Neuvostoihmisen loppu oli kirjallisuuteen pohjautuvaa loisteliasta puheteatteria

Näytelmässä sairaanhoitaja hoitaa post-traumaattisista oireista kärsivää ja kuolemaa tekevää Vasili Petrovitšia, toveri N:ää. Sairaanhoitajan kasvoilla on kaasunaamari ja käsissään paksut kumihansikkaat. Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin romaaniin perustuvan näytelmän tekijät halusivat näin varoittaa meitä: fasismina ja kommunismina viime vuosisadalla oireillut tappava sairaus, kollektiivinen hulluus, ei ole kadonnut minnekään. Se tarttuu yhä herkästi ja on saamassa jälleen pandemian mittasuhteet.

Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi. Kuva (c) Helsinki 98

Helsinki 98 -teatterin vuonna 2023 kantaesitetyn näytelmän suosiota ei oikeastaan tarvitse ihmetellä. Neuvostoihmisen loppu oli loistavaa, kirjallisuuteen pohjautuvaa puheteatteria. Käsikirjoitus perustuu kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin samannimiseen romaaniin. Jo lähtökohdiltaan loistava näytelmä sai viimeisen silauksen tiistaina Tampereen Työväen Teatterin Eino Salmelaisen -näyttämöllä tavasta, jolla Sami Lanki tulkitsi roolinsa. Aleksijevitšin romaanin intersubjektiivinen olio, homo sovieticus, muuttui näyttämöllä lihaksi ja vereksi. Tuota oliota edusti tarinassa 87-vuotias Vasili Petrovitš N, kommunistisen puolueen jäsen vuodesta 1922.

Klassisen puheteatterin perinteitä rikkoi – tai ehkä oikeammin täydensi – Pavel Semchenkon esitystä varten tekemä video. Sen vaihtuvat kuvat kertoivat kommunistidiktatuurin kauheuksista, joiden kuvaamiseen meillä ei ole sanoja. Tapahtumat menevät täysin meidän eläytymiskykymme ulkopuolelle. Ainakin minulle kuvat nälkään kuolleiden lasten ruumiista, joita oli koottu suuriksi kasoiksi, olivat jälleen liikaa.

Ukrainassa syntynyt ja nykyisin Valko-Venäjällä asuva Aleksijevitš on kirjoittanut romaaninsa venäjäksi. Hän kuuluu siten epäilemättä siihen venäjänkielisen kirjallisuuden loistavaan kaanoniin, jota suomalaiset lukijat ja ennen kaikkea suomalaiset teatterintekijät ovat ihailleet ja rakastaneet poliittisista suhdanteista riippumatta. Aleksijevitšin teksti on aidosti moniäänistä, eikä vain fiktiivisessä mielessä. Hän haastatteli romaanejaan varten vuosina 1991–2012 satoja ihmisiä, jotka olivat eläneet ja kokeneet hänen laillaan tuon 70 vuotta kestäneen neuvostoajan.

Usko ja vallankumous

Viime vuosisadalla kommunismi myytiin älymystölle tieteellisenä maailmankatsomuksena. Neuvostoälymystöön epäilemättä kuulunut, näytelmän N puolustelee kuoleman lähestyessä tätä kollektiivista hairahdusta sillä, että kysymys oli uskosta. Kommunismi ei ollut poliittinen ideologia, vaan uskonto.

Ehkä tämäkin osittain selittää sitä, että näytelmää on esitetty loppuunmyydyille katsomoille jo kolme vuotta. Se on ehkä toiminut jonkinlaisena puhdistavana katumusretriittinä taistolaisajan kokeneelle sukupolvelle. ”Kyllä me tiesimme totuuden, ja olihan sen vähän hölmöä, jopa naurettavaa, mutta me uskoimme vilpittömästi tähän tulevaan paratiisiin maan päällä.”

”Halusimme rakentaa Jumalan valtakunnan maan päälle. Kaunis toteutumaton haave, ihminen ei ole vielä valmis. Ihminen ei ole täydellinen”, näytelmän N kiteytti tämän uskon merkityksen.

Tänään tämä rajaton usko oman asian oikeutukseen on palannut tavallaan juurilleen. Yhdysvalloissa MAGA-liikkeen ytimessä olevista evankelisista kristityistä on muodostunut radikaali vallankumouksellinen liike. Yuval Noah Harari kutsuu kirjassaan Nexus tätä hämmentävää täyskäännöstä konservatiivien itsemurhaksi.

Tarinan N kaipasi vallankumouksellisesta innosta kiiluvia silmiä ympärilleen. Näytelmän lopussa hän hakkasi vielä päätään toteutumattomien unelmien betoniseinään niin, että veri lensi: ”Minä haluan kuolla kommunistina!” Tosin kukaan meistä ei osannut etsiä noita vallankumouksellista intoa kiiluvia silmiä 90-luvulla horisontin oikealta reunalta.

Tämän uskonnon ensimmäinen paavi, Vladimir Lenin, taisi jopa kopioida oppinsa kommunistisen puolueen erehtymättömyydestä suoraan katoliselta kirkolta. Myös näytelmään oli ladattu paljon meille kaikille yhteistä uskonnollista symboliikkaa. Hoitajan N:lle tarjoama vesi muuttui hiekaksi, ja hiekkaa valui myös kastelukannusta, jolla N yritti kastella huoneensa ruukkukasvia. N sai uskonsa takia juoda katkeran kalkin, ja hänen talonsa oli vahvasta uskosta huolimatta rakennettu hiekalle.

N:n tarina

Näytelmän ensimmäisessä jaksossa N pohtii vanhuksena suhdettaan kommunismiin ja Neuvostoliiton todellisuuteen. Toisessa jaksossa hän muisteli nuoruuttaan, elämänsä rakkautta ja miehuutta kunnon kommunistina ja valtion virkamiehenä. Sitten koitti tämän vankkumattoman uskon kiirastuli: 30-luvulla alkaneet Josif Stalinin käynnistämät puhdistukset. Ensin vangittiin N:n vaimo ja sitten myös N joutui salaisen poliisin kynsiin.

Ohjauksen taiturimaisuus näkyi nytkin yksityiskohdissa. Painajainen vankilamiljöö syntyi kolmesta harmaaksi maalatusta laudasta, jotka Lanki nosti eteensä pystyyn ja työnsi sitten kaulansa niiden väliin jääneeseen rakoon. Olet nalkissa! Itse kohtauksen kuvaamaa todellisuutta, vankiselliä, johon on ahdettu 50 vankia niin, ettei kukaan pysty istumaan ja jossa tarpeet tehdään nurkassa lojuvaan tynnyriin, meidän on mahdotonta sisäistää tai edes ymmärtää.

N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. Kuva (c) Helsinki 98

N pakotettiin kidutuksen avulla tunnustamaan ilmiantajan hänen syykseen langettamat rikokset. Alkoi N:n matka vankileirien saaristoon. N:stä tuli pieni ratas vankityövoiman käyttöön, eli käytännössä orjuuteen perustuvassa neuvostotaloudessa. Vapautuksen gulagin kahleista antoi Hitlerin natsi-Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon kesällä 1941. Gulagin uhreille komennus rintamalle merkitsi pientä toivonkipinää, mahdollisuutta edes jollakin tavalla selvitä muuten toivottomalta näyttäneestä tilanteesta.

Jo tsaarien Venäjällä harjoitettu venäläistämispolitiikka sai Stalinin valtakaudella kansanmurhan luonteen. Saksalaisten edetessä Ukrainassa kohti Kiovaa salaisen poliisin NKVD:n vankiloissa olevia poliittisia vankeja ei evakuoitu tai rekrytoitu armeijaan, vaan heidät teloitettiin järjestelmällisesti. Näytelmässä N näki painajaisia hirttäjäisistä.

Semchenkon videoiden kuvamontaasit kertoivat Ukrainan nälänhädän Holodomorin uhreista. Stalin halusi lannistaa itsenäisyydestä haaveilevat ja omasta kulttuuristaan haaveilevat ukrainalaiset ruotuun tahallaan aiheutetulla nälänhädällä.

Aikaisemmin maailman vilja-aittana pidetyssä Ukrainassa kuoli 1930-luvun ensimmäisinä vuosina varovaistenkin arvioiden mukaan noin kaksi miljoonaa ihmistä nälkään. Nälkäkuolemat olivat yleisiä tuolloin myös muualla Neuvostoliitossa. Niiden syyksi on esitetty maatalouden pakkokollektivisointia. Samaan aikaan Neuvostoliiton kommunistinen johto kuitenkin myi suuria määriä viljaa ulkomaille saadakseen rahaa teollisiin investointeihin.

Näytelmän tekijät ja merkitys

Näytelmän ohjaajan nimeä tai kansalaisuutta ei kerrota. Ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia. Silti näytelmän tekijöiden näkyvä nimiluettelo paljastaa sen, miten Vuosaaren lukion tyhjilleen jääneisiin tiloihin näyttämön ja 80 katsojan katsomon pystyttänyt Helsinki 98 on ponkaissut hurjaan maineeseen kolmessa vuodessa.

Nykyhetki ja peilikuva

Vallankumouksellisuus, horjumaton usko siihen, että ollaan eettisesti ja moraalisesti muita ylempänä ja politiikassa jumalan tai vähintään täydellisen totuuden asialla, ei ole kadonnut mihinkään. Tänään vallankumoukseen on ryhtynyt radikaali oikeisto. Se on miljardöörien sotaa maailman köyhiä vastaan.

