Kategoria: Uncategorized

Antti Hietalan Mount Everest kipusi huimaavan hienojen roolitöiden varassa kohti korkeuksia – Q-teatterin psykologinen trilleri on lajissaan lähes täydellinen taideteos

Mount Everet on arvoituksellinen, psykologien trilleri. Katsojan pitää itse päättää, tapahtuvat ko näytelmän huimat ja traagiset käänteet todellisuudessa vai vain tarinan minäkertojan päässä. Kuvassa Minna Haapkylä. Kuva Pete Pesonius/Q-teatteri

Q-teatterin Mount Everest on psykologien trilleri. Syvä masennus vertautuu siinä kiipeämiselle maailman korkeimmalle vuorelle. Näytelmä yrittää kuvata sitä, mitä meidän aivoissamme tapahtuu.

Siksi Mount Everest on myös luovuuden kuvaus. Vaikka kiipeäminen on pahimmillaan äärimmäisen tuskallista, jokin pakottaa ainakin osaa meistä kiipeämään yhä uudestaan. Varmasti Mount Everest on myös käsikirjoittajansa Antti Hietalan näköinen näytelmä.

Psykologinen trilleri on näyttelijöiden teatteria. Koko tarinan vaikuttavuus perustuu näyttelijäntyöhön ja Q-teatterin Mount Everestissä näyteltiin hengästyttävällä tavalla.

Allegoria oli osuva. Hapen puute niin sanotulla kuoleman vyöhykkeellä, noin 8000 metrin korkeudella aiheuttaa sekavuutta ja johtaa ennen pitkään kiipeilijän tuskallisen kuolemaan, jos vuorelta ei palata takaisin alas ajoissa.

Siltä, henkeä ahdistavalta, pieneltä kuolemalta myös syvä masennus tuntuu. Se vie kyvyn toimia.

Alipaine sekoittaa kehon nestetasapainon ja etenkin keuhkoihin ja aivoihin alkaa kertyä kudosnestettä. Vuoristotaudin oireita voidaan lieventää lääkkeillä ja hapenpuutteen aiheuttamaa sekavuutta lisähapella. Kuolemanvyöhykkeellä kyse on kuitenkin aina lopulta ajasta.

Myös masennuksen oireita hoidetaan lääkkeillä. Toipuminen vaatii myös aikaa, mutta se, miten ihminen palaa tuolta kylmältä ja yksinäiseltä kuolemanvyöhykkeeltä on jopa tuon kaiken kokeneille arvoitus.

Hietalan Mount Everest on arvoituksellinen trilleri. Katsojan pitää itse ratkaista, onko näytelmän kuvaama rikos tapahtunut todellisuudessa, vai onko se vain näytelmän kokijan (Minna Haapkylä) harhaisen mielen luoma illuusio.

Psykoanalyysi kiehtoi heti toisen maailmansodan jälkeen elokuvan tekijöitä. Ihmisen mielessä piilevälle kyvylle suorastaan käsittämättömään pahuuteen piti löytää selitys.

Hietala tutkii näytelmässään tätä tiedostetun ja tiedostamattoman, tajunnan ja alitajunnan suhdetta. Tarina on kuin suoraan Freudin traumateoriaa käsittelevästä oppikirjasta. Arvoitukselliset rikokset, joita tarkastellaan päähenkilön tajunnanvirran kautta, ovat lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja murha.

Minulle näytelmän juoni toi heti mieleen sellaiset elokuvat kuin Fritz Langin Nainen ikkunassa ja Alfred Hitchcockin Taikaikkuna. Myös toteutus oli hyvin elokuvamainen. Kohtauksesta toiseen siirryttiin ilman siirtymäaikaa pimentämällä koko teatterisali hetkeksi.

Q-teatterin Mount Everest on hyvällä tavalla vanhanaikainen produktio. Psykologisen trillerin uskottavuus perustuu lähes täysin hyvään näyttelijäntyöhön ja tässä suhteessa Hietala on oman käsikirjoituksensa ohjaajana saanut mitä tilasi. Haapkylä, Lotta Kaihua, Paavo Kinnunen, Pirjo Lonka ja Pyry Nikkilä näyttelivät hengästyttävän hienosti.

Haapkylän roolityö on saanut monet kriitikot lankeamaan loveen. Haapkylän läsnäoloa näyttämöllä ei todellakaan jättänyt kylmäksi, mutta ennen kuuta Mount Everest oli teatterielämyksenä kypsä ja hallittu kokonaisuus, lajityypissään lähes täydellinen taideteos.

Ohjaajana Hietala on ollut sanojensa mittainen taituri. Varmasti oman panoksensa hyvin toimivalle kokonaisuudelle on antanut näytelmän dramatisoinut Jani Volanen.

Jani-Matti Salon ja Mark Niskasen lavastus ja valosuunnittelu antoivat näyttämöllä fyysiset puitteet ihmisen mielen kahdelle eri puolelle.

Musiikista ja äänisuunnittelusta vastanneen Kasperi Laineen loistoideoihin kuului otaksuttavasti esimerkiksi se paukahtava ääni kohtauksia erotavan pimennyksen aikana. Temppu vei ainakin minulta ajan tajun niin tehokkaasti, että kokemus elokuvan omaisesta leikkauksesta kohtauksesta toiseen vain vahvistui.

Vuoristokiipeilykohtaukset olivat komeita. Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava on loihtinut niihin jostain aidot ja sellaisina kalliit vuorikiipeilijöiden varusteet.

Q-teatterin näytelmävalintojen keskeisenä ideana on jo vuosia ollut yllätyksellisyys. Teatterien edellinen ensi-ilta Arki ja kauhu oli huikea komedia. Nyt näimme terävän psykologisen trillerin. Teatterin katsojana ei voi kun kiittää tästä valitusta linjasta. Mitähän seuraavaksi?

 

Q-teatteri

Mount Everest

Käsikirjoitus ja ohjaus Antti Hietala

Lavastus ja valosuunnittelu Jani-Matti Salo ja Mark Niskanen

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Musiikki ja äänisuunnittelu Kasperi Laine

Dramaturgi Jani Volanen

 

 

Ranskan Jean-Marie Le Pen kohtaa Kansallisteatterissa Vlad Seivästäjän – Pirkko Saision satiiri osuu ja uppoaa

Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen ja Tiina ”Tinze” Weckström varastivat välillä koko shown upeilla bravuureillaan. Tarja Simonen pukusuunittelu ja Jari Kettusen naamioinnit antoivat esitykselle aivan oman esteettisen ilmeen. Kansallisteatterin Mustassa Saarassa oli voimaa kuin siinä pienessä, gallialaisessa kylässä. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Musta Saara on rohkeaa ja hyvin ilmaisuvoimaista teatteria. Nyt uskalletaan sanoa, miten pieniä populistien pelut ovat.

Esitys oli komea kuin mikä. Kansallisteatterin näyttelijäkunnasta löytyy mahtavasti lauluvoimaa. Upean näyttelijäntyön kruunasivat Sinikka Sokan, Ulla Tapanisen ja Tiina Weckströmin yhdessä ja erikseen näyttämöllä esittämät bravuurit.

Käsikirjoittajilla Pirkko Saisiolla ja musiikin sovittaja Jussi Tuurnalla oli meille tärkeää sanottavaa. Miten vastustaa sitä hulluutta, joka jälleen nostaa päätään Euroopassa?

Teatterin ase on nauru. Musta Saara on hillittömän hauska kabaree. Tosin nauru tarttui siellä katsomon puolella usein kurkkuun niin kuin pitääkin.

Saision ja Tuurnan satiirin kohteina ovat Euroopan äärioikeistolaiset ja populistiset liikkeet ja puolueet, jotka ovat viime vuosina saaneet reilusti lisää kannatusta. Samaan aikaan sekä maahanmuuttajien että romanien, Euroopan unionin kansalaisten kaltoin kohtelu saa yhä räikeämpiä muotoja.

”Valitettavasti joudumme pitämään Italian romanit, koska emme voi karkottaa heitä.” Näin pahoitteli sisäministeriksi Italian vaalien jälkeen noussut oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvin, kun hän esitti ulkomaalaisten romanien välitöntä karkotusta.

Lainaus on käsiohjelmaan painetusta toimittaja Heikki Aittakosken esseestä Oikeistopopulismin tuuheat metsät, jossa hän kuvaa näiden liikkeiden viimeaikaisia edesottamuksia Euroopan maissa.

Populistisiin liikkeisiin mahtuu hyvin sekalaista ja sekopäistä sakkia. Yhteistä kaikille Euroopan populistisille liikkeille on se, että niiden kyydissä suuntaa ei katsota navigaattorista vaan peruutuspeilistä. Nationalismi rehottaa ja sille kaivetaan esikuvia historiasta. Ranskan Kansalliselle liittoumalle Marie Le Pen on ilmiselvästi kuin uudesti syntynyt Orléansin neitsyt Jeanne d’Arc.

Saisio ja Tuurna ovat kylväneet tekstiin ja esityksen musiikkiin hykerryttävän määrän viittauksia Euroopan historiaan. Välillä käytiin aina parin vuosituhannen päässä menneisyydessä, katsomassa, miten ensimmäiset kristityt pakenivat airottomilla veneillä henkensä kaupalla Välimeren yli kristittyjen vainoja.

Historia lomittui hienosti tämän päivän uutisiin. Mukana olivat tietenkin myös ne kaikkein kipeimmät kuvat Turkin rannikolla lähellä Bodrumin satamakaupunkia hukkuneesta pikkupojasta Aylan Kurdista.

Ohjaaja Laura Jäntti on hyödyntänyt tämän runsaudenpulan loistavasti. Nousut ja laskut seurasivat toisiaan nopealla rytmillä ja välillä kohtaukset etenivät pyörryttävällä vauhdilla. Ainakin minä meinasin tikahtua, kun Katariina Kaitue Marie La Peninä alias Marina Teräväkynänä karautti miekka ojossa näyttämölle espanjalaisella ratsulla valkoiset hiukset ja valkoinen lippu hulmuten.

Luojan kiitos Kaituan takapuolen turvaksi tämä katolisen inkvisition jalostama puuhevonen oli satuloitu ihan oikealla satulalla.

Satiiri on tyylilajina täynnä sudenkuoppia varsinkin nyt kun loukkaantumisesta on tullut kaikessa keskustelussa uusi normaali. Sen vuoksi Tapaninen piti meille jo esityksen alussa pienen oppitunnin siitä, mitä kulttuurinen appropriaatio tarkoittaa. Hieno sivistyssana meinaa  kulttuurin lainaamista, pahimmillaan omimista

Olisi oikeastaan ihan mukava tietää, miten taajaan teatterinjohtaja Mika Myllyahon puhelin on soinut Mustan Saaran ensi-illan jälkeen.

Esityksen häkellyttävällä runsaudella on tietenkin kääntöpuolensa. Lauantaina vieressäni istunut pariskunta sai ilmeisesti tarpeekseen jo ennen väliaikaa ja lähti kalppimaan katsomosta.

Liika on aina liikaa, mutta Musta Saara edusti kyllä juuri sitä teatterin lajia, jossa kohtuus on ehdottomasti liian vähän. Itse en katsojana olisi mistään hinnasta luopunut esimerkiksi kohtauksesta, jossa Juha Mujeen näyttelemä Jean Marie Le Pen alias Janne-Maria Teräväkynä kohtaa Timo Tuomisen näyttelemän Vlad Seivästäjän alias kreivi Draculan.

Asetelma ja koko kohtaus olivat ihanan pähkähulluja. Kaiken lisäksi Tuominen lauloi todella komeasti. Lappeenrantalaisten kannattaa painaa mieleensä, että Tuominen esittää 19. marraskuuta Jacques Brelin lauluja kaupungin oman teatterin pienellä näyttämöllä. Älkää vaan jättäkö väliin.

Satiiriin kuuluu, ettei Draculan esikuvassa, oikeassa Vlad III:ssa, Transilvaniaa 1400-luvulla hallinneessa ruhtinaassa ei ollut mitään hauskaa. Käsiohjelmassa kirjailija Jani Saxell kertoo, että 1400-luvulla Manner-Eurooppaan levittäytyneet romanit joutuivat maaorjuuteen ja epäilemättä myös Vlad Seivästäjän kaltaisten tyrannien mielivallan alle.

Mutta mitään oikeasti hauskaa ei tietenkään ole myöskään Ranskan Kansallisen liittoutuman perustajassa Jean Marie La Penissä eikä hänen liikettä nyt johtavassa tyttäressään.

Ihminen on erehtyväinen. Jani Karvisen näyttelemä Pitkä Laiha Sika on yritetty tainnuttaa teurastusta varten lyömällä elukkaa kirveen teräpuolella päähän. Musta Saara ei ole mikään faabeli, kuten näyttämöltä vakuutettiin. Karvisen sika ja Erkki Saarelan Tanssiva Karhu olivat esityksen arvoituksellisimmat hahmot.

Itse kuvittelin, että molemmat hahmot viittasivat ainakin siihen hybridivaikuttamiseen, jolla Venäjä pyrkii horjuttamaan Euroopan unionin yhtenäisyyttä rahoittamalla eri maiden oikeistopopulistisia puolueita.

Toki tanssiva karhu on kuulunut varmasti myös satoja vuosia sirkustaiteella itsensä elättäneiden, vaeltavien romanien perinteisiin.

Itse kuitenkin pohdin yhä, miksi tämä sika, oikea EU- ja hallituslobbarin arkkityyppi on pitkä ja laiha?

Tuurnan johtama teatterin orkesteri on kyllä raju bändi. Tuurna on sovituksineen, Kati Lukka lavastajana, Morten Reinan valosuunnittelijana, Jussi Matilainen, Ville Leppilahti ja Sakari Kiiskinen äänisuunnittelijoina ja koreografi Janne Marja-aho ovat yhdessä Jäntin kanssa vastuussa siitä, että Mustasta Saarasta on tullut sellainen ihanan jämäkkä mylläkkä kuin se lauantaina oli.

Tarja Simone on myös pukusuunnittelijana tehnyt kerralla selväksi, että nyt mennään. Simonen hulvaton kabareetyyli sopi esitykseen kuin nenä päähän.

Kansallisteatteri

Musta Saara, kantaesitys Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Pirkko Saisio

Ohjaus Laura Jäntti

Musiikki Jussi Tuurna

Koreografia Janne Marja-aho

Lavastus Kati Lukka

Puvut Tarja Simone

Naamiointi Jari Kettunen

Valot Morten Reinan

Äänisuunnittelu Jussi Matikainen ja Ville Leppilahti

Rooleissa Juha Muje, Katariina Kaitue, Janne Marja-aho, Sinikka Sokka, Ulla Tapaninen, Tiina Weckström, Erkki Saarela, Jani Karvinen, Timo Tuominen, Kristiina Halttu, Annika Poijärvi, Harri Nousiainen, Mikko Kauppila, Ville Mäkinen

 

 

 

Lausuntataiteessa hyvä teksti ei kaipaa rinnalleen tulkintaa – Jussi Lankosken vähäeleinen tapa sanoa toi hyvin esille Jouko Turkan lauseiden särmän ja paatoksen.

Jussi Lankoski on sanataiteen nuori kyky. Kosto-esityksen välikkeinä toimineissa juoksuharjoituksissa näyttämölle pääsi myös näyttelijä ja koomikko Jussi Lankoski. Kuva Antero Halttu

Helsingin Kalliossa asuva koomikko, lausuja ja näyttelijä Jussi Lankoski on epäilemättä rohkea poika. Hän ei ole epäröinyt ottaa kiinni sanasta miestä ja härkää sarvista.

Kaksi vuotta sitten kuollut Jouko Turkka oli mies, joka herättää yhä tunteita. Turkka oli sekä dramaturgina, ohjaajana että kirjailijana herra suorasuu, joka pikimustan huumorin ja paradoksien kautta koetteli ja koettelee yhä ainakin meidän hänen aikalaistensa hermoja.

Lankoski on tehnyt Turkan teksteistä lausuntaesityksen Kostaja. Esityksessä on mukana lukuja Turkan kirjoista Aiheita, Selvitys oikeuskanslerille ja Häpeä.

Turkan kirjallinen tuotanto jäi määrältään vähäiseksi. Turkan tekstien merkitystä eivät aikalaiset ole silti ainakaan väheksyneet. Vuonna 1982 ilmestynyt esikoiskirja Aiheita palkittiin J.H. Erkon kirjallisuuspalkinnolla. Vuonna 1994 ilmestynyt Häpeä oli ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.

Selvitys oikeuskanslerille ilmestyi vuonna 1984 keskellä Teatterikorkeakoulun opetuksesta syntynyttä kriisiä. Helsingin Sanomien kriitikko Pekka Tarkka kiteytti tämän kirjan ominaislaadun lauseeseen: ”Selvitys oikeuskanslerille on niin kauhea kirja, että tukka nousee pysyvästi sikkaralle pystyyn”.

Me saimme viime torstaina siten kuulla harvinaisen tiukkaa tekstiä Lappeenrannan Kulttuuritila Nuijamiehessä.

Lankoski valittiin vuonna 2016 Kajaanin runoviikolla Vuoden nuoreksi lausujaksi. Kostossa minuun teki vaikutuksen esitystavan tiukka rajaus. Tarinointi leiritulen ääressä on varmasti vanhin esittävän taiteen muoto ja Lankoski pitäytyi hienosti tässä muodossa.

Dramatisoinnin ja esittämisen puolelle mentiin vain eräänlaisina välikkeinä toimineissa kohtauksissa, joissa imitoitiin Turkan opetusmetodeihin Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön lehtorina ja myöhemmin rehtorina käyttämiä fyysisiä harjoituksia.

Nämä välikkeet myös naurattivat vieressäni eturivissä istunutta Peter Sairasta, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa Turkan oppilaana. Vitsi meni perille.

Siitä on aikaa kun itse luin nämä Turkan kirjat. Lankoski esitys nosti tuon kolme vuosikymmentä sitten luetun hyvin muistin kätköistä melkein kielen päälle. Turkan lause etenee paradoksien kautta. Samalla se läpivalaisee ainakin meidän aikalaisten illuusiot omasta erinomaisuudestamme tehokkaasti. Meidän moraalinen selkärankamme näyttää tässä läpivalaisussa kovin huterolta.

Varsinkin Turkan pohdinnat 80-luvun alussa kaksi lasta tappaneen ja lasten ruumiit polttamalla hävittäneen pedofiilin teosta ja sen mahdollisista motiiveista on tekstiä, jolta silmien lisäksi haluaisi sulkea myös korvansa.

Turkan teksti on niin ilmaisuvoimaista, ettei se kaipaa tuekseen retoriikkaa tai tulkintaa.

Koomikkona Lankoskea on epäilemättä kiehtonut myös Turkan mustaakin mustempi huumori. Hän avasi Turkan tarinoiden tätä puolta kertomalla anekdootin esityksen synnystä.

Turkka oli juuri kuollut, kun Lankoski valmisteli esitystä. Kustantaja pyysi häntä kääntymään Turkan pojan Juha Turkan puoleen, kun hän kysyi, kenellä on oikeudet teksteihin.

Lankoski tapasi Juha Turkan Kallion Karhupuistossa. Juha puhui hänen mukaansa täsmälleen samalla intonaatiolla ja Pirkkalan murteella kuin isänsä. Lisäksi Juha on aivan isänsä näköinen, mutta tätä lähes päätään pidempi.

Intonaation ja ulkonäön lisäksi isää ja poikaa yhdisti samanlainen huumorintaju. Juha Turkka ilmoitti tapaamisessa, että Lankoski saa luvan esittää tekstit, vaikka ne ovat täyttä paskaa.

Ainakin minua on aina kiehtonut Turkan pohjoishämäläinen huumorintaju. Asiaan vihkiytymättömän korvissa se voi kuulostaa välillä turhan krouvilta. Miten esimerkiksi tamperelainen (mies) kiittää oikein hyvästä ruuasta: ”Ei tää nyt niin pahaa ole!”

Kahden, uuden sukupolven taiteilijan Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen näytelmä Turkka kuolee nosti Jouko Turkan kasvatusmetodit ja johtajakauden Teatterikorkeakoulun rehtorina jälleen keskustelun keskiöön.

Turkka ei ollut yhden totuuden ihminen, ei varsinkaan itselleen. Minusta Lankoski on oivaltanut tämän erinomaisesti. Tätä todistaa myös lausuntaesityksen monimielinen nimi Kosto.

 

Helsingin kaupunginteatterin Kekkonen on kuin Faust, joka tekee sopimuksen paholaisen kanssa

Fyysisesti Eero Aho on kuin ilmetty Urho Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu muistuttaa suorstaan hätkähdyttävissä määrin kuvien Anita Hallamaata. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Ohjaaja Kari Heiskasen kirjoittamaa näytelmä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu toi ensimmäisistä hetkistä asti mieleen klassisen Faust-myytin. Presidentiksi vuonna 1956 äärimmäisen pienellä äänten enemmistöllä valittu Kekkonen myy sielunsa paholaiselle, Neuvostoliiton hirmuhallintoa ylläpitäville kommunisteille suojellakseen Suomea ja omaa valtaansa.

Teatteritaiteen kannalta tällainen lähestymiskulma on tietenkin kiinnostava. Kansanedustajana ja Suomen pääministerinä Kekkonen myös tapasi Mefistonsa, Neuvostoliiton hirmuhallitsijan Josif Stalinin henkilökohtaisesti.

Tähän viittaa myös Kremlin tanssikoulu näytelmän nimessä. Stalinilla oli tapana nöyryyttää myös lähimpiä alaisiaan.

Vaikka katsojan assosiaatio vanhaan Faust-myyttiin oli vahva, Heiskanen pitäytyy näytelmässä realismissa, mikä oli tavallaan harmi.

Dokumenttiteatterin tyylilaji sopii kuitenkin kaupunginteatterin pitkään linjaan.

Näytelmässä Eero Ahon tulkitsema Kekkonen oli eräänlainen suomalaisen johtajan perustyyppi, alaistensa edessä kivikasvoinen management by perkele. Päämäärä siunasi keinot. Äärimmäisen kovan pelin aiheuttaman ahdistuksen ja omantunnontuskien purkaminen ja miehen mielen kannattaminen jäävät vaimon ja rakastajattarien kannettaviksi.

Aho näyttelee tapansa mukaan hienosti. Kekkosta on kuitenkin vaikea vetää myyttien takaa alas tavallisten kuolevaisten joukkoon. Suurmiehen ympärille kertyneestä patinasta ei puolessa vuosisadassa ole kulunut vielä tarpeeksi kerroksia.

Kekkosen teot poliitikkona ja presidenttinä ovat historiallista faktaa. Näiden tekojen takana olevien motiivien tunnistaminen on jo huomattavasti vaikeampi tehtävä.

Kekkosen hovirunoilija, valtiotiteen tohtori Juhani Suomen kirjoittama Kekkosen elämänkerta paisui kuuden paksun niteen mittaiseksi ja lisäksi Suomi kirjoitti vielä sarjan tulkintaa varten eräänlaisen ”katekismuksen” Lohen sukua, jossa siinäkin on yli 700 sivua.

Kekkoseen liittyviä elämänkertoja, pamfletteja ja tietokirjoja on julkaistu lähes luvuton määrä.

