Iva taidekollektiivin syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimainen performanssi esitti hankalia kysymyksiä – Onko ennallistaminen edes mahdollista ja kuka siivoaa tämän sotkun?

Roosa Leivon, Annika Palojärven ja Pauliina Kuusiston siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikekieltä yhä uudestaan. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Taidekollektiivi Ivan ensi-ilta teki vaikutuksen. Esitys oli syvällisesti ajateltu, tyylikäs ja ilmaisuvoimainen performanssi. Esityksen hyvin pitkä nimi Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta kertoi jotakin myös tämän esityksen tekijöistä. He ovat kaikki vuosituhannen vaihteessa syntyneitä nuoria aikuisia. Jos itse katselisin maailmaa ja sen menoa nuoren ihmisen silmin, tekisin itselleni yhä uudelleen saman kysymyksen: Kuka hitto tämän sotkun vielä joutuu siivoamaan?

Esityksen tarina on sijoitettu lähitulevaisuuteen, jossa Ahvenanmaa on liitetty Ruotsiin, Suomella on omia ydinaseita ja Rantatunnelissa tapahtuu outoja juttuja. Kyse oli dystopiasta, mutta kaikkia lähinnä pantomiimin keinoin kerrottuja tarinan käänteitä ei ole tässä syytä paljastaa. Liikkeelle lähdettiin kuitenkin vanhoista synneistä. Esityspaikaksi kollektiivi oli valinnut käytöstä kymmenen vuotta sitten poistetun Särkänniemen delfinaarion, tuon 80-luvun ahneuden ja suuruudenhullujen ideoiden pysyvän muistomerkin Tampereella.

Tyhjillään nyt viimeiset viisi vuotta seissyt rakennus symbolisoi meidän vääristynyttä luontosuhdettamme. Muistan, miten harvalukuinen joukko luonnonsuojelijoita osoitti mieltään delfinaarion avajaisissa vuonna 1985. Lopullisesti heidän viestinsä meni perille vuonna 2015, jolloin laitos suljettiin. Tosiasiallinen syy delfinaarion sulkemiseen oli sen tuottamat taloudelliset tappiot. Floridan Pine Islandin edustalta Meksikonlahdesta pyydetyt kahdeksan pullonokkadelfiiniä menettivät vapautensa ja osa myös henkensä tämän hullutuksen takia.

Esityksessä delfinaarion allastiloja siivottiin kolmen nuoren naisen voimin. Se ei ollut kuvaus tämän päivän prekariaatin raadannasta, mahdottomista normiurakoista, joita tehdään surkealla palkalla. Pienten palkkojen ja usein huonojen työolosuhteiden takia nuoret pitävät siivoamista aivan aiheellisesti paskaduunina. Tässä esityksessä siivoamisen merkitys korostui kuitenkin myös symbolisessa mielessä. Siivoaminen on työtä, jossa tila palautetaan alkuperäiseen loistoonsa.

Se on ennallistamista. Pauliina Kuusiston, Roosa Leivon ja Annika Palojärven siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikettä yhä uudestaan.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Annika Palojärvi taukohuoneessa, varjossa Roosa Leivo. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Väriä tähän mielenmaisemaan antoi Aarne Kivelän esitystä varten luoma äänimaisema. Urakkaan ryhdyttiin torvet soiden, mutta esityksen vanhetessa sekä äänet että liikkeiden estetiikka muuttuivat yhä dramaattisemmiksi ja loppu oli minun tulkinnassani suorastaan traaginen. Eikö mitään toivoa todellakaan enää ole?

No yhden vastauksen tähän kysymykseen sai jo ennen esityksen alkua, kun astui ulkoa sisään delfinaarion aulatiloihin. Luonto voi perääntyä, mutta lopullisesti se ei anna periksi koskaan. Heikko tuoksu aulan sisätiloissa kertoi, että luonto oli jo aloittanut paluumarssin siltä rakennusta varten vallatulle alueelle. Samaa todisti nenän limakalvojen ja silmien kirvely. Itse allashallissa sisäilma oli selvästi raikkaampaa, mutta herkästi oireita saavan astmaatikon kannattaa varata esitykseen mukaan avaavaa lääkettä sisältävä inhalaattori.

Luonnon oma jätehuolto, siihen erikoistuneet mikrobit, ovat jo aloittaneet rakennuksessa työnsä. Jos se saisi rauhassa jatkua, talon paikalla olisi muutaman vuosisadan jälkeen metsän peittämä kukkula. Itse asiassa luonto on valloittanut takaisin jopa ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen evakuoidun ja hirvittävällä tavalla saastuneen Tšernobylin kaupungin hämmästyttävän lyhyessä ajassa.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Puheen kautta näytelmää etäännytettiin myös nykyhetkestä. Äänenvahvistus toimi hyvin. Repliikeistä sai hyvin selvää. Hieno esitysdramaturginen oivallus oli myös siinä, että joku näyttelijöistä sytytti taukotilan kattovalon aina kohtauksen alussa. Huomio, nyt kuulolla!

Iva taidekollektiivin performanssissa siivottiin 80-luvun ahneuden ja järjettömien unelmien jälkiä. Särkänniemen delfinaariolle etsitään uutta käyttöä ja rakennus pysyy vielä pitkään meidän vääristyneen luontokuvamme monumenttina. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Ja voihan se olla, että lähitulevaisuudessa joku vielä keksii 3D-lasit, jotka saavat meidät näkemään todellisuuden moniulotteisuuden. Ainakin vielä näyttää siltä, että mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä yksinkertaisempiin totuuksiin me alamme uskoa.

Luokittelut ja määritelmät ovat ajattelun apuvälineitä. Tavallaan tärkeitä, mutta eivät ne itse ajattelua tietenkään korvaa. Ymmärrän silti näkemäni perusteella hyvin, miksi vuonna 2019 toimintansa aloittanut ryhmä on muuttanut nimensä Iva taidekollektiiviksi. Aikaisemmin ryhmä on toiminut nimellä Teatteri Iva.

Tässä esityksessä, jolla on aivan liian pitkä nimi, ryhmä käytti taitavasti esittävän taiteen eri elementtejä. Katsojalle ajallisesti vajaan tunnin kestänyt esitys tarjosi paljon oivaltamisen iloa. Oikeastaan ainoa asia, joka minua jäi esityksen jälkeen harmittamaan, oli se, etten ole löytänyt tietäni tämän mainion taidekollektiivin esityksiin aikaisemmin.

Tekijöiden mukaan Iva on 25–30-vuotiaista teatteri-, elokuva- ja kuvataiteen tekijöistä koostuva kollektiivi, joka on tehnyt teatteriesityksiä Tampereella vuodesta 2019 lähtien. Ryhmä työstää esityksensä teatterille epätyypillisiin tiloihin, jotka tuntuvat paikallisesti keskeisiltä tai jotka muuten olisivat tyhjillään. Aiempia kollektiivin teoksia onkin nähty muun muassa Rosendahlin rannassa, Pyynikin Trikoon purkutalossa ja Hiedanrannan skeittipoolissa.

Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta Iva taidekollektiivin esityksen ensi-ilta Särkänniemen delfinaariossa 4.7.2025

Konsepti, tila- ja esitysdramaturgia: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski Skenografia: Mikko Kaukonen Äänisuunnittelu: Aarne Kivelä Esiintyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi Kuvat: Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen