Kategoria: Yleinen

Pullotettua akvaariorakkautta

Sami Lanki on näytelmän Adolf ja Anna-Kaisa Makkonen tätä virkaheittoa ja juoppoa miestään kurissa ja rouvan nuhteessa pitävä Juulia. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri — Sami Lanki on näytelmän Aadolf ja Anna-Kaisa Makkonen virkaheittoa ja juoppoa miestään kurissa ja rouvan nuhteessa pitävä Juulia. Kuva Aki Loponen/Lappeenrannan kaupunginteatteri

Lappeenrannan kaupunginteatterin Tohvelinsankarin rouvassa katsojalle tehdään jo näytelmän ylöspanolla selväksi tarinan ydinajatus. Näytelmän keskiössä on aina niin ajankohtainen vieraantumisen teema. Tinja Salmen lavastus on oivaltava, ja kuten aina hyvässä taideteoksessa, siinä on mukana ripaus arvoituksellisuutta.

Feministikirjailijoista verkkoon kootussa Klassikkogalleriassa Pirjo Lyytikäinen laskee Maria Jotunin edellisen vuosisadan suurten kirjailijoiden joukkoon ja ihan syystä. Jotuni kuvasi aikansa ihmisiä ilman illuusioita aikana, jolloin uskonnosta kumpuavan kaksinaismoraalin lisäksi kukoistivat myös kommunismi, fasismi ja muut poliittiset ääri-ideologiat.

Jotuni on ajaton kirjailija ihan samasta syytä kuin Lyytikäisen esseessään mainitsemat Jonas Lie, Hjalmar Söderberg, Anton Tshehov ja August Strindberg.

Naisen seksuaalisuuden avoin kuvaus aiheutti skandaalin, kun Tohvelisanakarin rouva kantaesitettiin syksyllä 1924 Kansallisteatterissa.

Syttyi suuri teatterisota. Eikä tämä kohta satavuotinen sota ole vieläkään päättynyt, jos Etelä-Saimaan Estareita on uskominen.

Esiaviolliset suhteet ja aviottomat lapset eivät ole tänään Jotunin näytelmän pointti. Näytelmän keskiössä on aihe, jonka ohjaaja Jari Juutinen tuo näyttämölle Aadolfin ja hänen piikansa Riikan aviottoman lapsen hahmossa. Näytelmän Matti (Joonas Savolainen) on kuin vaikeasti masentuneen ja omasta elämästään kohtalokkaalla tavalla syrjäytyneen nykynuoren prototyyppi.

Sen kummempaa modernisointia Jotunin näytelmä ei oikeastaan kaipaakaan. Lappeenrannan kaupunginteatterissa on Jotunin näytelmän todellista olemusta ajateltu ja osuttu hyvin maaliin.

Mitä eroa on uskonnollisella ahdasmielisyydellä ja nykyihmisten pakonomaisella tarpeella muokata vartaloaan ja ulkonäköään? Ei niin mitään! Molemmissa on kysymys meille ihmisille tyypillisestä pakko-oireisesta käyttäytymisestä, jonka perimmäiset syyt löytyvän kunkin yksilön neurologiasta.

Yksilön väliset vuorovaikutussuhteet saavat veden virtaamaan tässä akvaariossa. Yksilön ja yhteisön tänä päivänä hieman vinksahtanutta suhdetta kuvataan näytelmässä videoilla, joissa näyttelijöiden kasvot heijastuvat koko näyttämän korkuisina näyttämötilaa jakaviin rimpsuverhoihin.

Hieno oivallus on myös ottaa näytelmään mukaan Tuomari Nurmion lyriikkaa laulujen muodossa. Hannu ”Hande” Nurmio lyriikassa näytelmän tematiikka on esillä puhtaimmillaan.

Jotuni kirjoitti tohvelisankarista ja tämän rouvasta farssin. Tai näin voi ainakin olettaa hänen tohvelisankari Aadolfin suuhun kirjoittamasta monimielisestä repliikistä: ”Tämä on tietenkin farssi, koska siitä puuttuu punainen lanka ja syyt ja seuraukset ja syvempi elämäviisaus. Elämä on syvä ja murheellinen asia. Mutta kenellä on vaimo, hänellä on oma murhenäytelmä.”

Vaikka Juutinen on työryhmineen oivaltanut näytelmän tematiikan hienosti, sovitus ontuu.

Tohvelinsankarin rouva on tehty samalla sapluunalla, jolla kaupunginteatterin Jäniksen vuodesta syntyi mainio tragikomedia.

Slapstick-komiikalla maustettu, voimakkaaseen fyysisyyteen perustuva esitystapa ei oikein istu Jotunin tekstiin. Vaikka Tohvelisankarin rouva on näytelmä siitä, ja sen puutteesta, korvienvälin merkitys tärkeimpänä sukupuolielimenä korostuu. Juutisen ohjauksessa farssin henkilöhahmot eivät saa riittävästi syvyyttä, joka korostaisi hahmojen perimmäistä traagisuutta.

Ainakin minulle tuli esityksen aikana tunne, että kaupunginteatterin taitavat näyttelijät olivat koko ajan hieman hukassa. Heille kävi vähän samalla lailla kuin Suomen olympiajoukkueelle Sotshissa. Paras lataus purkautui yliyrittämiseen. Eikä Jotunin tekstikään millään tavalla ainakaan korosta yhteisön voimauttavaa vaikutusta.

Jotunin todella hieno ja merkityksillä ladattu kieli olisi minusta kaivannut lisää tarkkuutta kohtausten ajoitukseen. Todennäköisesti se olisi vaatinut kuitenkin myös koko sovituksen muokkaamista kokkonaan uusiin puihin.

Ajoituksen ongelmista johtunee myös se, että esityksestä puuttui hyvälle farssille tyypillinen dynaamisuus.

