Kategoria: Uncategorized

Tampereen Teatterin Anastasia oli visuaalista ilotulitusta – Eikä tarina tsaarin kadonneesta tyttärestä ole loppuun kaluttu luu – Tarinan älykäs ja rohkea nainen käy esimerkiksi Y-sukupolven milleniaalista

Pia Plitz oli kuin luotu Anastasian rooliin. Hänessä ruumiillistui tämän vuosituhannen naiskuva, älykäs ja rohkea Y-sukupolven milleniaali. Näitä uuden ajan selviytyjiä ja menestyjiä me näemme mediassa lähes päivittäin niin ministereinä kuin tieteen, talouden ja taiteen korkeasti koulutettuina asiantuntijoina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Anastasia otti katsojan tajunnasta niskalenkin heti kättelyssä. Nopeat leikkaukset kohtauksesta toiseen ja toinen toistaa seuraavat suorastaan tyrmäävän hienot näyttämökuvat veivät tarinaa, tätä aikuisten satua vauhdilla. Kolmiulotteisia hologrammeja on osattu peilien avulla luoda näyttämölle pitkään, mutta Anastasiassa uusi digitaalinen tekniikka antoi näille illuusioille aivan uusia ja ällistyttäviä ulottuvuuksia.

Suomalaisen musiikkiteatterin kultasormi Samuel Harjanne tietää, miten Broadwayn hitit pitää tehdä. Todellista silmäkarkkia olivat koreografi Chris Whittakerin johdolla luodut tanssikohtaukset, jotka huipentuivat sitaattiin Pjotr Tšaikovskin baletista Joutsenlampi.

Musikaali perustuu 20th Century Foxin tuottamaan samannimiseen piirroselokuvaan.

Anastasian aikaan saama lumous perustui kohtausten tarkkaan ajoitukseen. Tässä vaikeassa tehtävässä esityksen ohjanneella Harjanteella on ollut tukenaan vahva ja osaava tiimi. Anastasian visuaalinen ilotulitus on syntynyt lavastuksen suunnitelleen Marjatta Kuivaston, valot suunnitelleen Raimo Salmen, esityksessä käytetyt videot suunnitelleen Toni Haarasen ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan yhteistyönä. Äänisuunnittelusta ovat vastanneet Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin.

Aivan ratkaiseva on tietenkin ollut myös perjantain kutsuvierasesityksessä kapellimestari Marko Hilpon työ. Esityksessä kohtausten valoja, ääniä ja lavasteita liikuttavia nostimia voidaan ohjata tietokoneeseen ohjelmoidun aikataulun mukaan äärimmäisen tarkasti, mutta elävän orkesterin edessä tahtipuikko on edelleen tiukasti kapellimestarin hyppysissä.

Sama pätee tietysti harjoitusten osalta koreografi Whittakerin luovaan työpanokseen esityksen kokonaisuuden hyväksi. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä kaikki näytti menevän niin sanotusti putkeen.

Anastasia alkoi näyttävällä tanssikohtauksella, jossa Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut pääsivät oikeuksiinsa koko loistossaan. Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus vei tässä kohtauksessa ajatukset toiseen Venäjän tsaareihin liittyvään arvoitukseen. Leningradin porteille edenneet saksalaiset ryöstivät Katariinan palatsin Pihkahuoneen meripihkasta muovaillut reliefit toisen maailmansodan aikana ja nämä aarteet ovat yhä kadoksissa. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Koronaepidemian jälkimainingeissa teatterit ovat intoutuneet tekemään näyttäviä ja kalliita musikaaleja. Niissä purkautuvat paineet kuukausien ja jopa vuosien kestäneen piinan jälkeen, kun teatterien on ollut pakko sulkea ovensa kokonaan tai ainakin rajoittaa voimakkaasti katsojamääriä.

Jäin pohtimaan, miksi Tampereen Teatteri on valinnut produktiokseen juuri Anastasia eri vaihtoehdoista. Anastasia on aikuisten satu, jossa on sekä syvästi traagisia että tragikoomisia elementtejä. Tsaari Nikolai II:n ja häneen perheensä kohtalo liittyi viime vuosisadan alkupuolella ensimmäisestä maailmasodasta alkaneeseen valtavaan tragediaan ja tavallaan tämä äärimmäisen surullinen ja kauhistuttava tarina jatkuu yhä Venäjällä.

Murhaajat ovat jälleen vallankahvassa.

Tragikoomista on se, että lukuisat huijarit ovat joko tietoisesti tai jonkinlaisen psykoosin vallassa tekeytyneet Anastasiaksi. Tunnetuin heistä on vuonna 1920 Berliinissä julkisuuteen tullut puolalainen Anna Andersson.

Anastasian legendasta on tehty myös elokuvia, joista se toiseksi tunnetuin meille tämän ajan ihmisille on Ingrid Bergmanin tähdittämä pukudraama, joka sai ensi-iltansa vuonna 1956. Tsaari Nikolai II:n nuorimman tyttären kohtalo ja siitä syntyneet huhut ovat olleet populaarikulttuurin kestoaihe. Loppuun kaluttu luu ei Anastasian tarina ei silti ole. Ehkä käsikirjoittajana hittejä tehtaillut Terrence McNally on vielä vanhoilla päivillään vaistonnut jotakin oleellista ajan hengestä.

Anastasia on musikaalina tuore tapaus. Se kantaesitettiin vuonna 2017, tosin ei Broadwaylla, vaan Hartfort Stagella ”Jerry Cottonin kotikulmilla” Connecticutissa. McNally on käsikirjoituksessaan hahmotellut aidon Y-sukupolven milleniaalin. Anastasian sankari on nuori, älykäs ja rohkea nainen, joka raivaa tiensä läpi mahdottomien vastusten. Hän haavoittuu teloittajien luodeista ja kävelee silti Jekanderinburgista Siperian halki Pietariin, voittaa hyväksikäyttäjät puolelleen ja hankkii itselleen kaipaamansa tunnustuksen ja arvostuksen. Vain tarinan romanttinen loppu oli setämäinen. Anastasia otti mieluummin hieman nuhruisen prinssinsä kuin puoli valtakuntaa.

Tällaiselle tarinalle on nyt kysyntää. Miten muuten me selitämme itsellemme esimerkiksi oman pääministerimme lähes käsittämättömän, maailmanlaajuisen medianäkyvyyden ja suosion sosiaalisessa mediassa.

Ainakin tästä näkökulmasta Pian Piltzin valinta musikaalin päärooliin on ollut oikea ratkaisu. Sanna Marinia on syytetty tämän tästä etäiseksi ja kylmäksi, teflonpintaiseksi poliitikoksi. Samoja määritteitä voisi tässä kontekstissa käyttää myös Plitzistä näyttelijänä. Kysymys ei ole kutenkaan hänen taidoistaan näyttelijänä, vaan sukupolvien välisitä eroista.

*Ville Majamaa ja Kaisa Hela näyttelivät tällaiseen tarinaan tyypillisesti kuuluvaa koomista paria tavalla, joka oli välillä varastaa koko show’n. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri*

Näyttelijäsukupolvien välinen ero tuli selkeästi esiin kohtauksessa, jossa leskikeisarinnaa, Nikolai II:n äitiä Maria Fjodorovnaa näytellyt Sinikka Sokka ja Plitz istuivat sängyllä juttelemassa. Sokan jokaisesta repliikistä tällainen vanha homekorva sai ponnistelematta selvää parven kolmannella penkkirivillä. Plitzin vuorosanojen sisältö jäi hieman arvailujen varaan.

Kysymys ei välttämättä ollut puhetekniikan eroista, vaan intonaation eroista. Suomen kieli muuttuu parhaillaan hurjaa vauhtia. Eivätkä vain sanat ja niiden merkitykset muutu, vaan todennäköisesti myös meidän tapamme puhua muuttuu sukupolvesta toiseen.

Anastasia oli kunnon musikaalin tapaan maustettu myös komiikalla. Ville Majamaa (esityksen Vlad) ja Kaisa Hela (Lily) näyttelivät esityksen koomiset kohtaukset tavalla, joka oli varastaa koko show’n tämän parin nimiin.

Anastasiaan on kiinnitetty joukko ammattitanssijoita, näin otaksun, mutta myös teatterin näyttelijät taipuivat hienosti esityksen vaativiin korograafisiin askelkuvioihin. Yhteistyökumppanina on ollut Harjanteen oman yritys Harjanne Company Ltd Oy.

Laulutaitojen osalta ensemblen sisällä on vaihtelua. Mutta ainakin apulaiskomisario Glepin roolin esittäneen Joel Mäkisen äänessä oli sekä voimaa että tulkintaa.

Työläiden ja huikean kalliiden musikaalien tuottaminen on riskibisnestä niin New Yorkissa kuin Tampereellakin. Amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa riskejä pyritään hallitsemaan kierrättämällä hyviä ideoita ja vetäviksi osoittautuneita tarinoita. Kun tarina ja siihen liitetyn musiikin tarttuvuus on testattu elokuvassa, ollaan ainakin jossain määrin tukevalla pohjalla. Anastasiassa Stephen Flahertyn säveltämä musiikki ja Lynn Ahrensin sanoitukset ovat varmasti tässä mielessä A-luokan kamaa.

Tampereen Teatterin kannalta riskiä on ehkä lisännyt se, että Venäjä on edelleen yhtä arvaamaton kuin reilut sata vuotta sitten, jolloin bolsevikit murhasivat Nikolai II:n ja hänen perheensä. Me kavahdamme juuri nyt kaikkea, mikä edes etäisesti liittyy Venäjään. Toisaalta Anastasian kaltainen aikuisten satu on juuri oikeaa mielen lääkettä vallitsevassa pelon ilmapiirissä.

Meillä on oikeus välillä myös unohtaa todellisuus, vaikka se on ehkä juuri nyt tanssia yli hautojen. Itse odotan jo malttamattomana, että Tampereen Teatterin kantaesitys Stalin kuolemasta tulee ensi-iltaan. Jotkut väittävät, ettei Venäjää voi ymmärtää. Stalinin kuoleman elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaneet Armando Iannucci, David Schnaider ja Ian Martin osoittivat Innuccin ohjaamalla komedialla, että kyllä Venäjää ja venäläisiä voi ymmärtää ihan mainiosti.

Tampere on teatterikaupunki ja ansio tästä maineesta kuuluu varmasti paitsi alueen hienoille teattereille myös tamperelaiselle yleisölle. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä teatterin ammattilaiset olivat kannustamassa omiaan ja tunnelma oli alusta asti katossa kuin Tapparan tai Ilveksen paikallisessa jääkiekkomatsissa ikään.

Anastasia

Tampereen Teatterin kutsuvierasnäytös 2.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Musiikki Stephen Flaherty

Laulujen sanat Kynn Ahrens

Suomennos Reita Lounatvuori

Laulujen sanojen suomennos Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Marko Hilpo

Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Koreografia Chris Whittaker

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu Jenna Lindström

Päärooleissa Pia Plitz, Sinikka Sokka, Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Joel Mäkinen ja Kaisa Hela

Priscilla aavikon kuningatar on Helsingin kaupunginteatterilta jälleen hieno onnistuminen – Musikaalista on helppo povata esityskauden todellista hittiä

Priscillan näyttämökuvat pukuineen, valoineen, videoineen ja tasoineen olivat häkellyttävän komeita. Kuvassa edessä Jack Johansson, Niki Rautén, Martti Manninen, takana Johanna Försti, Jennie Storbacka, Maria Lund. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ennakko-odotukset Helsingin kaupunginteatterin Priscillaa kohtaan olivat jo valmiiksi tapissa, mutta esitys ylitti ne kirkkaasti. Oli Broadway-musikaalien kimallusta, häikäiseviä näyttämökuvia, oli vaikeasti määriteltävää, mutta sitäkin elämänmakuisempaa rosoa, oli syvällä sydänalassa tuntuvaa inhimillistä lämpöä, oli väriä ja valoa, loisteliasta koreografiaa, oli huikea kimara 90-luvun suuria hittejä ja väreilyä, joka esityksen kuluessa muuttui myös katsomon puolella konserttihurmokseksi. Priscilla, aavikon kuningatar oli katsojalle vapauttava kokemus.

Ohjaaja Samuel Harjanteen ympärille on syntynyt ensemble, osaamiskeskus, joka ei vain ammattitaitoisesti käännä ja kopioi Broadwayn suuria hittejä, vaan osaa myös tulkita niitä. Harjanteen johtaman ensemblen taiteellisiin voittoihin kuuluvat aikaisemmilta vuosilta esimerkiksi Kinky boots Helsingin kaupunginteatterissa 2018 ja Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa saman vuonna. Itselläni on ollut ilo nähdä myös Harjanteen ohjaukset Pieni merenneito ja Päivä murmelina Helsingin kaupunginteatterissa.

Priscilla perustuu Stephen Elliottin vuonna 1994 Australiassa ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittamassa musikaalissa toistui myös vahvana elokuvan keskeinen opetus: ennakkoluulomme seksuaalisia- ja sukupuolisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole synnynnäisiä, vaan nämä vihamieleiset asenteet ovat opittuja. Vahvana oli myös elokuvan toinen teema: Jo kolmesta taiteilijasta muodostuu yhteisö, joka on ilmaisuvoimaltaan vahvempi kuin kukaan sen jäsenistä yksinään. Se on teatteria.

Drag on esittävää taidetta, joka leikkii sukupuolirooleilla. Helsingin kaupunginteatterissa tätä pettämätöntä tyylitajua edustavat kuvassa Priscillan tähdet Niki Rautén, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ehkä siksi tässä voi aloittaa musikaalin suomentaneiden Kari Arffmanin ja Sanna Niemeläisen käännöstyön kehumisella. Priscillan käsiohjelmassa varotetaan karkeasta, alatyylisestä kielestä. Karkeuksille on kuitenkin syynsä. Kysymys on seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvien tavasta yrittää liioittelun kautta purkaa ja avata kielen konnotaatiot.

Vähemmistöjen kohtaama fyysinen väkivalta lienee edelleen valittavan yleistä ja tästäkin puolesta heidän kokemastaan todellisuudesta Priscillassa on mukana kohtaus. Vielä useammin halveksunta ja ylenkatse osoitetaan kuitenkin kielen piilomerkitysten kautta.

Tämän vuoksi vähemmistöjä edustavat yhteisöt vaativat meiltä oikeutetusti tarkkuutta sanojen ja käsitteiden käytössä. Me olemme kaikki jo äidinkielessämme omaksuneet kielen merkitysrakenteita, jotka ovat syntyneet vähemmistöille vihamielisessä kulttuurissa. Siksi jopa meiltä itseämme ennakkoluulottomina ja suvaitsevaisina pitämiltä ihmisiltä lipsahtaa niin helposti ja luvattoman usein. Kuvittelemme, että kulttuuria kannattelevien kielen syvärakenteiden kautta välittyneet vihamieliset asenteet olisivat jotenkin luonnollisia tai itse luontoa.

Priscillassa nämä kielen piilomerkitykset naulittiin omalle paikalleen huikean hienossa loppukohtauksessa, jossa tanssijat oli puettu edustamaan Australian alkuperäisen eläimistön faunaa. Oli emuja, suistokrokotiilejä, kenguruita, nokkasiilejä, kaulusliskoja ja vaikka mitä. Kohtauksen symboliikka oli selvä. Luonto suosii monimuotoisuutta. Se on voima, joka pitää biosfääriä yllä ja meidät elossa. Miksi sitten ihminen pitäisi pakotta ja sulloa yhteen jäykkään muottiin?

Myös elokuvan vahva, suorastaan raamatullinen symboliikka toistui musikaalissa. Seksuaaliset ja sukupuoliset vähemmistöt ovat saaneet vaeltaa halki valtavan ja vaaroja täynnä olevan erämaan. Näytelmän Tickin luvattu maa on hänen kohtaamisensa poikansa Benjamin kanssa.

Todellisessa maailmassa luvatusta maasta ei voida vieläkään puhua pride-kulkueista huolimatta. Maailmanmitassa vainot jatkuvat ja kehitys on ottanut jopa taka-askelia.

*Niki Rauténin Briscilla-bussin katolla playbackina esittämä ooppera-aaria oli yksi musikaalin monista huippuhetkistä. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri*

Harjanteen ohjauksessa Priscilla eteni halki Australian hurjilla kierroksilla. Toki tarinan kannalta välttämättömät seesteiset kohdat kuten Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni) ja mekaanikko Bobin (Risto Kaskilahti) hempeily erämaassa olivat oikeilla kohdillaan, mutta väliaikaa lukuun ottamatta kaksi ja puoli tutia kestäneeseen esitykseen ei mahtunut yhtään kuollutta kohtaa.

Koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin tanssit, Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus, Tinja Salmen puvut sekä William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot loivat näyttämökuvia, joiden villi, mielielikuvitusta ruokkiva estetiikka toi mieleen parhaiden piirroselokuvien rajoja rikkovan anarkian. Makeaa oli välillä tarjolla enemmän kuin mieli syö ja polvet kestävät, mutta kohtausten esteettinen, hauska huumori taitoi imelyyden näistä herkkupaloista.

Entä se elämänläheinen rosoisuus, josta alussa puhuin. Ehkä se syntyi Jäärnin, Mitzi ”Tick” Mitosisin roolin näytelleen Lauri Mikkolan ja Felicia ”Adam” Jollygoodfellowin roolin näytelleen Niki Rautén loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Tunne hyvin voimakkaasta läsnäolosta oli lähes käsin kosketeltavaa. En oikein tiedä, miten se oli edes mahdollista tällaisessa musiikin, valojen, värien ja tanssien hurjassa pyörteessä.

Drag on esittävää taidetta, jossa leikitään sukupuolirooleilla. Tehokeinoina se käyttää hurjaa liioittelua puvuissa ja maskeerauksissa – pettämätöntä tyylitajua. Kolmas tehokeino on taustalaulu, playback, jolla esiintyjän ääni muutetaan vastamaan hänen esittämänsä hahmon oletettua sukupuolta.

Jäärni, Mikkola ja Rautén tulkitsivat useimmat esityksen kappaleet itse. Ehkä juuri Järnin häkellyttävän hieno baritoni oli se jokin, joka tuntui syvällä sydänalassa asti.

Eivätkä taustalaulutkaan tulleet tietokoneelta, vaan niitä lauloivat kolmen diivan Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jenni Storbackan muodostama kuoro. Tosin en ole ihan varma, miten elokuvan ja myös musikaalin yksi kohokohdista, kohtaus, jossa Adam (Rautén) laulaa hopeisena kimaltelevaan paljettimekkoon pukeutuneena ooppera-aariaa Priscilla-bussin katolla auton kiitäessä erämaan halki, on tehty. Kuka edellä mainitusta kolmikosta pystyy laulamaan niin korkealta ja kovaa?

Priscilla on produktiona ollut Helsingin kaupunginteatterille valtavan työläs ja kallis voimainponnistus. Pelkästään esiintyjiä on liki 50 orkesterin muusikot mukaan luettuna. Lavasteiden, pukujen, videoiden ja valojen suunnitteluun ja toteuttamiseen on tarvittu vähintään sama määrä väkeä. Työmäärästä kertoo jotakin jo se, että jokaiselle esityksessä esitetylle biisille on pitänyt pyytää oikeuksien haltijoilta luvat.

Varmasti tekijöiden joukosta kannatta painaa mieleen esityksen tuottajan Pia Karetien nimi. Hyvin huolellisesta suunnittelusta kertoo varmaan jo se, että käsiohjelman mukaan varamiehitykselle on lähes kattava suunnitelma. Se on viisautta näin tautisena aikana.

Vielä tähän mahtuu yksi helmi esityksestä. Varmasti kyynisimmänkin katsojan mielessä liikahti jotakin, kun Tickin poikaa Benjaminia näytellyt Iivari Luomala tuli näyttämölle ja aloitti oman roolinsa. Tästä pojasta kuullaan vielä, jos hänen innostuksensa teatteria kohtaan jatkuu. Luomala sai aivan omat hurjat suosionosoituksensa, kun hänet loppukohtauksessa kannettiin näyttämölle juuri munasta kuoriutuneen suistokrokotiilin hahmossa.

PS. Käsiohjelma on todellinen infopaketti. Se kannattaa ehdottomasti ostaa.

Priscilla, aavikon kuningatar

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 25.8.2022 suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott

Suomennos Karl Arffman ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus Samuel Harjanne

Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tinja Salmi

Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Rooleissa Clarissa Jäärni, Lauri Mikkola, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jenni Storbacka, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Iivari Luomala, Helena Haaranen, Raili Raitala, Leenamari Unho, Suvi Aalto, Crista Talikka, Daniella Fogelholm, Jisook Kim, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Roberick Kabanga, Matti Leino, Martti Manninen, Antti Timonen, Jack Johansson, Teemu Sytelä, Paavo Kääriäinen, Heidi Kiviharju, Eveliina Määttä, Kouri Sorvari, Lasse Lipponen, Alen Nsambau, Mikko Nupponen

Orkesterissa Mikko Mäkinen, Eeva Koivusalo, Jari ”Heinä” Nieminen, Anssi Nykänen, Tapio ”Mango” Aaltonen, Heikki Pohto, Jukka Tiirikainen, Heikki Tuhkanen.

La Veronalin Pasionaria piti pihdeissään alusta loppuun asti – Kuka tai mikä on tuo nainen naamion takana?

*Salaperäisen, naamioidun naisen roolin La Veronalin Pasionariassa tanssi Tampere-talon esityksessä Sau-Ching Wong. Cobyright La Veronal*

Suomen vanhimman ja suurimman teatterifestivaalin suuriin ansioihin kuuluu se, että sen taiteellinen johto on tuonut Tampereelle viime vuosina nykytanssin maailmanhuippuja. Nämä näytökset ovat olleet kädenojennus paitsi meille tavallisille pulliaisille myös parhaillaan uutta kukoistuskautta elävälle suomalaiselle tanssitaiteelle.

Tampere-talossa lauantaina esitetty Pasionaria vakuutti ainakin minut siitä, että Barcelonasta käsin maailmanvalloitukselle lähtenyt, koreografi Marcus Moraun ympärille syntynyt taiteilijayhteisö La Veronal edustaa nykytanssin osalta parasta, mitä maailmalta löytyy.

Esitys purki reilussa tunnissa kaikki ne defenssit, lian, jota tällaisen paatuneen teatteriaddiktin katsomisrutiineihin on vuosikymmenten varrella kertynyt. Esitys vaati keskittymään, pinnistelemään niin, että korvissa soi.

Ehkä tällaista on katollisten kiirastulessa – suloista kidutusta, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. Aukesi tila aidolle haltioitumiselle.

Ilmaisun kerroksia ja yksityiskohtia tuntui olevan loputtomasti. Meidät katsojat heitettiin keskelle äänien ja visuaalisten efektien loputonta kakofoniaa.

Näyttämön neljännen seinän sulki suuri, suorakaiteen muotoinen kehys. Alussa illuusio siitä, että katomme esitystä valtavan kokoiselta näytöltä, oli voimakas. Illuusiota voimisti vielä näyttämön edessä ensimmäisten kohtausten aikana ollut harsomainen verho, joka rasteroi näyttämökuvan.

Mielikuvia siitä todellisuudesta, joka voi heittää meidät kotisohvalta keskelle umpioutoa maailmaa, herätti myös näyttämön valaistus esityksen alussa. Näyttämön hyvin tummia ruskeita sävyjä rikkoivat kontrastina tanssijoiden käsissään pitämien taskulamppujen valokiilat ja yksi oikealla ollut seinävalaisin.

Mielikuva takavuosien tietokonepeleistä oli hetken hyvin voimakas. Kun näyttämöllä olevia portaita alkoi sitten laskeutua, tai oikeammin lipua alas pyöreitä, outoja olentoja, aloin mielessäni jo hamuta peliohjainta istuimen vierestä.

Oudoille olennoille annettiin toki selitys jo teatterikesän ennakkoteksteissä. Pasionaria on tanssillinen tutkielma ihmisen ja robotin rajapinnasta.

Näyttää helpolta diililtä. Mutta ei ole sitä. Kysymykseen, mikä robotti on, voimme ehkä saada jonkinlaisen vastauksen koneen rakentaneilta insinööreiltä. Rajapinnan määrittelemiseksi meidän pitää kuitenkin kysyä myös, mikä on ihminen? Eikä Morau ja hänen tanssijansa päästäneet meitä tässä mistään liian väljästä veräjästä

Moraun ja työryhmän yhdessä muotoilemassa koreografiassa yksityinen ja julkinen tila lomittuivat jollakin hämmentävällä tavalla toisiinsa. Enkä tällä tarkoita vain näyttämön fyysistä tilaa, jota jäsensivät oikealta vasemmalle laskeutuvat portaat, suuri ikkuna vasemmalla ja valtavan pitkä sohva.

Tanssijoiden asemointi näyttämöllä muodosti dynaamisen pyörteen. Liikesuunta oli pääsääntöisesti laskeutuva ja mielikuva liukuportaista oli voimakas. Portaiden juuressa avautuvalla toisella näyttämöllä työnnettiin lastenvaunuja, hoidettiin pientä vauvaa ja siivottiin lattianvahauskoneella. Seinällä ollut puhelin soi häiritsevästi tämän tästä.

