom Hanks. Salmelan ”jokamiehen” rooleissa on ja oli myös Luukussa paljon sitä vaikeasti määriteltävää jotakin, jota myös karismaksi kutsutaan.

Ehkä tässä pitää vielä varmuuden vuoksi sanoa, että lahjakas Elina Saarela ei ole mitään sukua tämän blogin kirjoittajalle.

Luukku

Teatteri Telakan kantaesitys 26.3.2019

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Haikkala

Lavastus Perttu Sinervo

Äänet Antti Puumalainen

Valot Nadja Räikkä

Rooleissa Tanjalotta Räikkä, Elina Saarela, Tomi Salmela, Panu Valo, Jaani Leinonen