Näytelmän muut roolit oli miehitetty Helsingin kaupunginteatterin luottonäyttelijöillä. Esimerkiksi Pertti Sveholm tekee hienot roolityöt näytelmän Nikita Hruštšovina että Veikko Vennamona. Rauno Ahonen loistaa puoluesihteeri Väinö Leskisenä ja neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharovina.

Roolihahmoja on niin paljon, että esimerkiksi Matti Olavi Ranin urakoi näytelmässä neljä roolia. Heiskanen on pyrkinyt käsikirjoituksessaan tarkkuuteen, joka todennäköisesti vaikeuttaa näytelmän seuraamista, jos Suomen sodanjälkeinen historia ei ole ennestään katsojalla hyvin hanskassa.

Tämän päivän alle viisikymppisillä nimet Väinö Tanner, Johannes Virolainen tai Veikko Vennamo eivät kilauta mitään kello, Väinö Leskisestä tai Kaarlo Pitsingistä nyt puhumattakaan.

Otaksun, että Heiskasen tärkein lähde käsikirjoitus kirjoittaessaan on ollut Professorien Timo Vihavainen, Ohto Manninen ja Kimmo Rentola sekä Venäjän tiedeakatemian varajohtaja Sergei Zuravljovin viime vuoden lokakuussa ilmestynyt kirja Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot.

Rentolan ja kumppaneiden venäläisiin arkistolähteisiin perustuvat löydöt antavat evidenssiä sille, että Kekkonen oma-aloitteisesti juoni yhdessä Kremlin kanssa vastanimitetyn Fagerholmin hallituksen kumoon.

Näytelmässä Kekkonen tilaa myös henkilökohtaisesti Neuvostoliitolta nootin, joka kaatoi sosialidemokraattien, kokoomuksen ja Veikko Vennamon ja pientalonpoikien yhdessä masinoiman Honka-liiton ja varmisti näin uudelleenvalintansa vuoden 1962 presidentinvaaleissa.

Käsiohjelmassa Heiskanen sanoo pyrkineensä näytelmässä tavoittamaan tuon ajan hengen, joka tavallaan antoi oikeutuksen Kekkosen valtiopetoksilta haiskahtaneille toimille.

Ajan hengen saneli sydänalaa kouristava pelko. Kylmä sota uhkasi muuttua Berliinin kriisin myöstä täysimittaiseksi yhteenotoksi. Neuvostoliitto laukaisi Novaja Zemljalla kaikkien aikojen suurimman ydinlatauksen, 57 megatonnin vetypommin.

Suomalaisten ahdistusta lisäsi tieto siitä, mitä tapahtui Neuvostoliiton miehittämissä Itä-Euroopan maissa ja Baltiassa. Moskovan johtamat kommunistit kaappasivat vallan puna-armeijan tuella ja potentiaaliset opposition edustajat kyydittiin Siperiaan tai tapettiin.

Käsiohjelmassa Heiskanen muistuttaa, että epävarmuus on palannut suomalaisten poliittiseen todellisuuteen. Kommunistien hirmuhallinto on muuttunut Venäjällä oligarkien kleptokratiaksi, mutta maa on jälleen liikkeissään yhtä arvaamaton suurvalta.

 

 

Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu.

Kantaesitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä

Käsikirjoitus ja ohjaus Kari Heiskanen

Lavastus Antti Mattila

Puvut Elina Kolehmainen

Valot Mika Ijäs

Ääni Eradj Nazimov

Naamiointi Milja Mensonen

Rooleissa Eero Aho, Rauno Ahonen, Risto Kaskilahti, Vappu Nalbantoglu, Jari Pehkonen, Tiina Peltonen, Matti Olavi Ranin, Leena Rapola, Matti Rasila, Pertti Sveholm, Marjut Toivanen, Timo Torikka, Mikko Virtanen

 

Ruusu Haarlan ja Julia Lappalaisen Turkka kuolee tuotiin ensi-iltaan täysin keskeneräisenä – silti tekijöiden rohkeaa avausta voi perustellusti kutsua vuoden teatteriteoksi

Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla kohtauksessa, jossa näytelmän Jouko Turkka on juuri promovoitu Teatterikorkeakoulun kunniatohtoriksi. Kuva Carolin Büttner/Tampereen Teatterikesä

”Oikeassa oleminen on helppoa. Ei tarvitse kuin olla samaa mieltä kuin kaikki muutkin ovat.”

En voi tietenkään tietää ovatko Ruusu Haarlan mainiosti imitoiman roolihahmo sanat suoraa Jouko Turkan kynästä. Todennäköisesti ovat, sillä näillä kahdella lauseella tämä näytelmän Turkka määrittelee Teatterikoulun taistolaiskauden syvimmän olemuksen pätevästi.

Käsikirjoituksen kirjoittaneen Ruusu Haarlan mukaan roolihahmon suuhun kirjoitettu repliikki ei ole lainaus Turkalta, vaan hänen itsensä keksimä.

Joukossa tyhmyys tiivistyy ja sama pätee ajan myötä varmasti myös Haarlan esittämän roolihahmon toteamukseen ”pillunhajuisesta feminismistä.”

Haarla ja Julia Lappalainen ovat lähteneet kaatamaan suomalaisen teatteri keskeistä toteemia. Kaksikko on työstänyt dokumenttiteatteria Jouko Turkasta ja Teatterikorkeakoulusta Turkan johtajakaudella.

Tampereen teatterikesässä nähdyssä kantaesityksessä Turkka kuolee kaksikon työ oli kuitenkin vielä kovin vaiheessa.

Turkasta ja Turkan johtamasta Teatterikorkeakoulusta on tehty kirjoja ja valtava määrä lehtiartikkeleita, sähköisesti dokumentoituja haastatteluja ja juttuja. Haarla ja Lappalainen ovat käyneet tämän aineiston läpi ja täydentäneet sitä aikalaisten haastatteluilla.

Tekijöillä ei ole kuitenkaan ollut vielä malttia tai aikaa surmata rakkaimpiaan. Todelliset löydöt haastateltujen henkilöiden terävät havainnot hukkuivat usein löysään artikulointiin ja kokonaisuuden kannalta toisarvoisiin sitaatteihin.

Tekijät ovat käyneet huolella läpi kysymykset kuka, missä, milloin ja mitä? Yksi kysymys jäi kuitenkin leijumaan ilmaan vielä senkin jälkeen, kun esitys oli päättynyt. Miksi?

Yhden vastauksen tähän kysymykseen Ruusu antaa jo esityksen alussa, kun hän esittelee itsensä ja kertoo omasta isänkaipuustaan ja isänsä isänkaipuusta.

Tätä esityksen psykologista lähestymiskulmaa ei ole mitään syytä väheksyä. Haarlan taiteilijasuvun kompleksiset isäsuhteet eivät ole vain yhden perheen sisäistä draamaa. Myytti kaikkivoipaisesta isästä on myös elimellinen osa meidän yhteistä kristinuskosta lähtevää kulttuuriamme, joka kielen kautta ohjaa myös meidän ajatteluamme.

Kysymys auktoriteettien kaipuusta on myös täysin relevantti tämän päivän poliittisessa todellisuudessa. Minusta Haarla ja Lappalainen ovat ihan oikeilla jäljillä kysyessään, miksi Suomen kaikkein terävimmällä älymystöllä on taipumus nostaa sankareikseen Jouko Turkan ja Pentti Linkolan kaltaisia miehiä.

Haarla ja Lappalainen ovat tehneet dokumenttiteatteria kieli keskellä suuta, eikä ihme. Turpiin on tullut jo ennen ensi-iltaa. Helsingin sanomat aloittivat uuden keskustelun Jouko Turkasta julkaisemalla Saara Pakkasvirran haastattelun, jossa tämä suomalaisen teatterin ikoni todistaa, ettei Turkka ollut mikään naistenvihaaja.

Aamulehti lisäsi löylyä elokuussa Tampereen teatterikesän alla julkaisemalla teatterin grand old ladyn, Eila Roineen haastattelun, jossa Roine suitsuttaa Turkan ylivertaista lahjakkuutta ohjaajana.

