Ryhmäteatterin Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot oli ajateltua ja älyllisesti kiehtovaa teatteria. Sen esteettisen ytimen muodosti upea näyttelijäntyö. Roland Schimmelpfennigin terävä satiiri nykyihmisen vieraantuneisuudesta ei ole menettänyt reilussa kymmenessä vuodessa mitään polttavasta ajankohtaisuudestaan, päinvastoin.
Schimmelpfennig kirjoitti näytelmän vuonna 2010 tilaustyönä Toronton Volcano teatterille yhdeksi osaksi teatterin Afrikka-aiheista trilogiaa. Tuolloin hän kertoi haastattelussa yrittäneensä teatterin keinoin kuvata Afrikassa riehunutta AIDS-epidemiaa. Hänen mukaansa ennen sitä piti ratkaista kysymys, löytyykö jokin eettisesti hyväksyttävä tapa tuoda epidemian aiheuttama hätä länsimaisen hyvinvointivaltion näyttämölle.
Pari vuotta jatkunut koronaepidemia on osoittanut vakuuttavasti, etteivät hysteria ja irrationaalisuus suinkaan vähene, kun kollektiivisen kuolemanpelon aiheuttava pandemia hyppää äkkiä kolmannesta maailmasta keskelle meidän lintukotomme. Meidän eettiset ja moraaliset periaatteemme alkavat joustaa kummasti, kun ryhdymme puolustamaan omia etuoikeuksiamme ja sen ainoan, autotalliin parkkeeratun rakkauden olemassaoloa.
Myös meidän hyvin koulutettujen keskiluokan edustajien suhde todellisuuteen on usein järisyttävän vinksahtanut. Schimmelpfennig on vielä kostanut tätä efektiä tekemällä tarinansa roolihahmoista lääketieteen ja hoitoalan ammattilaisia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Yhdysvaltojen kongressin valtaajien ydinjoukko koostui lääkäreistä, lakimiehistä, kirjanpitäjistä ja muista korkeasti koulutetuista keskiluokan ihmisistä ja olen varma, että kun parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevien Convay-mielenosoitusten taustoja ryhdytään selvittämään, löydökset ovat samanlaisia.
Koronaviruksen kannoilla myös Suomeen on levinnyt toinen, koronaakin vaarallisempi tauti, idiotismi. Näytelmän Martin kertoi, miten lavantautirokotus oli melkein tappaa hänet ja kohta sen jälkeen, ettei heidän asemapaikkakunnallaan Afrikassa esiintynyt lavantautia juuri ollenkaan. Carol puolestaan muistelee, että hepatiitti A –rokote tuli ehkä otettua, mutta hepatiitti B –rokote taisi jäädä molemmilta ottamatta.
Kovin tutulta kuulostavaa puhetta.
Schimmelpfennigin näytelmä on hyvin monitasoinen teksti. Sen vaikuttavuutta vahvisti Jarno Kuosan ajateltu ja oivaltava sovitus ja ohjaus. Kuosa oli työryhmineen rikkonut tarina aikarakenteen lukuisilla etuumilla, takaumilla ja toistoilla. Toteutus toi hienosti esille tarinan rakenteen ja tarjosi katsojalle lukuisia koukkuja, mihin ajatustensa kanssa tarttua.
Ryhmäteatterin Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot oli ja on ainutkertainen ja aito taideteos. Sitä on turha edes yrittää analysoida puhki. Tunnetasolla näytelmä kuvasi viidenkympin korville ehtineiden keski-ikäisten ihmisten eksistentiaalista tuskaa selkäpiitä karmivalla tavalla.
Näytelmän semanttisessa keskiössä oli Robin Svartströmin upeasti tulkitsema pitkä monologi. Svartström näytteli näytelmän Martinia, kuusi vuotta vaimonsa Carolin (Meri Nenonen) kanssa Afrikassa kehitysyhteistyöprojektissa työskennellyttä lääkäriä. Monologissa illanistujaisten aikana päihtynyt Martin kertoo tarinan etelän jumalaiseen kaunottareen palavasti rakastuneesta miehestä, joka kääntää työllä ja tuskalla koko maailman huomion kaunottaren edustaman kansan auttamiseen. Kaunotar kuitenkin hylkää kosijansa.
Kohtauksessa Schimmelpfennig ja Ryhmäteatteri tarjoilivat meille herkullisen metaforan meidän luontosuhteestamme tai ylipäätään meidän suhteestamme todellisuuteen. Moraalifilosofian kannalta Schimmelpfennigin heittämä täky on tietysti vaikea pala nieltäväksi. Se haastaa kristillisyyteen perustuvan traditioon liittyvät uskomukset kilvoittelusta ja armosta.
Tämän kohtauksen perusteella oli helppo mieltää, miksi näytelmällä on niin auto, monimielinen ja ironiaa tihkuva nimi. Näytelmän Peggy Pickit ei ole ihminen, vaan muovista valettu nukke, jonka maailmaa tarkkailevat siniset silmät ovat lasia.
Muodoltaan Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot on salonkinäytelmä. Kaksi pariskuntaa kokoontuu yhteen kertomaan kuulumisia, muistelemaan menneitä ja juhlimaan ystävyyttään. Iltaa vietetään Lizin (Minna Suuronen) ja Frankin (Jarkko Pajunen) olohuoneessa. Vaikka sitä ei kerrota, katsoja olettaa, että nämä ihmiset ovat ystävystyneet nuorina, ehkä jo opiskeluaikoina ja päättäneet nuoruuden idealismissaan lähteä yhdessä vielä joskus kehitysyhteistyöhön Afrikkaan.
Illanistujaisissa juodaan alkoholia. Patoutuneet tunteet alkavat humalatilan myötä purkautua. Joku kriitikko onkin kuvannut näytelmän tematiikkaa vertaamalla sitä Edward Albeen näytelmään Kuka pelkää Virginia Woolfia.
Kipukohdat ovat samoja. Martin ja Carol ovat, ainakin puheissaan, lapsettomia omasta tahdostaan. Liz on tullut raskaaksi 40-vuotiaana ja tämän lapsen vuoksi he ovat myös jääneet kotimaahan, vaikka ystävien piti lähteä Afrikkaan alun perin yhdessä. Schimmelpfennigin näytelmässä vain puheissa läsnä olevan lapsen arvoitusta ei avata. Tosin lapsen isä Frank vihjaa jotakin vitsailemalla, että heidän Kathiensa on melkein kuin muovia. Samaan johtopäätöksen vievät Lizin hysteeriset nukkeleikit.
Esiin nousevat myös Martinin ja Carolin parisuhteen ongelmat.
Martin ja Carol ovat Afrikassa ottaneet siipiensä suojiin Annie nimisen tytön. Hänen kauttaan Schimmelpfennig tuo näyttämölle Afrikan AIDS-epidemian. Teksti antaa ymmärtää, että Annie on orpo, koska Carolin mukaan alueella elää enää vain lapsia ja vanhuksia.
Myös Annie on sairas ja tarvitsee jatkuvasti kallista lääkehoitoa. Liz ja Frank ovat tukeneet hänen hoitoaan taloudellisesti. Konflikti Lizin ja Carolin välillä syntyy siitä, että Carol ja Martin ovat joutuneet jättämään Annien Afrikkaan, hylkäämään hänet, kun he ovat palanneet takaisin kotimaahan. Tähän hylkäämiseen liittyy myös näytelmän keskiössä olevan tarinan eettinen dilemma.
Katsojan pitää kysyä itseltään näytelmän Frankin tavoin, miksi Martin ja Carol työskentelivät Afrikassa kuusi vuotta, vaikka heidän piti olla siellä suunnitelman mukaan kaksi vuotta? Tai miksi he eivät jääneet, jos heihin kiintymyssuhteen luoneen lapsen adoptointi ei ollut mahdollista?
Vertailukohtana on Lizin ja Frankin taloudellinen hyvinvointi työurineen, omakotitaloineen ja autotalleineen, kun Martin ja Carola viimeksi mainitun sanoin jäivät palattuaan tyhjän päälle.
Svenska Teatern teki vuonna 2017 Schimmelpfennigin näytelmästä räväkän karnevalistisen sovituksen. Peggy Pickit ser Gods ansikte oli tuolloin arvostelu ja yleisömenestys. En itse ole tuota tulkintaa nähnyt, mutta kritiikkien perusteella Svenska Teaternin esityksessä korostuivat tämän raadollisen satiirin koomiset ulottuvuudet.
En tiedä, onko Kuosa opiskellut joskus esimerkiksi Saksassa tai Sveitsissä. Olin kuitenkin näkevinäni näytelmässä vahvoja vaikutteita keskieurooppalaisesta teatteriperinteestä. Ryhmäteatterin tulkinta oli taidokkaasti etäännytetty. Liisa Pesosen suunnittelemat, tavallisen arkiset rooliasut ja näyttämön kalusteet antoivat kontrastia näytelmän dramaattisille käänteille. Toteutus houkutteli tekemään kysymyksiä ja antoi tilaa ajattelulle.
Takanäyttämöä hallitsi neliön muotoinen lasinen ruutu, jossa kuvat vaihtuivat minulle tuntemattomalla tekniikalla. Se oli hieno ja vangitseva yksityiskohta Milja Ahon lavastuksessa ja Ville Mäkelän valosuunnittelussa.
Näytelmä alkoi sen äänimaiseman suunnitelleen Jussi Kärkkäisen luomalla ärähdyksellä. Näytelmän henki tuli kerralla selväksi. Kohta sattuu!
Näytelmän on suomentanut Simo Lyly. Ryhmäteatterin näytelmä oli ensi-illassa tuoreen suomennoksen kantaesitys.
Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot
Ryhmäteatterin päivänäytös 12.2.2022
Käsikirjoitus Roland Schimmelpfennig
Suomennos Simo Lyly
Ohjaus Jarno Kuosa
Lavastussuunnittelu Milja Aho
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Liisa Pesonen
Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Meri Nenonen, Jarkko Pajunen