Arkiset askareet tällä merkillisellä matkalla olivat hyvä muistutus siitä, että lennämme paitsi mielikuvituksessamme myös aivan konkreettisesti huimaa vauhtia avaruuden halki aluksella, pahaisella planeetalla, joka ei kosmisessa mittakaavassa ole hiekanjyvää kummempi kapistus. Mutta se on myös meidän ainoa avaruusaluksemme, jolla voimme matkustaa Linnunradan ympäri ja sen kanssa kohti syvää avaruutta. Uutta ei ole toistaiseksi saatavissa edes käytettynä.

Esityksen kolmas näyttämö oli tuo edellä mainittua mahtava sohva. Sen päällä melkein kirjaimellisesti tanssittiin lähes kaikki esityksen soolot, intiimit duetot ja upea, seitsemän tanssijan joukkokohtaus.

Mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän me pelkäämme tai vihaamme sitä. Näin väitetään. Esityksen pallomaiset hahmot olivat hyvin vähän ihmisen kaltaisia mutta entä sen muut tanssijat? Ketä oli esityksen naamioiden takana?

Esityksen neljäs mielen näyttämö oli näyttämön takaseinän vasemman puolen täyttänyt suuri ikkuna. Maisema ikkunan takana vaihtui ja samalla myös se tunnetila, jolla näyttämön tapahtumia yritin tulkita. Välillä ikkunan takana loisti tähtikirkas yö, välillä ikkunan täytti räikeän punainen ja pelottava hehku. Välillä Esterina Zarrillon suunnittelemissa videoissa ”avaruusalus” Pasionaria laskeutui Kuuhun tai lensi asteroidivyöhykkeellä.

Yhdessä hyvin koskettavassa kohtauksessa yksi tanssijoista kävi avaamassa yhden tämän ikkunoiden ruuduista ja ikään kuin hengähtämässä. Mitä siitä piti ajatella, kun ikkunan takana oli hetkeä aikaisemmin leimunnut punahehkuinen supernova? Tällaisia kiehtovia yksityiskohtia vain reilun tunnin kestänyt tanssi tuntui sisältävän lähes loputtomasti.

Meillä pinttynyt tapa tulkita näkemäämme ja kokemaamme tarinoina. On helppo kuvitella, että tämän tarinan Pasionaria oli esityksessä naamio kasvoilla tanssinut tyttö. Oliko hän robotti vai ihminen, tai kenties jotain siltä väliltä?

Joka tapauksessa tulkinta kulki koko ajan ajatuksessa, että tanssi kuvasi tämän naisen pään sisäistä maailmaa. Mutta onko roboteilla sosiaalisia suhteita tai tunteita? Jos on, hankin itselleni ensitilassa murjotuskoneen ylläpitämään puolestani tätä tavallisesti minua hallitsevaa ja kovasti aikaa vievää tunnetilaa.

Naamio lienee tanssitaiteessa tehokas ilmaisun väline. Meillä on tapana tulkita toisen ihmisen tunteita hänen ilmeidensä perusteella. Kun kasvot on peitetty naamiolla, on pakko keskittyä siihen, mitä tanssijan keho ilmaisee. Kun Sau-Ching Wong tanssi naamio kasvoillaan, nykivät, robottimaiset liikkeet oli helppo tulkita.

Jonkinlaisen käsityksen tästä tanssin juhlasta saa Youtubessa julkaistusta videosta.

Pasionaria

La Veronal tanssiteatterin esitys Tampereen teatterikesässä Tampere-talossa 6.8.2022

Idea ja ohjaus Marcos Morau

Koreografia Marcos Morau yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Koreografin assistentti Lorena Nogal

Harjoituttaminen Estela Merlos

Taiteellinen ja dramaturginen neuvonanto Roberto Fratini, Celso Giménez

Tanssijat Àngela Boix, Jon López, Ariadna Montfort, Lorena Nogal, Alba Barral, Marina Rodríguez, Sau-Ching Wong

Lavastussuunnittelu Max Glaenzel

Puvustussuunnittelu Silvia Delagneau

Äänisuunnittelu Juan Cristóbal Saavedra

Videosuunnittelu Esterina Zarrillo

Valosuunnittelu ja -tekniikka Bernat Jansà

Tekninen assitentti ja erikoisefektit David Pascual

Teatterikesän taiteellisen johdon sokea piste löytyi Kansallisteatterista – Susanna Kuparisen dokumenttiteatteri kilpaili kiinnostavuudessa eilispäivän sanomalehden kanssa

Sokean pisteen karnevalistinen huumori toimi edelleen. Kuva on hienosti ajatellusta ja toteutetusta kohtauksesta, jossa Susanna Kuparisen sisäinen todellisuus ja hänen taistelunsa kaupungin hallintobyrokratiaa vastaan kohtaavat. Kohtauksessa hallinnon silmäätekevät, luottamusmiehet ja korkein virkamiesjohto kokoontuivat näytelmän Kuparisen kotiin vetämään lärvit. Kuvassa ovat Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Joonas Heikkinen ja Kristiina Halttu. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Sokean pisteen tematiikassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää. Helsingin kaupungin suunnitelmat koronavuosien budjettileikkaukset noudattivat tuttuakin tutumpaa kaavaa: Kun talouden laiva alkaa uida liian syvällä ja paatti uhkaa upota, mereen heitetään ensimmäisinä naiset ja lapset.

Näytelmän nimi on tietenkin haastava. Susanna Kuparinen ja hänen ensemblensä ovat yrittäneet löytää sen sokean pisteen, jossa yleensä ihan hyvää tarkoittavien ihmisten aikomukset ja päätökset muuttuvat hallintokoneistossa byrokraattiseksi julmuudeksi.

Kuparinen tekee työryhmänsä kanssa dokumenttiteatteria ja Vallilan kansallisteatterissa näkemässäni esityksessä intensiteetti ja ilmaisuvoima ylitti kaikki lajityypin rajoitukset ja nousivat aivan omiin sfääreihinsä.

Tampereen teatterikesän esityksessä kaikuja muinaisesta loistosta oli edelleen esityksen puhuttelevassa karnevalistisessa huumorissa. Poissa oli kuitenkin se kollektiivisen kuolemanpelon aiheuttama hysteria, joka teki ensemblen tulkinnasta vajaa vuosi sitten ainutlaatuisen.

Me tiedämme, miten meille koronan suteen kävi. Suurin osa meistä on yhä hengissä. Olemme myös nähneet, miten osuvaa oli esimerkiksi meitä pelotelleiden Osmo Soinivaaran ja Bror Whalroosin kaltaisten mielipidejohtajien ennustusten tarkkuus. Molempien herrojen mielestä meidän vanhojen ja köyhien oli syytäkin kuolla, jotta kansantalous pelastuu.

Ilmeisesti dokumenttiteatteri on sukua journalismille myös siitä, että syksyllä 2021 ensi-iltansa saanut esitys on kiinnostavuudeltaan nyt samaa luokkaa kuin eilinen sanomalehti. Totuus ei tietenkään pala tulessakaan, mutta sillä on taipumus hapantua kuin liian pitkäksi jääkappiin unohdetulla maidolla.

Näytti siltä, että myös Kansallisteatterin näyttelijät jakoivat minun kanssani tämän tunteen. Jopa huikean roolin Vallilassa näytelmän Susanna Kuparisena tehnyt Noora Dadu näytti olevan nyt vain varjo entisestään.

Esitys ei oikein mahtunut myöskään mahtua TTT:n Eino Salmelaisen salin pienelle näyttämölle jättikoisine näyttöinen ja kontteineen.

Kuparinen on työryhmineen lisännyt näytelmän faktaosioon lainauksia kesällä 2021 valtionvarainministerin pallille istuneen Annika Saarikon lausunnoista.

Helsingin kaupunki aloitti menojen kasvun paniikkijarrutukseen, kun näytti siltä, että koronarajoituksen voivat viedä talouden jota 700 miljoonan euron alijäämään. Valtion kunnille maksama koronatuki johti kuitenkin siihen, että kaupungin budjetti oli lopulta 260 miljoonaa euroa ylijäämäinen.

Kuparisen tulkinta tästä oli näytelmässä se, että Suomen rikkain kunta päästettiin pälkähästä valtion eli meidän kaikkien suomalaisten ottamalla velalla. Näin kävi, mutta ehkä tasapuolisuuden kannalta kannattaa muistaa, että Helsinki ja Espoo ovat yhdessä rahoittaneet vuosikymmenten varrella sadoilla ja taas sadoilla miljoonilla verontasausmekanismien kautta Anneli Saarikon edustaman kepulandian köyhiä kuntia.

Tampereen teatterikesän budjetin raamit ovat olleet koronavuosien jäljiltä varmasti todella kireät. Sen voi hyvin päätellä tämän vuoden pääohjelmistosta. Pienimuotoinen on ollut kaunista. Ehkä myös Kansallisteatterin viimekauden huikean tasokkaasta ohjelmistosta olisi löytynyt jokin toinen sekä ohjelmistoprofiiliin että budjettiin sopivampi vaihtoehto.

Sokea piste

Kansallisteatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT: Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2022

Käsikirjoitus Susanna Kuparinen ja Jari Hanska

Ohjaus Susanna Kuparinen

Taustoitus Satu Linnapuomi ja Laura Koljonen

Musiikki Erkko Koskinen

Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson

Pukusuunnittelu Saara Ryymin

Äänisuunnittelu Mika Venhovaara

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Livevideosuunnittelu Ida Järvinen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Nuken suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Rooleissa Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Tero Koponen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen

Raikkaan provokatiivinen performanssi paljasti suomalaisen teatterin kipupisteet

Kypärämallisen naamiot peittivät tanssijoiden kasvot ja muuttivat vartaloiden mittasuhteita. Performanssi alkoi symbolisella syntymällä ja sen jälkeen estradin ottivat haltuunsa vallattomat ja häpeää tuntemattomat lapset. Kuva Tom Rejström/Teampereen teatterikesä

Alastomuuden takia ennakkokohua herättänyt Riku-Pekka Kellokosken, Astrid Stenbergin, Emilia Janssonin ja Herman Nybyn niXXXavuori osoittautui esittävän taiteen estetiikkaa syvältä luotaavaksi ja provokatiivisuudessaan riemastuttavan hauskaksi performanssiksi. Itseironista 4 Floors of Whores nimeä itsestään käyttävän ensemblen produktio on kantaesitetty Teatteri Viiruksessa.

Esityksen alussa näyttämöllä oli syvän sinisessä valossa seisonut kuutio. Kuution sisällä, läpinäkyvien muoviverhojen takana oli muodoton hahmo, joka alkoi liikkua ja saada ihmisvartaloihin viittaavia muotoja Sibeliuksen viulukonserton soidessa.

Sitten hahmoja peittänyt harso alkoi repeillä ja sen alta tuli esiin kolme alastonta tanssijaa. Vain heidän kasvojaan peittivät katseilta suuret, kypärämalliset naamiot. Alastomuus oli tullut takaisin näyttämölle, kuten Hanna Helavuori kirjoittaa teatterikesän verkkosivuilta löytyvässä esseessä.

Esteettisesti puhuttelevan alun ja alastomuuden aiheuttaman alkuhämmennyksen jälkeen jäin miettimään noiden suurten naamioiden tarkoitusta. Ne ikään kuin irvistivät ilkikurisesti tai salaviisaasti meille katsojille. Ajattelin aluksi, että naamioiden tarkoitus oli kätkeä esiintyjien kasvot, koska julkiseen alastomuuteen liittyy näinä älypuhelinten ja internetin aikoina aivan todellisia riskejä. Naamiot kuitenkin riisuttiin esityksen lopussa ja myös esityksen upeasta äänimaailmasta vastannut Kellokoski tuli pokkaamaan meille katsojille niin sanotusti munasillaan.

Vasta siinä vaiheessa tällaisella hitaalla hämäläisellä leikkasi. Kypärät muuttivat myös esiintyjien vartaloiden mittasuhteita. Esityksen syntymään liittynyt allegoria oli vahva viesti. Ihmisen pitää olla koko lailla perverssi, jos vasta kävelemään oppinut taapero herättää hänessä seksuaalisia tuntemuksia ja sytyttää naista alistavan miehen katseen.

Jokainen isä ja äiti tietää omasta kokemuksesta, etteivät pienet lapset osaa hävetä sen paremmin alastomuutta kuin oman ruumiinsa eritteitä. Meidän suhteemme alastomuuteen ja siihen liittyvään häpeään on opittua. Se opitaan kotona ja kodin opit ja asenteet ovat vahvasti sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin.

Häpeän rajat ja ehdot ovat jopa meille saunasuomalaille tuontitavaraa. Säännöt on jo pitkään sanellut angloamerikkalainen kulttuuri, jonka taustalla on amerikkalainen puritanismi.

Alastomuuden käyttämiselle teatterissa ilmaisukeinona on harvoin kestäviä perusteita. Pyllyilyn kultakaudella 80-luvulla alastomuus oli myös usein merkki vallan väärinkäytöstä työyhteisössä. Nyt alastonkohtausten vättämiseen myös edellä mainitut tekniikan kehityksestä juontuvat syyt. painavat syyt.

Mikään näistä ei kuitenkaan mitenkään selitä sitä raivoa, jolla lehtien kolumnistit aikoinaan tuomitsivat esimerkiksi Eeva Muilun ja Milja Sarkolan Zodiakisissa reilut kymmenen vuotta sitten toteuttaman tanssiteoksen Ihmisen asussa, jossa neljä naista tanssi alasti ja jossa osassa näytöksistä myös yleisö istui katsomossa nakuna.

Alastomuuden suhteen meillä vallitsee yhä selvä kaksoisstandardi. Markkinavoimat ovat kaapanneet alastoman ihmisvartalon estetiikan ja seksuaalisen vetovoiman sekä taiteelta että, mikä traagisinta, meiltä itseltämme. Mikään ei myy niin hyvin kuin alastomuus ja seksi.

Populaarikulttuuri, kaupallinen mainonta ja pornoteollisuus ovat luoneet oikeanlaiselle vartalolle tiukat esteettiset standardit. Harva meistä sopii näihin kauneusihanteisiin. Olen varma, että juuri tunne oman vartalon kelvottomuudesta on nykyisin se suurin häpeän aihe.

Tämä häpeä riistää meiltä kyvyn nauttia oman ruumiimme aistillisuudesta. Olen joskus ajatellut jopa niin, että tämä oman mielen ja kehon välisen yhteyden katkaiseva häpeä on syy epätoivoon, joka saa ihmiset hakkauttamaan maanisella ja masokistisella kiihkolla yhä uusia tatuointeja oman, vääränlaiseksi koetun ruumiin alastomuuden peitoksi.

Performanssiryhmän kolmikko julisti oman mielensä ja ruumiinsa ykseyttä pitkällä ja bakkanaalilla tanssilla, jossa hiki virtasi ja kaikki ihmisvartalon osat ja ulottuvuudet saivat estottomasti näkyä. Se oli heittäytymistä, joka sai katsojankin haukkomaan henkeään silkasta myötäelämisestä. Kohtauksessa mentiin iholle asti.

Toki myös aivan tavallisten ihmisten alastomuus käy nykyään kaupaksi. Tästä varmaan hyvä esimerkki on televisiossa parhaillaan pyörivä Naked Attraction. Kohu on myös varma tapa vetää väkeä teatterin katsomoihin. Näin ainakin tulkitsin sitä ironiaa, jota ryhmä ilmentää nimessään. Tässä ”huoratalossa” lihaa on tarjolla kaikissa neljässä kerroksessa.

Niskavuori on yksi suomalaisen teatterin kulmakivistä. Jotakin oleellista ja hyvää suomalaisesta teatterista viisiosainen näytelmäsarja kertoo jo sillä, että sen kirjoittaja Hella Wuolijoki oli maahanmuuttaja. Performanssiryhmän esitykselleen antama nimi sai olettamaan, että ryhmä on halunnut joka tapauksessa tarttua tämän herra Niskavuoren vanhuuttaan jäykän niskan harjaksiin ja ravistella oikein kunnolla.

Esityksen toiseksi viimeisessä, kaikki hyvän maun ja sopivaisuuden rajat ylittäneessä (he,he) kohtauksessa, tanssijat laittoivat juomapulloista värillisiä nesteitä anukseensa ja ruiskivat niitä sitten sulkijalihasten voimalla esiintymiskuution seinille ja toistensa päälle.

Hyvin oli tähdätty ja kyllä upposi! Provokaatiota voimistettiin vielä heiluttamalla minikokoisia Suomen lippuja ja läpsimällä niillä toisten tanssijoiden pakaroita. Kyllä, kyllä tämä suomalainen teatteritaide on aivan hanurista!

Itsestänikin tuntuu ajoittan, että suomalainen teatteri on todella jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Jopa sen entisestä vahvuudesta, kirjoitettuun sanaan perustuvasta puheteatterista on tullut mutinateatteria.

Jotenkin tästä umpiosta pitää päästä ulos ja näin myös tapahtui esityksen vapauttavassa loppukohtauksessa. Stenberg, Jansson ja Nyby leikkasivat terävillä veitsillä ja repimällä itsensä ulos valkoisen kuution ahtaista raameista.

Ruotsinkielinen teatteri oli jälleen raivannut meillä tietä teatterin avantgardelle.

Nakuna pyllyily tuskin palaa teattereihin 80-luvun malliin, vaikka esimerkiksi tanssija Sanni Kriikku on juuri organisoinut Helsingissä esityksen, jossa sekä tanssijat että muusikot esiintyvät alastomina. Toivon kuitenkin valtavan ilmaisuvoimainen ja eri taiteenaloja luovasti yhdistelevä performanssi saisi uusia tekijöitä myös vaatteet päällä.

Koronavuodet ovat olleet esittävän taiteen tekijöille ja varsinkin freelancereille taloudellisesti vaikeaa ja varmasti myös henkisesti hyvin ahdistavaa aikaa. Ehkä juuri sen takia monen – ja vielä niiden kaikkein lahjakkaimpien tekijöiden – katse on jäänyt tuijottamaan omaa napaa. Ihmisen identiteetti ei ole mikään monoliitti, vaan elävä ja orgaaninen aivan samalla tavalla kuin meidän fyysinen kehommekin.

Haloo! Euroopassa riehuu parhaillaan kammottava tuhoamissota ja jos ei ydinsota, niin ilmastomuutos tappaa meidät ennen pitkään, jos maailmanmeno ei muutu, jos emme tee mitään.

niXXXavuori

4 Floors of Whores ryhmän performanssi Tampereen teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 4.8.2022

Ohjaus työryhmä

Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski

Näyttämöllä Astrid Stenberg, Emilia Jansson, Herman Nyby

Vaara-kollektiivin hieno tulkinta teatterista yhteisönä jäi osittain kuulokynnyksen taakse – Ehkä puhetekniikan hienoudet ovat teatterissa enää vanhojen aikojen ilmeisen turhana pidettyä hapatusta

*Kuva Heikki Törmistä ja Elina Hietalasta on otettu esityksen päätyttyä näytöksen loppukumarrusten aikana. Kuva Matti Saarela*

Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema tarjosi ainakin periaatteessa kiinnostavan lähestymiskulman teatteriin. Turkan koulun käynyt näyttelijä Heikki Törmi on vaihtanut 30 vuotta kestäneen uran jälkeen ammattia ja työskentelee nyt terapeuttina.

Teatteri on yhteisön taidetta ja keskiviikkona Tampereen teatterikesässä oli mahdollisuus katsoa, miten tämän yhteisön vuorovaikutussuhteet toimivat taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

Törmi innostui reilut kymmenen vuotta sitten opiskelemaan hahmoterapiaa Tanskassa. Kymmenessä vuodessa siitä kehittyi hänelle uusi ammatti ja parhaillaan mies opiskelee psykologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka esityksen on käsikirjoittanut. Koollekutsujana on toiminut Törmi, mikä antaa luvan olettaa, että esityksen vuorosanat ja rakenne ovat syntyneet Törnin, hänen kanssaan näyttämöllä olleen Elina Hietalan ja ohjaaja Eino Saaren yhteistyönä. Oman panoksensa on tietenkin antanut myös esityksen koreografi ja keskustelija Kirsi Törmi.

Terapiassa ei keskustella luottamuksellisesti megafonit kourissa. Törmi ja Hietala näyttelivät ilman mikrofoneja, mikä oli varmasti ihan oikea ratkaisu. Katsojana toivoin kuitenkin heti esityksen alettua, että Saari ohjaajana sekä Hietala ja Törmi olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Hällä-näyttämön kolmannella penkkirivillä kaksikon vuorosanoista ei tahtonut saada oikein tolkkua, eikä kuuluvuus juuri parantunut, kun siirryin väliajan jälkeen eturiviin aivan rampin viereen istumaan. Meikäläisen kuulu ei toki ole enää parasta A-luokkaa, eikä oikeastaan edes sinne päin, mutta vaikeudesta saada näyttelijöiden puheesta selvää valittivat myös muut eturivissä istuneet.

En tiedä, millainen Vaara-kollektiivin kotinäyttämö Kajaanin Generaattori on. Tanssiteatteria varten rakennetulla Hällä-näyttämöllä kuuluvuusongelmia lisäsi näyttelijöiden asemointi. Hietala ja Törmi löysivät itsensä useassa kohtauksessa avaran näyttämön takimmaisesta nurkasta.

Ehkä modernin äänenvahvistustekniikan korkea laatu ja helppous ovat tehneet puhetekniikan harjoittamisesta ja vaalimisesta toisarvoisen asian teattereissa. Toisaalta jokainen tekninen välinen näyttelijän ja katsojan välissä on vahvaan vuorovaikutukseen perustuvassa taiteessa tavallaan liikaa. Varmasti teattereissa joudutaan tekemään myös usein vähemmän hyviltä tuntuvia kompromisseja tässä suhteessa, koska minun kaltaiseni vanhat homekorvat ovat viimekädessä jo omalla joukkovoimallaan aina oikeassa.

Oman terapiapalveluja tarjoavan yrityksensä verkkosivulla Törmi kertoo, että hän on paitsi hahmoterapeutti myös psykodraamaohjaaja. Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia eritellä näiden terapioiden hienouksia. Terapia ei ole teatteria.

Näyttelijän kuolema vakuutti minut kuitenkin siitä, että taiteilijoiden muodostamassa yhteisössä vallitsevat samat ryhmädynamiikan lajit kuin kaikessa muussakin inhimillisessä elämässä. On maailmaa syleilevää yhteisöllisyyden tunnetta, on vallan väärinkäyttöä, kiusaamista, on syviä ystävyyssuhteita ja inhokkeja, on kiihkeitä romansseja. Kiinnostavaa oli esimerkiksi se, että myös näyttämön puolella koetaan hämmentäviä hetkiä, epävarmuutta, jopa avuttomuuden tunteita aina neuroottisiin pelkotiloihin asti.

Yhteisön luova prosessi voi pysähtyä esimerkiksi päättämättömyyteen. Miksi pitää tanssia peruukki päässä ja vannehameessa barokkitanssia? Tätä motiivikonfliktia kuvattiin oikein sattuvasti heti väliajan jälkeen pitkällä retriitillä, jossa Hietala ja Törmi seisoivat yleisönsä edessä neuvottoman näköisinä hiljaisuuden vallitessa.

En ole ihan varma, pitääkö alun otaksumani siitä, että teatteritaiteen maisteri Törmi aloitti opiskelun Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johtajakaudella paikkansa. Turkan kausi Teakissa päättyi vuonna 1988. Näyttelijäliiton sivuilla Törnistä kerrotaan, että hänen ensimmäinen kiinnityksensä Kajaanin kaupunginteatteriin alkoi vuonna 1992.

Turkka, Jussi Parviainen ja Oulun teatteripäivillä paskanheittoperformanssin järjestänyt Jumalan teatteri ovat epäilemättä tehneet lähtemättömän vaikutukseen kokonaiseen teatterintekijöiden sukupolveen. Sen Törmi teki selväksi esityksen monologissa, joka myös kuului katsomoon asti.

Hieno kohtaus oli myös terapiaistunto, jossa pitkään naimisissa ollut pariskunta yritti löytää yhteistä kieltä siirtymällä fyysisesti yhä lähemmäksi. Ehkä jonkinlaisena allegoriana Törmin elämänvalinnalle ja uudelle uralle oli hänen kohtauksen päättänyt tokaisunsa: ”Otetaan sitten ero!”

Minua harmittaa Vaara-kollektiivin tekijöiden puolesta ja tietysti myös itseni puolesta. Näyttelijän kuolema oli tehty todella kiinnostavasta aiheesta.

Näyttelijän kuolema

Vaara-Kollektiivin esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 3.8.2022

Koollekutsuja Heikki Törmi

Ohjaus Eino Saari

Koreografi-keskustelija Kirsi Törmi

Pukuehdotukset Jaana Kurttila

Valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Dramaturgia ja lavastus työryhmä

Näyttämöllä Elina Hietala ja Heikki Törmi

Kinetic Orchestran Mistakes oli energistä ja ilmaisuvoimaista tanssiteatteria – Sen hurjissa, latautuneen energian purkauksissa koeteltiin myös esittämisen ja tanssijoiden fyysisiä rajoja

Mistakesin liikekieleen kuuluivat kekseliäät ja kauniit nostot selän yli. Niissä esityksen läheisyyden ja erillisyyden teemat saivat fyysisen vastineensa. Kuvassa Sanni Giordani ja Anni Koskinen, taustalla Oskari Turpeinen ja Kalle Lähde. Kuva Mikael Alfors/Kinetic Orchestra

Esitys alkoi tavallaan kuin varkain. Tanssijoiden veryttely ja lihasten lämmittelystä siirryttiin näyttäviin sooloihin ja duettoihin. Siten ryhdyttiin kuvaamaan läheisyyden ja erillisyyden muotoja. Ehkä kauneimmillaan esitys oli kohtauksissa, joissa paitansa riisuneet tanssijat muodostivat yhdessä vartaloillaan eräänlaisia kineettisiä veistoksia.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa Mandelin kuvasi ryhmän liikekieltä johdonmukaiseksi ja omaleimaiseksi. Johdonmukainen Mandelin on ollut ainakin siinä, ettei sukupuoli tälläkään kertaa määritellyt millään tavalla tanssijoiden rooleja esityksessä.

Tämä johdonmukaisuus torjui tehokkaasti alastomuuteen usein takiaisen tavoin kiinnittyvää seksismiä myös katsomon puolella.

Kinetic Orchestran liikekieleen kuuluivat myös tässä esityksessä painovoimaa uhmaavat nostot ja hypyt. Niissä testattiin fyysisten mahdollisuuksien rajoja ja ryhmän jäsenten ehdotonta luottamusta toinen toisiinsa.

Esityksessä kukki myös tälle ensemblelle tunnusomainen elämäniloinen ja leikkisä huumori. En tiedä paljastaako tämä tunnustus minussa piilevän sovinistin, mutta minusta kohtaukset, joissa tanssijoista pienikokoisin Anni Koskinen nosti itseään reilusti yli päätä pidemmän Kalle Lähteen tai ison Oskar Turpeisen selkäänsä kuin painovoimaa ei olisikaan, olivat sykähdyttäviä hetkiä.

Todella rajoille mentiin esityksen loppupuolella toteutetuissa rajuissa energianpurkauksissa, joissa tanssijat ottivat kehoistaan irti kaikki tehot niin, että vaipuivat lopulta kanveesiin huohottamaan.

Toipuminen tästä alkoi Koskisen kauniin lyyrisellä soololla.

Voi olla, että tanssi on myös tekijöille poikkeuksellisen palkitseva tapa tehdä esittävää taidetta. Jokainen tosissaan treenaava tietää, miten koukuttavaa kehon vieminen jaksamisen äärirajoille voi olla. Omien aivojemme erittämät mielihyvähormonit ovat parhaimmillaan todella stydiä kamaa.

Esityksen jälkeen järjestetyssä keskustelussa puhuttiin myös rajojen koetteluun liittyvistä riskeistä. Loukkaantumiset ovat kuitenkin harvinaisia, näin vakuutettiin.

Mistakes on monella tavalla juonikas nimi esitykselle. Yhteen sanaan on saatu pakattua esittävän taiteen estetiikan ydinajatus. Mikään taideteos ei voi olla täydellinen, ei ainakaan teoksen toteuttaneen taitelijan tai taitelijayhteisön omissa silmissä.

Täydellisyyteen kuitenkin voi ja pitää pyrkiä. Voin ainakin kuvitella, että koreografi Jarkko Mandelinin ja hänen työryhmänsä jäsenten taidekäsitys kulkee tällaisia latuja. Virheet ovat askelmia ja portteja uudelle tulkinnalle, uutta luovan prosessin pitkospuita.

Teos kantaesitettiin Oulussa viime vuonna ja tuolloin tekijät itse osasivat muotoilla samat kysymykset minua runollisemmin. Heidän mukaansa esityksessä tutkitaan virheiden ja epävarmuuden olemusta näyttämöllä.

Tanssitaiteelle on selvästi ominaista vahva yhteisöllisyys. Esityksen koreografia on käsiohjelman mukaan Mandelinin ja työryhmän eli esityksen tanssioilla Sanni Giordanilla, Mia Jaatisella, Anni Koskisella, Kalle Lähteellä ja Oskari Turpeisella yhteistyö.

Yhtä oleellinen osa esityksestä oli sen äänimaailma ja esityksen musiikin soittaneilla muusikoilla. Äänisuunnittelusta vastanneen Janne Hastin mukaan esityksen koreografiaa ei ole tehty musiikin ehdoilla, vaan myös esityksen musiikkia on muokattu koreografiaan liittyvien ideoiden pohjalta.

Mistakes

Kinetic Orchestran esitys Stoan Spring Break -festivaaleilla Helsingissä 12.5.2022

Koreografia Jarkko Mandelin ja työryhmä

Tanssijat Sanni Giordani, Mia Jaatinen, Anni Koskinen, Kalle Lähde, Oskari Turpeinen

Musiikki Janne Hast, Petri Kautto, Eero Tikkanen

Äänisuunnittelu Janne Hast

Puvustus Kirsi Gum

Valosuunnittelu Jukka Huitila

Tuotanto Kinetic Orchestra & JoJo – Olulun Tanssin Keskus Esitykseen sisältyi useita

Kinetic Orchestran punaisessa erämaassa kaikki kukat saivat kukkia – Aggression kuvauksesta lähteneen tanssiteoksen kohtauksista kasvoi ilmaisultaan rikas ja tavattoman kaunis kokonaisuus

Red Desert alkoi staattisella, veistoksellisella kohtauksella, joka tavallaan esitteli teoksen tanssijat. Sen jälkeen huikean määrän yksityiskohtia sisältäneiden kohtausten sarja. Tanssijat Sanni Giordani, Elisa Tuovila ja Mia Jaatinen osallistuivat myös triangeleillaan teoksen rikkaan äänimaiseman luontiin. Kuva Antti Kurola/Kinetic Orchestra

Tekijöiden mukaan Red Desert esityksen lähtökohtana on ollut ihmisen tunnerekisterin se ääripää, joka saa meidät näkemään punaista. Esitys käsittelee aggressiota ruumiillisena tapahtumana, energiana, suuntana, tunnelmana, universaalina dynaamisena ilmiönä.

Äärimmilleen viety aggressio on toki tunteiden autiomaa. Nyt Helsingissä ensikertaa Stoan Spring Break -festivaalissa esitetty Red Desert oli kuitenkin myös paljon muuta. Mia Jaatisen ja työryhmän yhdessä kehittämän koreografia sisälsi lähes luvuttoman määrän mieleen tarttuvia ja puhuttelevia liikesarjoja ja yksityiskohtia. Kokonaisuus oli ilmaisuvoimainen ja hyvin kaunis. Se kuvasi hyvin yhteisöllisyydestä syntyvää voimaa ja lumoa.

Jaatisen mukaan esityksen tavattoman rikas liikekieli ja sen lukemattomat eleet ja hienot nyanssit ovat syntyneet ja hioutuneet Jaatisen, Sanni Giordanin ja Elisa Tuovilan yhteisissä harjoituksissa improvisaation keinoin.

Ryhmän koheesion ja sen jäsenten vuorovaikutussuhteiden laadusta ei jäänyt epäilystä. Luovuus ja yhdessä koettu oivaltamisen ilo pulpahtivat tämän tästä esiin lämminhenkisen huumorin muodossa. Katsojana minulla oli ilo ja lupa oivaltaa ja myötä kokea tämä pakahduttava tunne olemassaolon riemusta.

Käsiohjelman mukaan inspiraation lähteenä teokselle on ollut Clarissa Pinkola Estésin kirja Naiset, jotka kulkevat susien kanssa. Estésin kirja julkaistiin vuonna 1992 ja siitä kasvoi yksi 90-luvun merkkiteoksista. Estés on jungilainen psykoanalyytikko, jonka mukaan jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta.

Tanssitaiteen kannalta merkittävää lienee myös se, että eleistä ja niiden kuvaamista merkityksistä syntyy kieli, jonka me osaamme jo ennen syntymäämme. Esityksen johtoteemaan oli helppo liittää esimerkiksi kohtaus, jossa tanssijat kiersivät näyttämöä kyynärpäistä hieman taivutetut kädet ylös kohotettuina ja sormet harallaan mahdollisimman suurikokoisiksi tekeytyen. Sen vastakohta oli liikesarja, jossa tanssijat kävelivät hieman kyyryssä kädet alas laskettuina kämmenet avoimina mahdollisimman pienikokoisiksi tekeytyen.

Meille tutussa käsitemaailmassa ja kuvastossa käsien nostaminen ylös on antautumisen merkki. Esityksen edellä kuvattujen kohausten tulkitseminen juuri päinvastoin ei kuitenkaan tuottanut mitään vaikeuksia. Käsien ylös nostaminen sormet harallaan ja oman vartalon suoristaminen mahdollisimman kookkaaksi ovat vallankäyttöön liittyvän aggression ja sen vastakohta alistumisen iättömiä merkkejä.

Meidän geneettisesti läheisimmät lajiserkkumme simpanssit ja bonobot eivät puhu äänteillä, mutta ne kommunikoivat tehokkaasti elekielellä. Englantilaisen Catherine Hobaiterin johtama tutkijaryhmä selvitti pitkän jaa vaativan seurantatutkimuksen avulla näiden eleiden merkitykset. Tutkijat löysivät 66 erilaista ilmaisua. Selvitys vaati vuosia kestäneitä kenttätutkimuksia ja pelkästään autenttisista tilanteista otettuja videotallenteita kertyi reilut 5000 tuntia.

Hobaiterin mukaan tutkijoiden kannalta hieman shokeeraavaa ja toisaalta hyvin valaisevaa oli se, että seurantatutkimuksissa tavalliset ihmiset, varsinkin lapset osasivat luonnostaan tulkita näitä ihmisapinoiden eleitä lähes yhtä pätevästi ja oikein kuin vuosia niiden merkitysten selvittämisen eteen töitä tehneet tutkijat.

Johtopäätös tästä spontaanista lukutaidosta oli ilmeinen. Meidän taitomme tulkita eleitä, kehon kieltä on myötäsyntyistä. Se on geeniperintöä yhteisiltä esivanhemmiltamme miljoonien vuosien takaa.

Red Desert

Kinetic Orchestran esitys Stoan näyttämöllä 11.5.2022

Koreografia: Mia Jaatinen ja työryhmä
Esiintyjät: Sanni Giordani, Mia Jaatinen ja Elisa Tuovila
Äänisuunnittelu: Josu Mämmi
Valosuunnittelu: Riikka Karjalainen
Tuotanto: Mia Jaatinen ja Kinetic Orchestra
Tukijat: Taiteen Edistämiskeskus, Samuel Huberin Taidesäätiö sekä Liisa Pentti+Co residenssi

Sanaton teatteri antaa tilaa katsojan omille assosiaatioille – Teatteri Telakan Metsän pelko oli hieno elämys

Airamin termospullot ja kontiosaappaat käyvät metsäsuomalaisuuden ikoneista. Karjalaisten kyykän perillinen mölkky on myös yhdenlainen ajankuva. Käsisahojen merkitystä tässä tarinassa oli vaikeampi arvata. Metsätöissä se kelpaa korkeintaan oksien katkomiseen. Esityksen skenografia oli runsaudessaan herkullinen. Pekko Käppi, Nadja Räikkä ja Alma Rajala hoitivat itse näyttämöllä myös esityksen toteutuksen. Kuva Jussi Virkkumaa/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan Metsän pelko oli lähes sanatonta teatteria. Tekijät ovat itse määritelleet sen kauhunukkemystikaaliksi.

Määritelmä on osuva. Ainakin minut esitys vei hetkessä keskelle sitä mysteeriä, jota kutsutaan lapsuudeksi. Se vei aikaa, jolloin illansuussa hämäränhyssyssä pilvet, puut ja pensaat muuttuivat ihmiskasvoisiksi jättiläisiksi ja hirviöiksi. Ulkoa kuuluvat metsän äänet ja tuoksut voimistuvat. Kodin ikkunan ulkopuolella alkavat liikkua salaperäiset ja väkevät voimat.

Esityksen visuaalinen toteutus ja sen äänimaailma muodostivat pysäyttävän kokonaisuuden. Ainakin minä olin jälleen pieni poika, joka keräsi rohkeutta katsoakseen ikkunasta ulos uskaltaakseen katsoa sitä, mikä tuntui peruuttamattomalta.

Puhetta esityksessä oli vain kahden lyhyen nauhoitteen verran. Molemmissa äänitteissä mies kertoi fantasiaansa alastoman naisen kohtaamisesta metsässä. Toisessa tarinassa unelmien fantasiaan liittyi myös voimakas aggressio.

Esitystä oli silti helppo seurata kertomuksena ja kaiken lisäksi hyvin vimmaisen tarinana. Esityksen käsiohjelmaan painettu motto on sitaatti kansantalouden tutkimuksen professori Jouko Hautalalta: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja tuhlannut niitä surutta!”

Suomi elää metsästä, mutta me suomalaiset olemme valmiita aina uudestaan myös puremaan tätä ruokkivaa kättä. Esityksen sahoin ja vesurein varustettu työporukka häärii huomioliiveissä raivaamassa linjaa uudelle tielle tai rakennuspaikalle. Öisin he näkevät painajaisia kättensä töistä. Taustalla soi Kirsi Ojalan uudelleensäveltämä vanhan virsikirjan virsi 280: (älä vaadi minua oikeuteen, Jumala, en voisi sitä kestää…).

Nukketeatteritaiteilija Heini Maarasen nuket olivat kuin suoraan unien maailmasta näyttämölle materialisoituneita olentoja. Erityisen vaikuttava oli yön painajaisissa esiintynyt hahmo, joka muistutti vastasyntynyttä, satavuotiasta vanhusta ja pystykorvineen myös jonkinlaista satumetsän eläintä samaan aikaa. Miettimisen aihetta antoivat myös valaistuihin vedellä täytettyihin lasiastioihin pakatut nukkehahmot. Ne olivat kuin suoraan jostakin lääketieteen kehitystä esittelevän museon kauhugalleriasta.

Esityksen dramaturgia ja visualisointi ovat syntyneet työryhmässä. Alma Rajala, Nadja Räikkä ja Pekko Käppi hoitivat myös toteutuksen näyttämöllä. Ohjaajaksi käsiohjelmassa on merkitty nukketeatteria eri produktioissaan tanssiin, puheteatteriin ja äänitaiteeseen yhdistävänä teatterin monitaitajana. Esityksen musiikista ja äänisuunnittelusta vastannut Käppi on kansanlauluperinteeseen erikoistunut etnomusikologi, opettaja ja muusikko, joka keikkailee K:H:H: L -nimisen yhtyeen kanssa. Esityksen valosuunnittelijaksi on merkitty Räikkä, Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnitteluosastolta valmistunut teatteritaiteen maisteri.

Metsän pelko kuuluu niihin teatterielämyksiin, jotka pysyvät todennäköisesti pitkään mielessä. Kun sanoja ja niiden kautta välittyviä merkityksiä ei ole, tilaa jää esityksen, tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua taideteoksen synnyttämille assosiaatioille katsojan mielessä lisää tilaa. Esitys vei minun ajatukseni kuvataidetta ja esittävää taidetta yhdistelevään performanssiin.

Metsän pelko

Teatteri Telakan esitys 26.4.2022

Dramaturgia, visuaalisuus ja esiintyminen Pekko Käppi, Alma Rajala, Nadja Räikkä

Ohjaus Alma Rajala

Valosuunnittelu Nadja Räikkä

Musiikki ja äänisuunnittelu Pekko Käppi

Nukkien suunnittelu ja toteutus sekä tarpeisto Heini Maaranen

Graafinen suunnittelu, esityskuvat, videot Jussi Virkkumaa

Vanhan virsikirjan virsi 280 uudelleensävellys Liisa Kaski

Ihminen on Jumalan kuva ja Jumala on kauneus – Kristian Smeds tekee ensemblensä kanssa meitä kaalinpäitä puhuttelevaa teatteria – Todellisuus kuitenkin varjosti esityksen raikasta olemisen iloa – Vilho Lammen ihailema profeetallinen murhaaja on astunut jälleen maailmanpolitiikan näyttämölle

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.

Katsokaa meitä!

Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.

Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.

Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.

Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.

Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.

Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.

Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.

Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.

Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.

Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.

Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta

Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.

Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.

*Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.*

Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.

Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.

Mikä kompositio! Mikä kontrasti!

Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.

Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.

Tämä taideteos on homeessa!

Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.

Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.

Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.

Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.

Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.

Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä. Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.

Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.

Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!

Jumala on kauneus

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022

Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds

Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds

Koreografi Antti Lahti

Dramaturgi Rosa-Maria Perä

Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu Vilma Mattila

Valosuunnittelu Jaakko Sirainen

Äänisuunnittelu Ville Aalto

Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä

Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti