Romanialaissyntyinen Eugène Ionesco on absurdin teatterin suuria nimiä. Ei pidä pelästyä. Kansallisteatterin Kuningas kuolee ei ole yhtä vaikeaselkoinen ja absurdi kuin esikerkiksi absurdin teatterin toisen suuren nimen Samuel Beckettin Godota odottaessa.
Mutta se ei haittaa. Minna Leinon ohjaama ja Eva Buchwaldin dramatisoima Kuningas kuolee on häikäisevän hienoa teatteria. Sen kaikki osa-alueet näyttelijäntyöstä vaikuttavaan lavastukseen ja Reita Lounatvuoren uuteen käännökseen ovat täydellisiä, tai ainakin hyvin lähellä sitä.
Luulen, en siis tiedä, että Ionescon ”Kuningas kuolee” on tavallaan variaatio antiikin Prometheus-myytistä. Ionescun Kuningas Bérenger ensimmäinen vain sattuu olemaan hieman toisenlainen titaani kuin esikuvansa. Hän ei tuo tullessaan ihmiskunnalle valoa, vaan totaalisen tuhon. Kysymyksessä on siis huikea ja mieltä kääntävä dystopia.
Bérenger ei varasta tulta jumalailta, hän keksii sen ja myös kaikki muut globaaliksi muuttuneen teknokulttuurin vehkeet ja härpäkkeet höyrykoneesta iPadiin. Kelpo kuninkaamme on siis tämän meidän öljyllä ja kivihiilellä käyvän teknokulttuurimme vertauskuva. Kuningas Bérenger on homo sapiens, luomakunnan kruunu ja valtias.
Ionesco sai näytelmänsä valmiiksi vuonna 1964. Kaksi vuotta aikaisemmin koko maailmaa ravisteli Kuuban ohjuskriisi, joka vei kylmän sodan osapuolet lähemmäksi ydinsotaa ja koko maailman lähemmäksi totaalista ydinkatastrofia kuin koskaan ennen sitä tai sen jälkeen.
Kuolemanpelko on varmasti yksi voimakkaimmista tunnekokemuksista, joita itse kukin meistä joutuu elämänsä aikana kokemaan. Kuninkaamme kauhu ammentaa kuitenkin vielä syvemmältä.
En tiedä, miten paljon Leino, Buchwald ja Lounatvuori ovat päivittäneet Ionescon alkuperäistä tekstiä. Sen osumatarkkuus on joka tapauksessa hämmentävän hyvä.
Fossiilisia polttoaineita hyödyntävä ja alati kiihtyvä teollinen ja tieteellistekninen vallankumous alkoi 1700-luvun alussa, kun edellisen vuosisadan lopulla keksityt höyrykoneet otettiin vähitellen yhä laajemmassa mitassa hyötykäyttöön. Näytelmän Bérenger on puolestaan 400 vuotta vanha. Eli näyttämöllä rokokooasuihin ja peruukkeihin pukeutuneet roolihenkilöt elävät tulevaisuudessa, joka on ajoitettu noin sadan vuoden päähän tästä hetkestä. No se on tämän näytelmän optimisia, tottakai.
Sekin natsaa, että kuningas Bérengerin valtakunnan väkiluku on ennen lopullista romahdusta ehtinyt kasvaa yhdeksään miljardiin.
Leinon ohjaus ja Kati Lukan ja Camilla Nenosen huikea lavastus ovat täynnä hienoja oivalluksia ja samaa pätee tietenkin myös Pietu Pietiäisen valoihin ja Johanna Stormin luomaan äänimaailmaan. Omahyväisyyden ja itsetyytyväisyyden valtakunnan kulissit kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Kello käy ja lämpötila nousee. Kaikki romahtaa vähitellen ja helvetin portit aukeavat.
Tuttuja ovat myös mainion kuninkaamme puheet: Kuolen! Totta kai minä kuolen. Myöhemmin.” (Ilmastomuutos! Totta kai ilmastomuutos pitää estää, mutta myöhemmin, sitten kun siihen, kun siihen on varaa.)
Vielä kamalampia ovat puheissaan näytelmässä tämän päivän reaalipoliitikkoja edustavat Bérengerin henkilääkäri ja valtakunnan pyöveli (Markku Maalismaa) ja kuninkaan ensimmäinen vaimo Marguerite (Paula Siimes).
Kuolema kuuluu yhtä oleellisesti elämään kuin syntymäkin. Elämän rajallisuus antaa myös elämälle sen mielekkyyden ja tarkoituksen. Elämä jatkuu, vaikka jokaisen meistä yksilöinä pitää kuolla.
Tilanne kuitenkin muuttuu, jos tulevaisuutta ei ole. Silloin kuningas Bérenger huutaa aivan turhaa kansaa apuun. Kansaa ei enää ole.
Maailmassa, jolla ei ole tulevaisuutta, ei myöskään tunteista suurimmalla, rakkaudella ole merkitystä. Tämä tulee selväksi näyttämöllä kuninkaan ja hänen toisen vaimonsa Mareien (Marja Salo) välisessä dialogissa.
Jukka Puotila näyttelee Bérengerin roolin unohtumattomalla tavalla. Näytelmän viimeinen kohtaus, jossa Bérenger jättää lopulliset jäähyväiset selkä jo maailmalle (yleisölle) käännettynä yhtä alastomana kuin hän on tähän maailmaan tullut, on yksi vaikuttavimmista, minkä olen koskaan teatterissa nähnyt.
Kohtaus kestää tasan kolme minuuttia, mutta sen sisään on rakennettu pieni ikuisuus, kunnianosoitus sitä ruhtinasta kohtaan, joka meidän jokaisen on jonakin päivänä kohdattava.
En tiedä, onko teatteri olemassa vain tätä esitystä varten. Ehkä me tarvitsemme myös esityksiä, joissa on vähän myös edes valheellista toivoa. Tätä juttua ei kannata kuitenkaan missään tapauksessa missata.
Kevätkaudella Kansallisteatterin kaikki Kuningas kuolee –näytelmän esityksen olivat loppuu myytyjä. Syyskauden näytöksiin saa vielä lippuja, mutta veikkaan, ettei kauan. Pidä kiirettä.
PS: Täydellisessäkin maailmassa on aina jotakin epätäydellistä. Helteisessä säässä vietetyn Tampereen teatterikesän näytöksiin pesiytyi aivan uusi vitsaus, espanjalaiset viuhkat. ”Kuningas kuolee” on teatteria, joka vaatii myös katsojalta äärimmäistä tarkkaavaisuutta ja hereillä oloa. On kuitenkin hieman vaikea keskittyä, jos joku vieressä istuva vatkaa rystysen valkoisena taukoamatta puolen hehtaarin kokoista viuhkaa.
