Baikal Brothers porhaltaa junalla halki Siperian taigan sisäistä minuutta etsimässä – katsojaa riemastutti jälleen kerran se velikulta, joka asuu ohjaaja Leea Klemolan sisällä

Inka Reyes ja Henna Sormunen näyttelevät paitsi junaemäntiä myös muun muassa 36-vuotiasta miestä ja 15-vuotiasta poikaa. Kuva Okko Parviainen/Tampereen Teatterikesä

Pitkällä junamatkalla sattuu ja tapahtuu. Tai ainakin jotkin Baikal Brothers Ky –näytelmän tapahtumat ovat niin pähkähulluja, ettei kukaan pysty sellaisia keksimään. Näin hulluja asioita voi tapahtua vain todellisuudessa.

Äiti Venäjä on absurdin huumorin syli ja kehto.

Ohjaaja Leea Klemola ja hänen ryhmänsä matkustivat junalla Siperian halki Baikaljärvelle ja leiriytyivät tuolle maailman syvimmällä järvellä sijaitsevalle saarelle.

Matka on aina myös matka omaan minuuteen. Tai näin käy ainakin silloin, kun matkustaa Venäjän rautateillä.

Produktiossa mukana olleet Taideyliopiston teatterikorkeakoulun opiskelijat pidensivät piinaa vielä matkaa edeltäneillä harjoituksilla, joissa heidän tehtävänään oli etsiä itsensä sisällä piileskelevää toistaiseksi tuntematonta henkilöä.

Klemolan ja Rosa-Maria Perän käsikirjoittaman näytelmän käsiohjelmasta löytyi myös hieno määritelmä tälle uskovaisten ja kaunosielujen hellimälle olennolle. ”Sielu, elävän olennon sisällä asuva toinen, tuntematon elävä olento, yleensä vastakkaista sukupuolta.”

Kuten tavallista, minut otti heti valtoihinsa se velikulta, joka elää ja vaikuttaa Klemolan sisällä.

Klemola on niitä harvoja ohjaajia, jotka ovat pystyneet kehittämään täysin omintakeisen teatteri-ilmaisun. Se on jollakin, täysin ainutlaatuisella tavalla kiinni hetkessä. Lähtökohtana ovat tekemisen aitous ja spontaanisuus, tai ainakin minusta katsojana tuntui siltä.

Kohtausten oikeaoppinen ajoitus ja jopa puhetekniikka ovat tämän aitouden vaatimuksen suhteen toisarvoisia asioita. Klemola pääsee teatterin ammattilaisten kanssa ilmaisussa asteelle, johon vain teatterin harrastajat joskus harvoin pääsevät, kun tekeminen yltää hurmoksen asteelle.

Silti Klemolan ohjaamat näytelmät ovat aivan järjettömän hauskoja. Pähkähulluja, niin kuin elämä on. Myös Baikal Brothersin monet kohtaukset saivat minut nauramaan kippurassa aina siihen pisteeseen, että vatsalihaksia kivisti kotimatkalla.

Toki Baikal Brothersiin sisältyi myös tyhjäkäyntiä. Klemolan itse käsikirjoittamat ja ohjaamat näytelmät kestävät tyypillisesti reilut kolme tuntia. Tällä kertaa tietynlainen hitaus tuli esitykseen kuin annettuna. Jokainen katsoja voi kuvitella, millaista on matkustaa junalla halki Siperian taigan, alati samanlainen erämaa vilistää junan ikkunan ohi tunnista ja vuorokaudesta toiseen.

Tietysti näytelmän keston määritteli myös se, että Klemolalla, Perällä ja produktion näyttelijöillä oli todella paljon merkityksellistä sanottavaa ihmisenä olemisesta. Käytetty kieli oli raakaa, mutta samalla rehellistä ja ilmaisuvoimaista.

Aiheet ja hahmot näytelmän näyttelijät ja käsikirjoittajat ovat valinneet siitä nuorten aikuisten todellisesta maailmasta, johon kuuluvat muun muassa Idols-laulukilpailut ja Putous-televisiosarjan sketsihahmokilpailut.

Baikal Brothers on Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Aurinkoteatterin yhteistuotanto.

Opintojensa loppuvaiheessa olevien Susanna Pukkilan, Jonnakaisa Riston, Henna Sormusen ja Pietu Wikströmin otteet näyttämöllä vakuuttivat ainakin minut siitä, että Teatterikorkeakouluun vuonna 2013 opiskelijat satojen hakijoiden joukosta valinnut raati sai tuolloin haaviinsa aivan poikkeuksellisen lahjakkaita ja muuntautumiskykyisiä nuoria.

Juha Ekola, Jarno Hyökyvaara ja Miko Kivinen toivat näyttämölle omissa hahmoissaan sen itseironisen äijähuumorin, jota on vaikea ymmärtää oikein, ellei ole itse äijäksi syntynyt. Ehkä myös Klemolan sisällä vaikuttava velikulta on juuri tällaiseksi äijäksi syntynyt.

Kolmikko muodosti Taideyliopiston musiikkiteatterilinjalla opiskelevien ikuisten ylioppilaiden bändin Metal Shamanin, joka matkusti Siperian kuvaamaan musiikkivideota ainoasta omasta kappaleestaan.

Laulusolistikseen bändi oli matkalle värvännyt Sonja Silvanterin esittämän koulupudokkaan, Johanna ”Joni” Backasen, jonka aikaisempiin meriitteihin kuului sijoittuminen neljänneksi Idols-kilpailussa.

Jonin hahmoon liittyi myös se ainoa ikävä särö, joka jäi esityksessä vaivaamaan. Nina Paakkunaisen, Johanna Ilmarisen ja Anne Lehdon puvustamassa esityksessä Silvanterin vartalosta oli tehty vartalotoppauksilla läski. Ennakkoluulo meni aitouden edelle.

Silvanterin topattu hahmo teki epäilemättä parodiaa stereotypiasta, jonka mukaan menestyjät ovat laihoja ja urheilullisia ja häviäjät lihavia ja finninaamaisia.

Esimerkiksi Putous-televisiosarjan sketsihahmosarja oli tarkoitettu pilaksi. Tekijöiden yllätykseksi suuri yleisö otti sen tosissaan. Samasta syystä myös käänteinen parodia muuttuu helposti meidän katsojien silmissä harkituksi ilkeydeksi.

Pumpulitehtaan tyttöjen kohtalo koskettaa, mutta tarinan henkilöt hukkuvat megalomaanisen toteutuksen alle Tampereen Työväen Teatterin musikaalissa Tytöt 1918

Vauhtia ja voimaa esitys ammensi Marjo Kuuselan koreografiasta ja Tanssiteatteri Tsuumin tanssijoista. Next » Kuvassa edessä vasemmalta alkaen Suvi-Sini Peltola, Petra Karjalainen, Salla Korja-Paloniemi, Hanna Korhonen. Kuva Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Joskus käy näin. Tampereen Työväen Teatterin Tytöt 1918 musikaalin aikana, minua vaivasi sitkeä korvamato.

Korvaan ei tarttunut yksikään säveltäjä Eeva Konnun ja sanoittaja Heikki Salon esitystä varten räätälöimästä biisistä, vaan korvakäytävässä aikaa mittasi Hectorin vuonna 1987 julkaisema mittarimato, jonka kertosäe menee suunnilleen näin:

”Sota on kaunis, siinä on voimaa, 

sota on siisti, sodalla kulkee,

sota on kaunis, siinä on voimaa,

sota ei hylkää, syliinsä se sulkee.”

Sodan estetisoinnissa on puolensa, eikä Suomen oma kansallinen murhenäytelmä sata vuotta sitten tee tässä suhteessa poikkeusta.

Kontu ja Salo muodostavat säveltäjä-sanoittaja parivaljakon, joka epäilemättä edustaa musiikkiteatterin parasta osaamista Suomessa.

Minulla ei ole osaamista eritellä Konnun sävellysten erityispiirteitä. Yhteistä sekä Konnun tätä musikaalia varten säveltämillä biiseillä että Salon sanoituksilla oli se, että tehoja haettiin lähes loputtomien toistojen kautta.

Tämä tietenkin kuuluu populaarimusiikista ammentavien musikaalien genreen. Parhaimmillaan esitys saavuttaa näin lähes suggestiivisen tehon, mikä kyllä näkyy myös kriitikoiden esityksestä kirjoittamissa puolihöperöissä kritiikeissä. Tampereen teatterikesän esityksessä tiistaina volyymia lisättiin myös vääntämällä äänentoistolaitteiden nupit kaakkoon.

Konserttiestetiikkaa edustivat myös Hannu Lindholmin lavastus ja Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu. Nyt lavasteet, valo- ja pyroefektito olivat stadionluokkaa. Amurin puutalot, valoefektit ja äänisuunnittelusta vastanneen Kalle Nytorpin näyttämölle loihtima sodan melske kasvoivat mittoihin, joihin jopa TTT:n todella suuri suuri näyttämö kävi pieneksi.

Näyttävää ja komeaa, sodalla oli voimaa ja sodalla kulki. Samalla kuitenkin hukattiin lähes näkymättömiin tarinan henkilöt, pumpulitehtaan tytöt, joiden tarinat esityksen ohjannut ja käsikirjoittanut Sirkku Peltola ainakin omien sanojensa mukaan halusi kertoa.

Esitys alkaa toki vavahduttavasti. Kukin tarinan tytöistä käy vuorollaan kertomassa, mikä heidän tuleva kohtalonsa on kansalaissodan kurimuksessa.

Punaisten puolella taistelleiden naisten kaltoin kohtelua ja tappamista ei selitä vain kapinan synnyttämä viha ja kostonkierre, vaan taustalla olivat myös Suomen piskuisen sivistyneistön ajatukset ja mielet saastuttaneet eugenistiset rotuopit.

Punaisten puolella taistelleiden tyttöjen, ”ryssän huorien” ja etnisten venäläisten tappamisessa kysymys oli harkitusta etnisestä puhdistuksesta. Kyseessä on siis ehkä se kaikkein synkin ja edelleen vaiettu luku Suomen historiassa.

Peltola on varmasti oikeassa, kun hän sanoo, että nämä murhat ovat yhä erittäin kipeä ja vaiettu asia.

Peltolan mukaan esityksen käsikirjoitus on vuosien työ. Esityksen keskeiset tarinat perustuvat kuitenkin Anneli Kannon Valkeakosken naiskaartista kirjoittamaan romaaniin Veriruusut.

Kannon veriruusuja voi hyvällä syyllä kutsua tyttöjen tuntemattomaksi sotilaaksi, tai pitäisikö sanoa sotaromaaniksi. Romaanissa joukko nuoria naisia pyrkii sopeutumaan kansalaissodan tappaviin olosuhteisiin kukin oman luonteensa ja persoonallisuutensa mukaan

Teatterikesän ohjelmistossa on myös Kom-teatterin onnistunut ja hieno sovitus Veriruusut romaanin tarinasta. TTT:n tytöissä korostuu vain 15-vuotiaan Sigridin (Marketta Tikkanen) tarina. Sigrid menee äitinsä ja perheen taloudellisen ahdingon pakottamana tehtaaseen töihin ja joutuu heti ensimmäisenä työpäivänä pomonsa seksuaalisen väkivallan, kourimisen uhriksi.

Sigridin tarinan korostuminen ei ole varmaan tekijöiden tarkoitus. Mutta me olemme oman aikamme ihmisiä, kuten Peltola esityksen infossa korosti, ja tietenkin herkkiä sille, mitä juuri nyt ajassa liikkuu.

Toki Peltolalla on produktiota suunnitellessaan olut sama pulma, joka vaivaa ainakin minua, kun olen katsonut Edvin Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta. Kaikki näyttelijät ovat huomattavasti esittämiään roolihenkilöitä vanhempia.

Ainakin tästä näkökulmasta lajityypin valinta ja toteutus, joka tehokkaasti etäännytti näyttelijät katsojista, on hyvin perusteltu.

Valinnoilla on tietysti myös raadollisempia syitä. TTT:n suuri näyttämö on paitsi teatteritaiteen Mekka, myös kallis mammutti, jonka suuren katsomon täyttäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Tuskaa ei varmasti vähennä se, että opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijatyöryhmä esitti tammikuussa, että TTT:n erityisasema kansallisnäyttämönä poistetaan. Toteutuessaan esitys merkitsisi miljoonaleikkausta teatterin valtiolta saamaan tukeen.

Sata vuotta sitten vallinneet jakolinjat eivät ole Suomesta kokonaan hävinneet. Pikemminkin viime vuosien yhteiskunnallinen kehitys on voimistanut niitä. Juha Sipilän porvarihallituksessa ei tunneta mitään erityistä lukkarinrakkautta työväen teatteria kohtaan. Viktor Janssonin veistämän Vapaudenpatsaan alastoman soturin miekka osoittaa Hämeenpuistossa yhä uhkaavasti työväentalolle päin, täältä pesee perkeleen punikit!

Asiantuntijatyöryhmän näkemyksellä on kuitenkin varmasti myös perusteita. Oleellista on epäilemättä se, onko maineikkaalla työväen teatterilla kykyä uudistua. Maan toisella päänäyttämöllä, Kansallisteatterissa tällainen prosessi on ollut käynnissä jo useita vuosia.

Samaan aikaa uudet, taiteellisesti korkeatasoiset ja taiteellisesti kunnianhimoiset vapaat ryhmät vaativat itselle perustellusti lisää yhteiskunnan tukea.

En tunne Tampereen Työväen Teatterin ohjelmistoa niin hyvin, että uskaltaisin sanoa teatterin taiteellisesta tilasta mitään.

Jollakin tavalla TTT:n Tytöt 1918 toi mieleen Aku Louhimiehen version Tuntemattomasta sotilaasta. Miljoonayleisön kerännyt elokuva on minusta loistavalla osaamisella ja huikealla ammattitaidolla tehty viihdeteollisuuden huipputuote.

En kuitenkaan kehtaa sanoa yhtä ikävästi musikaalista ja teatterista, joka on ollut minulle entisenä ylöjärveläisenä se kaikkein tärkein ja rakkain näyttämö.

Tampereen teatterikesän avannut The Audition teki merkityksellisiä kysymyksiä esittävän taiteen estetiikasta ja etiikasta

Elisabeth Löffler, Dominik Grünbühel ja Cornelia Scheuer esittävän näytelmässä näyttelijöitä, jotka koekuvauksissa tavoittelevat pääroolia Stephen Hawkingista kertovassa elokuvassa. KuvaTampereen teatterikesä

The Audition on teatteria, jossa pureudutaan esittävän taiteen juurille. Kahden itävaltalaisen performanssitaiteilijan Elisabeth Löfflerin ja Cornelia Scheuerin yhdessä toxic treams – ryhmän kanssa toteuttamassa esityksessä tehtiin maanantaina merkityksellisiä kysymyksiä teatterin estetiikasta, etiikasta ja moraalista.

Näytelmän koe-esiintymisessä etsitään näyttelijää maailmankuulusta fyysikosta, Stephen Hawkingsista  kertovaan elokuvaan. Maaliskuussa tänä vuonna kuollut Hawking oli paitsi yksi kaikkien aikojen maineikkaimmista fyysikoista, joka teki uraa uurtavaa työtä alallaan, myös maailman tunnetuin vammainen henkilö. Hawking sairasti ALS-tautia, joka johtaa lihasten surkastumiseen.

Vuonna 2006 LizArt Production nimisen ryhmän perustaneet Löffler ja Scheuer ovat näkyvästi liikuntavammaisia. He joutuvat näyttelemään näytelmän alussa myös nuorta ja vielä oireetonta Hawkingsia muun muassa kohtauksissa, joissa roolihenkilön piti ajaa polkupyörällä ja juosta.

Näissä kohtauksissa liikuntavammaiset Löffler ja Scheuer saatiin liikkeelle vaijereiden ja vinssien avulla.

Kolmas unelmaroolin tavoittelija näytelmässä oli fyysisesti terve näyttelijä, toxic dreams ryhmään kuuluva Dominik Grünbühel. Hänen piti vastaavasti näytellä tarinan koekuvausten edetessä kohtauksia, joissa elokuvan Hawking oli ALS-taudin runtelemana jo lähes liikuntakyvytön.

Elokuva, johon näytelmän tarinassa viitataan, on myös tehty oikeasti. Vuonna 2014 ensi-iltansa saaneessa elokuvassa  The Theory of Everything  Hawkingsia näyttelee Eddie Redtmayne

Viime vuosisadan alkupuolella esimerkiksi jyrkän rotuerottelun Yhdysvalloissa afroamerikkalaisten rooleja näyttelivät mustiksi meikatut valkoiset näyttelijät. Käytäntö omaksuttiin todennäköisesti teatterin puolelta eli varietee taiteesta.

Teatterin juuret ulottuvat tietenkin vielä paljon pidemmälle. Esimerkiksi William Shakespearen ajan englannissa naisilla ei ollut mitään asiaa näyttämölle, vaan miehet näyttelivät myös naisroolit.

Kysymys esillä olon oikeudesta on ollut esittävässä taiteessa ajankohtainen ja oleellinen. Syvimmiltään kysymys on ihmisen identiteetistä ja oman minuuden loukkaamattomuudesta ja juuri nyt se on taidetta koskevan keskustelun keskiössä..

Tämä kysymys aktualisoitui esimerkiksi valtavan suosituksi tulleen tanskalais-ruotsalaisen Silta televisiosarjan yhteydessä. Sofia Helinin näyttelemän rikostutkijan rooli herätti paljon myös kriittistä keskustelua asperger-diagnoosin saaneiden ihmisten piirissä.

The Auditionin tekijät lähestyvät vaikeaa aihetta huumorin kautta. Lähestymiskulman voi ehkä päätellä ryhmien itseironisista nimistäkin, vaikka toki myös Löffler ja Scheuer laittoivat salamavaihteen kakkoselle kohtauksissa, joissa he saivat alleen sähkökäyttöiset rullatuolit.

Teatterikesän infossa esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Yosi Wanunu arveli, että huumori on ainoa mahdollinen lähestymiskulma näin vaikean asian käsittelyssä. Muu toteutustapa tekisi siitä liian raskaan.

Hän on tässä asiassa epäilemättä oikeassa.

Esityksen koominen jännite syntyi puheen ja fyysisen esittämisen ristiriita. Koekuvausta ohjaavaa roolittajaa näytteli Anna Mendelssohn, jonka lähes katkeamaton puheen virta vilisi kannustavia kohteliaisuuksia näyttämöllä roolista taistelleille näyttelijöille. Samalla meille katsojille kävi selväksi, että peribrittiläisen kohteliaisuuden viittaan puettu pureva sarkasmi on myös sofistikoituneen vittuilun korkein aste.

Infotilaisuudessa Tampereen teatterikesän taiteellinen johto pyysi tekijöiltä ainakin puolenkymmentä kertaa anteeksi sitä, ettei suomalainen yleisö osaa nauraa esityksen huumorille.

No kyllä se aina välillä nauratti ja suorastaan sietämättömällä tavalla. Näytelmän ytimessä ovat kuitenkin äärimmäisen vakavat kysymykset. Miten esimerkiksi näytellä vammaista, joka vammansa takia kärsii jatkuvasti voimakkaista kivuista. Ainakin minulle oli aikanaan koskettava ja jotenkin myös avartava kokemus lukea antolokia, johon oli koottu nuorena vaikean sairauden tai vammautumisen kokeneiden nuorten kertomuksia.

Hyvä taide, tai ehkä oikeammin hyvän taiteilijan ja hänen yleisönsä välillä syntyvällä dialogilla, vuorovaikutuksella on kyky paljastaa jotakin oleellista siitä todellisuudesta, jossa me elämme. Olisi perin murheellista jos tämä nykyinen ”totuuden jälkeinen aika” valeuutisineen saisi taiteessa rinnalleen valetodellisuuden, haamuja, joilla ei ole peilikuvaa.

The Audition For The Role of Stephen Hawking In The Theory Of Everything

LizArt Produktion & toxic treams

Käsikirjoitus ja ohjaus: Yosi Wanunu

Esiintyjät: Elisabeth Löffler, Cornelia Scheuer, Dominik , Anna Mendelsson, Isabella-Nora Händler Andreas Strauss ja Michael Strohmann

Musta villapipo ja nahkatakki eivät tee Robin Svartströmistä Jack Nicholsonia, ja se on helvetin hyvä juttu. Minna Suuronen laittaa Hoitaja Ratchedin loistoroolillaan tarinan näkökulman kohdalleen.

Minna Suuronen tekee loistoroolin hoitaja Ratchedina. Suurosen ajatuksella sisäistetty roolihahmo dominoi koko näytelmää. Kuva Mitro Härkö/Ryhmäteatteri

Lähdin katsomaan Ryhmäteatterin tulkintaa Ken Keseyn romaanista ehkä hieman epäileväisellä asenteella. Aivan turhaan, Keseyn mielisairaalaan sijoitettu tarina ei ole reilussa puolessa vuosisadassa menettänyt tippaakaan ajankohtaisuudestaan. Pikemminkin päinvastoin, tarinan sisältö on oikeastaan hätkähdyttävän ajankohtainen.

Ylen https://yle.fi/uutiset/3-10226798haastattelussa Minna Suuronen analysoi hyvin terävästi näytelmän keskeisimmän roolin, ylihoitaja Ratchedin olemusta ja luonnetta. Hyvin sisäistetty roolityö palkitsi myös meitä katsojia. Suuronen veti oman roolinsa niin hyytävän vakuuttavasti, että tarinan ydinsisältö tuli hyvin näkyväksi.

Tämän esityksen jälkeen myös katsojana piti tehdä itselleen aika ikäviä kysymyksiä. Millainen ”keskitysleirin vartija” itse olen urani aikana ollut. Tyhmyydelleen ihminen ei tietenkään mitään voi, mutta sekä laiskuus, että edellisestä johtuva tietämättömyys, ovat molemmat kuolemansyntejä.

Myös pahan tekeminen vaati kyvykkyyttä ja lahjakkuutta, äärimmäinen pahuus äärimmäistä kyvykkyyttä ja lahjakkuutta.

Maailmassa on sitten Ken Keseyn ja hänen kirjastaan loistavan elokuvan ohjanneen Miloš Formanin päivien tapahtunut varallisuuden uusjako. Maailman varallisuus on keskittynyt yhä harvempiin käsiin ja rikkaat ovat tulleet entistä rikkaammiksi.

Rahaeliitti, näytelmän johtokunta, ei voisi kuitenkaan hallita maailmaa, jollei sillä olisi hoitaja Ratchedin kaltaisia palvelijoita. Vallan ylläpitoon tarvitaan leegioittain älykkäitä ja pystyviä lakimiehiä, taloustieteilijöitä, lobbareita, tiedottajia ja toimittajia, joiden tehtävä on vakuuttaa meidät siitä, että sääntöjä ei voida muuttaa, ei ainakaan äänestämällä.

Talouden säännöistä on tehty luonnonlakeja. Tätä tutkainta vastaan on turha potkia, vaikka jokainen näkee, ettei näissä säännöissä ole mitään järkeä. Ihmiskunta tekee niiden kanssa hidasta itsemurhaa.

Suurosen huikean hyvä roolityö dominoi esitystä. Sen kautta näytelmän ohjannut Juha Kukkonen on onnistunut murtamaan ainakin minun katsojana esitykseen liittämät ennakkoasenteet. Ryhmäteatterin Yksi lensi yli käenpesän ei ole mitään velkaa Formanin viisi Oscaria voittaneelle menestyselokuvalle.

Valittu lähestymiskulma on johtanut kuitenkin dramaturgisiin ongelmiin. Vaikka Kukkonen samassa, Sanna Vilkmanin Ylen verkkolehteen tekemässä haastattelussa puhuu vallan väärinkäytöstä, siviilirohkeudesta ja solidaarisuudesta, Ryhmäteatterin Randle P. McMurphy on luuseri jo ensimmäisestä kohtauksesta lähtien.

Toki myös se on osuva kuva tämän päivän todellisuudesta. Jokainen vastarintaa ryhtyvä on jo lähtökohtaisesti tuomittu häviämään.

Hyvin taitava ja vahvan lavakarisman omaava Robin Svartström näyttelee tapansa mukaan upeasti. Silti näytelmä ei ennen väliaikaa noussut oikein siivilleen. Meitä tavallisia hulluja, omien pelkojen ja tietämättömyyden noidankehään juuttuneita näytelleet Tiia Louste professori Hardingin roolissa, Samuli Niittymäki Billy Bibbittinä, Amira Khalifa Scanlonina, Mikko Penttilä Cheswickinä, Tommi Eronen Martinina jäivät jotenkin varjoon. Repliikkien koukut eivät tarttuneet korvaan.

Keseyn romaanissa ja siitä tuoreeltaan näytelmäsovituksen tehneen Dale Wassermanin dramaturgiassa yhteiskunta näyttää hullujenhuoneelta, jossa jokainen sen asukas yrittää täyttää harhaisia kuvitelmiaan onnellisesta elämästä.

Tarinan rakenteen kannalta tällaisella, maanpäällisellä helvetillä pitää olla myös vastakohtansa, maanpäällinen paratiisi. Keseyn romaanissa tämä paratiisi sijoitetaan heimoyhteiskuntaan, jossa omistusoikeus ei ole yksilöillä, vaan yhteisöllä.

Päällikkö Bromdenia näyttelevällä Robert Kockilla on kokoa ja näköä tähän rooliin. Kirjan dramatisoinut Wasserman sijoitti kuvaukset tästä menetetystä paratiisista Bromdenin roolihahmon pitämiin monologeihin. Ainakaan ryhmäteatterin esityksessä tämä dramaturginen ratkaisu ei toiminut kovin hyvin.

Ryhmäteatterin näytelmän skenografia on laatutyötä. Varsinkin Jussi Kärkkäisen suunnittelema äänimaailma antoi oman sävynsä koko esitykselle. Rikkoutuneiden tai rikkoutumassa olevien loisteputkien räpsähdykset ovat rappeutuvan hyvinvointiyhteiskunnan ääniä.

Yksi lensi yli käenpesän. Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri.

Ken Keseyn romaanin dramatisointi Dale Wasserman.

Suomennos Sami Parkkinen, ohjaus Juha Kukkonen, lavastus Janne Siltavuori, puvut Ninja Pasanen, maskeeraus Ari Haapaniemi, valot Ville Mäkelä, ääni Jussi Kärkkäinen.

