Airamin termospullot ja kontiosaappaat käyvät metsäsuomalaisuuden ikoneista. Karjalaisten kyykän perillinen mölkky on myös yhdenlainen ajankuva. Käsisahojen merkitystä tässä tarinassa oli vaikeampi arvata. Metsätöissä se kelpaa korkeintaan oksien katkomiseen. Esityksen skenografia oli runsaudessaan herkullinen. Pekko Käppi, Nadja Räikkä ja Alma Rajala hoitivat itse näyttämöllä myös esityksen toteutuksen. Kuva Jussi Virkkumaa/Teatteri Telakka
Teatteri Telakan Metsän pelko oli lähes sanatonta teatteria. Tekijät ovat itse määritelleet sen kauhunukkemystikaaliksi.
Määritelmä on osuva. Ainakin minut esitys vei hetkessä keskelle sitä mysteeriä, jota kutsutaan lapsuudeksi. Se vei aikaa, jolloin illansuussa hämäränhyssyssä pilvet, puut ja pensaat muuttuivat ihmiskasvoisiksi jättiläisiksi ja hirviöiksi. Ulkoa kuuluvat metsän äänet ja tuoksut voimistuvat. Kodin ikkunan ulkopuolella alkavat liikkua salaperäiset ja väkevät voimat.
Esityksen visuaalinen toteutus ja sen äänimaailma muodostivat pysäyttävän kokonaisuuden. Ainakin minä olin jälleen pieni poika, joka keräsi rohkeutta katsoakseen ikkunasta ulos uskaltaakseen katsoa sitä, mikä tuntui peruuttamattomalta.
Puhetta esityksessä oli vain kahden lyhyen nauhoitteen verran. Molemmissa äänitteissä mies kertoi fantasiaansa alastoman naisen kohtaamisesta metsässä. Toisessa tarinassa unelmien fantasiaan liittyi myös voimakas aggressio.
Esitystä oli silti helppo seurata kertomuksena ja kaiken lisäksi hyvin vimmaisen tarinana. Esityksen käsiohjelmaan painettu motto on sitaatti kansantalouden tutkimuksen professori Jouko Hautalalta: ”Suomen kansa on aina vihannut metsiään ja tuhlannut niitä surutta!”
Suomi elää metsästä, mutta me suomalaiset olemme valmiita aina uudestaan myös puremaan tätä ruokkivaa kättä. Esityksen sahoin ja vesurein varustettu työporukka häärii huomioliiveissä raivaamassa linjaa uudelle tielle tai rakennuspaikalle. Öisin he näkevät painajaisia kättensä töistä. Taustalla soi Kirsi Ojalan uudelleensäveltämä vanhan virsikirjan virsi 280: (älä vaadi minua oikeuteen, Jumala, en voisi sitä kestää…).
Nukketeatteritaiteilija Heini Maarasen nuket olivat kuin suoraan unien maailmasta näyttämölle materialisoituneita olentoja. Erityisen vaikuttava oli yön painajaisissa esiintynyt hahmo, joka muistutti vastasyntynyttä, satavuotiasta vanhusta ja pystykorvineen myös jonkinlaista satumetsän eläintä samaan aikaa. Miettimisen aihetta antoivat myös valaistuihin vedellä täytettyihin lasiastioihin pakatut nukkehahmot. Ne olivat kuin suoraan jostakin lääketieteen kehitystä esittelevän museon kauhugalleriasta.
Esityksen dramaturgia ja visualisointi ovat syntyneet työryhmässä. Alma Rajala, Nadja Räikkä ja Pekko Käppi hoitivat myös toteutuksen näyttämöllä. Ohjaajaksi käsiohjelmassa on merkitty nukketeatteria eri produktioissaan tanssiin, puheteatteriin ja äänitaiteeseen yhdistävänä teatterin monitaitajana. Esityksen musiikista ja äänisuunnittelusta vastannut Käppi on kansanlauluperinteeseen erikoistunut etnomusikologi, opettaja ja muusikko, joka keikkailee K:H:H: L -nimisen yhtyeen kanssa. Esityksen valosuunnittelijaksi on merkitty Räikkä, Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnitteluosastolta valmistunut teatteritaiteen maisteri.
Metsän pelko kuuluu niihin teatterielämyksiin, jotka pysyvät todennäköisesti pitkään mielessä. Kun sanoja ja niiden kautta välittyviä merkityksiä ei ole, tilaa jää esityksen, tai pitäisikö tässä tapauksessa puhua taideteoksen synnyttämille assosiaatioille katsojan mielessä lisää tilaa. Esitys vei minun ajatukseni kuvataidetta ja esittävää taidetta yhdistelevään performanssiin.
Metsän pelko
Teatteri Telakan esitys 26.4.2022
Dramaturgia, visuaalisuus ja esiintyminen Pekko Käppi, Alma Rajala, Nadja Räikkä
Ohjaus Alma Rajala
Valosuunnittelu Nadja Räikkä
Musiikki ja äänisuunnittelu Pekko Käppi
Nukkien suunnittelu ja toteutus sekä tarpeisto Heini Maaranen
Graafinen suunnittelu, esityskuvat, videot Jussi Virkkumaa
Vanhan virsikirjan virsi 280 uudelleensävellys Liisa Kaski
Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus oli ajoittain hurjan fyysistä esittämistä. Kuvassa Akseli Lehtinen, Alexandra Oupornikova, Ville Hilska, Julius Susimäki, Veera Anttila, Juhana Hurme, Kate Lusenberg, Mauno Terävä, Milla Kaitalahti, Heikki Nousiainen. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri
Taideyliopisto Teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin Jumala on kauneus alkoi näyttävillä joukkokohtauksilla. Ensimmäisessä kohtauksessa esityksen 12 näyttelijää seisoivat ensin näyttämöllä rivissä ja sitten he ryhmittyivät joukoksi näyttämön eteen rakennetulle ulokkeelle.
Katsokaa meitä!
Sen jälkeen tästä joukosta säteilevä energia päästettiin valloilleen. Näyttämöllä juostiin, hypättiin narua, painittiin, miekkailtiin ja tanssittiin. Hurja fyysinen esittäminen ja tekemisen ilo saivat myös katsomossa aikaan todella voimakkaan tunteen läsnäolosta. Illuusio oli hykerryttävä. Tämä oli jotakin ainutkertaista, raikasta ja hauskaa.
Nuoret näyttelijätaiteen kolmannen vuosikurssin opiskelijat näyttivät meille näytelmän ensimmäisissä kohtauksissa, miten heistä on muotoutunut opintojen ja yhdessä tehtyjen harjoitusten kautta yhteisö, ensemble, jossa lahjakkuudet täydentävät ja tukevat toinen toisiaan.
Jumala on kauneus perustuu Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin, jonka pohjalta esityksen ohjannut Kristian Smeds on kirjoittanut käsikirjoituksen. Rintalan romaani kertoo juttuja liminkalaisesta taiteilijasta Vilho Lammesta, mutta jo kirjansa ensilehdellä kirjailija muistuttaa, ettei kirja ole Lammen elämänkerta tai edes fiktiivinen elämänkertaromaani, vaan romaani kauneuden kokemisesta.
Rintala on haastanut romaninsa esilehdellä kolmella sanalla meidän kaikki vakiintuneet käsityksemme taiteesta ja sen kokemisesta. Ei siis ihme, että Smeds on tarttunut tähän aiheeseen ja tekstiin nyt jo kolmannen kerran, ja tällä kertaa Teatterikorkeakoulun näyttelijätaiteen professorina opiskelijoidensa kanssa.
Ensimmäisen version näytelmästä Smeds toteutti perustamansa Teatteri Takomon ensemblen kanssa vuonna 2000. Vuonna 2008 Smeds teki uuden tulkinnan näytelmästä lähes samojen näyttelijöiden kanssa Kansallisteatteriin. Esitys lähti Kansallisteatterista myös kiertueelle ja tämän arvion kirjoitin siitä esityksen vierailtua Lappeenrannan kaupunginteatterissa.
Rintalan kirjan Lampi on Limingan vuosinaan luontomystikko, jota vaivaa riittämättömyyden tunne. Ihminen on luonnon täydellisen kauniissa freskossa tahra tai värivirhe. Todellinen kauneus on jotakin, jota ihminen ei voi saavuttaa omilla töillään. Tämän myös Smedsin ensemblensä kanssa tekemän uuden sovituksen alakuloinen ja kysymyksiä herättävä perusjuonne, joka jatkuu aina näytelmän taiteilijan 38-vuotinaa tekemään itsemurhaan asti.
Toisaalta Smeds kuvasi työryhmineen taiteen tekemisen ja kokemisen dialogista luonnetta. Osuvassa kohtauksessa näytelmän Lammen malleikseen värväämät kaksi lasta keskustelevat taiteilijan kanssa sekä omina itsenään että maalaukseen vangittuina kauneuden maailman asukkaina.
Sille Rintala tai Smeds eivät mahda mitään, että meillä ihmisillä on pinttynyt tapa jäsentää maailmaa tarinoiden kautta. Näissä tarinoissa toimijoita ja yleensä myös toiminnan kohteita ovat elävät, kuolleet ja keksitytkin henkilöt. Jopa meidän kristittyjen Jumala on ainakin Vanhan testamentin perusteella varsin ikäviä luoneenpirteitä omaava isä.
Myös Smedsin tulkinnasta kauneuden kokemisesta kasvaa kuin varkain se tavallinen tarina väärinymmärretystä ja ihmisten hyljeksimästä taiteilijanerosta. Voi toki olla, että myös Lampi itse koki olevansa jonkinlainen pohjoispohjalainen versio Vincent van Goghista, mutta mikään nälkätaiteilija hän ei ollut. Lampi sai säännöllisesti taiteilija-apurahoja ja eleli sukutilallaan aikalaisiinsa verrattuna kohtuullisen hyvin toimeentulevan miehen elämää. Hänen maaluksiaan ei ehkä arvostettu hänen elinaikanaan Limingalla tai Oulussa, mutta Moskovassa, Riiassa, Berlinissä, Düsseldorfissa ja Hampurissa ne kelpasivat suurten kansainvälisten taidenäyttelyjen kuraattoreille.
Lampi hurahti monien muiden aikalaistensa tavoin ihailemaan Benito Mussolinia ja Italian fasisteja. Hän oli muun muassa mukana perustamassa Isänmaallisen kansanliikkeen Limingan paikallisyhdistystä. Tätä elämänvaihetta näytelmässä kuvattiin Lammen ekspressionistisen kauden maalauksen Mestaaja kautta.
Kohtauksessa Veera Anttilan tulkitsema Lampi puhuu murhaajista ja frofeetallisista murhaajista. Näytelmän Lampi käytti esimerkkinä valtiomiestason murhaajasta Raamatun profeetta
Vuoden 1929 pörssiromahduksen aiheuttaman kaaoksen aikana taiteilijat ja muut intellektuellit innostuivat suurin joukoin Mussolinin fasismista ja Adolf Hitlerin kansallissosialismista. Ja lähes yhtä voimakasta vetoa äärioikealle tuntevat jälleen yllättävän monet koulutetut ja ainakin periaatteessa täysijärkiset ihmiset. Eikä mikään ole muuttunut. Maailmanhistorian näyttämölle on jälleen astunut uusi profeetallinen murhaaja.
Mestaaja-kohtauksen loppuhuipennuksessa tällaisia kaalinpäitä toki listitään oikein urakalla. Anttila käytti kohtauksessa astalona pesäpallomailaa. Smedsin sydämen palo kuvataiteeseen näkyi tässä esityksessä aiheen valinnassa ja ilmaisussa. Teatterin tekeminen on siinä missä kuvanveistokin luovaa käsityötä. Pesäpallomailan ohella näyttelijän keteen istuvat puukot ja puntarit, kirveet ja vesurit.
Jumala on kauneus produktion ensemble on koottu Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin opiskelijoista. Kuvassa Nana Saijets ja Alexandra Opornikova pesemässä näytelmän pyykkiä.
Lammen vuonna 1931 tekemä matka Pariisiin oli ilmeisesti hyvin käänteentekevä kokemus hänen elämässään ja urallaan. Lampi vietti paljon aikaa Louvren taidemuseossa ja hän opiskeli kasi kuukautta kestäneen matkansa aikana Académie Colarosissa.