Eikä Roineen kanssa voi olla erimieltä. Turkan Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa on myös yhä hyvässä muistissa tämän blogin kirjoittajalla. Teatterielämys, joka yhä hakee vertaistaan.

Teatterikorkeakoulun johtajana Turkka oli auktoriteetti, mutta ei autoritäärinen johtaja. Tästä todistaa, toisin epäsuorasti, tekijöiden näytelmään ottama näyttelijä Katja Kiurun haastattelu. Kiuru kuvaa haastattelussa ryhmädynamiikkaa tilanteessa, jossa ennalta toisiaan tuntemattomat ihmiset muodostavat ryhmän ilman ulkopuolisen auktoriteetin ohjausta.

Ryhmä valitsee keskuudestaan syntipukin, jonka kontolle ryhmän sisäiset ongelmat voidaan kaataa. Kiurun vuosikurssilla syntipukiksi valikoitui Kiuru. Katsojana minun mieleeni hiipi kyllä epäilys, että ryhmällä oli jatkuvasti myös toinen Turkka-niminen syntipukki.

Toisaalta me tiedämme, että vallalla on taipumus turmella vallan käyttäjä. Haarla ja Lappalainen eivät kuitenkaan pääse vallankäytön analyysissa niin pitkälle, että uskaltavat tehdä suoria väittämiä sen suhteen. Se kuitenkin kävi selväksi, että Turkan suuriin synteihin kuuluu Jussi Parviaisen kaltaisen paskiaisen värvääminen Teatterikorkeakoulun opettajaksi.

Itse olen vakuuttunut ainakin siitä, että Turkka vihasi, jos ei naisia, niin takuuvarmasti laiskuutta, vetelää minäkeskeisyyttä ja narsismia, jossa omat epäonnistumiset tai paha olo katsotaan aina jonkun toisen syyksi.

Suhtauduin etukäteen ikävän ennakkoluuloisesti Haarlan ja Lappalaisen näytelmään jo sen nimen perusteella. Näytelmän nähtyäni tekee mieli kannustaa tekijöitä kaikin tavoin. Haarla ja Lappalainen tekevät esityksessään ihan oikeita ja relevantteja kysymyksiä.

Yksimielisyyttä kannattaa karttaa myös teatteritaiteen kentällä kuin ruttotautia. Vain väärässä oleva voi tehdä oikeita kysymyksiä, ja löytää uuden totuuden, kuten näytelmän Turkka esityksen alussa opettaa.

Turkka kuolee ei keskeneräisenä teoksena ollut kaksista teatteria. Vuoden teatteritekona nuorten naisten rohkeaa avausta voi perustellusti pitää. Myös Tampereen teatterikesän taiteellinen johto ansaitsee kiitosta rohkeudesta. Juuri tällaiset avaukset tekevät Tampereen festivaalista merkityksellisen.

Näytelmä on mahdollista nähdä syksyllä Helsingissä Kulttuuritehdas Korjaamon näyttämöllä.

Blogiin on tehty 14.8.2018 selventävä korjaus toisen kappaleen jälkeen. Ruusu Haarlan mukaan roolihahmon näytelmän alussa lausuma repliikki ei ole lainaus, vaan Haarla on kirjoittanut sen itse. 

Turkka kuolee

Esityskonsepti ja käsikirjoitus: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla
Ohjaus: Ruusu Haarla
Näyttämöllä: Julia Lappalainen ja Ruusu Haarla
Valosuunnittelu: Fabian Nyberg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Baikal Brothers porhaltaa junalla halki Siperian taigan sisäistä minuutta etsimässä – katsojaa riemastutti jälleen kerran se velikulta, joka asuu ohjaaja Leea Klemolan sisällä

Inka Reyes ja Henna Sormunen näyttelevät paitsi junaemäntiä myös muun muassa 36-vuotiasta miestä ja 15-vuotiasta poikaa. Kuva Okko Parviainen/Tampereen Teatterikesä

Pitkällä junamatkalla sattuu ja tapahtuu. Tai ainakin jotkin Baikal Brothers Ky –näytelmän tapahtumat ovat niin pähkähulluja, ettei kukaan pysty sellaisia keksimään. Näin hulluja asioita voi tapahtua vain todellisuudessa.

Äiti Venäjä on absurdin huumorin syli ja kehto.

Ohjaaja Leea Klemola ja hänen ryhmänsä matkustivat junalla Siperian halki Baikaljärvelle ja leiriytyivät tuolle maailman syvimmällä järvellä sijaitsevalle saarelle.

Matka on aina myös matka omaan minuuteen. Tai näin käy ainakin silloin, kun matkustaa Venäjän rautateillä.

Produktiossa mukana olleet Taideyliopiston teatterikorkeakoulun opiskelijat pidensivät piinaa vielä matkaa edeltäneillä harjoituksilla, joissa heidän tehtävänään oli etsiä itsensä sisällä piileskelevää toistaiseksi tuntematonta henkilöä.

Klemolan ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittaman näytelmän käsiohjelmasta löytyi myös hieno määritelmä tälle uskovaisten ja kaunosielujen hellimälle olennolle. ”Sielu, elävän olennon sisällä asuva toinen, tuntematon elävä olento, yleensä vastakkaista sukupuolta.”

Kuten tavallista, minut otti heti valtoihinsa se velikulta, joka elää ja vaikuttaa Klemolan sisällä.

Klemola on niitä harvoja ohjaajia, jotka ovat pystyneet kehittämään täysin omintakeisen teatteri-ilmaisun. Se on jollakin, täysin ainutlaatuisella tavalla kiinni hetkessä. Lähtökohtana ovat tekemisen aitous ja spontaanisuus, tai ainakin minusta katsojana tuntui siltä.

Kohtausten oikeaoppinen ajoitus ja jopa puhetekniikka ovat tämän aitouden vaatimuksen suhteen toisarvoisia asioita. Klemola pääsee teatterin ammattilaisten kanssa ilmaisussa asteelle, johon vain teatterin harrastajat joskus harvoin pääsevät, kun tekeminen yltää hurmoksen asteelle.

Silti Klemolan ohjaamat näytelmät ovat aivan järjettömän hauskoja. Pähkähulluja, niin kuin elämä on. Myös Baikal Brothersin monet kohtaukset saivat minut nauramaan kippurassa aina siihen pisteeseen, että vatsalihaksia kivisti kotimatkalla.

Toki Baikal Brothersiin sisältyi myös tyhjäkäyntiä. Klemolan itse käsikirjoittamat ja ohjaamat näytelmät kestävät tyypillisesti reilut kolme tuntia. Tällä kertaa tietynlainen hitaus tuli esitykseen kuin annettuna. Jokainen katsoja voi kuvitella, millaista on matkustaa junalla halki Siperian taigan, alati samanlainen erämaa vilistää junan ikkunan ohi tunnista ja vuorokaudesta toiseen.

Tietysti näytelmän keston määritteli myös se, että Klemolalla, Perällä ja produktion näyttelijöillä oli todella paljon merkityksellistä sanottavaa ihmisenä olemisesta. Käytetty kieli oli raakaa, mutta samalla rehellistä ja ilmaisuvoimaista.

Aiheet ja hahmot näytelmän näyttelijät ja käsikirjoittajat ovat valinneet siitä nuorten aikuisten todellisesta maailmasta, johon kuuluvat muun muassa Idols-laulukilpailut ja Putous-televisiosarjan sketsihahmokilpailut.

Baikal Brothers on Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Aurinkoteatterin yhteistuotanto.

Opintojensa loppuvaiheessa olevien Susanna Pukkilan, Jonnakaisa Riston, Henna Sormusen ja Pietu Wikströmin otteet näyttämöllä vakuuttivat ainakin minut siitä, että Teatterikorkeakouluun vuonna 2013 opiskelijat satojen hakijoiden joukosta valinnut raati sai tuolloin haaviinsa aivan poikkeuksellisen lahjakkaita ja muuntautumiskykyisiä nuoria.