Rooleissa Robin Svartström, Minna Suuronen, Robert Kock, Tiia Louste, Samuli Niittymäki, Amira Khalifa, Mikko Penttilä, Tommi Eronen, Wanda Dubiel, Jutta Järvinen, Alex Anton.

 

 

 

Kukkulan valoisalla ja varjoisalla puolella – elämä Dostojevskistä vapaalla vyöhykkeellä on silkkaa sirkusta

Aleksander Pepeljajevin koreografiassa toinen toistaan upeammat joukkokohtaukset häikäisivät. Rotaatiolla toiminut elävä silta vei tanssijan yli synkän virran.
Kuva Susan Lankinen

Taide syntyy vastakohtien konfliktista. Imatran Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin taiteellisen johtajan Kamran Shahmardanin maailmassa sana muuttuu lihaksi. Tässä dualistisessa maailmassa luovuuden lähteellä ikuisen elämän eliksiiriä hörppivät vastakkaisilla rannoilla Jumala ja ihminen.

Koreografi Aleksander Pepeljajevin Café Idiot toistaa tätä Shahmardanin visiota taiteen perimmäisestä olemuksesta. Pepeljajevin, pukusuunnittelija Sergei Illarionovin ja valosuunnittelija Andrei Reprovin maailmassa vastavärit eivät ole musta ja valkoinen, vaan punainen ja valkoinen. Jumalan paikalla istui venäläisten ja kaikkien kirjallisuuden ystävien puolijumala Fjodor Dostojevski.

Jin ja jang, niin tai näin, joka tapauksessa Ballet Moscow’n esityksessä mentiin esittävän taiteen ytimeen. Café Idiot oli ja on huikean hieno näyttö modernin tanssin mahdollisuuksista ja valtavasta ilmaisuvoimasta. Varsinkin esityksen joukkokohtaukset olivat huikean hienoja.  Pepeljajev on myös maustanut keitoksensa huumorilla ja ripauksella magiaa.

Esityksen käsiohjelmassa sanotaan, että Café Idiot on eräänlainen Dostojevskistä vapaa vyöhyke. No tietysti vähän samaan tapaan kuin kirkko on nykyisin Suomessa Jumalasta vapaa vyöhyke.

Esityksen katsojalle esitys oli sirkus, jossa erilaiset myytit ja mystiikka muuttuvat fyysiseksi liikkeeksi ja lihaksi.

Yhtä ainoaa tarinaa Pepeljajevin koreografiasta on vaikea hahmottaa. Ehkä tarinoita on monta. Ainakin itse jäin pohtimaan esityksen aikana yksilön ja yhteisön suhdetta. Se on kantava teema myös Dostojevskin romaanissa Idiootti.

Ehkä voimakkaimmin koin tämän illuusion esityksen ensimmäisessä näytöksessä, jossa solisti tanssi valkoisessa asussa ja kaikki muut tanssijat olivat pukeutuneet kokopunaiseen asuun. Esityksen alku oli lyyrisen kaunis. Vahinko, ettei esityksen tiedoista selviä, kuka ryhmän jäsenistä tanssi sen huikean hienon soolo-osuuden.

Otaksun, että Pepeljajev on esityksen ensimmäisissä kohtauksissa käyttänyt ilmaisuun klassisen baletin askelkuvioita. Kovin tarkkaan analyysiin tämän kirjoittajan tietämys ei riitä. Esityksen välittämä energia ja illuusio läsnäolosta tuntuvat joka tapauksessa yhä tätä kirjoittaessa.

Sen jälkeen liikekielen volyymia lisättiin askel askeleelta. Huikeimmillaan esitys oli upeasti toteutetuissa joukkokohtauksissa, joissa yhteisö joko tuki tai kaatoi, sysäsi syrjään joukkovoimalla ja hurjimmissa kohtauksissa voimakkaasti estetisoidulla väkivallalla.

Yhteisö myös kannatteli. Esikerkiksi kohtaus, jossa tanssija käveli yli ”synkän virran” toisten tanssijoiden kannattelemista tuoleista syntynyttä elävää siltaa pitkin.

Jokaisella meistä on varmasti myös sisäsyntyisiä, usein täysin tiedostamattomia vaikuttimia valinnoillemme ja teoillemme. Pääsääntöisesti ihminen on kuitenkin sosiaalisena eläimenä omien vuorovaikutussuhteidensa summa.

Ainakin kiusaus tulkita Pepeljajevin koreografiaa tästä näkökulmasta oli suuri. Ensimmäisten kohtausten solisti on lapsi, joka syntyy tähän maailmaan eli näyttämölle ihan kirjaimellisesti alastomana ja tutustuu vasta seuraavissa kohtauksissa yhteisöön, tai pitäisikö sanoa laumaan, jonka jäseneksi hän on syntynyt.

Viimeisessä kohtauksessa sirkuksen tirehtööri heittää punaisen silinterihattunsa nurkkaan. Väliin mahtuu vihamiehiä, tai tässä tapauksessa vihanaisia, ystävyyssuhteita ja rakastumisia, sitä kaikkea, mitä elämässä tapahtuu.

Tunnelma oli kuitenkin koko ajan taianomainen. Lavastusta hallitsivat vihreä ja punainen ovi, joista tultiin näyttämölle, mutta joiden kautta oli ilmeisen vaikea päästä pois. Välillä tanssijat myös katosivat näyttämöltä kuin taikaiskusta.

Kevennyksinä Pepeljajev on käyttänyt kohtauksiin ujutettua huumoria.  Nämä huumoripalat olivat kuin salamavalon välähdyksiä. Hämäläiset nauruhermot eivät ehtineet niitä kunnolla edes rekisteröimään huikealla vauhdilla etenevän esityksen joukosta.

Mustan ja Valkoisen teatterifestivaalin avajaisten esitys oli jälleen täysosuma festivaalin taiteelliselta johtajalta. Se on ollut järjestäjille myös taloudellisesti erittäin vaativa satsaus festivaaleihin. Katsojana voin vain kiittää. Tämän tasoisia tanssitaiteen mestariteoksia on Suomessa harvoin tarjolla.

Ballet Moscow:  Café Idiot

Koreografia ja lavastus: Aleksander Pepeljajev
Musiikki: Nik Baertsch
Pukusuunnittelu: Sergei Illarionov

Valosuunnitelu: Andrei Rebrov

Ballen Moscow’n esitys Mustan ja Valkoisen teatterifestivaaleilla 6.6.2018

Nuori näyttämö on naisten valtakunta – teatterin vanha mieskuva elää yhä, mutta Veikko Nuutisen ON ISIS on muutoksen airut

Kallion taidelukion esityksessä oli panostettu näyttämökuviin. Muun muassa voimakkailla maskeerauksilla tekijät loivat esitykseen sadun tuntua. Kilttiä Ainoa näytteli etualalla kuvassa oleva Siiri Kinnari. Kuva Saana Ott/Kallion lukio

Jokaisen suomalaisen näytelmäkirjailijan sisällä asuu pieni Shakespeare. Hän elää ja hengittää mukana ainakin silloin, kun keski-ikään ehtinyt kirjailija kirjoittaa tilaustyönä näytelmän nuorille teatterin harrastajille. Vauhtia ja yllättäviä käänteitä riittää, kun näissä pienoisnäytelmissä pohditaan elämän suuria kysymyksiä.

Nuoren Näyttämön tilaustyöt Gunilla Hemmingin Carmina ja Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä ovat selkeästi nuoren naisen kasvutarinoita. Ehkä vielä paremmin nuorten harrastajien tarpeet ilmaista itseään on hahmottanut ruotsalainen Rasmus Lindberg, jonka näytelmän Sannas Sanna Jag vuodelta 2014 Johanna Virsunen on kääntänyt ja dramatisoinut näytelmäksi Ainon aito mä.

Helsingissä Nuori Näyttämö tapahtumassa esiintyneistä 13 ryhmästä viisi oli valinnut esitettäväkseen Lindbergin näytelmän. Kolme ryhmää esitti oman tulkintansa Hemmingin Carminasta ja kolme Longan näytelmästä Tuntemattoman eläimen jäljillä.

Vain kaksi ryhmää oli tarttunut neljästä tapahtuman järjestäjien tarjoamasta vaihtoehdosta Veikko Nuutisen isäksi tulemisen ”kauhuista” kertovaan komediaan ON ISIS.

Jako vastaa hyvin teatterin nuorten harrastajien sukupuolijakaumaa. Nuutisen vahvoihin miesrooleihin perustuvalle näytelmälle on ryhmissä ehkä vaikea löytää näyttelijöitä.

Toisaalta Nuutisen näytelmä on myös aiheensa ja sisältönsä puolesta suunnattu nuorille aikuisille. Tapahtuman järjestäjien, Työväen Näyttämöiden Liiton ja seitsemän ammattiteatterin ensisijaisena kohderyhmänä ovat olleet teatteria harrastavat 13–19 –vuotiaat nuoret.

Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä ja Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa esiintyivät pääkaupunkiseudun nuoret harrastajat. Parhaimmillaan nuorten harrastajien esitykset olivat lumoavia. Eikä tuo lumous särkynyt silloinkaan, kun ryhmän jäsenet olivat vasta teatteriharrastuksen alkutaipaleella.

Esillä olon ja esittämisen ilo vei helposti myös katsojan mukanaan. Harrastajateatterissa korostuu teatterin yhteisöllinen luonne. Yhteenkuuluvuuden tunne ryhmän jäsenten välillä oli selvästi havaittavissa eleistä ja ilmeistä. Yhtä helppoa oli myös samaistua katsomon puolella jännittäneiden omaisten, luokkatoverien ja teatterin harrastajien myötäelämiseen. Harrastajateatterissa näyttämön neljäs seinä tuntuu välillä katoavan kokonaan.

Ehdin viikonlopun aikana katsoa yhdeksän Helsingin tapahtuman 13 esityksestä. Ryhmien taitoerot olivat suuret, kuten ennakolta saattoi odottaa. Parhaat esitykset olivat samalla tavalla nautittavia kuin Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä.

On vahinko, että ohjelmaani mahtui vain yksi Pipsa Longan Tuntemattoman eläimen jäljillä – näytelmästä tehty versio.  Longan näytelmä käsittelee niitä elämän vakavia peruskysymyksiä, joita yleensä teini-iässä ryhdytään pohtimaan toden teolla. Kysymys on elämästä ja kuolemasta.

Vaskivuoren lukion teatteriryhmä on palkittu aikaisemmin Ramppikuume- teatterikatselmuksen pääpalkinnolla viime vuonna. Ryhmän osaaminen näkyi myös nyt.

Tosin Longan näytelmän filosofointi lipsahti aina välillä kaikessa totisuudessaan tällaisen aikuisen katsojan korvissa camp-huumorin puolelle. Kuolemaa ei ole, koska elämä on pelkkää harhaa. Niinpä niin.

Lonka, Lindberg ja Hemming ovat käyttäneet näytelmissään tehokeinona rankkaa liioittelua. Varsinkin Hemmingin Carmina on perusvireeltään komedia.

Ryhmien esityksiä leimasi kuitenkin aika usein tietynlainen totisuus. Komiikka on teatterin vaikein laji ja tässä suhteessa ryhmien osaamiserot korostuivat.

Tapiolan lukion musiikkilinja on onnistunut luomaan todella hersyvän version Hemmingin Carminasta. Esityksen kepeyttä korosti vielä se, että Anna Marinin, Tuula Tikkasen, Jari Huvilan ja Aleksi Ojalan muodostama ohjaustiimi oli sovittanut näytelmästä musikaalin.

Jo ohjaajien määrä kertoo siitä, että harrastajateatterissa enemmän on usein enemmän. Tapiolan produktiossa oli mukana kymmeniä nuoria tekijöitä.

Mukana oli iso orkesteri, bändi ja suuri joukko tanssijoita. Ryhmästä löytyi myös lauluvoimaa. Tavallaan koko show’n kuitenkin varasti ajanhenkeä näytellyt Jesse Hänninen. Hänen vapautunut ja hervottoman hauska esiintymisensä antoi Tapiolan lukion Carminalle aivan oman koomisen sävynsä.

Myös Kallion Lukion ryhmälle Lindbergin näytelmän ohjannut Annemari Untamala oli pyrkinyt etäännyttämään näytelmää arkirealismista. Temppu onnistui, koska Kallion taidelukiosta löytyy tietysti huikean hyviä ja osaavia tyyppejä rooleihin.  Kohtausten sisään rakennettu huumori taittoi kärjen Lindbergin näytelmän totisuudelta. Esimerkiksi Marie Vilkin seimikohtauksessa esittämä lammas jäi mieleen.

Kallion lukion Jere Hartikainen veti näytelmässä Aino isän roolin vahvasti yli. Sama toistui myös Martinlaakson lukion ja Annantalon Teatteri Viren esityksissä.  Veikko Nuutisen ON ISIS –näytelmässä näyttämölle manaama piru, teatterin vanha mieskäsitys karjahtelee siten harrastajateatterissa yhä vahvana.

Martinlaakson lukion Ainon aito mä korosti ohjauksen merkitystä. Vaikka Martinlaakson lukiolaiset eivät ole henkilökohtaisessa osaamisessaan vielä Kallion lukion opiskelijoiden tasolla, Heli-Maria Suomen ohjaus, upeasti toteutetut kohtaukset antoivat ryhtiä esitykselle. Esitys oli niin vaikuttava, että silmät välillä kostuivat jopa tällaiselta vanhalta ukolta.

Toisaalta kaikki voi mennä myös pieleen. ILMI Ö:n esityksestä ja Anne Korhosen ohjauksesta Hemmingin Carminasta tuli mieleen lähinnä muotinäytösten catwalk. Tekijöiden idea on sinänsä ollut varmaan hyvin ajateltu. Hämärillä näyttämökuvilla, vastavalon käytöllä ja vähäeleisellä näyttelemisellä on pyritty vetämään Hemmingin välillä täysin mahdoton teksti Marssin ja Broxima Centauri B:n sfääreistä lähemmäksi maan pintaa.

Esitys ei silti antanut kovin vakuuttavaa kuvaa Teatteri ILMI Ö:n ylläpitämästä, kurssimuotoisesta teatterikoulusta ja sen tasosta. Ehkä koulutuksessa kannattaisi jatkossa panostaa enemmän ainakin puhetekniikkaan.

Veikko Nuutisen ON ISIS paini Nuori Näyttämö tapahtumassa ihan omassa, miesten sarjassa. Nuutisen näytelmässä on useita todella puhuttelevia rooleja nuorille ja miksei myös vähän varttuneemmille miehille. Nuutisen näytelmää myös eteläkarjalaisten harrastajien kannattaa lukea sillä silmällä.

Katsoin tapahtuman molemmat esitykset ON ISIS -näytelmästä. Hyrdet ja Järdet on ilmeisesti vasta perutettu ryhmä, jossa on mukana Keski-Uudellamaalla opiskelevia nuoria myös Kiinasta, Saksasta ja Boliviasta. Ryhmän näyttelijöillä ei ole varmaan vielä paljon kokemusta näyttelemisestä, mutta esimerkiksi suomen kielen tuottamat hankaluudet klaarattiin hienosti.

Porvoolaisen Teatteri Wernerin tulkinta Nuutisen näytelmästä oli huikean hauska. Se itketti ja nauratti.

Myös Teatteri Wernerissä on mukana ainakin nimien perusteella maahanmuuttajataustaisia tekijöitä. Mutta sama pätee oikeastaan lähes kaikkiin Helsingin tapahtumassa esiintyneisiin ryhmiin.

Tämäkin kertoo varmasti omaa kieltään siitä, miten tärkeä ja hieno taiteen muoto teatteri on.

 

Kappaleessa 20 ollut virheellinen arvaus Jere Hartikaisen iästä on korjattu. Hartikainen on syntynyt vuonna 2000 ja opiskelee Kallion lukiossa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Jään kirkkaita kuvia uskosta ja epäilystä – Kansallisteatterin Jääkuvia on huikean hienon näyttelijäntyön ilotulitusta

Kuvassa rakastunut mies Petri Manninen väärällä paikalla ja Taisto Reimaluoto 16-vuotiaan teinitytön rooliasussa. Kuva Lennart Laberenz/Kansallisteatteri.

Kansallisteatterin Jääkuvia vie yleisönsä suoraan teatteritaiteen ytimeen. Teatterin konkarit näyttelivät tavalla, joka vei ainakin minut pitkäksi aikaa aivan sanattomaksi. Illuusio vahvasta vuorovaikutuksesta muuttui lähes sietämättömän voimakkaaksi. Jääkuvia on läsnäoloon perustuvan teatterin juhlaa.

Samanlaisen, lähtemättömän vaikutuksen ohjaaja-dramaturgi Kristian Smedsin läpimurtotyönä pidetty Jääkuvia teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, kun Teatteri Takomo kantaesitti näytelmän Töölön ratikkahallissa vuonna 1996.  Tuolloin esityksestä välittynyt voimakas tunne yhteisöllisyydestä sai minut kiinnostumaan teatterista uudestaan toden teolla.

On väärin sanoa, että Smeds palaa Jääkuvissa juurilleen. Smeds on tehnyt aina näyttelijöiden, tai oikeammin yhteisön taidetta myös silloin, kun hänen omat epäilynsä ovat olleet voimakkaimmillaan kuten esimerkiksi monologinäytelmässä Palsa – ihmisen kuva, jossa hän esitti itse tämän synkän yksinpuhelun luovuuden loppumisesta.

Jääkuvien uudessa versiossa Smeds myös haastaa itsensä ja omat teesinsä kaiken turhuudesta. Nämä teesit hän on kirjoittanut roolin upeasti tulkitsevan Esa-Matti Longin esittämän maallikkosaarnaajan suuhun. Tämän maallikkosaarnaajan mielestä ihminen on täysin kyvytön oppimaan mitään tai muuttumaan.

Longin, Petri Mannisen, Taisto Reimaluodon, Pirjo Luoma-ahon ja Rea Maurasen huikeat roolityöt Jääkuvissa ovat väkivahva argumentti sen puolesta, että ihminen voi työstään ja eletystä elämästään myös jotain oppia. Viisikosta nuorin Long on syntynyt vuonna 1967 ja vanhin Mauranen vuonna 1949.

Smedsin teatteritaiteen peruskiviä ovat usko ja epäily. Kysymys ei ole uskosta tämän sanan perinteisessä mielessä, vaan luovuudesta ja sen epäilystä. Luovuutta ei ole ilman epäilyä. Tieteen puolella on tapana puhua kriittisyydestä, mutta henkiset prosessit, joilla uudet oivallukset taiteen ja tieteen piirissä syntyvät, ovat pohjimmiltaan luultavasti hyvin samanlaisia.

Tämän kummempaa selitystä ei vaadi esimerkiksi se, että pukusuunnittelusta vastanneet Smeds ja Heli Hynynen ovat pukeneet kapinoivaa 16-vuotiasta teinityöttä näyttelevän 56-vuotiaan Taisto Reimaluodon pinkkiin harsohameeseen ja TUL:n punaisiin painitrikoisiin.

Tällaisesta Jaakobin painista kasvaa myös Smedsin näytelmille ja ohjauksille ominainen humanismi. Smeds kuvaa hyvin terävästi, usein satuttavan naturalistisesti tämän maailman osattomia ja isättömiä. Näin luotu kuva meistä ihmistä on tosi aina raakuuteen asti, ja silti näistä kuvista välittyy myös syvä myötätunto ja myötäeläminen.

Osattomuudessa ei Smedsin maailmassa ole kysymys aineellisesta puutteesta. Jääkuvien ihmisiltä puuttuu mahdollisuus tai kyky aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa.  Esimerkiksi Kajaanin kaudella vuonna 2001 Smeds kuvasi näytelmässä Huutavan ääni korvessa syrjäytyneen nuoren miehen tarkkanäköisesti ja tavalla, jonka merkityksen me olemme havahtuneet huomaamaan vasta nyt, kun sosiaalinen media kiehuu rasistista raivoa.

Smeds tekee teatteria tunteista, jotka säätelevät meidän käyttäytymistämme. Pahuudella on monet kasvot myös Jääkuvissa. Pirjo Luoma-ahon upeasti tulkitseman yksinhuoltajaäidin rakkaudenkaipuuseen ja epätoivoon oli helppo samaistua. Rea Maurasen mestarillisesti luoma hahmo aviomiehestä, joka tylysti raiskaa oman nuoren vaimonsa, meni selvästi yli psyykkisen kipukynnyksen.

Molemmat olivat kuitenkin hyvin terävästi piirrettyjä esimerkkejä siitä, mihin kyvyttömyys aitoon vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa johtaa. Tässä mielessä Jääkuvia on ajankohtainen puheenvuoro taiteilijalta. Ihmisten tunteiden, ajatusten ja tekojen ymmärtäminen ei ole sama asia kuin niiden hyväksyminen.

Toki läheinen tutustuminen lajikumppaneihin saattaa helposti epätoivon partaalle kenet tahansa, ei vain näytelmän uskonsa ihmiseen menttänyttä maallikkosaarnaajaa.

Smedsin kieli on rujon runollista. Vaikka tekstit ovat henkilökuvissaan naturalistisen tarkkoja, mukana on myös vahvoja metatasoja. Varmasti koko esityksen pysäyttävin kohtaus oli Maurasen tulkitsema tarina unissaan kävelevästä kolmivuotiaasta lapsesta, joka hukkuu jäitään luovaan Oulujokeen. Mielikuva pienestä pojasta, jonka jalat ovat uponneet syvälle pohjamutaan ja jonka hiuksia virtaava vesi huojuttelee kuin ahvenruohoa, oli riipaiseva.

Viimeisessä kohtauksessa päästään siihen, mistä tarinoiden ihmisillä kenkä puristaa. Petri Mannisen bravuurissa, pitkässä monologissa mies kertoo, miksi hän torjuu rakkauden. Se uhkaa hänen identiteettiä, heiveröistä minuutta. Eikä tietenkään ihan syyttä, todella voimakas rakastuminen muistuttaa kovasti psykoosia eli hulluksi tulemista.

Tästä epäilijän monologista siirrytään rakkauden korkeaveisuuseen huumorin kautta. Manninen ja Long esittävät meille teatterista, VR:n pikajunasta ja monesta muusta paikasta tutun kohtauksen. Manninen istuu väärällä paikalla, josta Long ajaa hänet pois omaa pääsylippuaan näkyvästi heilutellen

Tämän jälkeen saimme kokea riemastuttavan kohtauksen, jossa kupliva elämänilo ja läsnäolo näyttämöllä tulivat kirjaimellisesti ihan syliin asti ja saivat Mannisen pomppimaan näyttämöllä kuin mieltä vailla.

Jääkuvia on tyhjän tilan teatteria. Vain Lavaklubin suorakaiteen muotoisen näyttämön oikeaan laitaan asetettu pukuhuonenäkymä valaistuine maskeerauspeileineen antoi ymmärtää, mitä tuleman pitää.

Salme Salmenkallion esitykselle luomat äänimaisemat olivat upeita.  Teemu Nurmelinin valoissa loistivat pohjoisen Suomen tähtitaivas ja elämän näyttämön ramppivalot.

Olen usein ajatellut, että Smeds on kuvataiteilija vailla vertaa. Nyt ei näyttämölle vyörytetty suuria kaapelikeloja, kuljettu 50-luvun nahkapohjaisissa monoissa eikä lykitty juttuun vauhtia puisilla porkilla kuten 22 vuotta sitten. Jotakin ”väärällä paikalla” istumisesta kertoi kuitenkin näyttämön seinälle ripustettu abstrakti maalaus kaikessa yksinäisyydessään.

Tieteessä uudet läpimurrot tehdään tiimityönä. Sama pätee myös taiteessa, mistä teatterin huikea ilmaisuvoima on paras esimerkki. Eikä toisista taiteilijoista ja läheistä ystävistä koostuva yhteisö ole tarpeeton edes kuvataiteilijalle tai kirjailijalle, vaan tuiki välttämätön edellytys kasvulle ja kehitykselle.

Tuskin Smeds on aivan sattumalta tarttunut näytelmissään taiteilija Kalervo Palsan traagiseen elämään tai kirjailija Timo K. Mukan kohtaloon näytelmässä Tabu.

Smeds selvästi  vierastaa tapaa, jolla media ja julkisuus pyrkivät luomaan hänestä myyttistä taiteilijaneroa. Hän on muun muassa kieltäytynyt hyvin johdonmukaisesti haastatteluista.

Yhteisön merkitys korostuu Smedsin töissä. Esimerkiksi Mr. Vertigossa olivat tavallaan mukana myös ne Kansallisteatterin edesmenneet taiteilijat, jotka aika oli jo jättänyt.

Varmaa on se, että uusi versio Jääkuvista on samalla ystävyyden osoitus läheisille työtovereille, sellaisille loistaville näyttelijöille kuin Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto. Se on heille ja meille katsojille tehty.

Kansallisteatterin Lavaklubi: Jääkuvia

Käsikirjoitus ja ohjaus: Kristian Smeds

Äänisuunnittelu: Sanna Salmenkallio

Valosuunnittelu:  Teemu Nurmelin

Pukusuunnittelu: Heli Hynynen ja Kristian Smeds

Rooleissa: Pirjo Luoma-aho, Esa-Matti Long, Petri Manninen, Rea Mauranen ja Taisto Reimaluoto

Suomen hauskin mies on riemastuttava komedia ja teatterin yhteisöllisyyden ylistys

Timo Hietalan kupleteista ja näyttelijöiden omintakeisesta tanssista syntyi useita riemastuttavan hauskoja kohtauksia. Kuvassa Heikki Ranta, Martti Suosalo ja Pekka Huotari.. Kuva Tapio Vanhatalo/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterissa on nyt teatterin harrastajille tarjolla oikea herkkupala. Suomen hauskimmassa miehessä näytellään aivan upeasti. Martti Suosalo on tässä näytelmässä maineensa veroinen virtuoosi. Mutta ei hauskanpito jää Suosalon varaan. Koko ensemble näyttelee nyt kuin hurmoksessa.

Mikko Reitalan ja Heikki Kujanpään käsikirjoitus, Kujanpään ohjaus ja Pekka Korpiniityn lavastus muistuttavat kukin yhdessä ja erikseen yhdessä huikean näyttelijäntyön kanssa jotakin sellaista, jota sanotaan täydelliseksi.

Kun tähän soppaan on vielä lisätty Timo Hietalan musiikki, Sari Salmelan puvut, Kari Leppälän valot, Aleksi Sauran äänisuunnittelu ja Tuula Kuittisen naamioinnit, kokonaisuudesta syntyi aivan upeaa teatteria, johon oli ilo myös katsojana heittäytyä täysillä mukaan. Sai nauttia ja nauttia ja nauttia ensimmäisistä hetkistä viimeisiin, sai nauraa usein ja välillä silmät tuppasivat kostumaan myös liikutuksesta.

Suomen hauskin mies on teatteria teatterista, oikea teatterin yhteisöllisyyden ylistys. Kuten Suosalon bravuurissaan esittämä näyttelijä ja punapäällikkö Toivo Parikka julistaa, rintamalta voi karta, mutta ei koskaan näyttämöltä.

Suomen hauskin mies on Helsingin kaupunginteatterin puheenvuoro sisällissodasta tai kansalaissodasta käytyyn keskusteluun. Reitala ja Kujanpää ovat kirjoittaneet käsikirjoituksessa auki tuon sata vuotta sitten käydyn sodan keskeiset kipukohdat.

Näytelmän tematiikka kulkee samoja polkuja kuin esimerkiksi Kom-teatterin Verisuusuissa poljetaan. Aluksi kuvataan sodan voittaneiden valkoisten koston kauheutta. Sitten tehdään ensimmäiset hapuilevat eleet kohti sovintoa.

Tämän jälkeen Suomenlinnan vankileirillä viruville Helsingin Työväen Teatterin näyttelijöille muistuvat mieleen myös omat pahat teot.

Väkivaltaisten konfliktien taustalla on aina yleisiä yhteiskunnallisia syitä. Pelkkä yhteiskuntaluokkien räikeä eriarvoisuus ei vielä johtanut Suomessa sisällissotaan. Tarvittiin vielä ensimmäinen maailmansota, Venäjän bolševikkien agitaatio ja viljantuonnin loppumisesta johtunut nälänhätä.

Reitalan ja Kujanpään hieno psykologisesti tarkkanäköinen oivallus on siinä, ettei nämä tekijät edes yhdessä vielä avaa portteja yksittäisille hirmuteoille. Tarvitaan yksilön omaan henkilöhistoriaan ja traumoihin perustuva henkilökohtainen syy, joka lopulta saa ihmisen painamaan liipaisinta.

Reitala ja Kujanpää eivät kuitenkaan jätä kehyskertomustaan edes tähän. Näytelmä päättyy vielä yhteen, todella yllättävään käänteeseen, jossa höyhenet pöllähtävät oikein kunnolla.

Tätä juonen käännettä on tässä turha paljastaa. Viimeisen kohtauksen vaikuttavuus pedataan esityksen aikana ja sen arkkitehtina toimii Reitalan ja Kujanpään ohella Rauno Ahonen, joka teki aivan huikean upean roolityön vankileirin komendantin, kapteeni Hjalmar Kalmin roolissa.

Ahonen antaa pokerinaamallaan pahuudelle todella arkiset ja sellaisina hyvin pelottavat kasvot. Ahonen on paitsi vallanhimoinen mitättömyys keisarin valtaa havittelevassa Suomessa vuonna 1918, myös tämän päivän uusliberalisti, jonka mielestä ihmisellä ei ole mitään itseisarvoa, vaan ihmisen arvo perustuu siihen, miten paljon hän ansaitsee rahaa.

Kujanpään ohjaus on todella hieno taidonnäyte. Suomen hauskin mies on hurjaa vauhtia etenevä komedia, jossa ei ole yhtään kuollutta kohtaa. Koomisten kohtausten iskut osuivat aina aivan oikea-aikaisesti siihen kohtaan, jossa nauruhermot ovat solmussa rintalastan alla.

Aivan upeasti toteutetut sisääntulot veivät katsojan pykimättä myös seesteisten kohtausten tunnelman ytimeen. Teatteri on parhaimmillaan juuri silloin, kun elämä on ihmeellistä ja arvoituksellista myös näyttämöllä.

Kujanpään ohjauksen kivijalka on Korpiniityn lavastus. Korpiniitty on rakentanut kaupunginteatterin pienen näyttämön pyörivälle osalle ja sen ympärille toimivan kokonaisuuden, jonka avulla ohjaajan on ollut helppo ottaa näyttämötila haltuunsa.

Kiivaan menon keskellä ehditään vielä käsitellä perusteellisesti suomalainen humala ja käydä porukalla saunassa. Molemmat kohtaukset ovat sisäpiirin vitsejä, jotka avautuvat helposti myös katsojalle. Hurmioituneessa, aivojen mielihyvähormonien oksitosiinihumalassa ihminen on näyttämöllä ja miksei myös oikeassa elämässä paljaimmillaan – ja onnellisimmillaan.

Oman lukunsa ansaitsee Hietalan musiikki. Hietala on herättänyt näyttämöllä henkiin viime vuosisadan alun kuplettiperinteen. Kohtaukset, joissa Suosalo ja kumppanit esittivät näitä lauluja omaperäisellä koreografialla höystettyinä, olivat riemastuttavan hauskoja.

Suomen hauskin mies on oikea teatteritaiteen ylistys. Samalla Reitala ja Kujanpää käyttävät painavan puheenvuoron rohkeuden ja sananvapauden puolesta. Teatteri heijastelee omaa aikaansa niin hyvässä kuin joskus myös pahassa. Suomen rohkeimman miehen sanoma on selvä aina manifestiksi asti: Myös taiteilijoilla ja nimenomaan taiteilijoilla pitää olla rohkeutta sanoa, ettei keisarilla ole vaatteita, kun on tämän sanomisen paikka ja aika.

Helsingin kaupunginteatteri: Suomen hauskin mies

Käsikirjoitus: Mikko Reitala ja Heikki Kujanpää

Ohjaus: Heikki Kujanpää

Lavastus: Pekka Korpiniitty

Musiikki: Timo Hietala

Puvut: Sari Salmela

Valot: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu:Aleksi Saura

Naamiointi: Tuula Kuittinen

Rooleissa: Martti Suosalo, Heikki Ranta, Rauno Ahonen, Vappu Nalbantoglu ,Risto Kaskilahti, Mikko Reitala, Jarkko Soininkoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen, Tatu Sinisalo, Tuukka Leppänen, Petrus Kähkönen, Jari Pehkonen, Pihla Pohjolainen, Heikki Sankari, Tatu Sinisalo, Jesse Mast, Jarkko Soinikoski, Annika Venäläinen, Jani Jokinen ja Heikki Ranta

Julia vie ja Romeo vikisee – Kansallisteatterin tekijöiden näkökulma on tuore ja raikas, mutta sovituksen dramaturgia ei kanna loppuun asti

Valloittava Satu Tuuli Karhu piti Julin roolissa sovituksen idean hengissä. Hyvin näytteli myös Romeon roolissa Olli Riipinen. Kuva Tuomo Manninen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Juliassa & Romeossa kupletin juoni tehdään yleisölle selväksi jo ensimmäisessä kohtauksessa. Näytelmän Julia Satu Tuuli Karhu kävelee yksin kohdevalon saattelemana, teatterisavun keskellä kaukaa takanäyttämöltä yleisönsä eteen.

Asia tulee heti selväksi. Tällä kertaa tässä maailman tunnetuimmassa rakkaustarinassa Julia vie ja Romeo vikisee.

Jokainen teatterintekijöiden sukupolvi joutuu perustelemaan sekä itselleen että yleisölleen, miksi he ovat päättäneet tarttua William Shakespearen rakastettuun klassikkoon?

Kansallisteatterin Julian & Romeon käsiohjelmaan näitä pohdintoja on painettu sivukaupalla. Käsiohjelmasta ei selviä, kuka on kirjoittanut esseen Romeon ja Julian esityshistoriasta, mutta sovituksen ja esitysdramaturgian tehneen Anna Viitalan valinta on selvä, Veronan rakastavaiset kuljetetaan vuosisatojen ja näytelmän tuhansien ellei kymmenien tuhansien sovitusten läpi nykyaikaan.

Viitalan ja hänen sovituksensa ohjanneen Jussi Nikkilän valitsema lähestymiskulma tekee Julian roolista erittäin vaativan. Vastaus sovittajan ja ohjaajan rukouksiin on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskeleva Karhu.

Ainakin perjantain näytöksessä Karhun näyttelemisessä oli esittämisen iloa ja lavasäteilyä, jollaista näkee joskus harvoin vain teatterin harrastajien esityksissä, kun esittäminen nousee siivilleen tavalla, jota ei voi näytellä.

Vuorovaikutus näyttelijän ja hänen yleisönsä välillä oli voimakasta ja välitöntä. Karhun tavassa näytellä, tai oikeammin tavassa olla näyttämöllä, oli jotakin hyvin koskettavaa. Karhun näyttelemä Julia oli rempseä likka, joka tietää, mitä tahtoo. Toisaalta näyttämöllä oli läsnä myös hyvin nuoren naisen herkkä ja haavoittuva puoli.