Vuoden 2008 Kansallisteatterin esityksessä Taisto Reimaluodon tulkitsema Lampi hiihti Pariisiin voimaantumaan perkeleitä sadatellen. Lauantain ensi-illassa Pariisin matkasta kertova kohtaus oli myös korostetun koominen, mutta sävyltään itseironiassaan lannistava. Kohtauksessa näyttelijä, jota nimeä en tässä uskalla arvailla, teki roolin, jossa Lampi ihaili Louvressa hollantilaisen taiteen osastolla Johannes Vermeerin maalausta Palvelijatar silmät sikkaralla ja välillä kellahtamalla selälleen kanveesiin silkasta kokemisen riemusta.
Mikä kompositio! Mikä kontrasti!
Hieman arvoituksellinen oli Pariisiin sijoitettu kohtaus, jossa Andy Warholin oloinen taiteilijahahmo kutsui hengenheimolaisiaan kavalkadiin. Hullunkurisiin glamourvetimiin pyntätyn joukon taidehappening päättyi hurmaavaan joukkoitsemurhaan näyttämöllä.
Näytelmän itseironinen pohjavire huipentui kohtaukseen, jossa oululainen porvari eksyy ostajan hahmossa Lammin taidenäyttelyyn ensimmäisenä kävijänä viikon odottelun jälkeen. Kohtaukseen on kerätty lähes kaikki taiteilijan ja ostajan välisiä suhteita kuvaavan tarinaperinteen kliseistä Smedsin omilla lisämausteilla. Tämän yksityiskohdan Smeds on ehkä napannut omien taiteilijaystäviensä kokemuksista.
Tämä taideteos on homeessa!
Rintala kirjoitti romaninsa tuohtuneena siitä, että liminkalaiset käyttivät hänen mukaansa Lammen vanerille maalattuja mestariteoksia tikkatauluina. Smedsin näytelmässä kyläläiset suhtautuvat Lampeen vihamielisesti. Näytelmän Lampi ei ole ainakaan täydellisesti sisäänpäin kääntynyt introvertti, vaan hän yrittää päästä kyläläisten kanssa vuorovaikutukseen. Hänen kuitenkin torjutaan tylysti, koska hän on kyläläisten mielestä hullu.
Vaikka näytelmän tanssikohtauksessa puhutaan piikojen panemisesta, niin näytelmän kuin taidehistorioitsijoiden kuvaaman Lammen elämästä näyttää puutuneen kokonaan seksuaalisuuteen liittyvät ulottuvuudet. Se alkoi esityksen aikana askarruttaa. Jopa Vincent van Gogh osoitti romanttisia tunteita ainakin siinä määrin, että leikkasi palan korvastaan ja antoi sen ihastukselleen, majatalonsa palvelijattarelle.
Lammen kokeman toiseuden taustalla oli hänen identiteettinsä ja se oli tietenkin korotetusti taiteilijan identiteetti. Kuvataiteilijaksi ryhdytään, vaikka se yhä vielä altistaa ihmisen usein elinikäiselle köyhyydelle, koska sisäinen palo ei anna mahdollisuutta tehdä muunlaista valintaa. Taiteilijan ura ei kuitenkaan johda ketään yhteisöstä eristämisen. Ehkä Lammen kohdalla oli myös muita tekijöitä. Oulun seutu ja varsinkin Liminka olivat ennen sotia ja ovat edelleen lestadiolaisten ja uskonnollisen ahdasmielisyyden luvattua maata.
Myös Lammen omasta mielestä hänessä oli jotakin pahasti vialla. Taiteilija poti vakavaa luulosairautta. Lääkärien vakuuttelut eivät saaneet häntä vakuuttumaan terveydestään. Lääketieteessä tällaista mielen sairautta kutsutaan hypokondriaksi. Ehkä näytelmän Warholin kaltainen androgyyni hahmo voi olla hyvä arvaus Lammen vaivojen perimmäisestä syystä.
Näytelmä päättyi huikean alun tavoin vapautuneeseen ja vapauttavaan fyysiseen irrotteluun. Kaikki kaksitoista näyttelijää juoksivat Studion Pasilan hyvin leveän näyttämön reunasta reunaan härkälaumana yhä uudestaan. Se oli riemastuttavaa seurattavaa. Mutta ehkä tähänkin kohtaukseen liittyi pieni ironian piikki. Lammen ainoa yksityisnäyttely vuonna 1931 näyttely Oulussa oli suuri yleisömenestys.
Jumala on kauneus oli tyhjän tilan teatteria. Näyttämön ainoat esineet olivat soittimien ja astaloiden ohella kolme jakkaroiden päälle nostettua ratapölkkyä. Myös puvut ja maskeeraukset olivat tarkoin harkittuja. Puvut olivat arkivaatteita ja maskeerauksesta kävivät ponnistelun iholle pusertamat hikikarpalot.
Yhdessä, näyttämön eteen rakennetulla ulokkeella seisoessaan näistä uraansa aloittelevista nuorista taiteilijoista välittyi jotakin, joka sai ainakin minussa aikaa voimakkaan sisäisen vavahduksen. Kauneus on vaikeasti määriteltävä asia siinä missä jumalakin. Kun kauneutta kohtaa elämässä, sen näkee, kuulee, haistaa, maistaa ja ennen muuta tuntee syvällä sisimmässään.
Ehkä tämä selittää myös näytelmän arvoituksellisen kavalkadin Pariisissa, yllättävän hyppäyksen 1960-luvun poptaiteeseen. Maalarimestari Smeds veti ihmisen yhteisöllistä kauneutta näytelmän alussa kuvanneen kuvaelman kylkeen kontrastivärin: Mikä kontrasti! Mikä kompositio!
Jumala on kauneus
Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa 23.4.2022
Käsikirjoitus Paavo Rintalan kirjan pohjalta Kristian Smeds
Dramatisointi ja ohjaus Kristian Smeds
Koreografi Antti Lahti
Dramaturgi Rosa-Maria Perä
Lavastus Kristian Smeds ja Katariina Kirjavainen
Pukusuunnittelu Vilma Mattila
Valosuunnittelu Jaakko Sirainen
Äänisuunnittelu Ville Aalto
Musiikin sävellys ja sovitus työryhmä
Näyttämöllä Akseli Lehtinen, Juuso Timonen, Ville Hilska, Alexandra Oupornikova, Veera Anttila, Mauno Terävä, Kate Lusenberg, Juhana Hurme, Heikki Nousiainen, Julius Susimäki, Mauno Terävä, Nana Saijets, Milla Kaitalahti
Julia Lappalainen ja Ella Mettänen kantoivat esityksessä oman kroonisen kipunsa symboleina näyttämöllä mukanaan eineitä, jotka ehkä kuvasivat myös heidän kokemansa kivun luonnetta. Lappalaisen symboliesine oli putkimainen tyyny ja Mettäsen esine suuri nauhakerä. Kuvassa taustalla on esityksen muusikko ja musiikin säveltäjä Antti Autio. Kuva Noora Geagea/Teatteri Takomo
Teatteri Takomon Kipeän esityksen käsikirjoittajat Julia Lappalainen ja Ella Mettänen ovat itse eläneen vuosia kroonisen kivun kanssa. Tekijöiden omista yksilöllisistä elämänkokemuksista lähtevää näköalaa oli esityksessä laajennettu muiden kroonisesta kivusta kärsivien ihmisten haastatteluilla ja perehtymällä aihetta käsittelevään kirjallisuuteen. Käsiohjelmaan painettu tärkeimpien kirjallisten lähteiden lista oli kunnioitusta herättävän pitkä.
Lappalaisen ja Mettäsen lisäksi käsikirjoituksen kirjoittamiseen on osallistunut Antti Lehtinen. Hän on toiminut näytelmän esitysdramaturgina. Esitykselle ei ole käsiohjelmassa nimetty ohjaajaa.
Tekijät itse ovat määritelleet näytelmän tragikomediaksi. Tämä luonnehdinta osui torstain ensi-illassa varmasti ainakin niihin katsojiin, jotka ovat itse joutuneet kroonisen kivun takia suomalaisen terveydenhoitojärjestelmän rattaisiin apua etsiessään.
Määritelmät eivät tietenkään ole tärkeitä. Itsestäni tuntuu siltä, että olimme torstaina mukana laadukkaasti toteutetussa kyläteatteriesityksessä.
Kroonisesta kivusta kärsivien haastattelut ja laajan tausta-aineiston käyttö tekivät esityksestä myös dokumenttiteatteria. Tässä suhteessa tämän modernin kyläteatterin muotokieli muistutti jossain määrin television dokumentteja. Asiapuheen ja henkilökohtaisen tilityksen lomaan oli liitetty näyteltyjä dramatisointeja.
Tavallaan Kipeä esitys oli myös teatteria teatterista. Lappalainen ja Mettänen näyttelivät pääsääntöisesti itseään. Eikä perinteisessä kyläteatterissa muuten kaiketi voi toimiakkaan, kun kaikki kyläläiset joka tapauksessa tuntevat toisensa. Näyttelijä roolihenkilön takana häviää näkymättömiin vasta, kun naamiot asetetaan kasvoille. Tämä teatterin efekti tuli hienosti näkyviin kohtauksessa, jossa Lappalainen ja Mettänen näyttelivät Frida Kahloa ja Virginia Woolfia.
Omakohtaisia kokemuksiaan kroonisesta kivusta käsitelleissä kohtauksissa Lappalainen ja Mettänen korostivat omaa ammatillista identiteettiään. Tämä oli varmasti ihan perusteltu ratkaisu. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja sitoutuminen omaan työyhteisöön varmasti poikkeuksellisen voimakasta.
Näyttelijöitä ja tässä esityksessä välillä konnan rooliin laitettuja lääkäreitä yhdistää ainakin se, että ammatista tulee jo koulutusvaiheessa poikkeuksellisen voimakkaasti osa omaa identiteettiä.
Kroonisista kivuista kärsiviä on Suomessa varmaan satojatuhansia. Raskasta ruumiillista työtä tekevien osalta tällaisten kipujen alkaminen ennemmin tai myöhemmin on lähes vääjäämätöntä. Lappalainen ja Mettänen korostivat näyttelijäntyön fyysistä vaativuutta. Setien ja miksei myös tätien pitää jaksaa heilua näyttämöllä vielä eläkeiän kynnykselläkin.
Toisaalta kysymys oli myös täydellisyyden vaatimuksesta. Teatterissa vaikuttavat samat markkinavoimat kuin muuhunkin yhteiskunnalliseen todellisuuteen ympärillämme. Näyttelijät eivät ole teatteri-instituutiolle vain taiteilijoita, vaan myös tuotannon tekijöitä, joiden laatua valvotaan jo teatterikoulujen opiskelijavalinnoissa.
En tiedä varmasti, mutta veikkaan, ettei näyttelijän ammattiin johtavaan koulutukseen ole vielä koskaan halittu pyrkijää, jolla on jokin näkyvä fyysinen vamma.
Frida Kahlo on ikoninen hahmo taiteessa. Kahlo sairasti lapsena polion ja lukiolaisena hän joutui raitiovaunuonnettomuuteen, jossa terästanko lävisti hänen ruumiinsa. Kahlo kärsi voimakkaista fyysistä kivuista koko ikänsä.
Kipeän esityksen taiteen ja kroonisen kivun suhdetta kuvaava ydinajatus lausuttiin julki Kahlon taiteilijanuran kautta. Mettäsen sanoin Frida Kahlo ei tehnyt kivuistaan suurta taidetta, vaan hän teki maailmanluokan taidetta, koska oli suuri taiteilija.
Samalla tavalla Mettänen suhtautuu omaan krooniseen kipuunsa. Sanna Vilkmanin Ylelle tekemässä haastattelussa hän sanoo, että on julmaa vaatia, että kärsimyksen pitäisi jalostaa.
Toisaalta me elämme kuitenkin kulttuurissa, jonka valtauskonnon symbolina, sen pelastusopin merkkinä käytetään antiikin Roomassa raakaakin raaemman kidutusteloituksen teloitusvälinettä.