Juha Ekola, Jarno Hyökyvaara ja Miko Kivinen toivat näyttämölle omissa hahmoissaan sen itseironisen äijähuumorin, jota on vaikea ymmärtää oikein, ellei ole itse äijäksi syntynyt. Ehkä myös Klemolan sisällä vaikuttava velikulta on juuri tällaiseksi äijäksi syntynyt.

Kolmikko muodosti Taideyliopiston musiikkiteatterilinjalla opiskelevien ikuisten ylioppilaiden bändin Metal Shamanin, joka matkusti Siperian kuvaamaan musiikkivideota ainoasta omasta kappaleestaan.

Laulusolistikseen bändi oli matkalle värvännyt Sonja Silvanterin esittämän koulupudokkaan, Johanna ”Joni” Backasen, jonka aikaisempiin meriitteihin kuului sijoittuminen neljänneksi Idols-kilpailussa.

Jonin hahmoon liittyi myös se ainoa ikävä särö, joka jäi esityksessä vaivaamaan. Nina Paakkunaisen, Johanna Ilmarisen ja Anne Lehdon puvustamassa esityksessä Silvanterin vartalosta oli tehty vartalotoppauksilla läski. Ennakkoluulo meni aitouden edelle.

Silvanterin topattu hahmo teki epäilemättä parodiaa stereotypiasta, jonka mukaan menestyjät ovat laihoja ja urheilullisia ja häviäjät lihavia ja finninaamaisia.

Esimerkiksi Putous-televisiosarjan sketsihahmosarja oli tarkoitettu pilaksi. Tekijöiden yllätykseksi suuri yleisö otti sen tosissaan. Samasta syystä myös käänteinen parodia muuttuu helposti meidän katsojien silmissä harkituksi ilkeydeksi.

Pumpulitehtaan tyttöjen kohtalo koskettaa, mutta tarinan henkilöt hukkuvat megalomaanisen toteutuksen alle Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918

Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.

Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:

”Sota on kaunis, siinä on voimaa, 

sota on siisti, sodalla kulkee,

sota on kaunis, siinä on voimaa,

sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”

Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.

Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.

Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.

Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.

Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.

Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.

Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.

Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.

Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.

Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.

Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan

Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusut romaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.

Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.

Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.

Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.

Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!

Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.

Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.

En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.

Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.

En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.

Tampereen teatterikesän avannut The Audition teki merkityksellisiä kysymyksiä esittävän taiteen estetiikasta ja etiikasta

Elisabeth Löffler, Dominik Grünbühel ja Cornelia Scheuer esittävän näytelmässä näyttelijöitä, jotka koekuvauksissa tavoittelevat pääroolia Stephen Hawkingista kertovassa elokuvassa. KuvaTampereen teatterikesä

The Audition on teatteria, jossa pureudutaan esittävän taiteen juurille. Kahden itävaltalaisen performanssitaiteilijan Elisabeth Löfflerin ja Cornelia Scheuerin yhdessä toxic treams – ryhmän kanssa toteuttamassa esityksessä tehtiin maanantaina merkityksellisiä kysymyksiä teatterin estetiikasta, etiikasta ja moraalista.

Näytelmän koe-esiintymisessä etsitään näyttelijää maailmankuulusta fyysikosta, Stephen Hawkingsista  kertovaan elokuvaan. Maaliskuussa tänä vuonna kuollut Hawking oli paitsi yksi kaikkien aikojen maineikkaimmista fyysikoista, joka teki uraa uurtavaa työtä alallaan, myös maailman tunnetuin vammainen henkilö. Hawking sairasti ALS-tautia, joka johtaa lihasten surkastumiseen.

Vuonna 2006 LizArt Production nimisen ryhmän perustaneet Löffler ja Scheuer ovat näkyvästi liikuntavammaisia. He joutuvat näyttelemään näytelmän alussa myös nuorta ja vielä oireetonta Hawkingsia muun muassa kohtauksissa, joissa roolihenkilön piti ajaa polkupyörällä ja juosta.

Näissä kohtauksissa liikuntavammaiset Löffler ja Scheuer saatiin liikkeelle vaijereiden ja vinssien avulla.

Kolmas unelmaroolin tavoittelija näytelmässä oli fyysisesti terve näyttelijä, toxic dreams ryhmään kuuluva Dominik Grünbühel. Hänen piti vastaavasti näytellä tarinan koekuvausten edetessä kohtauksia, joissa elokuvan Hawking oli ALS-taudin runtelemana jo lähes liikuntakyvytön.

Elokuva, johon näytelmän tarinassa viitataan, on myös tehty oikeasti. Vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa  The Theory of Everything  Hawkingsia näyttelee Eddie Redtmayne

Viime vuosisadan alkupuolella esimerkiksi jyrkän rotuerottelun Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten rooleja näyttelivät mustiksi meikatut valkoiset näyttelijät. Käytäntö omaksuttiin todennäköisesti teatterin puolelta eli varietee taiteesta.

Teatterin juuret ulottuvat tietenkin vielä paljon pidemmälle. Esimerkiksi William Shakespearen ajan englannissa naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät myös naisroolit.

Kysymys esillä olon oikeudesta on ollut esittävässä taiteessa ajankohtainen ja oleellinen. Syvimmiltään kysymys on ihmisen identiteetistä ja oman minuuden loukkaamattomuudesta ja juuri nyt se on taidetta koskevan keskustelun keskiössä..

Tämä kysymys aktualisoitui esimerkiksi valtavan suosituksi tulleen tanskalais-ruotsalaisen Silta televisiosarjan yhteydessä. Sofia Helinin näyttelemän rikostutkijan rooli herätti paljon myös kriittistä keskustelua asperger-diagnoosin saaneiden ihmisten piirissä.

The Auditionin tekijät lähestyvät vaikeaa aihetta huumorin kautta. Lähestymiskulman voi ehkä päätellä ryhmien itseironisista nimistäkin, vaikka toki myös Löffler ja Scheuer laittoivat salamavaihteen kakkoselle kohtauksissa, joissa he saivat alleen sähkökäyttöiset rullatuolit.

Teatterikesän infossa esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Yosi Wanunu arveli, että huumori on ainoa mahdollinen lähestymiskulma näin vaikean asian käsittelyssä. Muu toteutustapa tekisi siitä liian raskaan.

Hän on tässä asiassa epäilemättä oikeassa.

Esityksen koominen jännite syntyi puheen ja fyysisen esittämisen ristiriita. Koekuvausta ohjaavaa roolittajaa näytteli Anna Mendelssohn, jonka lähes katkeamaton puheen virta vilisi kannustavia kohteliaisuuksia näyttämöllä roolista taistelleille näyttelijöille. Samalla meille katsojille kävi selväksi, että peribrittiläisen kohteliaisuuden viittaan puettu pureva sarkasmi on myös sofistikoituneen vittuilun korkein aste.

Infotilaisuudessa Tampereen teatterikesän taiteellinen johto pyysi tekijöiltä ainakin puolenkymmentä kertaa anteeksi sitä, ettei suomalainen yleisö osaa nauraa esityksen huumorille.

No kyllä se aina välillä nauratti ja suorastaan sietämättömällä tavalla. Näytelmän ytimessä ovat kuitenkin äärimmäisen vakavat kysymykset. Miten esimerkiksi näytellä vammaista, joka vammansa takia kärsii jatkuvasti voimakkaista kivuista. Ainakin minulle oli aikanaan koskettava ja jotenkin myös avartava kokemus lukea antolokia, johon oli koottu nuorena vaikean sairauden tai vammautumisen kokeneiden nuorten kertomuksia.

Hyvä taide, tai ehkä oikeammin hyvän taiteilijan ja hänen yleisönsä välillä syntyvällä dialogilla, vuorovaikutuksella on kyky paljastaa jotakin oleellista siitä todellisuudesta, jossa me elämme. Olisi perin murheellista jos tämä nykyinen ”totuuden jälkeinen aika” valeuutisineen saisi taiteessa rinnalleen valetodellisuuden, haamuja, joilla ei ole peilikuvaa.