Ongelmia saattoi aiheuttaa myös Juutisen tapa käyttää tilaa. Jääkiekkotermein peli ruuhkautui nyt usein kaukalon nurkkiin ja kuten tunnettua, sieltä käsin on vaikea tehdä maaleja.

Kohtauksia eräästä parisuhteesta

Kauko Vuori ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri — Juha Kukkonen ja Sanna-Kaisa palo näyttelevät upeasti Ryhmäteatterin näytelmässä Sormet hunajapurkissa. Kuva Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Ohjaaja-dramaturgi Kari Heiskasen Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Sormet hunajapurkissa on parisuhteen ympärille rakennettu draama. Sen jännitteet syntyvät rakkauden kaipuusta ja kuolemanpelosta.

Heiskanen oli omin käsin 80-luvun alussa raivaamassa vanhasta ja pahasti rappiolle menneestä elokuvateatterista Ryhmäteatterille Pengerkadun näyttämöä. Tämän vuoksi katsojan tekee mieli tulkita Heiskasen näytelmä myös tarinaksi luopumisen tuskasta.

Tarinan katalysaattorina toimii nuori nainen, 21-vuotias toimittaja, joka tyrmäävällä tehokkuudella työntää tieltään vanhempiensa sukupolven edustajat. Alleviivaavaa on se, että tällä näytelmän dynamolla ei ole näyttämöllä lainkaan omaa roolihenkilöä.

Näytelmän juonta on kuitenkin tässä turha ryhtyä avaamaan, koska se olisi vähän samaa kuin kertoisi kritiikissä, kuka on trillerin murhaaja.

Heiskanen kertoo City-lehden haastattelussa, että hän on pyrkinyt törmäyttämään näytelmänsä henkilöitä hiukkaskiihdyttimen voimalla niin, että vakavista aiheista syntyy komedia.

Tämä ei tietenkään ole mitään uutta auringon alla. Hyvä komedia on tragedia toisin kerrottuna.

Ongelmalliseksi koin sen, että Heiskanen onnistuu näissä pyrkimyksissään vähän turhankin hyvin. Molemmat näytelmän roolihenkilöt ovat ihmisinä niin vastenmielisiä tyyppejä, että heihin on vaikea samaistua.

Ainakin minä aloin näytelmän kuluessa toivoa, että tarinan uraltaan suistunut näyttelijä Kauko Vuori (Juha_Kukkonen) ei vain teeskentelisi sairastavansa maksasyöpää, vaan päätyisi mahdollisimman pian nurmen alle.

Traagisen ja koomisen kontrasti ei oikein toimi, jos katsoja ei pysty tuntemaan edes jollakin tavalla aitoa myötätuntoa tarinan henkilöitä kohtaan.

No tällainen myötätunnon puute pakottaa minut toki myös jonkinlaiseen itsetutkiskeluun.

Kukkonen ja Sanna-Kaisa Palo näyttelevät hengästyttävän upeasti.

Heiskasen teksti on psykologisesti tarkkarajaista ja tarkkanäköistä. Mukana on paljon nyansseja, jotka tekevät tarinan henkilöistä hyvin aidon oloisia, lihaa ja verta.

Luopumisen tuskaa näytelmän teemana korostaa se, että sen molemmat roolihenkilöt ovat entisiä julkisuuden suuruuksia. Näytelmän Vuori jäätyy kesken esityksen näyttämölle, eikä ole toipunut tästä kokemuksestaan. Törmä on paennut laskuun kääntynyttä uraansa ulkomaille. Molempia yhdistää se, että luovuus ja intohimo ovat sammuneet, jäljelle on jäänyt vain se mitalin toinen puoli, narsismi.

Taiteilijalle tällainen tila on epäilemättä henkinen katastrofi, pieni kuolema.

Sormet hunajapurkissa on puolen toista tunnin rupeama suoraa ja usein raakaa puhetta. Tarinan molemmat henkilöt yrittävät valehtelemalla ja vaatimalla saada edes kastaa sormensa siihen hunajapurkkiin, jota rakkaudeksi kutsutaan.

Heiskanen ei malta pysyä linjassa ihan loppuun asti. Näytelmän loppupuolella virkaheitolle näyttelijälle, Kauko Vuorelle luodaan psykologinen profiili hänen lapsuudenkokemustensa kautta. Hän on joutunut lapsena isäpuolensa ja velipuolensa mitätöimäksi. Tästä traumasta johtuu hänen ristiriitainen halunsa olla esillä ja häivyttää itsensä.

Katsojan tehtäväksi jää, uskoako tätä juttua vai ei. Ongelma on tuttu psykoterapiasta. On oikeastaan saman tekevää, ovatko lapsuudenmuistot aitoja vai keksittyjä. Täysin keksityistäkin muistoista syntyy ehdoton totuus, kun meillä vain on niihin tarpeeksi vahva tunneside.

Ihminen on uskovainen eläin.

Kaikesta suorasta puheesta huolimatta Heiskasen tarinan ihmiset jäävät yksilöinä arvoituksiksi, ja niin pitääkin olla.

Virtahepoja olohuoneessa

Helsingin kaupunginteatterin Carnagessa näytellään häikäisevän upeasti. Kuvassa Jonna Järnefelt, Carl-Kristian Rundman ja Pekka Strang. Kuva Janne Siltavuori/Helsingin kaupunginteatteri

Verilöyly on outo nimi komedialle. Tässä tapauksessa se on myös osuva. Ranskalainen Yasmina Reza pilkkoo näytelmässään sen omahyväisen minäkuvan, jonka varaan meistä keskiluokkaan kuuluvista ihmisistä itse kukin identiteettinsä rakentaa, niin ettei kiveä jää kiven päälle.

Näytelmän alussa Reza saartaa ja piirittää tätä omahyväisyyden linnaketta monelta suunnalta. Näytelmän Veronika Huttunen (Jonna Järnefeld) on edistyksellisen ja moraalisen ihmisen perikuva, joka kirjoittaa parhaillaan kirjaa Ruandan kansanmurhasta.

Näytelmän Aleksi Renwall (Pekka Strang) on monikansallisen lääkeyhtiön lakimies, joka puolustaa keinoja kaihtamatta täysin vastuuttomasti toimivan yrityksen etuja.

Nämä kaksi asiaa rinnastetaan lemmikkimarsun kaltoin kohteluun, johon näytelmässä syyllistyy näytelmän Mikke Huttunen (Carl-Kristian Rundman).

Heti näytelmän alussa tehdään selväksi, että meidän ajatteluamme vaivaa vakava mittakaavaongelma, mitä moraaliin ja toimiemme eettisyyteen tulee. Helsingin kaupunginteatterin Carnage on hauskan pinnan alla synkkääkin synkempi tragedia siitä ihmisten perimmäisestä kyvyttömyydestä, joka pistää vielä kyseenalaiseksi koko lajin olemassaolon.

Carnage on komedia, jonka huumori on pohjimmiltaan mustaakin mustempaa.

Lyömäaseena Reza käyttää tässä monen rintaman hyökkäyksessä myötähäpeää.

Näytelmän alussa kaksi pariskuntaa kohtaa toisen pariskunnan kotona. Vierailevan pariskunnan 11-vuotias poika on lyönyt isäntäparisunnan poikaa kepillä kasvoihin ja välikohtausta ryhdytään setvimään sivistyneesti lasten vanhempien kesken.

Me kaikki tunnistamme nuo vaivautuneet eleet ja sanat, joilla tällainen kohtaaminen alkaa, nuo haparoivat yrityksen aitoon vuorovaikutukseen.

Ohjaajana Tiina Lymi on minusta sisäistänyt erinomaisesti Rezan näytelmän fokuksen. Tästä kertovat näytelmän todella huolella rakennetut ensimmäiset kohtaukset, joista syntyy kokonaisuutta kantava kivijalka.

Reza ei ole suotta tehnyt näytelmän neljännestä roolihahmosta, Anne Renwallista (Minna Haapkylä) konsulttia. Haapkylä on Anne Renwallin roolissa katalysaattori, joka saa näytelmän huolella ladatut jännitteet räjähtämään. Keitos kuohuu yli oikein kunnolla ja kupit menevät nurin ihan kirjaimellisesti.

Ensimmäinen näkemäni Lymin ohjaus, hänen omaan tekstinsä perustunut Ryhmäteatterin S.O.S ei oikein napannut. Carnage on mestarin työtä.

Helsingin kaupunginteatteriin kymmen vuotta sitten yhdistetyn Lilla Teaternin näyttelijät edustavat Suomessa ammattikunnan kärkeä. Carnage on hyvä esimerkki myös siitä, että tämän mainion teatterin omaleimaisuus ja traditiot eivät ole kadonneet minnekään kymmenen vuotta kestäneen yhteiselon aikana.

Se näkyy esittämisen tietynlaisena kepeytenä, kohtausten ajoituksen tavattomana tarkkuutena ja ilmavuutena. Eikä esitys todennäköisesti menetä tehostaan mitään, vaikka se nyt esitetään Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä suomeksi meitä ummikkoja varten.

Esityksestä puuttui sen raastavasta aiheesta huolimatta suomenkieliselle teatterille kovin usein tyypillinen körttisoundi.

Reita Lounatvuoren suomennos on erinomaista työtä. Myös näytelmän tapahtumien paikallistaminen Helsinkiin menee todennäköisesti ihan nappiin.

Tämän paremmin luistavaa komediaa voi tuskin rakentaa. Ainakin minun kohdallani vapautunut nauru juuttui kuitenkin monta kertaa kurkkuun. Verilöyly on verilöyly, vaikka sen sokerilla ja hunajalla maustaisi.

Teknisistä ansioista kymmenen pistettä

Petri Aulin on näytelmän Lenin ja hänen rooliasussaan hikeen asti on vaikea päästä jopa kiivasrytmisessä farssissa. Erica Selin on näytelmän tiukkapipoinen neiti Nylund. Kuva Mikko Vihervaara/Työväen näyttämöpäivät

Hauskan tekeminen on tunnetusti vaativaa puuhaa. Nopearytmisen farssin tekeminen on niin vaativaa puuhaa, että sitä voi hyvällä syyllä sanoa teatterin kuninkuuslajiksi.

Kaarina-Teatterin Lenin jäillä on ohjaaja Pauliina Saloniuksen mukaan ovifarssi. Ovien käyttö kohtausten sisääntuloissa tietenkin hieman laskee vaikeusastetta. Ainakin itse kuvittelisin, että niiden avulla esitys on helpompi saada toimimaan käkikellon tarkkuudella

Ovia on halkovaraston verho mukaan luettuna peräti viisi kappaletta. Se varmasti lisäsi vaikeuskerrointa.

Teknisesti kaarinalaisten farssi on laadukas. Työväen näyttämöpäivillä kohtausten ajoitus meni oikeaoppisesti ja iskut napsahtivat kohdalleen, mikä tässä tapauksessa tarkoitti sitä, että sisääntulot tehtiin oikea-aikaisesti.

Esittäminen oli kunnossa. Taitoluistelutermein ryhmälle voi antaa teknisistä ansioista korkeat pisteet.

Ongelmat olivat sisältöpuolella. Tai oikeammin Antti Hopian näytelmässä ei ole mitään oikeaa sisältöä. Lenin jäillä ei ole sisältönsä puolesta mikään saaristolaisfarssi, vaan ikävä puskafarssi. Taiteellisesta vaikutelmasta ei pisteitä heru.

Katsojana jäin ihmettelemään, mikä sen tarkoitus mahtaa olla? Onko Hopia halunnut vain tehdä turhista tarpeista jonkinlaisen harjoitusmaalin tarkkuusammuntaa varten?

Teatteri on kuitenkin ainakin minun mielestäni ilmaisuvoimaisin kaikista taiteen muodoista, eikä näin mahtavaa myllyä kannatta pyörittää tyhjän jauhamiseen.

Minkäänlaista ulottuvuutta historiaan ei lastenkirjoistaan paremmin tunnetun Hopian tekstistä löydy. Näytelmän Lenin on jonkinlainen muunnelma huonoa suomea puhuvasta laukkuryssästä, vanhojen Suomi-filmien arkkityyppistä.

No pääsääntöisesti myös nämä vanhat SF-filmit ovat varsinkin sisältönsä puolesta aivan hirveän huonoja.

Mutta edellä sanottu kertoo tietenkin vain minun henkilökohtaisista mieltymyksistäni. Tässä suhteessa Kaarina-Teatterin Lenin jäillä erosi kaikista muista Työväen näyttämöpäivillä näkemistäni esityksistä.

Kaikkia Työväen näyttämöpäillä näkemiäni yhdeksää esitystä yhdisti osaamisen taso. Myös ja varsinkin Kaarina-Teatterissa se osaaminen on korkealla tasolla.

Ilmeisesti suomalainen koulutusjärjestelmä näyttää myös harrastajateatterin saralla kyntensä. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan ammattikorkeakoulusta ja muistakin ammattikorkeakouluista on valmistunut jo iso joukko teatteri-ilmaisun ohjaajia ja muita alan ammattilaisia, joiden työ kentällä näkyy.

Ykspihlajan kyläteatteri esittää

Yksipihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät — Ykspihlajan kyläteatterilla on riveissään hyviä tyyppejä. Kuvassa Matti Pellinen, Marko Orava, Leo Käkelä tarinan Akaki Akakijevits, Saila Puumala, Tommi Niemi ja Pauliina Peltoniemi. Kuva Aku-Petteri Pahkamäki/Työväen näyttämöpäivät

Päällystakki on näytelmä työelämän huononemisesta. Ryhmäteatterin voimakaksikon, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän satiiri on mukaelma Nikolai Gogolin novellista Päällystakki. Gogolin ohella kaksikko on epäilemättä ammentanut myös aiheita myös Juha Siltalan pamfletista Työelämän huonontumisen lyhyt historia.

Ryhmäteatterin näyttelijät venyvät usein mahdottomiinkin suorituksiin. Muista yhä hyvin, miten hengenvaarallisilta näyttäviä akrobaattitemppuja näytelmän Akaki Akakijevitsin roolin näytellyt Martti Suosalo teki Ryhmäteatterissa näytelmän kantaesityksessä aivan estradin reunalla.

Luulisi, että jo pelkkä esimerkin voima saisi teatterin harrastajan näkemään painajaisunia tulevasta roolistaan. Rima on todella korkealla.

Ykspihlajan työväen näyttämön Päällystakki kuitenkin toimi Työväen näyttämöpäivillä yllättävän hyvin. Ohjaaja Aku-Petteri Pahkamäki on tehnyt Leskisen ja Keski-Vähälän vuonna 2009 kantaesitetystä näytelmästä sovituksen, jossa harrastajanäyttelijöiden kyvyt ja resurssit on otettu hyvin huomioon.

Ryhmäteatterin esityksessä Suosalo teki ruumiinkielen tasolla sankaristamme ADHD-ihmisen. Ykspihlajan Leo Käkelän tulkitsemana Akaki Akakijevits on pesun kestävä asberger-henkilö, yksi niistä maan hiljaisista, joilla on tietyllä kapeahkolla elämänalueella yllättäviä taitoja ja suorastaan ilmiömäisiä kykyjä.

Kertojan käyttöä väheksytään ihan suotta teatteripiireissä. Taitavien kertojien esittämät tarinat ovat todennäköisesti teatterin alkuperäisin muoto, traditio, joka ulottuu kauas esihistorialliseen aikaan, jolloin luku- ja kirjoitustaito ja kriitikot eivät vielä päässeet pilaamaan aitoa esittämiseniloa.

Sitä paitsi nyt kerrotaan silkkaa asiaa. ITC-teknologia ja robottitekniikka, maailmantalouden digitalisoituminen muuttaa työelämää ja koko maailmaa parhaillaan pyörryttävällä nopeudella. Leskisen ja Keski-Vähälän satiiri tekee teoriaherrojen jargonin meneillään olevasta muutoksesta edes jollakin tavalla ymmärrettäväksi.

Pahkamäen hieno oivallus on käyttää useita kertojia. Lähes kaikki mukana olevat näyttelijät pääsevät vuorollaan kertojan rooliin ja tämä vahvisti katsojan silmissä tämän ”kyläteatterin” yhteisöllistä luonnetta.

Ykspihlajan työväen näyttämön riveissä näyttelee hyviä tyyppejä. Ryhmän näyttelijöiden henkilökohtaisessa osaamisessa on kuitenkin suuria eroja. Se ei kuitenkaan haitannut, koska katsojan kokema voimakas illuusio läsnäolosta syntyy tavallisuuden, tai pitäisikö sanoa arkisuuden kautta.

Tällaista teatterin harrastajien näytteleminen on parhaimmillaan. Ryhmä oli ilmeisesti unohtanut Mikkelin reissulle lähtiessään käsiohjelmassa mainitut voimakkaat valoefektit ja savukoneen kotiin, mutta minusta se ei ainakaan huonontanut esitystä. Päinvastoin, mitään ei jäänyt puuttumaan.

Todenmakuista draamaa polttavasta aiheesta

Kaarinan nuorisoteatterin nuoret ovat sisäistäneet hienosti roolinsa. Sairaalaosaston mudostaman yhteisön ihmissuhteista syntyy hyvin uskottava kuva. Kuvassa Melissa Petters, Essi Nuutinen, Tanja Suomela, Iida Tallqvist,Taru Kumpulainen, Elina Karjalainen, Jasmin Nieminen ja Tanja Suomela. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät — Kaarinan nuorisoteatterin nuoret ovat sisäistäneet hienosti roolinsa. Sairaalaosaston mudostaman yhteisön ihmissuhteista syntyy hyvin uskottava kuva. Kuvassa Melissa Petters, Essi Nuutinen, Iida Tallqvist, Taru Kumpulainen, Elina Karjalainen, Ida Vesterinen, Jasmin Nieminen ja Tanja Suomela. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Kaarinan nuorisoteatterin Minna-Stiina Saaristo-Vellinki on kääntänyt ja dramatisoinut amerikkalaisen Susanna Kaysenin elämänkerrallisen romaanin Girl, Interrupted.

Hollywood pyöräytti vuonna 1999 Kaysenin sairaalakokemuksista Vinona Ryderin, Angelina Jolien ja Whoopi Goldbergin tähdittämän elokuvan, josta tuli myös meillä Suomessa aika iso hitti nimellä Vuosi nuoruudestani.

Kaarinan nuorisoteatterin Vuosi nuoruudestani on tekijöiden mukaan maailmankantaesitys. Ja mikä ettei. Saaristo-Vellinki on tehnyt erinomaista työtä sekä dramaturgina että ohjaajana.

Saaristo-Vellinki on sijoittanut kirjan tapahtumat ja henkilöt tämän päivän suomalaiseen sairaalaympäristöön. Toden tuntua lisää se, että näytelmässä mukana olevat teatterin harrastajat ovat antaneet roolihenkilöille omat nimensä.

Kun sanottavan ja sanomisen tarve ovat tarpeeksi painavia, draama syntyy kuin itsestään. Paisuttelua ja kärjistyksiä ei tarvita. Todellisuus on kuitenkin aina tarua ihmeellisempää ja kaarinalaisten esityksessä nuorten naisten hyvin sisäistetyt roolisuoritukset tekivät esityksestä kipeän koskettavan.

Saaristo-Vellinki ei myöskään päätä tätä tarinaa yhtä toiveikkaaseen happy endiin kuin James Mangoldin elokuvansa. Viimeinen kohtaus on epilogi, jossa näytelmän Melissa (Melissa Petters) kohtaa Tanjan (Tanja Suomela), yhden sairaala-aikaisista tuttavistaan. Kummalakaan ei mene erityisen hyvin.

Lääketiede on ottanut monella osa-alueella tällä vuosituhannella huimia edistysaskeleita. Psykiatrinen hoito on kuitenkin polkenut lähes paikallaan. Suurin osa jopa käytettävissä olevista lääkkeistä on kehitetty jo edellisellä vuosisadalla.

Resursseja leikataan, potilaat eivät parane ja ylipäätään jo hoitoon pääsy on hyvin vaikeaa, koska myös mielisairaiden hoitoon käytetyt taloudelliset resurssit ovat vuosikausia polkeneet paikallaan samaan aikaan, kun terveydenhuollon menot ovat kasvaneet noin kolme prosenttia vuodessa.

Myös resursseista päättävät poliitikot pitävät ilmeisesti psyykkisesti oireilevia ihmisiä toivottomina tapauksina.

Psykiatreista on huutava pula, koska nuoret lääkärit tuntevat surkean tilanteen, eivätkä halua erikoistua alalle.

Esimerkiksi anoreksiaan sairastuneista nuorista noin joka viides kuolee ennen aikojaan syömishäiriön aiheuttamiin komplikaatioihin. Kuolleisuus on suurempaa kuin syöpäsairauksissa, vaikka kysymys on nuorista ihmisistä.

Noin 30 alle 30-vuotiasta jää joka päivä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Vielä suurempi joukko katoaa jonnekin kaikkien viranomaisten ulottumattomiin. Maassa on suuri joukko nuoria, jotka ovat luovuttaneet kokonaan. He tai heidän omaisensa eivät enää edes yritä hakea apua.

Saaristo-Vellinki on siis ryhmineen tarttunut tavattoman tärkeään ja polttavan akuuttiin aiheeseen. Lauantaina ryhmän toisessa esityksessä Paukkulan Atrium-salissa esitystä seurasi vain kourallinen katsojia. Ehkä se johtui paikasta ja esityksen myöhäisestä ajankohdasta.

Toivottavasti moni kävi katsomassa aikaisemmin päivällä kaarinalaisten esitystä. Minuun esitys teki suuren vaikutuksen.

Vuosi nuoruudestani on kerännyt kriitikoilta kehuja ja syystä. Itse haluaisin vielä kehua henkilön tai henkilöt, jotka vastaavat Kaarinan nuorisoteatterin verkkosivuista. Myös ne ovat erinomaista työtä. Käykää katsomassa ja ottakaa esimerkkiä.

Juha ”Tietäväinen” Hurme on palannut kehiin

Lapsuudenkokemukset yhdistävät ihmisiä enemmän kuin mikään muu asia elämässä. Juha Hurmeen teatteriestetiikassa lapsuudella on aina merkittävä sijansa. Liika viisassa Saara Hurmeen koreografia tekee esityksestä kehollisuudessaan tanssinomaista. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Työväen näyttämöpäivillä toistuu joka vuosi sama kiusa. Naisvuoritalon katsomossa ensimmäiset penkkirivit ovat lattian tasossa. Kun ryhmät eivät yleensä halua esiintyä vanhanaikaisella, ylös sijoitetulla näyttämöllä, lattiatason takariveiltä paikkansa löytäneiltä katsojilta jää helposti suurin osa koko näytelmästä näkemättä.

Porin teatterikerhon Liika viisas näytti kolmannelta riviltä ensin puhuvien päiden kavalkadilta. Näytelmän luonne muuttui kokonaan vasta, kun ymmärsin siirtyä seuraamaan sitä salin seinustalle, josta oli esteetön näkyvyys näyttämölle.

Juha Hurmeen käsialan tunnisti sen jälkeen heti. Hurmeen ohjauksissa se, mitä näyttämöllä sanotaan, on korkeintaan puolet näytelmän sisällöstä. Varsinainen draama kerrotaan kehon kielellä. Näyttelijöiden läsnäolo näyttämöllä on jollakin hyvin omintakeisella tavalla kokonaisvaltaista.

Näyttämöllä ovat läsnä sekä mieli että ruumis. Saara Hurmeen koreografia tekee ryhmän teatteriestetiikassa tanssia.

Hurmeen ohjaamissa esityksissä ei juuri käytetä lavasteita tai valo- ja äänitehosteita. Petra Poutanen-Hurmeen Liika viisasta varten tekemät sävellykset esitetään luomuna melodiikalla.

Lähes kaikkiin tarpeisiin riittää kuitenkin pelkkä näyttelijöiden vangitseva läsnäolo.

Hurme myös osaa ohjata teatterin harrastajia ilmiömäisellä tavalla. Tosin Joni Seppälä, Jarmo Malinen,
Taru Huokkola, Mari Naumala, Ida Sofia Fleming, Vesa Kivinen ovat yhdessä niin monessa liemessä keitetty joukko, että teatterin harrastajista ei sanan varsinaisessa mielessä voi enää edes puhua.

Joka tapauksessa Hurmeen ja näyttelijöiden yhdessä viettämä reipashenkinen leirielämä näkyy ja tuntuu esityksessä. Liika viisas on korostetusti yhteisön taidetta.

Porin teatterikerhon Liika viisas on hieno kuin mikä ja se myös aloittanut suorastaan uskomattomalta tuntuvan projektin. Hurme aikoo porilaisten kanssa tuoda vuoteen 2018 mennessä näyttämölle neljä muuta Algot Untolan kirjoista dramatisoitua näytelmää. Lisäksi Hurme kirjoittaa itse Untolasta näytelmän Sanamyrsky, jonka kantaesitys on tarkoitus saada näyttämölle vuonna 2017.

Algot Untolan alias Algot Tietäväisen, Maiju Lassilan, Irmari Rantamalan, Väinö Stenbergin, J. I. Vatasen, Liisa-Antin ja Jussi Porilaisen kuolemasta tulee kuluneeksi vuonna 2018 sata vuotta. Pori on tietenkin sopiva paikka tämän merkittävän kirjailijan muistamiseen siksi, että Untolan räjähdyksenomainen, kymmeniä kirjoja ja näytelmiä tuottanut luomiskausi alkoi, kun mies toimi Satakunta-lehden päätoimittajana.

Ei varmaan ole ihan sattuma, että Hurme aloitti sarjan Maiju Lassilan Liika viisaasta. Pilkan kohteena näytelmässä on ihmisten parantumaton tyhmyys.

Lassilan sanansäilässä on kuitenkin aina kaksi terää. Jos Suomen johtavat teatterintekijät laitettaisiin järjestykseen lukeneisuuden perustella, porukan ”liika viisasta” ei tarvitsisi kauan arvuutella. Lukeneisuuden suhteen Hurmeelle tuskin löytyisi kovin montaa vakavaa haastajaa edes kirjallisuudentutkijoiden joukosta.

Lassilan vuonna 1915 ilmestynyt Liika viisas ei ole menettänyt yhtään ajankohtaisuuttaan. Päinvastoin tänään maailmanlaajuinen internetverkko tarjoaa inhimilliselle typeryydelle rajattomat mahdollisuudet, ja ihmiset tekevät itselleen uskonnon kaltaisia rituaaleja jopa syömisestä ja ulostamisesta (eh, teatterista nyt puhumattakaan).

Hurme ei kuitenkaan pilkkaa eikä tuomitse. Luulen, että tämä lempeä ja jollakin tavalla hyvin syvälle menevä humanismi kumpuaa juuri ironiantajusta.

Näytelmän Pudde-koira (Taru Huokkola) näyttää suorastaan intellektuellilta tarinan uskonkiihkossa piehtaroivien ihmisten rinnalla, eli elukoita tässä ollaan muiden luoman luomien keralla.

Se ei ole kuitenkaan koko totuus. Porin teatterikerhon Liika viisaasta löytyy kerroksia ja ajattelun aiheita lähes loputtomasti kuten aidosta taideteoksesta pitääkin löytyä.

Maailmanlopun meininkiä

Vantaan näyttämön Leikin loppu on toteutettu tyylikkäästi. Kuvassa Sanna Lehtonen ja Pentti Härkönen näytelmän Nell ja Nagg. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät — Vantaan näyttämön Leikin loppu on toteutettu tyylikkäästi. Kuvassa Sanna Lehtonen ja Pentti Härkönen, näytelmän Nell ja Nagg. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Teatterifestivaaleilla suden hetki ei koita aamuyön varhaisina tunteina. Silloin juhlat ovat usein parhaimmillaan.

Totuuden hetki koittaa usein vasta päivällä, hieman puolen päivän jälkeen alkavassa näytöksessä. Silloin pinttyneinkin teatteriaddikti on heikoimmillaan ja unet ovat voimakkaimmillaan, kuten jo muinaiset roomalaiset asian ymmärsivät.

Irlantilaisen Samuel Beckettin näytelmät edustavat vakiintuneen käsityksen mukaan absurdia teatteria.

Se on varmaan rationaalinen tapa suhtautua tämän kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun neron teksteihin. Kun jokin asia julistetaan oikein porukalla absurdiksi, sitä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää.

No ei Beckett ole ainoa tämän maailman ilmiöistä, joiden kohdalla me laistamme aidon ajattelun vaivat lyömällä ilmiön kylkeen luokitteluleiman.

Sekin on tietenkin aika tavalla absurdia. Elämä on, kuten minulle tuntemattomaksi jääneen mainostoimittajan aivopierussa töräytellään.

Minulle Beckettin näytelmät ovat aina olleet kuin saippuapaloja. Juuri kun olen kuvitellut saaneeni niistä jonkinlaisen otteen, ne luiskahtavat kädestä.

Lipeää Beckett on ainakin holvannut keitoksiinsa reilulla kädellä näitä ”saippuaoopperoita” keittäessään. Ainakin minun kohdallani kaikki näkemäni Beckettin näytelmät ovat syöpyneet jonnekin tuonne aivojen peräkamareihin lähtemättömällä tavalla.

Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Kaikkia niitä on enää mahdoton muistaa, mutta esimerkiksi Arto af Hellströmin Kansallisteatteriin ohjaama Godota odottaessa (Huomenna hän tulee) pomppaa esiin heti tuolta alitajunnaksikin kutsutulta vetoisalta ullakolta.

Näyttämöpäivien ohjelmakarttaa selatessa absurdilta tuntui myös se, että vantaalainen harrastajateatteri oli tarttunut Beckettin näytelmään Leikin loppu.

Ei tunnu enää. Elina Hagelinin ohjaus ja työryhmän toteutus olivat tyylikkyydessään vailla vertaa.

Mäkihyppääjä Matti Nykäsen verrattoman aforismin mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa. Beckettin maailmassa elämä on myös ansa, josta ei pääse pakenemaan.

Näytelmän raajarikko ja sokea Hamm (Sande Hindréa) käyttää omassa yhden naisen imperiumissaan hirmuvaltaa, jonka kohteina ovat hänen adoptiotyttärensä Clov (Virpi Tammi) ja vanhempansa Nell (Sanna Lehtonen) ja Nagg (Pentti Härkönen).

Kun Beckettistä on kysymys, tästä näytelmän perusasetelmasta on kuitenkin turha vielä vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaikka Nell ja Nagg on tungettu asumaan jäteastioihin. Ei siitä huolimatta, että Nelliä näyttelevä Lehtonen on Vailla vakituista asuntoa yhdistyksen palkittu toiminnanjohtaja.

En oikein tiedä, miten Beckettin kohdalla roolin syvällisen sisäistämisen kanssa oikein on, mutta joka tapauksessa kaikki neljä näyttelivät osansa hengästyttävällä antaumuksella.

Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Näin sanotaan suuressa kirjassa. Minusta tuntuu usein, että Beckettin tuotannossa suurin kaikista on häpeä. Beckettin näytelmien keskeinen teema on se, miten tavattoman vaikeaa (luen absurdia) toisen ihmisen kohtaaminen oikeastaan on.

Minun ajatuksissani näyttämöllä eivät tällä kertaa olleen näyttelijät, vaan näytelmän ohjaaja Hagelin. Miksi minä en tiedä mitään tästä ilmiömäisen lahjakkaasta teatterintekijästä?

Mikä esitys ja mikä yleisö!

Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Totta se on. Katsojat valitsivat äänestyslipuilla Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjutun vuoden 2014 Työväen näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi.

Näin kävi, vaikka Oikeusjuttu oli sijoitettu yleisön kannalta mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Kajaanin harrastajateatterin käräjät käytiin sunnuntaina iltapäivällä samaa aikaan, kun monet muulta Mikkeliin näyttämöpäiville tulleet katsojat jo pakkasivat kapsäkkejään kotimatkaa varten.

Kaiken lisäksi Oikeusjuttu edustaa katsojan kannalta hyvin vaativaa teatterin lajia, dokumenttiteatteria. Johtopäätös: Työväen näyttämöpäivillä esityksiä käy katsomassa todella asiantunteva ja hieno yleisö.

Itselläni ei aikataulusyistä ollut mahdollisuutta nähdä kajaanilaisten esityksestä kuin puolet. Sekin vakuutti. Ohjaaja ja esityksen käsikirjoittaja Veikko Leinonen on työryhmineen tehnyt huolellista työtä. Kainuun Sanomien Raimo Viirretin Oikeusjutusta huhtikuussa tekemä kritiikki osuu näkemäni perustella hyvin maaliinsa.

Samoin tietenkin Viirretin näkemästään vetämä johtopäätös. Kajaanin opettajakoulutusyksikön alasajoon ei löydy yhtä syyllistä. Syyllisiä on monta! En kuitenkaan Virretin tavoin usko, että jaettu syyllisyys vähentää niiden syntitaakkaa, jotka ovat tässä asiassa laittaneet oman edun yleisen edun edelle.

Kajaanilaisten Oikeusjuttu pureutuu Suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän ehkä kipeimpään ja ainakin vaikutuksiltaan kauaskantoisimpaan ongelmaan. Sillä, miten itse kukin meistä hoitaa oman työnsä tai miten hyvin edustamamme yhteisö pärjää lukujen valossa, ei näytä olevan mitään merkitystä, kun muualla tehdään työpaikkaasi koskevia päätöksiä.

Demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta, kaikki se hyvä, johon me olemme tottuneet, perustuu ihmisten väliseen luottamukseen. Historiasta tiedämme, miten dramaattisia seurauksia on sillä, että tämä luottamus alkaa horjua.

Kymmenistä haastatteluista, pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä kokoon keitetty käsikirjoitus on tietenkin tiukkaa ja kuivaa asiaa. Leinonen on kuitenkin keventänyt esitys muun muassa Tuomas Laitisen, Jaani Leinosen ja Veikko Leinosen videoilla, joissa kahden salapoliisin mainio voimakaksikko yrittää selvittää, kuka varasti vireän ja elinvoimaisen 700 opiskelijan kampuksen tulevaisuuden Kajaanissa.

Dokumenttiteatteri on Suomessa harvinaista herkkua. Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjojen perusteella tekemä Valtuusto oli vuosia sitten mukana myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä.

Susanna Kuparinen on työryhmineen tehnyt dokumenttiteatteria myös eduskunnan pöytäkirjojen perustella Ryhmäteatteriin (Eduskunta ja Eduskunta II) ja viimeksi Kansallisteatteriin esityksen Neljäs tie.

Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjuttu todistaa myös pätevästi, että dokumenttiteatteri on mitä sopivin laji teatterin harrastajille, jotka eivät pelkää haasteita ja rankaa työntekoa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa kipeitä aiheita tämän kaltaisille kansankäräjille riittää varmasti pilvin pimein.

Suomalaisen sankaruuden kansalliset erityispiirteet

Elmo Miettinen, Lauri Haltsonen, Sami Kettunen ja Antto Hinkkanen päästelevät täysillä Irti-tearrin veljeksissä. Kuva Anniina Meuronen

Imatralaisen Irti-teatterin noin seitsemästä veljeksestä löytyy energiaa ja vääntöä kuin pienestä kylästä.

Irti-teatterin Antto Hinkkanen, Sami Kettunen, Lauri Haltsonen ja Elmo Miettinen olivat ilmeisesti jo etukäteen päättäneet, että nyt päästellään Työväen näyttämöpäivien täpötäyden katsomon edessä niin kovaa kuin värkeistä irti (!) lähtee.

Ja kyllä siinä aitaa kaatui ja Mikkelin teatterin suuren näyttämön lauteet ryskyivät, kun tämä sonnilauma laittoi hommat niin sanotusti haisemaan.

Viritys oli tällä kertaa niin hurja ja vauhti niin kovaa, että mopo keuli ajoittain aika lailla oli välillä karata kokonaan käsistä.

Parhaimmillaan hulvattoman hauska esitys hyytyi aina välillä kohtausten ajoitusksen ja turhien toistojen aiheuttamiin ongelmiin. Kävi kuten esityksen keskeisen aiheen, suomalaiskansallisen juopottelun kanssa usein käy, hauskuus lisääntyi kulaus kulaukselta kunnes kulauttelu ei yllättäen enää ollut yhtään hauskaa.

Liika on aina liikaa, mutta toisaalta kohtuus on aivan liian vähän. Ymmärrän.

Kirjailija Mikko Koivusalon kansalliskirjailija Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä dramatisoima farssi on kohtuullisen tuore tapaus. Se kantaesitettiin Turun Linnateatterissa vuonna 2010.

Irti-teatterin mainoksissa pojat uhoavat räjäyttävänsä suomalaisen kirjallisuuden kivijalan.

Näin se ei tietenkään itse esityksessä tai Koivusalon näytelmätekstissä mene. Kiven ja Väinö Linnan suomalaiset miestyypit on jo ajat sitten kanonisoitu myyttien tasolle ja tälle kivijalalle myös Koivusalo hupailunsa rakentaa.

Eikä siinä mitään. Kyllä suomalaisist sankareista mäkihyppylegenda Matti Nykäsestä vaikka turkulaiseen ”iskelmälegenda” Matti Ruohoseen löytyy ainutlaatuisia kansallisia erityispiirteitä.

Koivusalo läpivalaisee tätä suomalaista sankaruutta homoerotiikan kautta, tyyliin suomalaisen kirjallisuuden sankareita emme halua olla, slaavilaisiksi kaihomieliksi emme halua tulla, olkaamme siis ruotsalaisia! Vitsit ovat sieltä kaikkein roisimmasta päästä, mutta niillä on tarkoituksensa.

Temppu ei ole mikään uusi, vaan kuuluu revyytaiteen vakiokalustoon. Leikittely sukupuolirooleilla kuuluu tavallaan estradiviihteen ja varieteen ydinosaamiseen, jolla on pitkät perinteet.

Hauskanpito on kuitenkin tunnetusti vaativaa puuhaa. Pari piirua kurinalaisempi toteutus olisi todennäköisesti tuottanut Mikkelissä lauantaina vielä nähtyäkin hauskemman esityksen.

Hinkkasen, Kettusen, Haltsosen ja Miettisen osaamista ei voi muuta kuin kehua. Kaikki lähtee lavalla hyvästä itsetunnosta. Luottamus omiin kykyihin näyttämöllä perustuu vuosia kestäneeseen teatteriharrastukseen.

Samasta luottamuksesta omiin mahdollisuuksiin kasvaa myös se kuuluisa suomalainen sisu. Ei tarvitse edes miettiä, kumpi antaa ensin periksi, jos se harmaa kivi ja Irti-teatterin pojat joutuvat nokkapokkaan.

Öbaut seitsemän veljestä on varmasti hyvin terapeuttista katsottavaa myös sellaisille nuorille miehille, joiden itseluottamus ja kokemukset omasta osaamisesta eivät ole aivan samalla tasolla kuin Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä lauantaina irrotelleen nelikön. Imatralainen Irti-teatteri on elävä esimerkki siitä, miten valtavan suuri merkitys teatterilla ja taiteella noin ylipäätään on yhteiskunnassa.

Ilman taiteen antamaa avaruutta, elämä täällä kävisi nopeasti hyvin tukalaksi myös meille pärjääjille.

”Yhteiskunta vaatii nuorilta aina vain enemmän ja aikaisemmin.” Näin asiaa pohtii Öbaut seitsemän veljeksen ohjaaja Sami Sivonen esityksen käsiohjelmassa.