On varmasti niin, että krooninen on erilainen ominaisuus kuin silmien väri. Sosiaalisessa mielessä krooninen kipu on näkymätöntä toiseutta. Jos kivulle ei löydy koululääketieteen keinoin syytä, kroonisista kivuista kärsivä joutuu kohtamaan myös kaikki ne asenteet ja ennakkoluulot, joita mielenterveyden ongelmista kärsivät joutuvat kohtamaan.
Kipeässä esityksessä Lappalainen ja Mettänen tekivät oman kipunsa näkyviksi symbolisilla esineillä. Esityksen puvustus on työryhmän yhdessä suunnittelemaa.
Kipeä esitys
Teatteri Takomon kantaesitys 17.3.2022
Käsikirjoittajat Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Lehtinen
Näyttämöllä Julia Lappalainen, Ella Mettänen ja Antti Autio
Esitysdramaturgi Antti Lehtinen
Säveltäjä Antti Autio
Valosuunnittelija Riikka Karjalainen
Äänisuunnittelija Jani Orbinski
Tilasuunnittelija Henri Tuulasjärvi
Videosuunnittelijat Tinja Salmi ja Riikka Karjalainen
Lehman-trilogian vahvuuksiin kuului huikean hieno näyttelijäntyö. Dialogin verbaalista ilotulitusta täydensi voimakas fyysinen esittäminen. Timo Torikka, Juha Sääski ja Jussi Lehtien ovat setiä, jotka jaksavat yhä heilua. Kuva Alisa Javits/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin Lehman-trilogian esitys kesti keskiviikkona väliaikoineen lähes neljä tuntia. Silti jokainen hetki, jonka Jussi Lehtonen, Juha Sääski,Timo Torikka ja Maija Ruuskanen olivat näyttämöllä, tuntui merkitykselliseltä. Näin vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja avartavaa teatteri voi parhaimmillaan olla!
Teatteri on taideyhteisön tekemää taidetta ja Lehman-trilogia oli loistava tämän esteettisen kokonaisuuden kaikilla osa-alueilla.
Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Työväen Teatterin yhteistuotantona toteutettu esitys perustuu italialaisen Stefano Massinin briljanttiin käsikirjoitukseen. Lehman-trilogia on kronikka Lahmanin pankkiirisuvun vaiheista. Samalla se on myös kuvaus modernin kapitalismin synnystä Yhdysvalloissa. Tarina alkaa siitä, kun baijerilaisen kirjakauppiaan poika Hayam Lehman saapuu siirtolaisena New Yorkiin vuonna 1844 ja päättyy suvun luoman rahaimperiumin tuhoon Lehman Brothers Holding yhtiön konkurssissa vuonna 2008.
Tuosta konkurssista alkoi vuoden 2008 finanssikriisi ja uusia aika, jota me nyt elämme. Alkoivat uudet vaaran vuodet.
Toinen esityksen vahvuuksista oli Davide Giovanzanan ajateltu ja tarkka ohjaus. Kohtausten ajoitus oli tarkkaa tekemistä. Esityksellä oli kiihkeä rytmi eikä sen tempossa voinut havaita mitään herpautumista, vaikka näytelmän suomenkielisestä kantaesityksestä Espoon kaupunginteatterissa on kulunut jo puoli toista vuotta.
Massini kuvaa yhden suvun kautta modernin kapitalismin syntyä ja kehitystä tavalla, jossa on kaikki draaman elementit. Esityksessä oli mukana kuitenkin myös aimo annos huumoria, joka liittyi Lehmanin veljesten ja myöhemmin sukupolvien vaihtuessa isien ja poikien välisiin suhteisiin sekä juutalaiseen tapakulttuuriin.
Esityksen kolmas vahvuus oli huikean hieno näyttelijäntyö. Näytelmän dialogi oli ryöppyävää puhetta, jota riitti, riitti ja riitti. Kaiken lisäksi jokainen lause, jokainen virke ja jopa yksittäinen sankin oli ladattu merkityksillä.
Eikä siinä kaikki, vaan verbaalisen vyörytyksen lisäksi näyttelijäntyö oli myös vahvaa, ajoittain suorastaan raivokasta fyysistä esittämistä. Lehman Brothers pankin pitkä kuolemantanssi reivattiin rajun teknomusiikin tahdissa. Lehtonen, Sääski ja Torikka ovat ilmiselvästi setiä, jotka yhä jaksavat heilua.
Neljäs elementti täydellisyyttä hipovassa kokonaisuudessa oli Maija Ruuskasen, Tommi Koskisen, Pietu Pietiäisen, Joona Petterssonin ja Tinde Lappalaisen suunnittelema skenografia. Näytelmän tematiikka toistui ja kertautui esityksen näyttämökuvissa poikkeuksellisen informatiivisella ja ajatuksia herättävällä tavalla.
Näytelmän alussa näyttämöllä seisoi jättikokoinen, nelikulmainen dreidel-hyrrä. Tällaista hyrrää käytetään juutalaisen hanukka-juhlan aikana leikkimielisessä uhkapelissä. Hyrrän kylkiin painetut hepreankielen aakkoset kertovat onko pelaaja voittanut tai hävinnyt riippuen siitä, mille kyljelle hyrrä on kaatunut pyörimisen loputtua. Kysymys on siis satumaan perustuvasta onnenpelistä. Giovanzanan tekstissä Philip Lehman pelaa myös menestyksellä kolmen kortin peliä, jossa voittaa arvaamalla, mikä kolmesta nurin päin käännetystä kortista on oikea.
Kapitalismissa rikastuminen vaati sekä taitoa että kykyä sietää epävarmuutta. Pörssikeinottelu on nuorallakävelyä pilvenpiirtäjien välille pingotetulla nuoralla. Nämä ominaisuudet eivät kuitenkaan vie alkua pidemmälle ellei pörssipelien pelaajalla ole myös onnea.
Ruuskanen soittaa pianoa ja syntetisaattoria näyttämöllä. Tekijöiden mukaan hänen läsnäolonsa näyttämöllä korostaa sitä, että talous on ollut ja on yhä miesten maailma. Puherooli näytelmässä on vain Bobbie Lehmanin ensimmäisellä vaimolla Ruthilla, jota näytelmän näissä kohtauksissa näyttelee Lehtonen.
Käsiohjelman pitkässä esipuheessa Giovanzana kertoo produktion synnystä ja tavoitteista. Ensemble haki vastauksia kysymyksiin, miksi talous on yhä miesten maailma ja kuka omistaa talouden?
”Oli tahtotila ymmärtää jotakin erittäin monimutkaista ja halu jakaa se muiden kanssa. Tämä kyseinen, erittäin monimutkainen asia sanelee pääosan toiminnastamme ja märittää työtä, jopa identiteettiä”, hän kirjoittaa.
Vastauksia näihin kysymyksiin tekijät ovat hakeneet haastattelemalla talouden, tieteen, taiteen ja journalismin nimekkäitä edustajia. Esityksessä on mukana videolla fyysikko Syksy Räsänen, Journalisti-lehden päätoimittaja Maria Pettersson, Aalto-yliopiston taloustieteen professori, entinen Suomen Pankin johtokunnan jäsen Seppo Honkapohja, valtiotieteiden tohtori Sixten Korkman, kuvataiteen tohtori Teemu Mäki, ohjaaja, toimittaja Susanna Kuparinen ja VTT:n maailmanpolitiikan ja poliittisen talouden tutkija Matti Ylönen vastaamassa tekijöiden kysymyksiin.
Massinin näytelmän valinta tämän tutkimusprojektin tekstiksi on oikeastaan jo tavallaan myös vastaus ensimmäiseen kysymykseen. Suurpääoman keskittymät ovat länsimaissa patriarkaalisen hegemonian viimeisiä linnakkeita. Ei liene sattuma, että maailman rikkaimmat ihmiset ovat lähes kaikki tyynni miehiä.
Tekstistä löytyi vastuksia myös työryhmän toiseen kysymykseen. Ratkaiseva käänne tapahtui jo 1800-luvulla. Lehmanin veljesten liikeidea muuttui sattuman, Alabaman puuvillaplantaaseilla syttyneen tuhoisan tulipalon jälkeen. Puuvillan kauppiaista tuli puuvillan välittäjiä.
Tämän käänteen jälkeen markkinoilla on syntynyt yhä monimutkaisempia sopimusjärjestelyjä, niin kutsuttuja finanssituotteita, joiden ristikkäiset vastuusuhteet ovat äärimmäisen monimutkaisia. Niihin liittyy aina epävarmuutta ja arvaamattomuutta, koska erilaisten johdannaisten kauppa on kirjaimellisesti vedonlyöntiä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Ahneus toisaalta ja tarve suojautua riskeiltä toisaalta ovat yhdessä kutoneet lähes läpinäkymättömän verkon finanssitalouden ylle. Tämä huono läpinäkyvyys teki myös mahdolliseksi sen megaluokan huijauksen, johon Lehman Brothers pankki lopulta kaatui.
Vuonna 2008 Suomen bruttokansantuote laski kahdeksan prosenttia ja me nuolemme yhä tuon kriisin aiheuttamia haavoja. Yhdysvalloissa finanssikriisin aiheuttama katkeruus nosti Donald Trumpin johtamat populistit valtaa neljäksi vuodeksi eikä taistelu demokratian kohtalosta maassa ole vieläkään ohi.
Talous on äärimmäisen monimutkainen vuorovaikutussuhteiden ja sitoumusten verkosto. Voi olla, että finanssikriisi on myös Ukrainan sodan taustalla. Euroopan unionin vaikeudet ja yhteisvaluutta euron räpiköinti kriisistä toiseen ovat osaltaan saaneet Venäjän presidentin Vladimir Putinin tekemään kohtalokaan virhearvion.
Nyt on tapana toistella anekdoottia Josif Stalinista. Tässä anekdootissa Stalin luonnehtii Adolf Hitleriä nerokkaaksi peluriksi, joka ei osannut lopettaa ajoissa. Lehman-trilogiassa Philip Lehman, joka oli kaataa pankkinsa vuoden 1929 pörssiromahdukseen ja pankin viimeinen toimitusjohtaja Richard Fuld olivat pelureita, jotka eivät osanneet lopettaa ajoissa.
Talous ja politiikka kulkevat Lehman suvun historiassa käsi kädessä. Tämä epäpyhä liitto teki myös mahdolliseksi Yhdysvaltojen asuntomarkkinoiden subprime-lainat, joista finanssikriisi sai alkunsa.
Tämän päivän polttava kysymys on se, osaako Putin lopettaa pelinsä ajoissa?
Juutalainen tapakulttuuri ja siihen liittyvät rituaalit ovat meille tapakristityille yleensä silkkaa hepreaa. Näytelmän käsiohjelma kannattaa ehdottomasti ostaa. Siitä on apua näytelmän rikkaan sisällön ymmärtämisessä.
Lehman-trilogia
Tampereen Työväen Teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 16.3.2022
Käsikirjoitus Stefano Massini
Suomennos Elina Suolahti
Ohjaus Davide Giovanzana
Sävellys ja äänisuunnittelu Maija Ruuskanen
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Valosuunnittelu ja teknillinen päällikkö Pietu Pietiäinen
Videosuunnittelu ja haastattelut Joona Pettersson
Lavastus ja pukusuunnittelu Tinde Lappalainen
Tuottaja Luc Gérardin
Näyttämöllä Jussi Lehtonen, Juha Sääski, Timo Torikka, Maija Ruuskanen
Nimiroolia Mikko Räsäsen tulevaisuudessa näytteli Martti Suosalo. Perjantain ensi-ilta oli Suosalolle jo toinen suuri ensi-iltarooli samalla viikolla. Keskiviikkona hän näytteli Tampereen Teatterin ensi-illassa Vladimirin roolin Samuel Beckettin absurdissa näytelmässä Huomenna hän tulee. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin Mikko Räsäsen tulevaisuus on mukavalla tavalla hyvin perinteinen näytelmä. Käsikirjoittaja Mika Ripatti on kirjoittanut uskottavien roolihahmojen ympärille tarinan, joka alkaa konfliktista, johtaa kehittelyjen kautta dramaattiseen käänteeseen ja päättyy seesteiseen loppuhuipentumaan. Tämä kaava on meille tuttu paitsi teatterista myös elokuvista.
Näytelmän esteettinen ydin syntyi hyvästä näyttelijäntyöstä. Ohjaajana Heikki Kujanpää oli antanut tarinalle tilaa kehittyä ja kypsyä. Kehykset ensi-illan esitykselle saatiin upeasta ylöspanosta, jossa oli käytetty kaikkia suuren näyttämön teatteritekniikan antamia mahdollisuuksia täysimääräisesti hyväksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat todella komeita. Näyttämölle tuotuna viemärityömaa tarjosi tällä kertaa esteettisesti huikean näköalan.
Ripatilla on katutason näkökulma tarinaansa. Ripatti ei ole vain näytelmäkirjailija, vaan hän tienaa leipänsä Helsingin kaupungin rakentamispalvelun Staran etumiehenä.
Ripatin näytelmän maailmankuvaa voi sen kaikessa yksinkertaisuudessa kuvata hieman naiiviksi. Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Väinö Linnaa syytettiin aikalaiskritiikeissä maailman kuvaamisesta sammakkoperspektiivistä. Ripatti on minusta osoittanut, että viemärikaivannon pohjalta voi tehdä teräviä havaintoja todellisuuden luonteesta siinä missä juoksuhaudastakin käsin.
Tiedän oman työhistoriani perusteella, miltä putkilinjaa varte avattu kaivanto näyttää ja tiedän myös, että tuohon näkyyn liittyy ripaus täysin aiheellista kuolemanpelkoa, kun itse seisoo tuon montun pohjalla lapio kourassa. Yhdessä todella hienosti ajatellussa kohtauksessa Ripatti ja Kujanpää avasivat meille tuon maailman vain muutamalla lyhyellä virkkeellä.
Elämä on sattumanvaraista.
Ylen Ruben Stillerin bodcastissa filosofian tohtori Risto E. J. Penttilä muistutti meitä perjantaina siitä, että historia on tullut takaisin meidän elämäämme hyvin konkreettisella tavalla. Meidän uskomme siihen, että kansainvälinen yhteistyö ja taloudellisten toimijoiden verkostoituminen estävät suursotien syntymisen, on osoittautunut toiveajatteluksi.
Vanhoihin uskomuksiin tarinoihin pitäytymisestä on tullut äkkiä mitä terävintä avantgardea.
Mikko Räsäsen tulevaisuus on tietenkin sukutarina. On isä Mikko Räsänen (Martti Suosalo), poika Aapo Räsänen (Paavo Kääriäinen) ja näytelmän takaumissa isoisä Heikki Räsänen (Pekka Huotari).
Ripatin ensimmäinen havainto, tai ehkä pikemminkin väittämä oli se, että Suomi on yhä luokkayhteiskunta. Tähän ei minulla ollut katsojana vastaväitteitä, vaikka Ripatti on pehmentänyt näkemystään ja korostanut roolihahmojensa kyvykkyyttä sillä, että sosiaalisen nousun esteeksi on perheen historiassa koitunut läheisen perheenjäsenen yllättävä kuolema.
Toinen ja yllättävämpi olettama on se, että duunariperheissä edelleen arvostetaan koulutusta sosiaalisen nousun väylänä. Sodan kokenut sukupolvi panosti Suomessa koulutuksen kehittämiseen ja saattoi suuret ikäluokat opintielle. Ripatti yrittää vakuuttaa meille, että tämä suuri idea on yhä voimissaan.
Ripatin kolmas havainto koskee duunareiden ja koulutetun vihervasemmiston välistä syvää kaivantoa. Pyöräilijät järjestävät demonstraation työmaan liikkumisrajoituksia vastaan. Ripatti kai on halunnut sanoa, että myös vihreässä joukossa tyhmyys voi tiivistyä kiihkoiluksi. Tämän tietää aikakin jokainen, joka on joutunut Helsingissä vimmastuneen pyöräilijän jyräämäksi.
Arkisestakin arkisempi näkymä, Helsingin kaupungin viemärityömaa muuttui teatterin lavalla taiteeksi. Esityksen näyttämökuvat ja äänimaisemat olivat komeita ja katselijat saivat kokea myös työmaan hajut, kun Markku Ahosen kulmahiomakoneen laikka pureutui teräkseen. Kuvassa Martti Manninen, Lumi Aunio, Ahonen ja Maksim Pavlenko. Kuva Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri
Ripatin kuvaaman luokkataistelun pahiksia ovat palvelumuotoilija Lasse Kosonen (Rauno Ahonen) ja yksikönjohtaja Kimmo Niemi (Jari Pehkonen).
Niemi tarkkailee alaisiaan reaaliajassa paikannukseen tehdyn algometrin avulla työntekijöille jaettujen työpuhelimien avulla ja perustelee laitonta toimintaansa sillä, että kaupungilla on oikeus tietää, missä sen omistamat puhelimet sijaitsevat. Niemen hahmon kautta Ripatti pyrkii kuvaamaan myös maahanmuuttajien ja vuokratyöntekijöiden hyväksikäyttöä ja jättää tältä osin tarinan auki tavalla, jonka perusteella hänen työelämää käsittelevä näytelmien trilogia saattaa vielä saada jatkoa.
Kaikin puolin katalassa insinööri Niemen roolihahmossa on epäilemättä myös ripaus suomalaisten työmaiden iänikuista herravihaa. Mikään ei ole niin viisas kuin ihminen, paitsi insinööri!
Ahosen todella hienosti tulkitsema Kososen roolihahmo oli moniulotteisempi. Hahmon kautta Ripatti on selvästi pyrkinyt kuvaamaan käsitystään niin kutsutusta esitystaloudesta. Etumies Räsäsen edustama putkityömaan konkreettisuus ja Kososen hahmon edustama näennäistalous törmäävät toisiinsa tarinan aloittavassa konfliktissa.
Kososen roolihahmon käytöksessä tapahtuu näytelmän dramaattisessa käänteessä muutos, joka tekee mahdolliseksi tarinan lopun konsensuksen. Tässä ei onneksi tarvitse arvailla Ripatin poliittisen ajattelun viitekehyksen laatua.
Näytelmän Mikko Räsäsen lähin pomo on vastaava työnjohtaja Jaana Mansikka (Raili Raitala) ja koko organisaation ylin johtaja on pormestari Sini Lounavirta (Vappu Nalbantoglu). Molemmat ovat tarinassa hyvän puolella samoin Kososen tytär Ella Kosonen (Lumi Aunio). Kososen vaimo Hanna Kosonen (Sanna-June Hyde) on kiinni oman keskiluokkaisen sidosryhmänsä esenteissa ja tapakulttuurissa, mutta yrittää sovitella Kososen ja Räsäsen välillä.
Ripatti katsoo kuitenkin maailmaa miehen silmin eikä muuten kai voi ollakaan. Tarinan naiset osallistuvat tapahtumiin sivustaseuraajina vasta kaivetun viemärimontun reunalta. Pormestari Lounavirran ja työnjohtaja Mansikan rakkaus ja avioliitto tuntuivat tarinassa jonkinlaiselta päiväykseltä, jolla meille katsojille osoitettiin, että nyt ei tehdä 50-luvun Suomi-filmiä tai 60-luvun poliittista teatteria vaan ollaan ajallisesti tukevasti uudella vuosituhannella.
Ripatin naiskäsitys on kaunis, kunnioittava ja etäinen. Oman edun tavoittelu, häikäilemättömyys ja silkka pahuus ovat ominaisuuksia, jotka voidaan liittää vain miehiin.
Mikko Räsäsen tulevaisuutta oli sekä viihdyttävää että ajatuksia herättävää teatteria. Näytelmä sopii paremmin kuin hyvin Sörnäisten Työväen Teatterin, Helsingin Kansanteatterin ja Helsingin Työväen Teatterin perinnettä jatkamaan perustetun Helsingin kaupunginteatterin ohjelmaprofiiliin.
Tätä kirjoittaessani jäin miettimään Martti Suosalon hurjaa työtahtia. Keskiviikkona Suosalo näytteli toista pääroolia Tampereen Teatterin ensi-illassa Huomenna hän tulee. Beckettin absurdin näytelmän Vladimirin rooli on varmasti yksi vaativimmista, mitä näytelmäkirjallisuudesta löytyy. Perjantaina Suosalo näytteli Mikko Räsäsen tulevaisuuden nimiroolin ja aivan loistavasti näyttelikin.
Parhaimmillaan Suosalo on loistava enkä ihmettele, että katsojaluvuistaan huolestuneet teatterit suorastaan kilpailevat hänestä. Olen kuitenkin nähnyt myös toisenlaisen Suosalon näyttämöllä. Noin kymmenen vuotta sitten Suosalo esitti kiertueella Gogolin monologinäytelmää Mielipuolen päiväkirja. Näin Suosalon monologin Lappeenrannassa ja esitys oli ahdistava kokemus. Esitys ei sujunut hyvin ja ainakin minulle tuli tunne, että olimme kokoontuneet Lappeenrannan teatteriin vain kiusamaan tuota loppuun ajettua miestä.
Mikko Räsäsen tulevaisuus
Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys suurella näyttämöllä 11.3.2022
Käsikirjoitus Mika Ripatti
Ohjaus Heikki Kujanpää
Sävellys Timo Hietala
Lavastus Antti Mattila
Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen
Valosuunnittelu Petteri Heiskanen
Projisointi Toni Haaranen ja Patrik Åhlgren
Äänisuunnittelu Eero Niemi
Naamioiden suunnittelu Jutta kainulainen
Dramaturgi Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Martti Suosalo, Paavo Kääriäinen, Rauno Ahonen, Sanna-June Hyde
Lumi Aunio, Raili Raitala, Jari Pehkonen, Vappu Nalbantoglu, Martti Manninen, Maksim Pavlenko,
Helsingin kaupunginteatterin farssissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Näyttelijät olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa fyysisten kontaktien ja energisen liikkeen kautta. Kuvassa Helsingin Kuvassa edessä ovat näyttelijät Joel Hirvonen, Linda Wiklund, takana Alex Anton, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti ja Matti Rasila. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri
Helsingin kaupunginteatterin uuden komedian nimi ei ole enne. Näytelmä joka menee pieleen oli aidosti hauska ja taidokkaasti toteutettu farssi. Sellainen on harvinaista herkkua suomalaisessa teatterissa. Kaupunginteatterin markkinoinnissaan käyttämä kuvaukselle legendaarisen Monty Python -koomikkoryhmän hengessä toteutetusta komediasta löytyi ensi-illassa katetta.
Tällaisen omintakeisen komedian juuret ovat epäilemättä brittiläisessä music hall –perinteessä.
Näytelmä joka menee pieleen on teatteria teatterista. Harrastajateatteri esittää perinteisen murhamysteerin. Esityksen aikana kaikki, mikä teatterissa voi mennä pieleen, myös menee pieleen. Helsingin ensi-illassa kierroksia ja vauhtia lisättiin kohtaus kohtaukselta lajityypin parhaiden perinteiden mukaan. Se otti hyvin yleisönsä. Monen katsojan kohdalla alun hymähtely muuttui tuota pikaa vapautuneeksi nauruksi.
Henry Lewisin, Jonathan Sayerin ja Henry Shildsin käsikirjoitukseen perustuvan farssin huumori oli kilttiä. Näytelmässä ei juuri käytetty ironiaa tai satiiria. Siinä sen tekijät eroavat yllä mainituista esikuvista. Tässä esityksessä ei ole sen käsikirjoittajien mukaan mitään poliittista. Myös angloamerikkalaisille komedioille tyypillisten seksistisiä tuhmuuksia oli pyritty välttämään.
Käsikirjoittajien valinnat ovat selvästi helpottaneet myös suomentaja Mikko Koivusalon, ohjaaja Pentti Kotkaniemen ja dramaturgi Henna Piirron työtä. Esityksen kieli on tiukasti kiinni teatterin kontekstissa. Brittiläiset aristokraatit ja poliisit ovat meille tuttuja hahmoja lukemattomista televisiosarjoista ja näytelmistä. Kielen kulttuurisidonnaisia piilomerkityksiä ei tarvinnut avata ja tehdä jotenkin ymmärrettäviksi suomen kielellä.
Toki piilomerkityksiäkin löytyi. Näytelmän kantaesityksessä murhamysteeriä esittää kuvitteellinen harrastajateatteri Cornley Polytechnic Drama Sosiety. Koivusalon suomennoksessa Helsingin esityksen tekijät määrittelevät Suomen ”Gothamin” paikan kartalla laittamalla harrastajaterin nimeksi Pirkanmaan Polytekninen seura. Tämän laitan tuoreena tamperelaisena korvan taakse.