The Audition For The Role of Stephen Hawking In The Theory Of Everything

LizArt Produktion & toxic treams

Käsikirjoitus ja ohjaus: Yosi Wanunu

Esiintyjät: Elisabeth Löffler, Cornelia Scheuer, Dominik , Anna Mendelsson, Isabella-Nora Händler Andreas Strauss ja Michael Strohmann

Kukkulan valoisalla ja varjoisalla puolella – elämä Dostojevskistä vapaalla vyöhykkeellä on silkkaa sirkusta

Aleksander Pepeljajevin koreografiassa toinen toistaan upeammat joukkokohtaukset häikäisivät. Rotaatiolla toiminut elävä silta vei tanssijan yli synkän virran.
Kuva Susan Lankinen

Taide syntyy vastakohtien konfliktista. Imatran Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin maailmassa sana muuttuu lihaksi. Tässä dualistisessa maailmassa luovuuden lähteellä ikuisen elämän eliksiiriä hörppivät vastakkaisilla rannoilla Jumala ja ihminen.

Koreografi Aleksander Pepeljajevin Café Idiot toistaa tätä Shahmardanin visiota taiteen perimmäisestä olemuksesta. Pepeljajevin, pukusuunnittelija Sergei Illarionovin ja valosuunnittelija Andrei Reprovin maailmassa vastavärit eivät ole musta ja valkoinen, vaan punainen ja valkoinen. Jumalan paikalla istui venäläisten ja kaikkien kirjallisuuden ystävien puolijumala Fjodor Dostojevski.

Jin ja jang, niin tai näin, joka tapauksessa Ballet Moscow’n esityksessä mentiin esittävän taiteen ytimeen. Café Idiot oli ja on huikean hieno näyttö modernin tanssin mahdollisuuksista ja valtavasta ilmaisuvoimasta. Varsinkin esityksen joukkokohtaukset olivat huikean hienoja.  Pepeljajev on myös maustanut keitoksensa huumorilla ja ripauksella magiaa.

Esityksen käsiohjelmassa sanotaan, että Café Idiot on eräänlainen Dostojevskistä vapaa vyöhyke. No tietysti vähän samaan tapaan kuin kirkko on nykyisin Suomessa Jumalasta vapaa vyöhyke.

Esityksen katsojalle esitys oli sirkus, jossa erilaiset myytit ja mystiikka muuttuvat fyysiseksi liikkeeksi ja lihaksi.

Yhtä ainoaa tarinaa Pepeljajevin koreografiasta on vaikea hahmottaa. Ehkä tarinoita on monta. Ainakin itse jäin pohtimaan esityksen aikana yksilön ja yhteisön suhdetta. Se on kantava teema myös Dostojevskin romaanissa Idiootti.

Ehkä voimakkaimmin koin tämän illuusion esityksen ensimmäisessä näytöksessä, jossa solisti tanssi valkoisessa asussa ja kaikki muut tanssijat olivat pukeutuneet kokopunaiseen asuun. Esityksen alku oli lyyrisen kaunis. Vahinko, ettei esityksen tiedoista selviä, kuka ryhmän jäsenistä tanssi sen huikean hienon soolo-osuuden.

Otaksun, että Pepeljajev on esityksen ensimmäisissä kohtauksissa käyttänyt ilmaisuun klassisen baletin askelkuvioita. Kovin tarkkaan analyysiin tämän kirjoittajan tietämys ei riitä. Esityksen välittämä energia ja illuusio läsnäolosta tuntuvat joka tapauksessa yhä tätä kirjoittaessa.

Sen jälkeen liikekielen volyymia lisättiin askel askeleelta. Huikeimmillaan esitys oli upeasti toteutetuissa joukkokohtauksissa, joissa yhteisö joko tuki tai kaatoi, sysäsi syrjään joukkovoimalla ja hurjimmissa kohtauksissa voimakkaasti estetisoidulla väkivallalla.

Yhteisö myös kannatteli. Esikerkiksi kohtaus, jossa tanssija käveli yli ”synkän virran” toisten tanssijoiden kannattelemista tuoleista syntynyttä elävää siltaa pitkin.

Jokaisella meistä on varmasti myös sisäsyntyisiä, usein täysin tiedostamattomia vaikuttimia valinnoillemme ja teoillemme. Pääsääntöisesti ihminen on kuitenkin sosiaalisena eläimenä omien vuorovaikutussuhteidensa summa.

Ainakin kiusaus tulkita Pepeljajevin koreografiaa tästä näkökulmasta oli suuri. Ensimmäisten kohtausten solisti on lapsi, joka syntyy tähän maailmaan eli näyttämölle ihan kirjaimellisesti alastomana ja tutustuu vasta seuraavissa kohtauksissa yhteisöön, tai pitäisikö sanoa laumaan, jonka jäseneksi hän on syntynyt.

Viimeisessä kohtauksessa sirkuksen tirehtööri heittää punaisen silinterihattunsa nurkkaan. Väliin mahtuu vihamiehiä, tai tässä tapauksessa vihanaisia, ystävyyssuhteita ja rakastumisia, sitä kaikkea, mitä elämässä tapahtuu.

Tunnelma oli kuitenkin koko ajan taianomainen. Lavastusta hallitsivat vihreä ja punainen ovi, joista tultiin näyttämölle, mutta joiden kautta oli ilmeisen vaikea päästä pois. Välillä tanssijat myös katosivat näyttämöltä kuin taikaiskusta.

Kevennyksinä Pepeljajev on käyttänyt kohtauksiin ujutettua huumoria.  Nämä huumoripalat olivat kuin salamavalon välähdyksiä. Hämäläiset nauruhermot eivät ehtineet niitä kunnolla edes rekisteröimään huikealla vauhdilla etenevän esityksen joukosta.

Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin avajaisten esitys oli jälleen täysosuma festivaalin taiteelliselta johtajalta. Se on ollut järjestäjille myös taloudellisesti erittäin vaativa satsaus festivaaleihin. Katsojana voin vain kiittää. Tämän tasoisia tanssitaiteen mestariteoksia on Suomessa harvoin tarjolla.

Ballet Moscow:  Café Idiot

Koreografia ja lavastus: Aleksander Pepeljajev
Musiikki: Nik Baertsch
Pukusuunnittelu: Sergei Illarionov

Valosuunnitelu: Andrei Rebrov

Ballen Moscow’n esitys Mustan ja Valkoisen teatterifestivaaleilla 6.6.2018

Nuori näyttämö on naisten valtakunta – teatterin vanha mieskuva elää yhä, mutta Veikko Nuutisen ON ISIS on muutoksen airut

Kallion taidelukion esityksessä oli panostettu näyttämökuviin. Muun muassa voimakkailla maskeerauksilla tekijät loivat esitykseen sadun tuntua. Kilttiä Ainoa näytteli etualalla kuvassa oleva Siiri Kinnari. Kuva Saana Ott/Kallion lukio

Jokaisen suomalaisen näytelmäkirjailijan sisällä asuu pieni Shakespeare. Hän elää ja hengittää mukana ainakin silloin, kun keski-ikään ehtinyt kirjailija kirjoittaa tilaustyönä näytelmän nuorille teatterin harrastajille. Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää, kun näissä pienoisnäytelmissä pohditaan elämän suuria kysymyksiä.

Nuoren Näyttämön tilaustyöt Gunilla Hemmingin Carmina ja Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä ovat selkeästi nuoren naisen kasvutarinoita. Ehkä vielä paremmin nuorten harrastajien tarpeet ilmaista itseään on hahmottanut ruotsalainen Rasmus Lindberg, jonka näytelmän Sannas Sanna Jag vuodelta 2014 Johanna Virsunen on kääntänyt ja dramatisoinut näytelmäksi Ainon aito mä.

Helsingissä Nuori Näyttämö tapahtumassa esiintyneistä 13 ryhmästä viisi oli valinnut esitettäväkseen Lindbergin näytelmän. Kolme ryhmää esitti oman tulkintansa Hemmingin Carminasta ja kolme Longan näytelmästä Tuntemattoman eläimen jäljillä.

Vain kaksi ryhmää oli tarttunut neljästä tapahtuman järjestäjien tarjoamasta vaihtoehdosta Veikko Nuutisen isäksi tulemisen ”kauhuista” kertovaan komediaan ON ISIS.

Jako vastaa hyvin teatterin nuorten harrastajien sukupuolijakaumaa. Nuutisen vahvoihin miesrooleihin perustuvalle näytelmälle on ryhmissä ehkä vaikea löytää näyttelijöitä.

Toisaalta Nuutisen näytelmä on myös aiheensa ja sisältönsä puolesta suunnattu nuorille aikuisille. Tapahtuman järjestäjien, Työväen Näyttämöiden Liiton ja seitsemän ammattiteatterin ensisijaisena kohderyhmänä ovat olleet teatteria harrastavat 13–19 –vuotiaat nuoret.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esiintyivät pääkaupunkiseudun nuoret harrastajat. Parhaimmillaan nuorten harrastajien esitykset olivat lumoavia. Eikä tuo lumous särkynyt silloinkaan, kun ryhmän jäsenet olivat vasta teatteriharrastuksen alkutaipaleella.

Esillä olon ja esittämisen ilo vei helposti myös katsojan mukanaan. Harrastajateatterissa korostuu teatterin yhteisöllinen luonne. Yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän jäsenten välillä oli selvästi havaittavissa eleistä ja ilmeistä. Yhtä helppoa oli myös samaistua katsomon puolella jännittäneiden omaisten, luokkatoverien ja teatterin harrastajien myötäelämiseen. Harrastajateatterissa näyttämön neljäs seinä tuntuu välillä katoavan kokonaan.

Ehdin viikonlopun aikana katsoa yhdeksän Helsingin tapahtuman 13 esityksestä. Ryhmien taitoerot olivat suuret, kuten ennakolta saattoi odottaa. Parhaat esitykset olivat samalla tavalla nautittavia kuin Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.

On vahinko, että ohjelmaani mahtui vain yksi Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä – näytelmästä tehty versio.  Longan näytelmä käsittelee niitä elämän vakavia peruskysymyksiä, joita yleensä teini-iässä ryhdytään pohtimaan toden teolla. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Vaskivuoren lukion teatteriryhmä on palkittu aikaisemmin Ramppikuume- teatterikatselmuksen pääpalkinnolla viime vuonna. Ryhmän osaaminen näkyi myös nyt.

Tosin Longan näytelmän filosofointi lipsahti aina välillä kaikessa totisuudessaan tällaisen aikuisen katsojan korvissa camp-huumorin puolelle. Kuolemaa ei ole, koska elämä on pelkkää harhaa. Niinpä niin.

Lonka, Lindberg ja Hemming ovat käyttäneet näytelmissään tehokeinona rankkaa liioittelua. Varsinkin Hemmingin Carmina on perusvireeltään komedia.

Ryhmien esityksiä leimasi kuitenkin aika usein tietynlainen totisuus. Komiikka on teatterin vaikein laji ja tässä suhteessa ryhmien osaamiserot korostuivat.

Tapiolan lukion musiikkilinja on onnistunut luomaan todella hersyvän version Hemmingin Carminasta. Esityksen kepeyttä korosti vielä se, että Anna Marinin, Tuula Tikkasen, Jari Huvilan ja Aleksi Ojalan muodostama ohjaustiimi oli sovittanut näytelmästä musikaalin.

Jo ohjaajien määrä kertoo siitä, että harrastajateatterissa enemmän on usein enemmän. Tapiolan produktiossa oli mukana kymmeniä nuoria tekijöitä.

Mukana oli iso orkesteri, bändi ja suuri joukko tanssijoita. Ryhmästä löytyi myös lauluvoimaa. Tavallaan koko show’n kuitenkin varasti ajanhenkeä näytellyt Jesse Hänninen. Hänen vapautunut ja hervottoman hauska esiintymisensä antoi Tapiolan lukion Carminalle aivan oman koomisen sävynsä.

Myös Kallion Lukion ryhmälle Lindbergin näytelmän ohjannut Annemari Untamala oli pyrkinyt etäännyttämään näytelmää arkirealismista. Temppu onnistui, koska Kallion taidelukiosta löytyy tietysti huikean hyviä ja osaavia tyyppejä rooleihin.  Kohtausten sisään rakennettu huumori taittoi kärjen Lindbergin näytelmän totisuudelta. Esimerkiksi Marie Vilkin seimikohtauksessa esittämä lammas jäi mieleen.

Kallion lukion Jere Hartikainen veti näytelmässä Aino isän roolin vahvasti yli. Sama toistui myös Martinlaakson lukion ja Annantalon Teatteri Viren esityksissä.  Veikko Nuutisen ON ISIS –näytelmässä näyttämölle manaama piru, teatterin vanha mieskäsitys karjahtelee siten harrastajateatterissa yhä vahvana.

Martinlaakson lukion Ainon aito mä korosti ohjauksen merkitystä. Vaikka Martinlaakson lukiolaiset eivät ole henkilökohtaisessa osaamisessaan vielä Kallion lukion opiskelijoiden tasolla, Heli-Maria Suomen ohjaus, upeasti toteutetut kohtaukset antoivat ryhtiä esitykselle. Esitys oli niin vaikuttava, että silmät välillä kostuivat jopa tällaiselta vanhalta ukolta.

Toisaalta kaikki voi mennä myös pieleen. ILMI Ö:n esityksestä ja Anne Korhosen ohjauksesta Hemmingin Carminasta tuli mieleen lähinnä muotinäytösten catwalk. Tekijöiden idea on sinänsä ollut varmaan hyvin ajateltu. Hämärillä näyttämökuvilla, vastavalon käytöllä ja vähäeleisellä näyttelemisellä on pyritty vetämään Hemmingin välillä täysin mahdoton teksti Marssin ja Broxima Centauri B:n sfääreistä lähemmäksi maan pintaa.

Esitys ei silti antanut kovin vakuuttavaa kuvaa Teatteri ILMI Ö:n ylläpitämästä, kurssimuotoisesta teatterikoulusta ja sen tasosta. Ehkä koulutuksessa kannattaisi jatkossa panostaa enemmän ainakin puhetekniikkaan.

Veikko Nuutisen ON ISIS paini Nuori Näyttämö tapahtumassa ihan omassa, miesten sarjassa. Nuutisen näytelmässä on useita todella puhuttelevia rooleja nuorille ja miksei myös vähän varttuneemmille miehille. Nuutisen näytelmää myös eteläkarjalaisten harrastajien kannattaa lukea sillä silmällä.

Katsoin tapahtuman molemmat esitykset ON ISIS -näytelmästä. Hyrdet ja Järdet on ilmeisesti vasta perutettu ryhmä, jossa on mukana Keski-Uudellamaalla opiskelevia nuoria myös Kiinasta, Saksasta ja Boliviasta. Ryhmän näyttelijöillä ei ole varmaan vielä paljon kokemusta näyttelemisestä, mutta esimerkiksi suomen kielen tuottamat hankaluudet klaarattiin hienosti.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä oli huikean hauska. Se itketti ja nauratti.

Myös Teatteri Wernerissä on mukana ainakin nimien perusteella maahanmuuttajataustaisia tekijöitä. Mutta sama pätee oikeastaan lähes kaikkiin Helsingin tapahtumassa esiintyneisiin ryhmiin.

Tämäkin kertoo varmasti omaa kieltään siitä, miten tärkeä ja hieno taiteen muoto teatteri on.

 

Kappaleessa 20 ollut virheellinen arvaus Jere Hartikaisen iästä on korjattu. Hartikainen on syntynyt vuonna 2000 ja opiskelee Kallion lukiossa.