Jäin kerettiläisesti miettimään, mitä meille kertoisi kirja hyvinvointivaltion lopusta ja kuka tämän avainromaanin meille kirjoittaa. Tarinan Vasili Petrovitš N:n asiat olivat kuitenkin tavallaan hyvällä tolalla. Vanhana tällä sotaveteraanilla oli hoivakodissa oma huone ja hoitaja, jolla oli aikaa palvella hänen tarpeitaan aamuista vessakäyntiä myöten. Pakkopaitaan N laitettiin, kun hän yritti polttaa huoneensa ja samalla koko sairaalan, mutta vain hetkeksi.

Suomessa moni levoton vanhus elää suuren osan elämänsä viimeisistä kuukausista ja päivistä vuoteeseensa lepositeillä kahlittuna. He kuuluvat kuitenkin niihin onnenmyyriin, jotka ovat jonkinlaisen hoitopaikan saaneet.

Neuvostoliiton kaaduttua länsimaiden johtajia ja älymystöä elähdytti naiivi usko siihen, että tuotantovälineiden yksityistäminen ja markkinavoimat muovaavat Venäjästä demokratian. Amerikkalainen taloustieteilijä ja historioitsija Timothy Snyder on verrannut tätä uskoa kommunistien uskoon kommunismin vääjäämättömyyteen. On kuviteltu, että taloudelliset lainalaisuudet olisivat jonkinlaisia luonnonlakeja, joita kehityksen kulku seuraa vääjäämättömästi.

Pettymys on ollut sitäkin rajumpi, kun näin ei käynyt. Vähän hampaan irvessä ja kaula takakenossa omaksuttu ystävyys tämän merkillisen olennon, homo sovieticuksen, kanssa on muuttunut jälleen viholliskuviksi. Nyt venäläisyys symbolisoi toisaalta tyhmyyttä ja taitamattomuutta, toisaalta kataluutta, viekkautta ja hirviömäistä pahuutta. Suomen kielessä on tällaiselle viholliskuvien intersubjektiiviselle venäläiselle ollut jo ainakin sortovuosista asti kaksitavuinen käsite ryssä.

Neuvostoihmisen loppu

Helsinki 98 -teatterin esitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2025. Esitys kuului Tampereen Teatterikesän pääsarjan ohjelmistoon.

Käsikirjoitus: Svetlana Aleksijevitš Suomennos: näytelmän ohjaaja ja Martti-Tapio Kuuskoski Ohjaus: (ohjaaja ei halua nimeään julkisuuteen Venäjän sodan takia) Lavastus, videot, valot, juliste: Pavel Semchenko Puvut, maskeeraus: Anis Kronidova Äänisuunnittelu: Ville MJ Hyvönen Rooleissa: Sami Lanki ja Elli Närjä

Kun kukaan ei ole toistaan parempi syntyperä ratkaisee – Tanskassa kulkukoirankin on syytä syntyä puhdasrotuiseksi tanskandoggiksi

Danske Danseteaterin Køter on loistelias ryhmädynamiikan kuvaus. Marina Mascarellin yhdessä Jessica Lyallin ja muiden tanssijoiden kanssa luoma koreografia oli tyrmäävän kaunis ja ilmaisuvoimainen kokonaisuus. Teoksen tarina kulkukoirista toimi satiirisena faabelina Tanska maahanmuuttopolitiikasta.

Alastonkohtaus kuvasi osuvasti yksilön ja yhteisön välisiä voimasuhteita. Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me. Kuva © Catrie Zorn

Danske Danseteaterin Køter on loistelias ryhmädynamiikan kuvaus. Marina Mascarellin yhdessä Jessica Lyallin ja muiden tanssijoiden kanssa luoma koreografia oli tyrmäävän kaunis ja ilmaisuvoimainen kokonaisuus. Teoksen tarina kulkukoirista toimi myös satiirisena faabelina Tanska maahanmuuttopolitiikasta.

Janten laki on vähän liiankin tuttu tämän kirjoittaja sukupolven ihmisille. Sinä et ole muita parempi. Sinä et ole mitään, eikä sinusta koskaan tule sen kummempaa. Näin omat vanhemmat, opettajat ja ikätoverit opettivat meitä olemaan kuvittelemasta itsestämme liikoja.

Nimensä ja kirjallisen muotonsa tämä meidän kaikkien nahoissamme tuntema laki sai kirjailijan Aksel Sandemosen satiirisessa teoksessa Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Janten lain mukaan kenenkään ei tule kuvitella, että on parempi kuin muut. Janten lain säännöt: Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.

Mascarellin tarinassa korostui tämä viimeinen sääntö. Katsojalle kävi myös nopeasti selväksi, keitä Køterin kulkukoirat symbolisoivat. Kohtauksessa tanssijat jonottivat kuin taikaiskusta näyttämölle ilmestyneen byrokratian linnakkeen edessä. He hakivat paksuja asiakirjanippuja kantaen leimaa oleskelulupaansa. Samalla vastaanottotiskin edessä oleva väliseinä nousi yhtä korkeammalle, niin että asiakirjojen ojentajan piti kurottaa yhä korkeammalle. Viimeistä jonottajaa virkailijaa esittänyt Lukas Harvig-Møller tylytti ilmoituksella toimiston sulkemisesta.

Esitys alkoi samalla tavalla kuin Kuopiossa näkemäni Leaning Tree,hitaan liikkeen kautta. Mascarellin kulkukoirat hiipivät ympärilleen pälyillen näyttämölle. Siten alkoi huikea joukkokohtausten sarja. Jokainen ryhmän yhdeksästä tanssijasta näytti tanssivan omaa sooloaan. Näin syntynyt kokonaisuus oli niin vaikuttava, että silmiin koski. Tai ei silmissä mitään vikaa ollut. Aivot vain taisivat nyrjähtää. Eivät tahtoneet uskoa silmien todistusta:

Epätäydellisessä maailmassa ei voi olla mitään täydellistä, mutta nyt olen nähnyt ja kokenut jotain, joka oli lähellä tämä maksimia.

Amancio Gonzalez upea soolo kuvasti yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden teemoja. Kuva © Catrie Zorn

Køter oli kokonaisuus, jossa lumoava liikekieli ja säveltäjä Yamila Ríosin esitystä varten luoman elektronisen musiikin äänimaisema olivat yhtä. Kokonaisuuden teki täydelliseksi Mascarellin suunnittelema nerokas lavastus. Yhteisöjen ja yhteiskunnan yleensä näkymättömät raja-aidat muuttuivat näyttämöllä näkyviksi hetkessä. Alati liikkuvat seinämät, jotka peittivät muut tanssijat soolojen aikana, antoivat näille sooloille aivan oman tunnelatauksen.

Carlos Luis Blanco Ramos ja Amancio Gonzalez tanssivat molemmat näiden liikkuvien seinien eristäminä hyvin koskettavat soolot. Näin molemmissa yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden teemoja. Ajattelin, että Pinar del Ríossa Kuubassa syntyneen Ramosin stigma oli tässä roolissa ehkä ihonväri ja jo harmaata ohimoilleen keränneen Gonzalezin roolissa ikä.

Tanskassa myllynkivikaulus on olut perinteinen vallan merkki, jota papit käyttävät kirkollisissa menoissa yhä. Tämän symbolin ympärille oli rakennettu Køterin satiirin terävin piikki. Harvig-Møller sai kohtauksessa kaulansa ympäri valtavan myllynkivikauluksen. Sen kokoa kuvaa hyvin, että kaulus toimi myös pöytänä, jonka äärellä muut tanssijat mahtui diskuteeraamaan.

Tarinan alussa tarinan kulkukoirat odottivat aamun koittoa koleassa tuulessa. Yhteisöissä yhteiskunnassa valitsevien jääkylmien asenteiden tuiverrusta kuvattiin loisteliaasti toteutetulla joukkokohtauksella. Ríosin musiikin vinkuessa tuiman vihurin tavoin, muut tanssijat riisuivat yhden tanssijoista, nuoren naisen alastomaksi. Kohtauksen jälkeen riisuttu jäi näyttämölle makaamaan haavoitetun ihmisen kylkiasennossa ja muut kokoontuivat – niin varmaan diskuteeraamaan tasa-arvosta.

Marina Mascarellin suunnittelema nerokas lavastus oli toteutettu pahvista. Taitellusta pahvista rakennetut lavasteet taipuivat joustavasti kalusteiksi ja seiniksi hämmästyttävällä tavalla. Niiden avulla näyttämökuvat muuttuivat salamannopeasti. Kuva © Catrie Zorn

Se että ihminen pakotetaan riisuutumaan, tai hänet riisutaan väkisin, on ensimmäinen väkivaltainen vaihe nöyryyttävien rituaalien ja tekojen sarjassa, jolla ihmiseltä riistetään ihmisarvo. Tällaiset tarinat voisi aloittaa vaikka 1600-luvun noitavainoista, mutta kaikki heti mieleen tulevat tarinat ovat niin karmeita, ettei niitä ole tässä syytä toistaa.

Tällä kertaa alastonkohtauksen perusteluita ei tarvinnut edes miettiä. Me voimme kohdella kaltoin, nöyryyttää ja alistaa myös lemmikkieläimiämme, mutta koirat eivät käytä housuja.

Sama esteettisesti huikean puhutteleva kohtaus toistettiin esityksen lopussa. Mascarell ja hänen tanssijansa päästivät meidät syyllisyyden piinasta ja saimme kokea armahtavan katharsiksen. Tytön riisuneet tanssijat pukivat hänet jälleen lempein ottein.  

Danske Danseteaterin vierailun Imatralle tuottaneen Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin nimen voisi muuttaa vaikka Mustan ja valkoisen tanssifestivaaliksi. Neljästä pääohjelmiston esitystä kolme edusti maailmanluokan tanssitaidetta. Nämä esitykset löysivät myös yleisönsä. Danske Danseteaterin Køter kuului näistä siihen ainutlaatuisten taide-elämysten joukkoon, joita alati etsii ja toivoo löytävänsä. Se kuului sarjaan edes kerran elämässä.

Køter

Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Kultturitalo Virran näyttämöllä 2.8.2025

Lavastus ja konsepti Marina Mascarell, koreografia: Marina Mascarell ja Jessica Lyall, musiikki Yamila Ríos, tanssijat Jessica Lyall, Lukas Hartvig-Møller, Yi-Shao Li, Amancio Gonzalez, Wolf Govaerts, Lola Potiron, Carlos Luis Blanco Ramos, Leticia Silva, Shih-Ping Lin, lavastus: Kristin Torp, asut Nina Botkay, dramaturgia  Bodil Persson, koreagrafian asustajat Patricia Seron Pawlik, koreografian harjoittelu Ottavia Catenacci, ​teksti: Josephine Olhoff-Jakobsen ja Marina Mascarell, valosuunnitelu Raphael Frisenvænge Solholm, äänisuunnittelu Rafael Cañete Fernández, kuvat Bradley Waller, Catrie Zorn

Tanssitaiteen vaikuttavia helmiä lähes uunituoreina suoraan Berliinistä

Tanssi on älykköjen taidetta. Ja sitä se on varsinkin silloin, kun taiteilijat elävät ja vaikuttavat eurooppalaisen kulttuurin dynamossa, luovan energian Berliinissä.

A/Wau Home -teoksessa koditon kulkuri ja rikas hienostorouva kohtasivat toisensa. Kuva (c) Carlos Cecilia

Espanjalaisen Carlos Allerin ja italialaisen Cecilia Bartolinon teoksissa A/Way Home ja Nothing Happens kaksikon liikekielen voima ja kauneus yhdistyivät hyvin syvälliseen ajatteluun. Kahden tanssiteoksen kokonaisuus oli outo, hämmentävä ja lopulta hyvin palkitseva elämys.

Teokset kertoivat kaksi hyvin erilaista tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kadulla elävä koditon ja rikas yläluokkainen nainen kohtasivat. Toisessa tarinassa, jos tekoälyn tuottamaa loputonta miesäänen ja naisäänen dialogia voi tarinaksi kutsua, tanssi kaksi Schrödingerin kissaa ja kaksi hurjannäköisiin anatomiapukuihin puettua kyborgia, ihmisen jälkeistä olentoa.

Minusta molempia tarinoita yhdisti sama kantava ajatus, tai oikeammin toive – meidän ei pidä leikkiä rahan ja tekoälyn voimalla jumalaa, vaan yrittää elää jälleen ihmisiksi. Toisena nähty Nothing Happens huipentui käänteiseen metamorfoosiin, jossa tämä tulevaisuuden kummajaiset loivat verinahkansa ja noiden kuorien alta paljastu kaksi alastonta ihmistä, mies ja nainen, Aatami ja Eeva.

Schrödingerin kissa on itävaltalaisen Erwin Schrödingerin kuuluisa ajatuskoe, jolla hän pyrki havainnollistamaan kvanttifysiikan arkijärjelle täysin käsittämättömiä ilmiöitä. Ajan myötä tästä vuonna 1935 syntyneestä kissasta on jalostunut myös kulttuuriolio, meemi, jonka väittämän mukaan kissa voi olla samaan aikaan sekä elävä että kuollut.

Itse Albert Einsteinin väitetään työlääntyneen kvanttifyysikoiden järjenvastaisiin teorioihin: ”Jumala ei heitä noppaa.” Nykykäsityksen mukaan jumala heittää kuin heittääkin noppaa, ja Allerin ja Bartolinon kissat heittivät tätä noppaa tämän tästä. Äänitaustalla pauhannut tekoäly ei jauhanut pelkkää palturia, vaan se kävi myös vakavaa keskustelua itsensä kanssa ihmiskuntaa uhkaavista kuolemanvaaroista.

Vaikka fysiikka voi tuntua järjenvastaiselta, sen lakeja ei voi muuttaa toiveajattelun tai edes lahjonnan avulla.

Aller ja Bartolino tekivät tanssin estetiikalla tulkinnan Yuval Noah Hararin ajatuksista ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tämä uusi uljas jumalan kaltainen ihminen löytyy jo Hararin kirjan nimestä, joka suomennoksessa on kääntynyt nimeksi Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Israelilaista, hepreaksi tekstejään kirjoittavaa Hararia pidetään yhtenä vaikuttavimmista ja terävimmistä ajattelijoista tämän päivän maailmassa.

Hararin keskeinen teesi kirjassa on se, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota oleelliseen, vaan käyttävät aikaansa tutkimalla merkityksettömiä asioita ja keskustelemalla niistä. Äly eriytyy tietoisuudesta. Jo nyt sosiaalista mediaa ja hakukoneita ohjaavat algoritmit tietävän meistä enemmän kuin me itse jaksamme muistaa.

Toisin sanoen me ihmiset muutumme keskimäärin yhä tyhmemmiksi samaan aikaan, kun meidän olemassaolomme tai ainakin tämän tuntemamme sivilisaation olemassaoloa uhkaavat vakavat ongelmat: eriarvoisuuden lisääntyminen, ydinsodan mahdollisuus ja ennen kaikkia ilmastomuutos  vaatii syvälle käyviä muutoksia meidän ajattelussamme.

Nothing Happens -teoksessa näyttämöllä tanssi kaksi Schrödingerin kissaa. Kuva (c) Fernando Duque Velasco

Vaikka ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut huikeasti viimeisten vuosikymmenten aikana enemmistöön meistä kaikenkarvaiset salaliittoteoriat uppoavat aivan samoin kuin 1600-luvun noitavainoja ruokkineet tarinat saatanan ja noitien juonimista salaliitoista.

Me uskomme auktoriteetteja. Tästä Bartolino antoi A/Wau Home esityksen alussa näytteen hauskalla psykologisella kokeella. Hän pyysi, tai itseasiassa komensi katsomosta kolme katsojaa näyttämölle ja hetken päästä vielä neljännenkin. Esiintyvän taiteilijan arvovallalla hän sai näyttämölle komennetut täyttämään hänen pienet toiveensa, tekemään temppuja. Lavalle komennettujen laimeat yritykset kapinoida hän kukisti kipakalla huomautuksessa: ”Minne sinä olet menossa?”

Käsiohjelman mukaan Aller ja Bertolino yhdistelevän esityksissään elementtejä urbaanista tanssista ja nykytanssista. Ne ovat kaksi erillistä tyylisuuntaa, joilla on erilaiset alkuperät, tekniikat ja estetiikka.

Urbaani tanssi on saanut alkunsa spontaanisti suurkaupunkien kaduilla ja klubeissa. Se pitää sisällään street dancen eri muodot ja tyylisuunnat. Tyylisuunta on saanut alkunsa kaduilla ja klubeilla. Hyvin energiset ja dynaamiset liikesarjat koostuvat usein monimutkaisesta jalkatyöstä, isolation-liikkeistä ja rytmisistä liikkeistä. Tanssia ohjaa usein improvisaatio.

Nykytanssi syntyi kapinana perinteistä balettia vastaan. Edelleen maailman tunnetuin nykytanssiteos lienee Vatslav Nižinskin Igor Stravinskin balettiin Kevätuhri tekemä, aikanaan skandaalin aiheuttanut koreografia vuodelta 1913.

Nykytanssin juuret ovat viime vuosisadan alkupuolelta. Nykytanssi yhdistää elementtejä modernista, jazzista, baletista ja muista tyyleistä. Se painottaa emotionaalista ilmaisua, tarinankerrontaa ja abstraktia liikettä.

A/Way Home ja Nothing Happens

Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä 1.8.2025

Ohjaaja: Carlos Aller
Koreografia: Carlos Aller yhteistyössä Cecilia Bartolinon kanssa
Musiikkimiksaus: Carlos Aller
Käsikirjoitus: Carlos Aller & Cecilia Bartolino
Valosuunnittelu: Marco di Nardo
Tanssijat: Carlos Aller & Cecilia Bartolino

A/Way Home kantaesitettiin Berliinissä huhtikuussa 2024 ja Nothing Happens tammikuussa 2025.

Kenellä on valta ja oikeus määritellä hyvän elämän edellytykset?

Veijo Rönkkönen oli oman tiensä kulkija ja suomalaisen ITE-taiteen mestari, humanisti ja hersyvän huumorin taitaja.

Raamikas Aapo Stavén oli kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Kuva (c) Minna Mänttäri

Simpeleläinen Veijo Rönkkönen on Suomen tunnetuin ITE-taiteilija. Rönkkösen Parikkalan Patsaspuistoksi kutsutusta ITE-taiteen mestariteoksesta on tullut maailmanluokan nähtävyys. Jotakin Rönkkösen elämäntyön vaikuttavuudesta kertoo jo se, että maineikas amerikkalainen matkailulehti Condé Nast Traveller listasi Patsaspuiston yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Jokainen tuon merkkiteoksen nähnyt voi hiljaa mielessään pohtia, mitä lehden toimittaja on pelottavuudella tarkoittanut.

Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastuuopettaja Heidi Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama monologinäytelmä Rönkkösestä ja hänen taiteestaan kantaesitettiin Parikkalan Patsaspuistossa vuosi sitten heinäkuussa. Torstaina valtakunnallisen monologikilpailun Oulussa voittanut näytelmä Veijo esitettiin Aapo Stavénin tulkitsemana Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin näytöksessä.

Parkkisen lähestymiskulma tähän suomalaisen taiteen suurmieheen oli psykoanalyyttinen. ”Rakkaudettomuuden jäljet ja sosiaalinen eristyneisyys kasvattivat Veijo Rönkkösestä taiteilijan. Veijo on intiimi monologi kuvataiteilija Veijo Rönkkösestä – ulkopuolisesta, joka teki yksinäisyydestä taidetta ja säilytti sisäisen lapsensa.” Näin tekijät kiteyttävät näytelmän ydinajatuksen käsiohjelmassa.