Tässä farssissa puhuttu kieli oli myös tavallaan sivuroolissa. Esityksen kehittelyt ja iskut syntyivät voimakkaan fyysisen esittämisen kautta. Helsingin kaupunginteatterin näyttelijöiden räväkkää slapstick-komiikkaa eivät suomen kielen rakenteet tai intonaatio kangistaneet.
Näytelmä joka menee pieleen oli ensi-illassa ovifarssi toiseen potenssiin. Peter Ahlqvist on lavastanut esityksen originaalin mukaan enkä ihmettele yhtään, että tämä lavastus on moneen kertaan palkittu. Kohtausten ajoitus toimi kellon tarkkuudella. Ohjaajana Kotkaniemi taitaa farssin salat
Seksismiä Helsingin kaupunginteatterin sovituksessa on ehkä vain yhden hatunnoston verran. Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä Pirkanmaan Polyteknisen seuran puheenjohtaja ja harrastajateatterin miestähti, poliisitarkastaja Carter (Heikki Kinnunen) ei suutele kulisseissa vähäpukeista tanssityttöä. Taustamateriaalissa vastuudramaturgin titteliä kantava Piirto on pitänyt pojilleen kunnon jöötä. Hänen mukaansa Helsingin esityksessä ei ole alisteisia, seksistisiä naisrooleja. Katsojana olen hänen kanssaan samaa mieltä.
Lewis, Sayer ja Shilds kirjoittivat farssinsa käsikirjoitusta intensiivisesti kuukauden ajan. Sen jälkeen alkoivat harjoitukset ja niiden myötä melkein kaikki ideat piti korvata uusilla. Haastattelussa Sayer siteeraa Hemingwayta, jonka mukaan komedian kirjoittamisesta 90 prosenttia on uudelleen kirjoittamista.
Otaksun, että alkuperäinen esitys The Play That Goes Wrong on hioutunut lopulliseen muotoonsa improvisaatioharjoitusten kautta. Ryhmän perustaneet teatteriopiskelijat ovat kilpailleet siitä, kuka hulluimman kohtauksen keksii. Tätä satoa on sitten jalostettu yrityksen ja erehdyksen metodilla. Kuten Sayer on haastattelussa sanonut, on katsottu ja kokeiltu mikä on hauskaa, mikä toimii.
Komedian tekeminen on paitsi ajatuksen ja mielikuvituksen lentoa, myös vaativaa ja aikaa vievää käsityötä.
Alkuperäisen esityksen raikkaudesta oli jotakin välittynyt myös helsinkiläisten esitykseen. Ehkä kysymys oli tekemisen ilosta, jota Arenan ensi-ilta henki. Uskon että nyt teatterissa oli meidän katsojien ohella myös esityksen näyttelijöillä hauskaa.
Me olemme monella tavalla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Sanat eivät koskaan kerro kaikkea. Siksi teatteri on niin ainutlaatuinen taidemuoto. Samasta syystä komediaa ja varsinkin nopearytmistä farssia pidetään teatterin vaikeimpana lajityyppinä. Näytelmä joka menee pieleen on hieno onnistumien tässä vaativassa lajissa.
Englanninkielisessä maailmassa The Play That Goes Wrong on ollut jymymenestys. Mischif Theatre Companyn näytelmä on kerännyt hyviä arvosteluja ja teatteripalkintoja, muun muassa parhaan uuden komedian palkinnon vuonna 2015 Laurence Oliver Awards – gaalassa ja vuonna 2017 parhaan lavastuksen Tony Awardin.
Näytelmä joka menee pieleen
Helsingin kaupunginteatterin suomenkielinen kantaesitys Arena-näyttämöllä 9.3.2022
Käsikirjoitus Henry Lewis, Jonathan Sayer ja Henry Shields
Suomennos Mikko Koivusalo
Lavastus Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu Elina Vättö
Valosuunnittelu Valdemar Virtanen
Äänisuunnittelu Jaakko Virmavirta
Musiikin sävellys Jaakko Virmavirta ja Ivan Bavard
Naamioiden suunnittelu Pia Kähkönen
Dramaturgi Henna Piirto
Rooleissa Eija Vilpas, Eppu Salminen, Santeri Kinnunen, Risto Kaskilahti, Alex Anton, Matti Rasila, Linda Wiklund, Joel Hirvonen
Eletyn elämän sankareita Estragonea ja Vladimiria näytelmässä näyttelivät Mika Nuojua ja Martti Suosalo. Kuva Otto-Ville Väänänen/Tampereen Teatteri
Elämä on arvoituksellista ja absurdia. Elämä on matka. Samuel Beckettin näytelmässä näytelmän Pozzo kuljettaa painavaa, hiekalla täytettyä matkalaukkua tällä matkalla kehdosta hautaan. Tai ei Pozzo itse rehki painavan laukkunsa kanssa. Hän sälyttää taakan palvelijansa, tai tässä tapauksessa hirttoköydellä isäntäänsä kahlitun orjansa Luckyn (!) kannettavaksi.
Beckettin Huomenna hän tulee (En attendant Godot) on tragikomedia ja absurdin teatterin mestariteos.
Teatterikirjallisuuden suurten klassikoiden tavoin se on myös aina ilmiömäisen ajankohtainen. Elämme parhaillaan maailmassa, jossa Venäjän diktaattori Vladimir Putin on aloittanut brutaalin sodan Ukrainassa. Elämme maailmassa, jossa yhden ihmisen eksistenssi voi johtaa koko nykyisen sivilisaation tai jopa koko ihmiskunnan tuhoutumiseen.
Mutta ehkä myös Kremlissä ajatellaan, että aika kuluu nopeammin, kun on jotain tekemistä!
Huomenna hän tulee on Turun kaupunginteatterin, Espoon kaupunginteatterin ja Tampereen Teatterin yhteistuotanto. Tämä arvio perustuu Tampereen Teatterin ensi-iltaan 8. maaliskuuta.
Beckettin Huomenna hän tule on näytelmä, jossa ei ole juonta eikä oikeastaan edes mitään tarinaa. Sellaisena se on huikea haaste näyttelijälle. Tavallaan näytelmä on olemassa vain näyttelijöiden läsnäolon kautta.
Alan kirjallisuudessa Beckettin näytelmä määritellään absurdiksi tragikomediaksi. Tätä määritelmään vasten näytelmän laitapuolen kulkijoita Vladimiria ja Estragonia näyttelevät Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat vahvinta kaliiperia, mitä suomalaisen teatterin koomikkoarsenaalista löytyy. Suosalon ja Nuojuan komediaa Kiviä taskussa on esitetty lähes yhtämittaisesti täysille katsomoille aina vuodesta 2002 asti eli kohta kaksikymmentä vuotta. Näytelmän ensi-ilta näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa lokakuussa 2002.
Myös Helsingin kaupunginteatterin Suomen hauskin mies ja samasta käsikirjoituksesta tehty elokuva lujittivat Suosalon asemaa Suomen hauskimpana näyttelijänä.
Ohjaaja Pentti Kotkaniemi tunnetaan ennen muuta komedioiden ja farssien ohjaajana. Teatteritöiden ohella Kotkaniemi on ohjannut koko joukon kotimaisia elokuvia ja hänen meriitteihinsä kuuluu myös esimerkiksi Lapinlahden lintujen televisiolle tekemien sketsisarjojen ohjaus.
Ensembleen on siis koottu eräänlainen suomalaisen komedian huippuyksikkö. Tässä mielessä kaikki on tehty varmanpäälle.
Tampereen esityksen todellinen kivijalka oli kuitenkin Reita Lounatvuoren uusi, huikean hieno suomennos. Irlantilainen Beckett kirjoitti näytelmän alun perin ranskaksi. Hän itse perusteli kielen vaihtamista halulla kirjoittaa ilman tyyliä ja eleganttia ilmaisua. Ainakin minä vakuutuin siitä, että Lounatvuori on tavoittanut Beckettin näytelmän kielen alkuperäisen roson ja tuonut tekstin takaisin lukemattomien tulkintojen luomista eksistentiaalisista sfääreistä takaisin arjen tasolle.
Kotkaniemen mukaan Beckett oli suuri music hallin, mykkäelokuvien, Charles Chaplinin ja Buster Keatonin ystävä. Toteutuksessa Kotkaniemi on tuonut tämän teatteritaiteen kultakauden estetiikan näyttämölle. Beckettin kielelliset koukerot saivat näyttämöllä fyysisen vastineensa Nuojuan, Suosalon, Ville Majamaan ja Tommi Alatalon hauskasta spalstick-komiikassa. Esitys oli täynnä yllättäviä ja hauskoja temppuja ja yksityiskohtia.
Sama viime vuosisadan alun mykkäelokuvista tuttu komiikan perinne toistuu Jani Uljaan pukusuunnittelussa. Suosalolla oli liian pieni takki ja punteista liian lyhyet housut. Nuojuvan rooliasuun kuuluva takki oli puolestaan aivan liian suuri ja hän oli välillä kompastua ylipitkiin lahkeisiinsa. Sama koominen liioittelu toistuu tietenkin myös Majamaan ja Alatalon rooliasuissa.
Esitys ei kuitenkaan missään vaiheessa muuttunut anarkistisen hauskaksi. Beckett asui toisen maailmansodan aikana saksalaisten miehittämässä Ranskassa ja osallistui vastarintaliikkeen taisteluun. Hän kirjoitti vuonna 1953 ilmestyneen näytelmän todellisuudessa, jossa kaikkialla maailmassa oli miljoonia tuoreita hautoja ihmiskunnan tähän asti hirvittävimmän ja tuhoisimman sodan jäljiltä.
Beckett myös kirjoitti tarkat ohjeet siitä, miten hänen näytelmäänsä pitää esittää aina näyttämökuvia myöten. Tampereen esityksessä Jani Uljaan lavastus teki hienosti näkyviksi nämä ideat. Tyhjällä näyttämöllä oli vain harvaoksainen puu ja kivi. Ainakin minulle näytelmän näyttämökuva on kuva ihmisen perimmäisestä yksinäisyydestä, siitä tunteesta, joka meidän on kohdattava viimeistää kuoleman hetkellä.
Ehkä tämän näyttämökuvan avulla Beckett on halunnut kertoa meille katsojille myös kuka, tai oikeammin mikä on tämä salaperäinen herra Godot, jota näytelmän laitapuolen kulkijat odottavat. Hevosenleikkiä keskenään laskevilla Estragonilla ja Vladimirilla oli myös ajatuksia siitä, miten pitkän odotuksen aiheuttama eksistentiaalinen ahdistus saadaan päättymään kunhan paikalle haalitaan riittävän tukevaa köyttä.
Näytelmän alussa näytelmän Vladimir harrastaa itseohjautuvuutta. Hän komentaa Vladimiria tulemaan järkiinsä. Siitä ei kuitenkaan taida olla mitään toivoa.
Huomenna hän tulee
Tampereen Teatterin ensi-ilta 8.3.2022
Käsikirjoitus Samuel Beckett
Suomennos Reita Lounatvuori
Ohjaus Pentti Kotkaniemi
Lavastus ja pukusuunnittelu Jani Uljas
Valosuunnittelu Jari Sipilä
Äänisuunnittelu Tommi Koskinen
Naamioinnin suunnittelu Kaija Heijari
Rooleissa Mika Nuojua, Martti Suosalo, Ville Majamaa, Tomi Alatalo
Dosenttien ylöspano oli komea. Kuva on kohtauksesta, jossa näytelmän sosiaalipsykologian professori Johanna Virtanen (Ria Kataja) keskusteli rakastettunsa, bulgaarialaisen psykologian professorin Marina Donkovan (Snezhina Petrova) kanssa WhatsAppin välityksellä. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri
Näin ilmaisuvoimaista teatteria ei ole helppo määritellä. Jos jokin kuvaava määritelmä pitää keksiä, sanoisin, että Juha Jokela tekee teatterijournalismia. Ylen Kulttuuriykkösessä, johon oli kutsuttu Susanna Kuparinen, Jussi Sorjonen ja Jokela keskustelemaan poliittisesta teatterista, Jokela määritteli oman agendansa teatterin suhteen haluksi kertoa tarinoita.
Kansallisteatterin Dosenteissa kuvataan sen roolihenkilöiden kautta vuoden 2010 yliopistouudistuksesta alkanutta kriisiä akateemisessa yhteisössä. Eri vaiheiden kautta näytelmän tematiikka syveni ja laajeni kommentoimaan päivänpolttavaa kysymystä: Miksi argumentaatiossa on jälleen siirrytty voiman käyttöön?
Perjantai-illan esityksen ilmaisuvoimaa ei heikentänyt vähääkään se, että yksi keskeisistä rooleista, Hannu-Pekka Björkmanin rooli näytelmän Eero Henrik Palolana jouduttiin sairastapauksen takia paikkamaan. Eikä näytelmän vangitseva intensiteettiä horjuttanut edes se, että teatterin videotykit tekivät tenän kesken kaiken esityksessä, jonka huikeiden näyttämökuvien estetiikka perustui videoinstallaatioihin.
Roolipaikkauksen teki perjantai-iltana näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja Jokela itse.
Käsikirjoitusta tehdessään Jokela on pureutunut akateemiseen maailmaan tieteen omilla keinoilla. Käsiohjelmaan painetussa esseessä Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori ja näytelmän toisena dramaturgina toiminut Hanna Suutela kertoo, miten valtavan selvitystyön Jokela on tehnyt käsikirjoituksensa pohjaksi. Pohjatyöhön on kuulunut suuri määrä akateemisen alan ihmisten haastatteluja ja lähes luvuton määrä nyanssien tarkistuksia ja tarkistusten tarkistuksia.
Jokelan ”tutkimuksen” teoreettisen viitekehyksen painavuudesta kertoo jotakin käsiohjelmaan painettu lista lähdeteoksista.
Suutela on ollut yksi haastatelluista ja kirjoittamansa esseen perusteella todella vaikuttunut Jokelan käyttämän metodin tuloksista. Laajan aineistonsa pohjalta Jokela on tehnyt löydöksen, joka oli Suutelan mukaan yllättävä. Jokelan analyysi päätyy siihen, että myös yliopistoissa toiminnan dynamiikka perustuu tunnetiloihin. Tunteet tutkimuksen motiivina ovat Suutelan mukaan yliopistomaailmassa tabu, josta ei keskustella.
Tunnetila, jota Jokela ensemblensä kanssa esityksessä kuvasi, oli loukkaantuminen. Yliopistoväellä on myös vahvat perusteet tuntea itsensä loukatuksi. Yliopistouudistuksen myötä yliopistoihin ajettiin sisään yritysmaailmasta kopioituja hallintomalleja ja ennen akateemisesta vapaudesta nauttineista dosenteista tehtiin alaisia. Perustuslaissa turvattu yliopistojen autonomia lisääntyi yliopistojen johtajien osalta, mutta työntekijöistä tehtiin alamaisia.
Juha Jokela on käsikirjoituksessa käyttänyt kielen vivahteita todella taitavasti. Yliopiston uuden rehtorin Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) ja Virtasen (Ria Kataja) väliset kohtaamiset olivat näytelmässä myrkyllisyydessään todellisia sofistikoituneen vittuilun mestariteoksia. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri
Näytelmän sosiologian professori Johanna Virtasen (Ria Kataja) ja yliopiston rehtorin uutta hallintomallia toteuttavan Leena Helander-Koskelan (Maria Kuusiluoma) toisiaan kohtaan tuntema antipatia tuodaan näyttämölle kohtauksessa, jossa roolihenkilöt käyvät akateemisen sivistyneellä kielellä puistattavan myrkyllisen keskustelun. Seuraavassa kohtaamisessa Virtanen maksoi kalavelkoja ehdottamalla ratkaisuksi kiistaan sen, että Helander-Koskela eroaa rehtorin tehtävästä.
Näytelmän Virtanen on Jokelan tavoin kerännyt laajan sosiologisen aineiston yliopistonsa henkisestä tilasta. Tutkimusprojektissa hän pyytää avukseen entisen oppilaansa ja nykyisen akateemisen pätkätyöntekijän Fiona Eskolan (Marja Salo).
Eskolan mukaan uusi uljas yliopisto muistuttaa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eläneen englantilaisen filosofin ja yhteiskunnallisen vaikuttajan Jeremy Benthamin kehittämää panoptikonia, vankilaa, jossa väärintekijöitä ojennetaan oikealle tielle jatkuvalla, näkymättömällä tarkkailulla. Virtanen puolestaan rinnasti julkaisemassaan esseessä yliopistouudistuksen Venäjän vallan aikaisiin sortokausiin.
Jokela käyttää näytelmässä taitavasti kielen vivahteita. Rintamalinjat tieteellisen tutkimuksen merkityksestä ja tarkoituksesta kulkevat akateemisen maailman sisällä. Vastakkain ovat myös kaksi erilaista tapaa argumentoida. On mahdollisimman suureen tarkkuuteen keskittyvä akateeminen kieli ja sen vastakohtana mahdollisimman suurta vaikuttavuutta tavoitteleva konsulttien jargon.
Näytelmään sijoitetut näytteet konsulttien puppusanageneraattorin tuotoksista naurattivat, mutta eivät tietenkään muuta miksikään sitä tosiasiaa, että molemmilla puolin joukkoja johtavat tässä kielipelissä tohtorikoulutetut mielipidevaikuttajat. Olen itse törmännyt urallani esimerkiksi teknillisen yliopiston professoriin, jonka mielestä fysiikan perustutkimusta ei oikeastaan enää tarvita, koska kaikki oleellinen ja tarpeellinen tieto on jo olemassa.
Näytelmän Virtanen ja Eskola joutuvat heidän tutkimuksensa julkistamisen jälkeen sosiaalisessa mediassa valtavan paskamyrskyn keskelle. Hyvä kysymys oli tässä vaiheessa, miksi kuivan akateemisella kiellä kirjoitettu yliopiston sisäistä todellisuutta käsittelevä tutkimus herättää näin voimakasta vihaa?
Vastauksen Jokela kertoi tähän kysymykseen jo näytelmän muodolla. Koronaepidemian aikana ei ole voinut välttyä huomaamasta, että hallituksen ministerien ohella myös suuri osa julkisuudessa esiintyneistä asiantuntijoista ja hallintoalansa johtavista virkamiehistä on korkeasti koulutettuja naisia. Näytelmässä Katajan näyttelemä Virtanen nousee kateederille puolustamaan tieteen vapautta ja yliopistojen autonomiaa.
Kaikki henkistä väkivaltaa sosiaalisessa mediassa harjoittavat miehet eivät suinkaan ole yhteiskunnan sivuraiteille ajautuneita reppanoita. Korkein oikeus on tuoreella tuomiollaan tuominnut dosentti Johan Bäckmanin ehdolliseen vankeuteen toimittaja Jessikka Aron vainoamisesta. Eikä Bäckman todennäköisesti ole ainoa, vaan olen varma, että huomattavan suuri osa somen vihakirjoitusten tekijöistä on hyvissä yhteiskunnallisissa asemissa olevia miehiä.
Jokelan kirjoittamat ja näyttelijöiden upeasti näyttelemät roolihahmot olivat psykologisesti tarkkanäköisiä ja sellaisina hyvin uskottavia. Näytelmän yhteiskunnallisen tiedekunnan dekaani Mikko Heinilä (Tommi Korpela) luovi kahden voimakastahtoisen naisen, Virtasen ja Helander-Koskelan välillä tavalla, joka sai ainakin minut tuntemaan katsomossa tämän roolihahmon puolesta sekä myötätuntoa että myötähäpeää.
Johanna Virtasen ex-aviomies ja nuoruuden rakkaus, käytännöllisen filosofian professori Eero Henrik Palola (Juha Jokela) oli näytelmässä riisuttu kokonaan aseista. Työssään leipääntynyt tai loppuunpalanut Palola ei ollut pystynyt julkaisemaan kymmeneen vuoteen mitään ja pelastaakseen saneerausuhan alla olevan työpaikkansa, hän joutui anelemaan apua entiseltä vaimoltaan.
Uusia ulottuvuuksia näytelmässä avautui alinomaa myös pienten yksityiskohtien kautta. Tällainen yksityiskohta oli esimerkiksi Virtasen ja Eero Henrik Palolan pojan Aapo Palolan (Otto Rokka) kamera, jolla hän halusi alinomaa kuvata äitiään heidän kohtaamistensa aikana. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri
Näytelmän Palola oli opiskelujaan aloittaneen nuoren Virtasen idoli. Eroon päättyneen avioliiton lisäksi heitä yhdisti tarinassa yhteinen lapsi, äitinsä luona asuva abiturentti poika. Avioeronsa jälkeen Virtanen on luonut rakkaussuhteen toiseen naiseen, bulgarialaiseen psykologian professoriin Marina Donkovaan (Snezhina Petrova).
Myös Virtasen ja Eskolan välillä kipinöi. Virtanen teettää Eskolalla palkatta yhteiseen tutkimukseen liittyviä töitä. Näissä kohtauksissa akateemisen maailman valtarakenteet tulivat esiin alastomimmillaan. Virtasella on kuukausipalkka ja turvattu asema. Eskola sinnittelee apurahojen turvin määräaikaisissa tutkimusprojekteissa ja opetustehtävissä. Akateemiselle alalle ryhtyvät tutkijat jakavat Suomessa usein monen taiteilijan kohtalon. Kutsumus ja omat valinnat voivat johtaa elinikäiseen köyhyyteen.
Äidin ja pojan kautta Jokela työryhmineen kurkotti myös tulevaisuuteen. Pojalle äiti on läsnä pikemminkin kuvien kuin sanojen kautta. Yhdessä avainkohtauksessa äiti löytää pojan lainaaman kirjan, joka käsittelee evoluutiopsykologiaa. Äiti joutuu perustelemaan pojalleen, miksi tämä tieteenala on humanisteille kauhistus tai ainakin vieroksunnan kohde.
Tällä yksityiskohdalla Jokela onnistui avaamaan jälleen uuden näkökulman tieteen vapautta koskevaan keskusteluun. Evoluutiopsykologia ei sinänsä kauhistuta humanististen tieteiden tekijöitä, vaikka siinä lähtökohta on se, että ihminen on yksi eläinlaji eläinlajien joukossa. Pelkojen takana kummittelee haamu, länsimaisen tieteen ehkä suurin häpeätahra, eugeniikka, jota vielä viimevuosisadalla pidettiin vakavasti otettavana tieteenalana ja jonka soveltaminen johti hirmutekoihin.
Näytelmässä mainituista filosofeista Michel Foucault, Ludwig Wittgenstein ja Jürgen Habermas ovat varmasti tuttuja nimiä jokaiselle, joka on joskus harhautunut jonkin yliopiston pyöröovista sisään. Dosenteissa Jokelan löytöihin kuuluvat ranskalainen filosofi ja mystikko Simon Weil ja ennen muuta belgialainen filosofi ja politiikan teoreetikko Chantal Mouffe.
Weililtä Jokela on ottanut näytelmään tämän jutun alussa mainitun käsitteen voima ja Mouffelta käsitteen dissensus.
Mouffen keskeisiä ajatuksia on agonistinen demokratia, joka perustuu avoimeen kiistelyyn. Konsensus on hänen ajattelussaan tukahduttamista, jonka aiheuttamat paineet ennemmin tai myöhemmin johtavat mellakkaan. Kaikupohjaa Mouffen ajattelulle on helppo löytää vaikkapa parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevista Convoy-mielenosoituksista.
Vastaväite Mouffen ajatukselle avoimeen kiistelyyn perustuvasta demokratiasta on Weilin käsitys voimasta argumentaatiossa. Dosenteissa Virtasta ei uhata potkuilla, mutta hänen työparinsa Eskola eristetään yliopiston johdon toimesta yhteisöstä. Töitä ei enää tipu riitelijälle. Myös Virtanen pakkaa kuitenkin laukkunsa ja lähtee professoriksi ulkomaille.
Dosenttien ylöspano oli upea. Tarinan kannalta keskeisissä näyttämökuvissa näyttämölle luotiin videoiden, valojen ja lavasteiden avulla illuusio Kansalliskirjaston interiööri. Näyttämökuva ei ollut yksi yhteen, vaan sen tarkoituksena oli ehkä luoda meille katsojille illuusio esimerkiksi siitä, millainen on Benhamin ajatus panoptikonista. Benhamin ajatusten pohjalta suunnitellussa kirjastossa kaikkia kävijöitä voidaan tarkkailla yhdestä pisteestä.
Nadja Räikän, Tuuli Kyttälän, Timo Terävän ja Kati Lukan hieno skenografia huipentui todella vaikuttaviin näyttämökuviin, jossa näytelmän Virtasen henkistä tilaa, mielen murtumista paineen alla kuvattiin pelkästään visuaalisin keinoin.
Jokelan johtaman ensemblen tekemä teatteri on ajateltua, älykästä ja tavattoman kiinnostavaa. Se on lujasti kiinni ajassa ja kertoo siitä todellisuudesta, jossa otsaan tulee kuhmu, kun sen lyö ovenpieleen ja mieli järkkyy, kun sitä järkytetään.
Dosentin näyttelijöistä Kataja ja Korpela olivat mukana jo Jokelan Espoon kaupunginteatterille vuonna 2010 kirjoittamassa ja ohjamassa Esitystaloudessa. Kataja oli Jokelan luottonäyttelijä myös muun muassa Jokelan Kansallisteatterille ohjaamassa Keuhkoissa. Jokela ja Kataja ovat olleet työparina tekemässä myös Ylen huippusuosittua kuunnelmaa Eerika Rantasen tähänastinen elämä.
Dosentit
Esitys Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 18.2.2022
Käsikirjoitus ja ohjaus Juha Jokela
Lavastus Kati Lukka
Valosuunnittelu Nadja Räikkä
Musiikki ja äänisuunnittelu Tuuli Kyttälä
Videosuunnittelu Timo Teräväinen
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä
Dramaturgit Minna Leino ja Hanna Suutela
Rooleissa Ria Kataja, Marja Salo, Tommi Korpela, Juha Jokela, Maria Kuusiluoma, Otto Rokka
Video ja äänirooleissa Snezhina Petrova, Anna Poijärvi
Näytelmän kaksi rinnakkaista maailmaa ovat näyttämöllä läsnä nukkehahmoina. Hyvinvoivaa läntä edustaa muovista valmistettu Peggy Pickit ja Afrikkaa puusta veistetty figuuri, jolla ei näytelmän alussa ollut vielä nimeä. Meri Suuronen (selin) näytteli näytelmän Carolia, joka toi puufiguurin Afrikasta lahjaksi ystäviensä lapselle. Robin Svartström näytteli näytelmän Martinia ja Minna Suuronen Liziä. Kuva Mitro Härkönen/Ryhmäteatteri
Ryhmäteatterin Peggy Pickit näkee Jumalan kasvotoli ajateltua ja älyllisesti kiehtovaa teatteria. Sen esteettisen ytimen muodosti upea näyttelijäntyö. Roland Schimmelpfennigin terävä satiiri nykyihmisen vieraantuneisuudesta ei ole menettänyt reilussa kymmenessä vuodessa mitään polttavasta ajankohtaisuudestaan, päinvastoin.
Schimmelpfennig kirjoitti näytelmän vuonna 2010 tilaustyönä Toronton Volcano teatterille yhdeksi osaksi teatterin Afrikka-aiheista trilogiaa. Tuolloin hän kertoi haastattelussa yrittäneensä teatterin keinoin kuvata Afrikassa riehunutta AIDS-epidemiaa. Hänen mukaansa ennen sitä piti ratkaista kysymys, löytyykö jokin eettisesti hyväksyttävä tapa tuoda epidemian aiheuttama hätä länsimaisen hyvinvointivaltion näyttämölle.
Pari vuotta jatkunut koronaepidemia on osoittanut vakuuttavasti, etteivät hysteria ja irrationaalisuus suinkaan vähene, kun kollektiivisen kuolemanpelon aiheuttava pandemia hyppää äkkiä kolmannesta maailmasta keskelle meidän lintukotomme. Meidän eettiset ja moraaliset periaatteemme alkavat joustaa kummasti, kun ryhdymme puolustamaan omia etuoikeuksiamme ja sen ainoan, autotalliin parkkeeratun rakkauden olemassaoloa.
Myös meidän hyvin koulutettujen keskiluokan edustajien suhde todellisuuteen on usein järisyttävän vinksahtanut. Schimmelpfennig on vielä kostanut tätä efektiä tekemällä tarinansa roolihahmoista lääketieteen ja hoitoalan ammattilaisia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.
Yhdysvaltojen kongressin valtaajien ydinjoukko koostui lääkäreistä, lakimiehistä, kirjanpitäjistä ja muista korkeasti koulutetuista keskiluokan ihmisistä ja olen varma, että kun parhaillaan eri puolilla maailmaa käynnissä olevien Convay-mielenosoitusten taustoja ryhdytään selvittämään, löydökset ovat samanlaisia.
Koronaviruksen kannoilla myös Suomeen on levinnyt toinen, koronaakin vaarallisempi tauti, idiotismi. Näytelmän Martin kertoi, miten lavantautirokotus oli melkein tappaa hänet ja kohta sen jälkeen, ettei heidän asemapaikkakunnallaan Afrikassa esiintynyt lavantautia juuri ollenkaan. Carol puolestaan muistelee, että hepatiitti A –rokote tuli ehkä otettua, mutta hepatiitti B –rokote taisi jäädä molemmilta ottamatta.
Kovin tutulta kuulostavaa puhetta.
Schimmelpfennigin näytelmä on hyvin monitasoinen teksti. Sen vaikuttavuutta vahvisti Jarno Kuosan ajateltu ja oivaltava sovitus ja ohjaus. Kuosa oli työryhmineen rikkonut tarina aikarakenteen lukuisilla etuumilla, takaumilla ja toistoilla. Toteutus toi hienosti esille tarinan rakenteen ja tarjosi katsojalle lukuisia koukkuja, mihin ajatustensa kanssa tarttua.
Ryhmäteatterin Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot oli ja on ainutkertainen ja aito taideteos. Sitä on turha edes yrittää analysoida puhki. Tunnetasolla näytelmä kuvasi viidenkympin korville ehtineiden keski-ikäisten ihmisten eksistentiaalista tuskaa selkäpiitä karmivalla tavalla.
Näytelmän semanttisessa keskiössä oli Robin Svartströmin upeasti tulkitsema pitkä monologi. Svartström näytteli näytelmän Martinia, kuusi vuotta vaimonsa Carolin (Meri Nenonen) kanssa Afrikassa kehitysyhteistyöprojektissa työskennellyttä lääkäriä. Monologissa illanistujaisten aikana päihtynyt Martin kertoo tarinan etelän jumalaiseen kaunottareen palavasti rakastuneesta miehestä, joka kääntää työllä ja tuskalla koko maailman huomion kaunottaren edustaman kansan auttamiseen. Kaunotar kuitenkin hylkää kosijansa.
Kohtauksessa Schimmelpfennig ja Ryhmäteatteri tarjoilivat meille herkullisen metaforan meidän luontosuhteestamme tai ylipäätään meidän suhteestamme todellisuuteen. Moraalifilosofian kannalta Schimmelpfennigin heittämä täky on tietysti vaikea pala nieltäväksi. Se haastaa kristillisyyteen perustuvan traditioon liittyvät uskomukset kilvoittelusta ja armosta.
Tämän kohtauksen perusteella oli helppo mieltää, miksi näytelmällä on niin auto, monimielinen ja ironiaa tihkuva nimi. Näytelmän Peggy Pickit ei ole ihminen, vaan muovista valettu nukke, jonka maailmaa tarkkailevat siniset silmät ovat lasia.
Muodoltaan Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot on salonkinäytelmä. Kaksi pariskuntaa kokoontuu yhteen kertomaan kuulumisia, muistelemaan menneitä ja juhlimaan ystävyyttään. Iltaa vietetään Lizin (Minna Suuronen) ja Frankin (Jarkko Pajunen) olohuoneessa. Vaikka sitä ei kerrota, katsoja olettaa, että nämä ihmiset ovat ystävystyneet nuorina, ehkä jo opiskeluaikoina ja päättäneet nuoruuden idealismissaan lähteä yhdessä vielä joskus kehitysyhteistyöhön Afrikkaan.
Illanistujaisissa juodaan alkoholia. Patoutuneet tunteet alkavat humalatilan myötä purkautua. Joku kriitikko onkin kuvannut näytelmän tematiikkaa vertaamalla sitä Edward Albeen näytelmään Kuka pelkää Virginia Woolfia.
Kipukohdat ovat samoja. Martin ja Carol ovat, ainakin puheissaan, lapsettomia omasta tahdostaan. Liz on tullut raskaaksi 40-vuotiaana ja tämän lapsen vuoksi he ovat myös jääneet kotimaahan, vaikka ystävien piti lähteä Afrikkaan alun perin yhdessä. Schimmelpfennigin näytelmässä vain puheissa läsnä olevan lapsen arvoitusta ei avata. Tosin lapsen isä Frank vihjaa jotakin vitsailemalla, että heidän Kathiensa on melkein kuin muovia. Samaan johtopäätöksen vievät Lizin hysteeriset nukkeleikit.
Esiin nousevat myös Martinin ja Carolin parisuhteen ongelmat.
Martin ja Carol ovat Afrikassa ottaneet siipiensä suojiin Annie nimisen tytön. Hänen kauttaan Schimmelpfennig tuo näyttämölle Afrikan AIDS-epidemian. Teksti antaa ymmärtää, että Annie on orpo, koska Carolin mukaan alueella elää enää vain lapsia ja vanhuksia.
Myös Annie on sairas ja tarvitsee jatkuvasti kallista lääkehoitoa. Liz ja Frank ovat tukeneet hänen hoitoaan taloudellisesti. Konflikti Lizin ja Carolin välillä syntyy siitä, että Carol ja Martin ovat joutuneet jättämään Annien Afrikkaan, hylkäämään hänet, kun he ovat palanneet takaisin kotimaahan. Tähän hylkäämiseen liittyy myös näytelmän keskiössä olevan tarinan eettinen dilemma.
Katsojan pitää kysyä itseltään näytelmän Frankin tavoin, miksi Martin ja Carol työskentelivät Afrikassa kuusi vuotta, vaikka heidän piti olla siellä suunnitelman mukaan kaksi vuotta? Tai miksi he eivät jääneet, jos heihin kiintymyssuhteen luoneen lapsen adoptointi ei ollut mahdollista?
Vertailukohtana on Lizin ja Frankin taloudellinen hyvinvointi työurineen, omakotitaloineen ja autotalleineen, kun Martin ja Carola viimeksi mainitun sanoin jäivät palattuaan tyhjän päälle.
Svenska Teatern teki vuonna 2017 Schimmelpfennigin näytelmästä räväkän karnevalistisen sovituksen. Peggy Pickit ser Gods ansikte oli tuolloin arvostelu ja yleisömenestys. En itse ole tuota tulkintaa nähnyt, mutta kritiikkien perusteella Svenska Teaternin esityksessä korostuivat tämän raadollisen satiirin koomiset ulottuvuudet.
En tiedä, onko Kuosa opiskellut joskus esimerkiksi Saksassa tai Sveitsissä. Olin kuitenkin näkevinäni näytelmässä vahvoja vaikutteita keskieurooppalaisesta teatteriperinteestä. Ryhmäteatterin tulkinta oli taidokkaasti etäännytetty. Liisa Pesosen suunnittelemat, tavallisen arkiset rooliasut ja näyttämön kalusteet antoivat kontrastia näytelmän dramaattisille käänteille. Toteutus houkutteli tekemään kysymyksiä ja antoi tilaa ajattelulle.
Takanäyttämöä hallitsi neliön muotoinen lasinen ruutu, jossa kuvat vaihtuivat minulle tuntemattomalla tekniikalla. Se oli hieno ja vangitseva yksityiskohta Milja Ahon lavastuksessa ja Ville Mäkelän valosuunnittelussa.
Näytelmä alkoi sen äänimaiseman suunnitelleen Jussi Kärkkäisen luomalla ärähdyksellä. Näytelmän henki tuli kerralla selväksi. Kohta sattuu!
Näytelmän on suomentanut Simo Lyly. Ryhmäteatterin näytelmä oli ensi-illassa tuoreen suomennoksen kantaesitys.
Peggy Pickit näkee Jumalan kasvot
Ryhmäteatterin päivänäytös 12.2.2022
Käsikirjoitus Roland Schimmelpfennig
Suomennos Simo Lyly
Ohjaus Jarno Kuosa
Lavastussuunnittelu Milja Aho
Valosuunnittelu Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen
Pukusuunnittelu Liisa Pesonen
Rooleissa Minna Suuronen, Robin Svartström, Meri Nenonen, Jarkko Pajunen
Roald Dahlin kirjoittamalla tarinalla on hieno rakenne, jonka myös musikaalin käsikirjoitus ja toteutus toivat hyvin esiin. Kuva on tarinan seesteisestä kulminaatiopisteestä. Kuvassa ovat lempeän Miss Honeyn roolin tehnyt Pihla Pohjolainen ja lauantaina Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Tampereen Työväen Teatterin Matildan jälkeen poikkesin työväentalon kulmakuppilaan. Baaritiskillä selvästi jo alkuillasta viihteelle heittäytynyt herra teki minulle yllättävän kysymyksen: ”Miksi sinä olet itkenyt?”
Minä en voinut kuin hämilläni hieraista kädellä poskiani. Totta, ne olivat edelleen kyynelten kastelemat.
Hyvin tehty musikaali menee tunteisiin. Se on varmasti tämän lajityypin suuren suosion takana. Se on satu, joka antaa meille luvan olla ainakin hetken olla yhteydessä omiin syviin tunteisiimme ilman suodattimia. Voi heittäytyä lapsuuden suoraviivaiseen tunneälyyn ja järkevyyteen.
Matilda oli lauantai-iltana lajissaan silkkaa teatterin taikaa. Taikuutta oli tietenkin jo se, että teatterin ensemble oli jälleen onnistunut sovittamaan ja hiomaan suurproduktion kaikki osa-alueet täydellisyyttä hipovaksi kokonaisuudeksi. Aivan omiin sfääreihinsä esityksen nostivat siinä mukana olleet lapset. Esitys säihkyi ja säteili esilläolon ja osaamisen tuottamaa iloa.
Matildan lauantai-illan esityksessä mukana olleet lapset ottivat ilon irti esittämisestä ja osaamisestaan ja tämä elämänilo oli hyvin tarttuvaa. Nimiroolin lauantain iltanäytöksessä näytteli Helinä Puusa luontevasti ja tomerasti.
Englantilainen Roald Dahl oli omien lasteni ehdoton suosikkikirjailija ja Matilda Dahlin kirjoista se, jota piti lukea ääneen yhä uudelleen ja jota tytöt lukivat itse ja kuuntelivat äänikirjana. Matildan tarina on tuttuakin tutumpi.
Aikuisille tehdyt musikaalit perustuvat useimmiten aikuisten satuun, romanttiseen ja hieman naiviin tarinaan. Dahlin Matilda on tässä suhteessa toista maata. Se on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta on rakenteeltaan ja sisällöltään aito, monitasoinen romaani.
Matildassa on mukana Dahlin omia lapsuuden kokemuksia muun muassa opiskelusta englantilaisesta sisäoppilaitoksesta. Niiden oloista kertoo jotakin se, että ruumiillinen kuritus yksityisissä sisäoppilaitoksissa kiellettiin Britanniassa parlamentin säätämällä lailla vasta vuonna 1998.
Esityksen aikana assosiaatiot veivät ajatukset paitsi näytelmän teemaan myös muistikuviin Pink Floyd –yhtyeen The Wall albumin pohjalta tehtyyn samannimiseen elokuvaan ja tietysti myös omasta hieman kuoppaisesta koulutiestäni.
Matilda ilmestyi vuonna 1988. Ensimmäisen kerran kirja dramatisoitiin näyttämölle vuonna 1990 ja Danny DeVito ohjasi kirjan pohjalta elokuvan 1996. Matilda: The Musical kantaesitettiin vuonna 2010 Royal Shakespeare Companyssa.
Ehkä Matildan tuoreutta selittää se, etteivät romaanin pohjalta käsikirjoituksen kirjoittanut Dennis Kelly ja musikaalin musiikin säveltänyt Tim Michelin olleet tuolloin mitään alan suuria nimiä vielä tuolloin. Matilda oli kaksikolta Royal Shakespeare Companyn tilaustyö, josta on kehittynyt musiikkiteatterin kestosuosikki ja katsojia on ollut noin 10 miljoonaa eri puolilla maailmaa.
Kelly ja Minchin ovat molemmat kasarisukupolvea ja varmasti lukeneet Dahlin kirjat aikanaan nuoren ihmisen mielellä. Suomeksi musikaalin dialogin on kääntänyt ReitaLounatvuori ja laulujen sanat Hanna Kaila.
Ohjaus on suomalaisen musiikkiteatterin kultasormen Samuel Harjanteen taidonnäyte. Matildaan valittiin suuresta hakijajoukosta parikymmentä 7-11-vuotiasta lasta, jotka aloittivat valmistautumisen esitykseen jo ennen produktion harjoitusten alkamista erityisessä Matilda-koulussa.
Tampereen Matildassa Dahlin tarinan eri juonteet ja tasot erottuivat selkeästi. Mukana olivat sekä laiminlyödyn lapsen henkinen hätä että kirjojen pariin ankeita oloja paenneen lahjakkaan lapsen vallaton mielikuvitus, joka purkautuu liioitteluna ja kapinallisena anarkiana.
Nämä teemat toistuivat toinen toistaa upeammissa kohtauksissa ja tansseissa, joiden koreografia on Jari Saarelaisen käsialaa.
Matilda kertoo siitä, miten iso juttu kirjallisuus on ja miten tärkeää on lukea hyviä kirjoja. Kuvassa lauantai iltanäytöksessä Matildan roolin esittänyt Helinä Puusa on Roald Dahlin tarinan ydinsanoman äärellä. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri
Dahlin kirjojen maailma on maustettu mustalla huumorilla. Sisäkkäiset tarinat ovat riemastuttavia. Aivan pienille lapsille tarinoiden humoristinen puoli ei välttämättä vielä avaudu ja sen kuvaama maailma saattaa tuntua myös pelottavalta, vaikka hyvä lopuksi voittaa pahuuden voimat kuten kunnon sadussa pitääkin.
Tätä pelottavuutta saattaa vielä lisätä esityksen huikean hieno ja vaikuttava skenografia. Lavastuksen suunnittelut Peter Ahlqvist ja valot suunnitellut Juha Haapasalo olivat valjastaneet oman luovuutensa lisäksi Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön kaikki tekniset mahdollisuudet todistamaan meille katsojille, miten suuri juttu kirjat ja lukeminen ovat.
Vanhemmat tuntevat omat lapsensa ja heidän herkkyytensä. Teatterin musikaalille laittama seitsemän vuoden ikärajasuositus kannattaa kuitenkin ottaa tosissaan. Se on harkinnan paikka.
Puvustuksen suunnitelleen PirjoLiiri-Majavan koulupuvut yhdistivät ainakin meidät aikuiset katsojat niihin mielikuviin englantilaisesta sisäoppilaitoksesta, jotka ovat meille tuttuja ainakin elokuvista ja televisiosarjoista.
Näytelmän pahiksesta, Jani Karvisen näyttelemästä neiti Trunchbullisa Liiri-Majava oli puvustanut mielikuvituksellisen ja näyttävän drag queen –hahmon. Jäin miettimään tätä valintaa.
Tähän mennessä Matilda: The Musicalista on tehty noin 90 sovitusta ympäri maailmaa. Useimmissa Miss Trunchbullia näyttelee mies. Toisaalta esimerkiksi Netflix on värvännyt musikaalin elokuvaversiossa pahiksen rooliin Emma Thompsonin. Kuvien perusteella tämä ”moukarinheiton maailmanennätysnainen” on puettu näyttelijän sukupuolesta riippumatta hyvin maskuliiniseksi hahmoksi.
Toisaalta ainakaan vielä nykyisessä loukkaantumiskulttuurissa kukaan ei ole vetänyt hernettä nenään Harjanteen, Liiri-Majavan ja Karvisen hahmosta tekemästä tulkinnasta. Seksuaalista vähemmistöä kuvaavan hahmon ja pahuuden yhdistäminen samaan roolihenkilöön on kuitenkin aina vakavan pohdinnan paikka.
Tim Minchinin musiikki oli mukaansa tempaavaa. Yksikään kappaleista ei kuitenkaan ainakaan ensi kuulemalta jäänyt korvamatona vaivaamaan jälkeenpäin. Minulla ei ole kompetenssia musikaalin musiikin laadun syvällisempään analyysiin. Joka tapauksessa Joonas Mikkilän ja Ville Myllykosken vuorovedoin johtama orkesteri on suuri, nimivahva ja soi upeasti.
Näin tehdään loistavaa lastenteatteria, joka tekee lähtemättömän vaikutuksen myös meihin isoikähenkilöihin, joita joskus aikoja sitten on kutsuttu myös mummoiksi ja vaareiksi.
Matilda
Tampereen Työväenteatterin suurella näyttämöllä 27.11.2021
Perustuu Roald Dahlin romaaniin Matilda Käsikirjoitus Dennis Kelly Sävellys ja laulujen sanat Tim Minchin Dialogin suomennos Reita Lounatvuori LaulusuomennosHanna Kaila Ohjaaja Samuel HarjanneKoreografi Jari SaarelainenKapellimestari Joonas Mikkilä Pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majava Lavastussuunnittelija Peter AhlqvistValosuunnitteluJuha Haapasalo
Äänisuunnittelu Kalle Nytorp
Yhteistyössä Harjanne Company Ltd ja MD Company Oy Tekijänoikeuksia valvoo MTI Europe
Esiintyjät
Alma Järvensivu, Villa Murtagh, Helinä Puusa (Matilda 27.11. kello 19 alkaneessa näytöksessä), Jani Karvinen, Pihla Pohjolainen, Jyrki Mänttäri, Anna-Maija Tuokko, Petra Karjalainen, Henry Huttunen, Väinö Muje, Frida Ratinen, Judith Äijö, Helmi Kallio, Viola Käki, Voitto Maasola, Eino Salonen, Elian Ruokola, Topi Sjöholm, Emmi Keski-Kapee, Maija Kurra, Emmi Mäkelä, Emily Shipway, Samuel Kärkkäinen, Niklas Normio, Jari Ahola, Pyry Kähkönen, Mikko Noponen, Anssi Valikainen, Jack Johansson, Hanna Mönkäre, Meeri Toivonen, Veera Tapanainen, Inna Tähkänen, Miikka Wallin, Chris Bewsher, Laura Allonen, Soile Ojala, Ella Korppinen
Orkesteri Joonas Mikkilä/Ville Myllykoski (kapellimestari, kosketinsoittimet) Ville Myllykoski/Maritta Manner (kosketinsoittimet) Tomi Hyttinen/Timo Hakala(rummut, perkussiot) Ari Kataja (kontrabasso, sähköbasso) Ville-Veikko Airaniemi/Peter Engberg (kitarat) Mikko Mäkinen/Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu) Ilona Heinonen (pasuunat) Matti-Juhani Orpana/Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni) Hanna Kilpinen/Oona Rosenlund(sello) Jukka Tiirikainen/Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti) Tero Saarti/Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)
Joonas Mikkilä / Ville Myllykoski(kapellimestari, kosketinsoittimet) Ville Myllykoski / Maritta Manner (kosketinsoittimet) Tomi Hyttinen / Timo Hakala (rummut, perkussiot) Ari Katja (kontrabasso, sähköbasso) Ville-Veikko Airaniemi / Peter Engberg (kitarat) Mikko Mäkinen / Petteri Hietamäki (alttosaksofoni, klarinetti, huilu) Ilona Heinonen (pasuunat) Matti-Juhani Orpana / Petri Nieminen (bassoklarinetti, klarinetti, tenorisaksofoni) Hanna Kilpinen / Oona Rosenlund (sello) Jukka Tiirikainen / Mikko Koponen (trumpetti, flyygelitorvi, pikkolotrumpetti, kornetti) Tero Saarti / Hanna-Mari Lehtonen (trumpetti, kornetti, flyygelitorvi)