Monologin ensimmäisissä kohtauksissa Stavén kuvaili sitä, miten lapsena sairastellut Veijo joutui tunnekylmän ja ankaran äitinsä simputtamaksi ja sitten koulussa koulutovereiden armottoman kiusaamisen uhriksi. Lohtua ja vapautta toivat yksin vietetyt tunnit paimenessa. Avain Rönkkösen taiteen aistillisuuteen löydettiin hienosti ajatellussa kohtauksessa, jossa näytelmän Veijo makaa uintiretken jälkeen alastomana auringon lämmittämällä rantakivellä.

Oletan, että Parkkinen on nähnyt Rönkkösessä kohtalotoverin. Kulttuuritoimittaja Petteri Värtö teki monologin kantaesityksen tiimoilta haastattelun, jossa Parkkinen kertoo lapsena ja nuorena kokemastaan kaltoinkohtelusta. Parkkinen kuvaa vuosi sitten heinäkuussa ilmestyneessä jutussa kotikasvatuksensa laatua hardcoreksi. Taiteessa ja pornoteollisuudessa käsitteellä tarkoitetaan äärimmäisyyksiin vietyä tyylisuuntaa.

Suuria ikäluokkia kutsutaan joskus osuvasti toisen polven sotavammasiksi. Heidät hankki maailmaan ja kasvatti sotatraumoista kärsinyt sukupolvi. Vaikka syntyvyys kääntyi hurjaan kasvuun Suomessa vasta vuonna 1945, silti viimeisenä sotavuonna -44 syntynyt Rönkkönen kuului epäilemättä joukkoon tässä monologissa.

Rönkkönen oli suuri mies myös fyysisesti. Miehen kehon mittasuhteet käyvät hyvin ilmi valokuvaaja Mika Strandenin hänestä ottamasta hienosta valokuvasta. Oletan, että kuva on otettu vuonna 2004, kun Rönkkönen täytti 60 vuotta. Tosin Itä-Savon jutun kuvatekstissä kerrotaan, että otos on arkistokuva vuodelta 2011. Rönkkönen kuoli vuonna 2010.

Aapo Stavénin näyttelijän työ oli ilmeikästä ja luontevaa. Stavén teki monologin Veijosta ujon sorttisen ja samalla sydämellisen hahmon. Kuva (c) Minna Mänttäri

Tässä mielessä Stavén on kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Monologin alussa illuusio oli lähes täydellinen, kun Stavén harppoi näyttämölle haalareissa ja jaloissaan vähintään 47 numeron Kontio-saappaat.

Rönkkönen oli itsekin taitava valokuvaaja. Mallina hän käytti omaa alastonta kehoaan. Näissä selfiekuvissa hän näyttää huippukuntoon treenatulta urheilijalta. Kuvien tunnelma ja estetiikka kielivät myös siitä, että Rönkkönen viihtyi Aatamin asussa. Ehkä tunnetuin yksityiskohta on Rönkkösen kertoma, että hän käytti omaa vartaloaan.

Alastomuus ei varmasti ainakaan vähentänyt pienellä eteläkarjalaisella teollisuuspaikkakunnalla eläneen Rönkkösen kylähullun mainetta. Stavén näytteli tätä Rönkkösen persoonan aistillista ulottuvuutta alastonpuvussa, koko vartalon peittävässä ihonvärisessä alusasussa. Tällainen ratkaisu oli hyvin perusteltu sekä meidän katsojien että ennen kaikkea näyttelijän kannalta.

Rönkkönen valoi sadat patsaansa betonista. Monologin Veijo oli pölkkytaiteilija. Tämä valinta on selkeästi käytännön sanelema. Käsiohjelmassa ei ole mainintaa lavastajasta. Lavastuksen ovat todennäköisesti suunnitelleet ja toteuttaneet Parkkinen ja Stavén yhdessä. Ratkaisu oli onnistunut. Se toi esille ITE-taiteen luonteen ja liitti teoksen traditioon, jonka ikoniksi ja toteemiksi nousee Kristian Smedsin vuonna 2009 käsikirjoittama ja ohjaama Mental Finland.

Määrite ITE-taiteen edessä on lyhenne sanoista itse tehty elämä. Parkkisen monologi pakotti ainakin minut kysymään itseltäni, miten määritellään onnellinen tai oikeammin hyvä elämä. Onko sellainen edes mahdollista? Tai onko edes oikein pyrkiä määrittelemään toisen ihmisen elämänlaatua?

Miksi amerikkalaisen laatulehden toimittaja määrittelee Parikkalan Patsaspuiston yhdeksi maailman kymmenestä kauhistuttavimmasta kohteesta, johon matkailija voi retkillään päätyä?

Olen itse käynyt Patsaspuistossa monta kertaa ja kirjoittanut juttuja näkemästäni ja kokemastani. Rönkkösen taide on minun tunnerekisterissäni aiheuttanut liikahduksia syvästä myötätunnosta kuplivaan nauruun. Rönkkönen on elämäntyöllään avannut meille avaran näköalan siihen suljettuun mustaan laatikkoon, jota uskossa vahvat sanovat sieluksi ja me jumalattomat mieleksi.

Joillekin näköala tähän pimeyden ytimeen voi olla kauhistuttava. Tai ehkä kysymys on vain siitä, etteivät matkailu ja taiteen ymmärtäminen aina kulje käsi kädessä.

Äärimmäisen introvertin Rönkkösen monet persoonallisuuden piirteet löytyvät siitä hyvin pitkästä ominaisuuksien luettelosta, jota mielenterveyden ammattilaiset kutsuvat autismin laajaksi kirjoksi. Oleellista on se, että nämä tavallisesta poikkeavat ajattelu- ja käyttäytymismallit eivät ole sairauksia, vaan ominaisuuksia.

Meillä on kaikilla oma yksilöllinen ja ainutkertainen neurologinen identiteettimme. Ääripäät näiden ominaisuuksien kirjossa voivat olla kaukana toisistaan. Ihminen on laumaeläin. Kovin poikkeava käytös voi myös helposti johtaa konflikteihin saman yhteisön muiden ihmisten kanssa. Harva meistä pystyy elämään yksin, mutta se ei tarkoita sitä, että erakon elämää elävä taiteilija olisi onneton tai epäonnistunut elämässään.

Freudilainen jääkaappiäiti ei todellakaan ole kaiken pahan alku ja kärsimyksen perimmäinen lähde.

Minun Rönkköseni oli terävä ajattelija ja suorastaan hersyvä humoristi. Monologissa Parkkisen Rönkkönen muuraa yhdelle patsaistaan äitinsä tekohampaat. Toisen todistuksen mukaan hän sai nämä tekohampaat siskoltaan.

Veijo

Monologinäytelmä Imatran teatterin näyttämöllä 31.7.2025. Näytelmä kuuluu Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ohjelmaan.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heidi Parkkinen
Veijon roolissa: Aapo Stavén

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi todellisella helmellä – Flamenco on ollut aikoinaan köyhien ja sorrettujen taidetta – Tämän kirjoittajalle illan esitys oli silmiä avaava ja mieltä avartava elämys

Kuva on Letizia Domínguezin soolosta, jossa näyttävää asua täydensivät viuhka ja huntu. Kuva (c) Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaali.

Manuel Bellidon Instagram-sivulta löysin ryhmän toisen tanssijan Letizia Domínguezin ottaman selfien. Kuvassa Domínguez on etualalla ja sen taustalla ryhmän pojat Bellido, kitaristi Manuel García ja laulaja Juan ”El Juana” seisovat rinnakkain Vuoksen rannalla. Kuva ei sinänsä eroa miljoonista ja miljoonista kaltaisistaan. Silti kuva kertoo näiden neljän taiteilijan taiteen luonteesta jotakin hyvin oleellista: Flamenco on inhimilliseen mittakaavaan sovitettua suurta taidetta.

Näiden neljän taiteilijan esiintyminen Kulttuuritalo Virran näyttämöllä keskiviikkona oli minulle ravisteleva elämys. Tämä on vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Olemassaolon iloa, elämään väistämättä liittyvää kaipausta ja kaihoa, surua ja surut pois pyyhkivää huumoria. Nyt minä ymmärrän, mitä Imatran festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on halunnut meille näyttää, kun hän on jo kolmannen kerran perätysten kutsunut Imatralle esiintymään flamencon huippuja Espanjan Sevillasta ja Andalusiasta.

Flamencon mestarit eivät ole suuria maailmantähtiä, he ovat suuria taiteilijoita. Flamenco on sorrettujen ja vainottujen taidetta. Arvellaan, että flamenco on taidemuotona syntynyt 1400-luvulla nykyisen Espanjan alueella. Tuolloin elettiin levottomia aikoja ja alueen sodat päättyivät niin kutsutun Granadan emiraatin ja muslimien vallan kukistumiseen.

Katolisen kirkon ja oman aikansa ”persujen” vainojen kohteeksi joutuivat maata aiemmin hallinneet maurit, uskonsa vuoksi juutalaiset ja 1300-luvulta lähtien Intiasta Eurooppaan vaeltaneet romanit oman kulttuurinsa takia. Nämä etniset ja uskonnolliset vähemmistöt pakenivat vainoja vaikeakulkuisille alueille vuoristoon.

Näistä oloista katsotaan flamencon saaneen syvimmät ja rikkaimmat piirteensä sekä kolmen kulttuurin yhdistymisen myötä kehittyneet ainutlaatuiset rytmiset ja ilmaisulliset ominaisuutensa. Uskotaan että tämän taidemuodon nimi tulee arabiankielisestä sanasta fellahmengu, joka tarkoittaa ”maatonta paimenta”. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua. Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset flamencosta sen laulujen edustamasta runoudesta ja filosofiasta tehtiin vasta 1700-luvulla.

Bellidon ryhmä esitti meille traditionaalista flamencoa. Esitys teki minusta näkyväksi flamencon juuret köyhien ja syrjittyjen taiteena. Kun muuhun ei ollut mahdollisuutta, omasta kehosta piti tehdä esittävän taiteen instrumentti. Traditionaalinen flamenco oli laulajan säestämää tanssia tai tanssijoiden kehoillaan säestämää laulua. Rytmiä tälle laululle antoivat käsien taputukset ja tanssijoiden jalkojen iskut permantoon.

Flamencolle nyt tunnusomainen kitara soundeineen tuli käyttöön vasta myöhemmin ja nyt yleisesti flamencosoittimeksi mielletty cajon vasta 1970-luvulla. Ei siis ihme, että traditionaalinen flamenco tuntui juuri oikealta, ihmisen mittoihin tehdyltä taiteelta.

Bellido ja Domínguez ovat opiskelleet flamencoa lapsesta lähtien. Näin hankittu virtuositeetti ei ilmentynyt näyttämöllä temppuina, vaan hyvin sisäistettynä ja syvällisenä tulkintana. Tällaisen noviisin on tietenkin mahdoton pätevästi analysoida sitä, millaisista elementeistä kaksikon duetot tai soolot koostuivat. Esityksen aikaansaamasta vahvasta sisäisestä tunteesta en voi erehtyä – Tämä on aitoa ja ainutkertaista.

Ummikkona en ymmärtänyt tavuakaan ”El Juanan” laulujen sanoituksista. Äänen väri ja tempo olivat sitäkin puhuttelevampia. Otaksun että traditionaalisen flamencon runous on periytynyt suusanallisesti sukupolvelta toiselle ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä viime vuosisadalla.

Flamencon sanotaan perustuvan juutalaiseen ja maurien musiikkiperinteeseen. Se liittää meidät siihen filosofiseen ja uskonnolliseen perinteeseen, jonka keskellä myös me kristittyinä olemme kasvaneet.

Festivaalien avajaisissa tehtiin kättä nostamalla otanta siitä, kuinka moni katsojista oli tullut festivaaleille Imatran ulkopuolelta. Meitä ulkopaikkakuntalaisia oli avajaisnäytöksen katsojista noin puolet.

Imatralaiset ovat itse olleet aina hieno yleisö, jonka kannustavasta läsnäolosta kaupungissa vierailevat taiteilijat ja kaupungin oman teatterin tekijät ovat saaneet inspiraatiota. Nyt yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ja sevillalaiset vieraat olivat selvästi otettuja. He palkitsivat meitä yhdellä ylimääräisellä tanssilla.

Perinteinen flamenco Sevillasta Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran näyttämöllä 30.7.2025

Esiintyjät:

Letizia Domínguez (tanssija): Hän on kotoisin Sevillasta ja aloitti tanssiuransa kolmivuotiaana. Hän on omistautunut flamencolle ja suoritti opintonsa Sevillan ammattitanssikonservatoriossa etuajassa. Letizia on myös keskittynyt flamencon opettamiseen.

Manuel Bellido (tanssija): Hän on kotoisin Jaénista ja edustaa vanhan koulukunnan flamencotanssijoita, tunnettu eleganssistaan ja klassisesta, voimakkaasta tanssityylistään.

Manuel García ”Koky” (kitaristi): Kitaristina hän on olennainen osa ryhmän perinteistä flamencoesitystä.

Juan ”El Juana” (laulaja): Laulajana (cantaor) hän tuo flamencon sielukkuuden ja perinteiset laulut esitykseen. Hän on tunnettu myös nimellä Juan Ruiz Salcés ’El Juana’.

Iva taidekollektiivin syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimainen performanssi esitti hankalia kysymyksiä – Onko ennallistaminen edes mahdollista ja kuka siivoaa tämän sotkun?

Roosa Leivon, Annika Palojärven ja Pauliina Kuusiston siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikekieltä yhä uudestaan. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Taidekollektiivi Ivan ensi-ilta teki vaikutuksen. Esitys oli syvällisesti ajateltu, tyylikäs ja ilmaisuvoimainen performanssi. Esityksen hyvin pitkä nimi Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta kertoi jotakin myös tämän esityksen tekijöistä. He ovat kaikki vuosituhannen vaihteessa syntyneitä nuoria aikuisia. Jos itse katselisin maailmaa ja sen menoa nuoren ihmisen silmin, tekisin itselleni yhä uudelleen saman kysymyksen: Kuka hitto tämän sotkun vielä joutuu siivoamaan?

Esityksen tarina on sijoitettu lähitulevaisuuteen, jossa Ahvenanmaa on liitetty Ruotsiin, Suomella on omia ydinaseita ja Rantatunnelissa tapahtuu outoja juttuja. Kyse oli dystopiasta, mutta kaikkia lähinnä pantomiimin keinoin kerrottuja tarinan käänteitä ei ole tässä syytä paljastaa. Liikkeelle lähdettiin kuitenkin vanhoista synneistä. Esityspaikaksi kollektiivi oli valinnut käytöstä kymmenen vuotta sitten poistetun Särkänniemen delfinaarion, tuon 80-luvun ahneuden ja suuruudenhullujen ideoiden pysyvän muistomerkin Tampereella.

Tyhjillään nyt viimeiset viisi vuotta seissyt rakennus symbolisoi meidän vääristynyttä luontosuhdettamme. Muistan, miten harvalukuinen joukko luonnonsuojelijoita osoitti mieltään delfinaarion avajaisissa vuonna 1985. Lopullisesti heidän viestinsä meni perille vuonna 2015, jolloin laitos suljettiin. Tosiasiallinen syy delfinaarion sulkemiseen oli sen tuottamat taloudelliset tappiot. Floridan Pine Islandin edustalta Meksikonlahdesta pyydetyt kahdeksan pullonokkadelfiiniä menettivät vapautensa ja osa myös henkensä tämän hullutuksen takia.

Esityksessä delfinaarion allastiloja siivottiin kolmen nuoren naisen voimin. Se ei ollut kuvaus tämän päivän prekariaatin raadannasta, mahdottomista normiurakoista, joita tehdään surkealla palkalla. Pienten palkkojen ja usein huonojen työolosuhteiden takia nuoret pitävät siivoamista aivan aiheellisesti paskaduunina. Tässä esityksessä siivoamisen merkitys korostui kuitenkin myös symbolisessa mielessä. Siivoaminen on työtä, jossa tila palautetaan alkuperäiseen loistoonsa.

Se on ennallistamista. Pauliina Kuusiston, Roosa Leivon ja Annika Palojärven siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikettä yhä uudestaan.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Annika Palojärvi taukohuoneessa, varjossa Roosa Leivo. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Väriä tähän mielenmaisemaan antoi Aarne Kivelän esitystä varten luoma äänimaisema. Urakkaan ryhdyttiin torvet soiden, mutta esityksen vanhetessa sekä äänet että liikkeiden estetiikka muuttuivat yhä dramaattisemmiksi ja loppu oli minun tulkinnassani suorastaan traaginen. Eikö mitään toivoa todellakaan enää ole?

No yhden vastauksen tähän kysymykseen sai jo ennen esityksen alkua, kun astui ulkoa sisään delfinaarion aulatiloihin. Luonto voi perääntyä, mutta lopullisesti se ei anna periksi koskaan. Heikko tuoksu aulan sisätiloissa kertoi, että luonto oli jo aloittanut paluumarssin siltä rakennusta varten vallatulle alueelle. Samaa todisti nenän limakalvojen ja silmien kirvely. Itse allashallissa sisäilma oli selvästi raikkaampaa, mutta herkästi oireita saavan astmaatikon kannattaa varata esitykseen mukaan avaavaa lääkettä sisältävä inhalaattori.

Luonnon oma jätehuolto, siihen erikoistuneet mikrobit, ovat jo aloittaneet rakennuksessa työnsä. Jos se saisi rauhassa jatkua, talon paikalla olisi muutaman vuosisadan jälkeen metsän peittämä kukkula. Itse asiassa luonto on valloittanut takaisin jopa ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen evakuoidun ja hirvittävällä tavalla saastuneen Tšernobylin kaupungin hämmästyttävän lyhyessä ajassa.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Puheen kautta näytelmää etäännytettiin myös nykyhetkestä. Äänenvahvistus toimi hyvin. Repliikeistä sai hyvin selvää. Hieno esitysdramaturginen oivallus oli myös siinä, että joku näyttelijöistä sytytti taukotilan kattovalon aina kohtauksen alussa. Huomio, nyt kuulolla!

Iva taidekollektiivin performanssissa siivottiin 80-luvun ahneuden ja järjettömien unelmien jälkiä. Särkänniemen delfinaariolle etsitään uutta käyttöä ja rakennus pysyy vielä pitkään meidän vääristyneen luontokuvamme monumenttina. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Ja voihan se olla, että lähitulevaisuudessa joku vielä keksii 3D-lasit, jotka saavat meidät näkemään todellisuuden moniulotteisuuden. Ainakin vielä näyttää siltä, että mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä yksinkertaisempiin totuuksiin me alamme uskoa.

Luokittelut ja määritelmät ovat ajattelun apuvälineitä. Tavallaan tärkeitä, mutta eivät ne itse ajattelua tietenkään korvaa. Ymmärrän silti näkemäni perusteella hyvin, miksi vuonna 2019 toimintansa aloittanut ryhmä on muuttanut nimensä Iva taidekollektiiviksi. Aikaisemmin ryhmä on toiminut nimellä Teatteri Iva.

Tässä esityksessä, jolla on aivan liian pitkä nimi, ryhmä käytti taitavasti esittävän taiteen eri elementtejä. Katsojalle ajallisesti vajaan tunnin kestänyt esitys tarjosi paljon oivaltamisen iloa. Oikeastaan ainoa asia, joka minua jäi esityksen jälkeen harmittamaan, oli se, etten ole löytänyt tietäni tämän mainion taidekollektiivin esityksiin aikaisemmin.

Tekijöiden mukaan Iva on 25–30-vuotiaista teatteri-, elokuva- ja kuvataiteen tekijöistä koostuva kollektiivi, joka on tehnyt teatteriesityksiä Tampereella vuodesta 2019 lähtien. Ryhmä työstää esityksensä teatterille epätyypillisiin tiloihin, jotka tuntuvat paikallisesti keskeisiltä tai jotka muuten olisivat tyhjillään. Aiempia kollektiivin teoksia onkin nähty muun muassa Rosendahlin rannassa, Pyynikin Trikoon purkutalossa ja Hiedanrannan skeittipoolissa.

Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta Iva taidekollektiivin esityksen ensi-ilta Särkänniemen delfinaariossa 4.7.2025

Konsepti, tila- ja esitysdramaturgia: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski Skenografia: Mikko Kaukonen Äänisuunnittelu: Aarne Kivelä Esiintyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi Kuvat: Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Elämänpuu ei ole vain pahasti kallellaan, se uhkaa kaatua kokonaan – Dansk Danseteaterin vaikuttava Leaning Tree eteni unen logiikalla – Tuntemamme maailma tanssii siinä jo viimeistä valssiaan

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrand vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta. Kuva (c) Natascha Rydvald

Perjantaina Kuopion festivaalilla esitetty Dansk Danseteaterin Leaning Tree oli omistettu hitaan kiirehtimisen estetiikalle. Fernando Melon vaikuttava koreografia ylisti tanssin, modernin sinfoniamusiikin ja kuvataiteen kolmiyhteyttä.

Melon tiedetään myös ovelaksi jekkuilijaksi, jonka taikuudelta vaikuttavat silmänkääntötemput ovat ihastuttaneet, ehkä joskus vihastuttaneetkin yleisöä. Nyt koreografian maagiset elementit korostivat teoksen vakavaa ja varoittavaa sanomaa. Viimeisen kohtauksen viimeinen tanssija alkoi leijua ilmassa ja katosi sitten kuin taikaiskusta. Jäljelle jäivät vain tanssijoiden kengät.

Hitaan liikkeen kautta oli helppo ymmärtää myös teoksen nimeen sisältyvä sanoma. Tuo puu ei ole vain kallellaan, vaan se kallistuu yhä enemmän tuhoisin seurauksin. Elämän kehitystä, evoluutiota, kuvataan usein elämänpuuna. Nyt eliölajeja kuolee yhä nopeammin. Käynnissä on maapallon biosfäärin historian kuudes joukkosukupuutto.

Kun Jumalan kuvaksi itsensä ylentänyt ihminen on lopullisesti poistunut näyttämöltä, jäljelle jäävät vain kengät tästä viimeisestä valssista – tyhjä ja autio maa.

Melonin inspiraation lähteenä on ollut tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalaukset. Näin kerrotaan teatterin verkkosivuilla. Tanskalainen taiteilija tunnettiin meditatiivisista interiööreistään ja maisemistaan. Hän oli myös etevä muotokuvien tekijä. Tosin tämän päivän katsojan silmissä yli sata vuotta vanhojen muotokuvien mallit näyttävät kuuluvan kuvatun huonetilan kalustoon siinä missä muutkin mööpelit.

Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämölle Hammershøin maalausten interiööri oli loihdittu lavasteilla. Eikä tuo vaalean ja tumman harmaan väreillä maalattu seinä ollut pelkkä kulissi, vaan Melonin ja lavastaja Raphael Frisenvænge Solholmin suunnittelema elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa koppikauhuisissa painajaisunissa.

Lavastuksen elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa painajaisunissa. Kuva (c) Natascha Rydvald

Tanssi alkoi kohtauksella, joka antoi odottaa, että Leaning Tree pitää sisällään tarinan. Yksi tanssijoista istui Solholmin luoman interiöörin keskellä. Hän nojasi käsiään pöytään ja peitti käsillään ja hiuksillaan kasvonsa niin, ettei voinut olla varma edes hänen sukupuolestaan. Tilan ulkopuolella, aivan oven takana, oli joukko ihmisiä. Olisivatko tämän ihmisen kenties entisiä ystäviä, rakastettuja, kuolleita sieluja, painajaisia? Elettyä elämää.

Tunnelma tihentyi, kun nämä hahmot tunkeutuivat sisään ja ympäröivät tämän unelmoijan. Sitten hän katosi. Kun häntä etsittiin ja pöytää siirrettiin, sieltä tuli esiin hyvin erilainen hahmo. Myöhemmin tämä mies, Carlos Luis Blanco Ramos roikkui seinällä pää alaspäin painajaisunta muituttavassa kohtuksessa.

Kulissiseinään tehdyn suorakaiteen muotoisen aukon kautta ryhdyttiin kuvaamaan elämän peruskysymyksiä. Välillä tuo aukko ja siihen ilmestyneet kasvot kuvasivat Hammershøin maalaamiin muotokuviin ikuistettuja hahmoja, välillä se toimi peilinä, joka toisti peilin edessä seisoneen tanssijan pään liikkeitä. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Sosiaalistuminen ja inhimillinen kasvu on sitä, että etsimme vastauksia näihin kysymyksiin.

Lähes päättymättömiltä tuntuneet toistot liikekielen teemoista korostivat tanssin ja musiikin kohtalonyhteyttä. Teoksen musiikin on säveltänyt Signe Lykke, joka on yksi Tanskan musiikkimaailman nousevista ja vahvoista nimistä. Musiikki on nauhoitettu yhteistyössä Copenhagen Phil -orkesterin kanssa, kapellimestarina Christian Øland.

Leaning Treen näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva Egetræer (1899–1902). Kuva (c) Natascha Rydvald

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrandin vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta.

Myös hallitseva teknokulttuuri oli esityksessä läsnä. Viime vuosisadan hillittyä porvarillista charmia mukaillut interiööri muuttui kirkkain valoin valaistuksi struktuuriksi, kun tämä muuri kiertyi tanssijoiden ympärille.

Toisessa pitkässä soolossa, tai ehkä oikeammin duetossa, taisteltiin hyvin itsepintaisen ja aggressiivisesti kulkua estäneen oven kanssa. Yi-Shoa Liin huikea soolo ei ollut humoristinen, vaan toi mieleen lasten vähemmän hauskan leikin, jossa yksi tai useampi lapsi kiusaa pienempäänsä estämällä hänen kulkunsa ovesta. Oven takana piilossa Liin kanssa vallasta kamppaili Wolf Govaerts.

Hammershøi tunnetaan myös maisemien kuvaajana. Jo hätäisellä etsinnällä löysin useita kuvia maalauksista, joissa yksi ainoa puu kasvaa enemmän tai vähemmän kallellaan autiuden keskellä. Mutta on hänen taitelijan silmänsä nähnyt myös metsän puilta. Leaning Treen näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva Egetræer (1899–1902).

Leaning Tree

Dansk Danseteaterin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2025

Koreografia ja ohjaus: Fernando Melo Säveltäjä: Signe Lykke Valosuunnittelu: Raphael Cañete Fernández Lavastus: Raphael Frisenvænge Solholm & Fernando Melo Pukusuunnittelu: Maria Ipsen

Tanssijat: Nicky Daniels, Wolf Govaerts, Lucas Hartvig-Møller, Jessica Lyall, Lola Potiron, Yi Shao Li, Leticia Silva, Carlos Luis Blanco Ramos, Finn Armstrong

Teos kantaesitettiin vuonna 2023.

Nykytanssin hurjimman muodon juuret ovat katujen kasvattien taiteessa – Hervé Koubin Sol Invictus oli tyrmäävä elämys – Tämän kirjoittajan mielessä Kuopio tanssii ja soi vielä pitkään tämän täräyksen jäljiltä

Seitinohuesta silkkikankaasta tehty auringonkehrä valaisi b-boy -pyörädystä tekevän tanssijan Hervé Koubin auringon ja valon juhlassa. Kuva (c) Melanie Lhote

Ranskalaisen koreografi Hervé Koubin tanssiteos Sol Invictus oli sitä jotakin, joka jokaisen pitäisi kokea edes kerran elämässään. Koubi on ensemblensä tanssijoiden kanssa vienyt katutanssin estetiikan tyrmäävälle tasolle. Kyllä, tyrmäävä on juuri oikea sana kuvaamaan esityksen visuaalista voimaa. Välillä oli vaikea uskoa silmiensä todistusta.

Tällaisen taide-elämyksen takia kannattaa matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä Kuopio ole itse asiassa juuri sen kauempana.

Torstai-iltana Olvi Areenan esirippujen välistä eteemme tulee ujon oloinen mies. Tuo englantia voimakkaalla korostuksella puhunut mies kertoi meille, että hänen ryhmänsä tanssii tänä iltana peräti 19 tanssijan voimin. Vielä en tuolloin tiennyt, että Koubi on paitsi Marseillen yliopistosta valmistunut farmasian tohtori ja yksi maailman tämän hetken valovoimaisimmista koreografeista.

Sitten tanssi alkoi hurjalla, alkuräjähdystä muistuttavalla tempolla kullalta kimaltelevalla tanssimatolla. Tanssijat syöksyivät esittämään huikeaa akrobatiaa muistuttaviin liikesarjoihin pää viidentenä jalkana. En tunne katutanssijoiden sanastoa. Tanssijan pystyakselin ympäri kiertävällä piruetilla (klassisen baletin pirouette) on varmaan heillä oma terminsä.

Nyt päälaen varassa tehtävät b-boy -pyöräytykset tehtiin niin, että jalat nousivat lopulta suoraan ylös klassisen baletin nilkkojen ojennusta myöten. Samanlaisia pyörähdyksiä tehtiin käsilläseisonnassa, ensin kahden ja lopulta yhden käden varassa pyörien. Räjähtävästä ponnistusvoimasta kertoivat huikean korkealle nousseet, suorin vartaloin tehdyt voltit ja käsivoimista ja notkeudesta liikesarjat, jotka muistuttivat telinevoimistelun myllyjä.

Oli todella vaikea uskoa omien silmien todistusta.

Näyttämön ilmaherruutta tavoiteltiin huikeilla nostoilla. Esiintymisasuina käytettiin puolisääreen ulottuvia väljiä housuja. Kuva (c) Melanie Lhote.

Tavallaan esityksen energia ja sen säteilevä elämänilo ja -usko henkilöityi jo esityksen alussa yhteen mieheen. Tanssijoiden kokoontuessa näyttämölle, Samuel da Silveira Lima ponnisti paikalle kyynärsauvoihin. Jo lapsena tanssimisen aloittanut Lima sairastui 14-vuotiaana syöpään ja häneltä oikea jalkansa jouduttiin amputoimaan lonkasta asti.

Lima tanssi muiden joukossa pää neljäntenä jalkana. Hänen huikeaa tanssiaan, hyppyjä, kärrynpyöriä ja käsien varassa pyöriviä piruetteja katseli sydän syrjällään. Tätä varten tanssitaide on. Sen ilmaisuvoima ja kyky saada spontaaniin vuorovaikutukseen ovat ilmiömäisiä.

Katutanssi, josta ehkä pitäisi käyttää englanninkielistä sanaparia Street Dance, on nuorten omien yhteisöjen, katujengien piirissä spontaanisti syntynyt tanssitaiteen muoto. Tanssi on tätä yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima. Kysymys on rakentavasta kilvoittelusta.

Koubi on säilyttänyt koreografiassa tämän perusasetelman. Kukin tanssija vuorollaan, mutta useimmiten monta tanssijaa joukolla astui ”kadulle” esittämään hurjilla tempuilla omaa ainutlaatuista osaamistaan, muiden tanssijoiden seuratessa ”jakakäytävän” puolella heidän otteitaan. Näiden hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan.

Hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan. Kuva (c) Melanie Lhote

Ranskalaisen Koubin suvun juuret ovat Algeriassa. Cannesin Rosella Hightowerin tanssikoulusta valmistuttuaan hän perusti ryhmän, jonka tanssijat olivat juuriltaan afrikkalaisia. Aikaa myöten Compagnie Hervé Koubista on muodostunut oikea maailmankylä.

Teoksen nimi viittaa antiikin Roomaan. Sol Invictus oli roomalaisten auringon ja valon juhla. Tästä lähtökohdasta oli rakennettu myös näyttämöestetiikka. Oli jo alussa mainittu kullalta kimalteleva tanssimatto ja kimalteleva, harsomaisen ohut silkkikangas, jota tanssin aikana levitettiin lattialle kuin maiseman ylle levittäytyvää aamun valoa ja joka loppuhuipennuksessa kiertyi yhden tanssijan ympärille ja kuroutui sitten kullanhohtoiseksi auringoksi, jota tämä tanssija kantoi hartioillaan.

Antiikin Roomaan liittyivät ehkä myös tanssijoiden esiintymisasut, puolisääreen ulottuvat housut, culottit.

Esityksen äänimaisema koostui nykyruotsalaisen Mikael Karlssonin musiikista, Maxime Bodsonin elektronisista äänistä sekä otteista Steve Reichin ja Ludwig van Beethovenin musiikista. Samalla liikekielen estetiikka muuttui hip hopista kohti klassisesta baletista otettuja askelmerkkejä.

Sol Invictus

Compagnie Hervé Koubin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 12.6.2025

Koreografi: Hervé Koubi Apulaiskoreografi: Faycal Hamlat Musiikki: Mikael Karlsson, Maxime Bodson, Steve Reich, Ludwig van Beethoven Sovitukset: Guillaume Gabriel Valot: Lionel Buzonie Puvut: Guillaume Gabriel Taiteellinen neuvonantaja: Bérengère Co. Tanssijat: Ilnur Bashirov, Francesca Bazzucchi, Badr Benr Guibi, Joy Isabella Brown, Denis Chernykh, Samuel da Silveira Lima, Youssef El Kanfoudi, Mauricio Farias da Silva, Abdelghani Ferradji, Matheus Freitas Fernandes Oliveira, Hs, Hs. Oubbajaddi, Ediomar Pinherio de Queiroz, Allan Sobral dos Santos, Anderson Vitor Santos, Karn Steiner, El Houssaini Zahid Paikka: The Joyce Theater

Pyynikin Kesäteatterin Tuntematon sotilas nosti Väinö Linnan sankarit korokkeelle – Taiteellisesti kunnianhimoinen tulkinta tavoitti ajan hengen – Sota on järjetöntä, silti järki käskee meitä juuri nyt valmistautumaan uuteen sotaan

Kivestä veistetyillä tai pronssiin valetuilla monoliiteilla meillä on ollut tapana kunnioittaa edesmenneitä suurmiehiämme. Nämä veistokselliset elementit nostivat monessa kohtauksessa tarinan sankarit ja sodan uhrit ikään kuin jalustalle. Kuvassa Paavo Kinnunen, Verneri Lilja, Kalle Koskinen, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu, Pyry Kähkönen. Kuva (c) Katri Dahlström

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on kasvanut vuosien varrella monoliittisiin mittasuhteisiin. Romaanista on tehty kolme elokuvaa, useita kuunnelmia ja lukematon määrä teatterisovituksia. Pyynikin Kesäteatterin kolmannessa tulkinnassa sodan sankarit ja uhrit oli nostettu korokkeelle.

Sovituksen tehnyt Sami Keski-Vähälä, ohjaaja Antti Mikkola ja lavastaja Kimmo Sirén ovat lähteneet toteuttamaan tätä eeposta korostetusti teatterin omalla estetiikalla. Se on ollut rohkea veto. Lähes kaikilla, tai ainakin meillä ikäihmisillä, on oma vankka ja syvälle sisäistetty näkemys siitä, miltä Tuntemattoman sotilaan pitää näyttää ja miten sitä pitää esittää.

Itse nostin molemmat peukut pystyyn jo siinä vaiheessa, kun näytelmän konekiväärikomppanian miehet marssivat muodostelmassa polkien näyttämölle kaivetun kuralammikon vettä. Kohtaus oli sitaatti Kristian Smedsin vuonna 2009 Kansallisteatterille ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta. Pyynikin Kesäteatterissa ei nyt särjetty pesukoneita ryssinä eikä ammuskeltu maan isokenkäisten kuvista tehtyyn pilkkaan. Silti Keski-Vähälän sovitus ja Sirénin ja työryhmän todella oivaltava lavastus antoivat tarinalle sen toisen lähestymiskulman, jota ohjaaja Mikkola teatterin kotisivuilla peräänkuuluttaa.

Nyt ei piehtaroitu nostalgiassa eikä tehty neljättä elokuvaversiota tarinasta. Nyt tehtiin tosimielessä teatteria. Bravo!

Otettiin taiteellisia riskejä ja ainakin ensi-illan perusteella tämä riskinotto on kannattanut. Ensi-iltayleisö osoitti näytelmälle suosiotaan seisaalleen nousten. Bravo! Bravo!

Tuntemattoman sotilaan ikonisiksi muodostuneet kohtaukset ja niihin kuuluva dialogi toistuivat Keski-Vähälän sovituksessa sellaisina kuin me olemme tottuneet ne näkemään ja kuulemaan. Etäännyttäminen tarinasta tehtiin Sirénin ja kumppaneiden vaikuttavan lavastuksen avulla. Se antoi tulkinnalle syvyyttä.

Me olemme tottuneet ajattelemaan Linnan kirjaa pasifistisena eepoksena. Linna saarnaa siinä sankareidensa kautta ja myös omaäänisenä kertojana sodan järjettömyyttä vastaan. Näin me kirjan sanoman miellämme ja samaan aikaan me valmistaudumme, tai ainakin järjen ääni pakottaa meidän vastuullisia päättäjiämme valmistautumaan siihen seuraavaan sotaan.

Linnan kirjaan painetut ajatukset sodan mielettömyydestä eivät ole muuttuneet. Ajan henki on muuttunut ja me olemme muuttuneet sen mukana. Olen ehkä turhankin usein siteerannut viime aikoina täällä kirjailija Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Kirjassa Šiškin muistuttaa, että olemme siirtyneet sodanjälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Toisin kuin hän kirjassaan olettaa, länsimaiden päättäjät ovat nyt myös tajunneet tämän. Suomessa kaikki puolueet kannattavat puolustusmenojen roimia korotuksia.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Näin antiikin Roomassa vaikuttanut sotilasteoreetikko Flavius Vegetius Renatus määritteli lähes 2000 vuotta sitten sodan ja rauhan armottoman logiikan. Historiasta tiedämme, että tämä varustautumisen pakko on johtanut yhä uusiin kauhistuttaviin sotiin. Antiikin Rooman Pax Romana ja lähihistorian Pax Americana, josta meidän sukupolvemme ovat saaneet toisen maailmansodan jälkeen yltäkylläisyydessä nauttia, ovat olleet aivan poikkeuksellisia aikoja.

Tuntemattoman sotilaan promootiokuvassa on vahva meidän krisitilliseen kultturiimme liittyvää symboliikkaa. Kuvassa on Hietasta näytellyt Verneri Lilja. Itse näytelmässä symbolisesti ristille nostetiin tarinan paha poika Lehto (Pyry Kähkönen) upeasti toteuteussa kohtauksessa. Kuva (c) Harri Hinkka

Linnan kirjan kohtaukset ja niihin liittyvä dialogi ovat saaneet ikonisen luonteen. Keski-Vähälän sovituksessa ovat mukana kaikki tärkeimmät kohtaukset ja henkilöt, myös eversti Karjula, jonka Edvin Laine jätti pois elokuvastaan. Kohtausten kronologista järjestystä on näytelmässä muutettu, mutta ei häiritsevällä tavalla. Linnan kirja ei ole kronikka jatkosodan taisteluista Karjalan rintamalla, vaan kuvaus suomalaisista miehistä sodassa.

Mikkolan ohjaus oli napakka. Kuolleita hetkiä ei väliaikoineen noin kolme tuntia kestäneessä näytelmässä ollut. Pyörivä näyttämö tarjosi mahdollisuuden siirtyä joustavasti kohtauksesta toiseen. Minulle pettämätön merkki teatteriesityksen laadusta on se, että ajantaju ikään kuin katoaa. Se kertoo intensiivisestä eläytymisestä.

Näyttelijät joutuivat välillä juoksemaan kieli vyön alla kohtauksesta toiseen. Se ei tuntunut ensi-illan tihkusateessa haitanneen heitä. Tämän Pyynikin konekiväärikomppanian miehet kunnostautuivat tekemällä toinen toistaan parempia roolitöitä. Joukkokohtauksille antoi näyttävyyttä ja uskottavuutta sivurooleihin Nokian Etunäyttämön riveistä värvätyt avustajat.

Näytelmän ensimmäisen ja koskettavan puheenvuoron käytti sodan kokenut veteraani Aimo Reinikainen, joka kertoi nauhoitteelta muistojaan sodasta. Nyt 101-vuotias Reinikainen korosti sitä, miten nuoria, vasta juuri polvihousuista pitkälahkeisiin housuihin vaihtaneita rintamalle komennetut pojat olivat. Pyynikin näyttelijät eivät ehkä enää olleet parikymppisiä nuorukaisia, mutta energinen läsnäolo ja vahva fyysinen esittäminen loivat illuusion nuoruudesta ja haavoittuvuudesta.

Katsojana nautin myös Pyynikin Kesäteatterin erinomaisesta äänentoistotekniikasta. Jokaisesta vuorosanasta sai katsomon 17. penkkirivillä vaivattomasti selvää. Toisaalta tehosteäänet: räjähdykset, laukaukset ja konekiväärin papatus eivät missään vaiheessa lyöneet korvia lukkoon.

Katsomoa ympäröivään maastoon oli rakennettu eräänlaisia apunäyttämöitä. Kaksi niistä oli tehty mustaksi maalatusta laudasta. Nämä sokkeloiset rakenteet saivat toimittaa taistelukohtauksissa muun muassa juoksuhaudan virkaa. Kuvassa Jussi-Pekka Parviainen, Markus Pärssinen, Paavo Kinnunen, Topias Kanto, Antti Tiensuu. Kuva (c) Katri Dahlström

Tuntematon sotilas on teatterin näyttämöllä tarina, joka suorastaan vaatii etäännyttämistä. Minut herätti heti näytelmän alussa Sirénin ja kumppaneiden hienosti ajateltu lavastus. Katsomoa ympäröivään maastoon oli rakennettu eräänlaisia apunäyttämöitä. Kaksi niistä oli tehty mustaksi maalatusta laudasta. Nämä sokkeloiset rakenteet saivat toimittaa taistelukohtauksissa muun muassa juoksuhaudan virkaa.

Ehkä vielä kiinnostavampia olivat mustat suorakaiteet. Ne näyttivät mustasta graniitista veistetyiltä kiiltäväpintaisilta kivipaaseilta. Kivestä veistetyillä tai pronssiin valetuilla monoliiteilla meillä on ollut tapana kunnioittaa edesmenneitä suurmiehiämme. Nämä veistokselliset elementit nostivat monessa kohtauksessa tarinan sankarit ja sodan uhrit ikään kuin jalustalle. Esitys myös päättyi näyttämökuvaan, jossa näistä suorakulmioista syntyi seppeleillä koristeltu sankarihautausmaa.

Etäännyttäminen realismista toimi tehokkaasti. Se pakotti katsojan kysymään itseltään miksi? Ensimmäisten kohtausten aikana huvittelin jopa ajatuksella, että nyt Mikkolan konekiväärikomppania on jättänyt jopa ne konekiväärit rekvisiittavarastoon – no ei sentään, se viimeinen, sotamies Määtän kantama kuularuisku oli yhä mukana.

Tuntematon sotilas on Pyynikin Kesäteatterin juhlanäytelmä. Teatteria alettiin pelata suloisen suven keskellä Joselininniemessä 70 vuotta sitten. Pyynikin Kesäteatterin kestosuosikki oli 60-luvulla Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas, jota esitettiin Pyynikillä yhdeksänä kesänä. Lienee edelleen ylivoimaisesti Suomen katsotuin kesäteatteriesitys, 348 854 katsojaa 372 esityksessä.

Minulla on mielikuva, että olin kersana katsomassa Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta Pyynikin Kesäteatterissa. Tämän mielikuvan mukaan näytelmä päättyi tuolloin kohtaukseen, jossa Koskela kuolee astuttuaan miinaan taistelujen jo päätyttyä rauhaan. Samanlainen kohtaus on kuitenkin myös Laineen ohjaamassa, Täällä Pohjantähden alla -romaaniin perustuvassa elokuvassa Akseli ja Elina. Kalle Holmbergin vuonna 1997 ohjaamaa versiota en ole nähnyt.

Sodan kokeneille miehille Linnan romaani oli melkein kuin toinen Raamattu. Heidän ja meidän sodan jälkeen syntyneiden keskuudessa Linnan romaanin kieli elää yhä omaa elämäänsä. Konekiväärikomppaniassa palvelleelle ja rintamalla vakavasti haavoittuneelle enolleni Edvin Laineen elokuva oli juuri se oikea kuvaus ja totuus sodasta.

Jatkosota jatkui suurena seikkailuna oman sukupolveni leikeissä. Oma pikkuveljeni jopa sovitti ja esitti kirjan henkilöhahmoista monologinäytelmän. Olen lukenut Linnan kirjan vuosien varrella yhä uudestaan ja nähnyt kaikki kolme elokuvaa ja useita teatterisovituksia.

Lapsuudessa kirja oli kuvaus vaikuttavasta seikkailusta. Sen jälkeen kirjan realismin aiheuttama ahdistus on syventynyt kerta kerralta. Aki Louhimies rakensi Antti Rokasta sankaritarinaa aitoon Hollywood-genreen. Louhimiehen elokuvan olen jaksanut katsoa vain kerran. En siksi, että elokuva on huono, se on lajissaan loistava tyylinäyte.

Syyt ovat muualla. Ehkä Keski-Vähälä, Mikkola ja Sirén ovat nyt sovituksellaan osuneet siihen mielenmaisemaa jakavaan railoon, joka vaivaa meitä. Nuo kaksi mielen pohjalla liikkuvaa demonia on nyt helppo tunnistaa. Kysymys on voimattomuuden tunteesta ja syyllisyydestä.

Tuntematon sotilas

Perustuu Väinö Linnan romaaniin

Sovitus: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Antti Mikkola Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastussuunnittelu: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelu: Jaana Aro

Äänisuunnittelu: Sami Silén

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Riina Vänttinen

Tarpeiston suunnittelu ja valmistus: Satu Wiinikka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Tommi Raitolehto, Aimo Räsänen, Antti Tiensuu, Kai Vaine.

Lisäksi mukana avustajia Nokian Etunäyttämöltä: Noora Aalto, Harri Heiskanen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski-Kivinen, Tia-Nitta Niemi, Maarit Pakarinen, Paavo Poikonen, Markus Pärssinen, Jere Saarela, Sanna Törmäkangas ja Katri Viertola.

Muita avustajia olivat Kalle Koskinen, Ukko-Ilmari Majamaa, Severi Muje ja Tuomas Pirilä.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli yhdistelmä sirkustaiteen ja nukketeatterin estetiikkaa – Oli oivaltava sovitus, napakka ohjaus, vaikuttava lavastus ja loistavaa näyttelijäntyötä – Siinä hienon teatterielämyksen eväät

Kuva kohtauksesta, jossa Pinokkio on joutunut nukketeatterin vangiksi ja näyttelemään Romeon roolia marionettiteatterissa. Kuvassa tarinan Pulcinella (Miila Virtanen), Pinokkio (Mikko Kauppila) ja Harlekiini (Severi Saarinen). Kuva © Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.     

Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.

Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.

Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.

Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.

Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.

Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.

Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.

Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi. Kuva © Mitro Härkönen

Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.

Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?  

Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.

Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?

Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.  

Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.

Vitivalkoisiin ja vaalean vihreisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan. Kuvassa tarinan Aurora (Miila Virtanen), takana Eugenio (Robin Svartström), taustalla Lampunsydän (Alex Anton) Kuva © Mitro Härkönen

Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.

Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.

Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!

Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.

Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.

Pinokkio

Perustuu Carlo Collodin romaaniin

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen

Dramaturgi Elina Snicker/UNTO

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen

Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Ikäsuositus 9 vuotta

Esityksen kesto 2 h 35 min sis. 25 min väliajan