Viitala ja Nikkilä ovat valinneet Julian & Romeon tyyliksi rankan liioittelun. Esimerkiksi näytelmän alussa suvun päämiesten Montaguen ja Capuletin katutappelussa aseina käytetään parimetrisiä, kahden käden lyömämiekkoja.

Koominen viritys sopii hyvin Shakespearen Romeoon ja Juliaan. Me emme tarkkaan tiedä, miten näytelmää on esitetty Lontoon The Theatressa 1500-luvun lopulla. Perinteisesti Romeota ja Juliaa pidetään tragediana, mutta oletettavasti näytelmä edusti silloin, kun Shakespeare sen kirjoitti, oman aikansa viihdettä.

Shakespearen ajan teatterin juuret eivät olleet Antiikin Kreikassa, vaan rahvaan katuteatterissa. Jotakin voimme kuitenkin päätellä siitä, että Romeon ja Julian kuuluisa loppukohtaus on itse asiassa  dramaturgisen liioittelun mestariteos.

Katri Rennon lavastus, Saija Siekkisen puvut, Pietu Pietiäisen valot ja Viljami Lehtosen äänisuunnittelu loivat Kansallisteatterin suurelle näyttämölle esteettisesti kauniin ja toimivan kokonaisuuden, joka tuki ohjausta. Esimerkiksi toisen ja neljännen penkkirivin väliin rakennettu ramppi venytti mukavasti näyttämön neljättä seinää katsomoon päin.

Olli Riipiselle Romeon rooli on hänen taiteellinen opinnäyte Teatterikorkeakoulussa. Riipisen näyttelijäntyössä ei ollut mitään vikaa, mutta tässä näytelmässä Romeolle jää lähtökohtaisesti statistin rooli.

Myös Mercution roolin näyttelevä Miro Lopperi opiskelee vielä Teatterikorkeakoulussa ja Tybaltin roolissa näyttelevälle Jarno Hyökyvaaralle rooli on taiteellinen opinnäyte Teakissa. Varsinkin Lopperin kannattaa jatkossa kiinnittää huomiota puhetekniikkaansa.

Viitalan ja Nikkilän valitsema lähestymiskulma ja tyylilaji aiheuttavat myös ison dramaturgisen ongelman. Väliajan jälkeen esityksen draaman kaari sakkasi ikävästi.

Karhu pystyy olemuksellaan tuomaan näyttämölle roolihahmonsa, 14-vuotiaan Julian herkkyyden, näytelmän roolihahmo on tämän päivän mittapuun mukaan vielä lapsi, mutta Viitala ja Nikkilä eivät silti kovin hyvin perustele sitä, miksi tämä uuden ajan nainen, oikeuksistaan tietoinen Julia suostuu tyrannimaisen isänsä tahtoon.

Traagiseen loppukohtaukseen mentiin teatterin traditioiden ehdoilla ja lukemattomien vuosien ja tulkintojen painolasti tyrmäsi esityksen kanveesiin. Katsojana jäin suoraan sanottuna hieman pitkästyneenä odottamaan, että vihdoin päästäisiin kuuluisaan loppuratkaisuun ja taputtamaan näyttelijöille.

Voi olla, että myös Viitalan ja Nikkilän on tässä vaiheessa vallannut jonkinlainen epäusko. Veronan hautausmaalle kiirehditään oikopolkuja pitkin.

Näytelmän viimeisessä kohtauksessa Julia ja Romeo kävelevät sinne, historian ja tulkintojen usvaan, mistä näytelmän alussa Julia kävelee estradille.

Viitalan ja Nikkilän näkökulma kantaa esityksen toteutusta pidemmälle. Viime vuosisadalla naiset joutuivat taistelemaan äänioikeudesta ja asemasta tasa-arvoisina kansalaisina. Jos tätä kuluvaa vuosisataa aletaan seuraavalla kutsua naisten vuosisadaksi, maailma on tuolloin nykyistä parempi paikka. Ennen sitä tämän päivän ”äkäpusseilla” ei ole mitään syytä kesyyntyä.

Kun maailma muuttuu, myös meidän käsityksemme taiteesta ja sen merkityksistä muuttuu.

Kansallisteatteri Julia & Romeo

Suomennos: Marja-Leena Mikkola

Ohjaus: Jussi Nikkilä

Sovitus ja esitysdramaturgia: Anna Viitala

Sävellys: Mila Laine

Lavastus: Katri Rentto

Pukusuunnittelu: Saija Siekkinen

Koreografia: Ima Iduozee

Taistelukoreografia: Kristo Salminen ja Ima Iduozee

Äänisuunnittelu: Viljami Lehtonen

Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Ohjaajan assistentti: Johanna Kokko

Rooleissa: Jarno Hyökyvaara (TeaK), Olli Ikonen, Katariina Kaitue, Satu Tuuli Karhu (TeaK), Eetu Känkänen (TeaK), Miro Lopperi (TeaK), Sanna-Kaisa Palo, Heikki Pitkänen, Olli Riipinen (TeaK), Kristo Salminen, Sonja Salminen ja Juha Varis

Muusikot: Mila Laine ja Aleksi Kaufmann

 

 

 

 

Kansallisteatterin Lemminkäinen on burleski komedia – sen kevyeltä näyttävä pintakerros voi harhauttaa

Heini Maarasen puvuissa on kimallusta ja paljetteja. Kuvassa etualalla näytelmän pahiksen Louhivuoren roolin näytellyt Cécile Orbin, taustalla kuvassa Antti Pääkkönen, Kristiina Halttu ja Saara Kotkaniemi. Kuva Tommi Mattila/Kansallisteatteri

En tiedä, mikä oli Euroopan kansoja ja heimoja kauhun vallassa pitäneiden varjagien suhde kuvataiteeseen. Ehkä koulupoikien ja varttuneempien koijareiden suosima kirkkovene sopii kuitenkin kuvaamaan tiettyä mielentilaa myös rautakaudella.

Nyt näitä ripsipiirakoita oli piirretty vain infrapunaisessa valossa näkyvällä valolla Kansallisteatterin pienen näyttämän katsomon seinään. Viikinkien aikansa huipputekniikkaa edustaneet pitkäveneet olivat malliltaan erilaisia, kuin tämä ikiaikainen miehisen toivon ja epätoivon symboli.

Silti ensimmäisen kappaleen pohdinta viikinkien taidekäsityksestä on turha, sillä Juha Hurmeen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Lemminkäisessä liikutaan balettitanssijan keveydellä ajasta toiseen.

Hurmeen Lemminkäinen on burleski komedia. Heini Maarasen upeassa puvustuksessa riittää kimallusta ja paljetteja, mutta vilauttelun kohteena ei nyt ole ihmiskehon intiimit alueet, vaan kielen verhotut ominaisuudet.

Hurme on lukenut erilaisia painotuotteita enemmän kuin mikään laki määrää. Jo luettelo kirjailijoista, joiden teksteistä näytelmässä on suoria sitaatteja tai helposti tunnistettavia viittauksia, on musertavan pitkä .Se saa tällaisen hitaan lukijan vihreäksi kateudesta.

Otaksun, tai oikeastaan olen varma siitä, että Hurme on elämänsä aikana pohtinut usein hyvin syvällisesti kielen perimmäistä olemusta. Evoluutio otti suuren harha-askeleen, kun ihmiseen johtaneessa kehityslinjassa varhaisille hominideille muovautui suurten aivojen lisäksi vain ihmiselle tyypillinen kurkunpään ja äänihuulten rakenne, joka mahdollistaa ajatusten välittämisen puheen avulla.

Avainrepliikit Hurme on kirjoittanut Terhi Panulan näyttelemän Tuiran suuhun.  Kieli on jotakin, joka on sekä meidän ulkopuolellamme että sisällämme, kieli on paitsi kollektiivinen sopimus, yksilöiden välisen vuorovaikutuksen, myös ajattelun väline.

Itse kunkin päässä muhivat ideat muuttuvat teoiksi, merkityksiksi, yhteisöiksi ja yhteiskunniksi vasta, kun aivojen neuroverkoissa ajettava prosessi muutetaan sanoiksi ja lauseiksi.

Meidän ajattelumme, siis kielen synnyttämä kuva todellisuudesta ja todellisuus ovat varsinkin yksilötasolla kaksi eri asiaa. Komiikka on ollut maailman sivu loistava tyylilaji, kun tätä ristiriitaa pitää kuvata. Hurmeen varjagit opettavat Lemminkäisessä meille junteille ruotsia, jollaista ei löydy Johan Ludvig Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, Hufvudstadsbladetista tai Ylen Fem -kanavalta.

Hauskaa pidetään myös vertailemalla rinnastuksien avulla Kalevalan runomittaan kirjoitettua suomea ja tämän päivän bisnesmaailman yritysjargonia.

Hurmeen teatterikäsitys on kiehtova. Kalevalan Lemminkäinen on nykypsykologian termein vakavasta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ADHD-tapaus, jonka äitisuhteen vakaviin ongelmiin ei nyt tässä mennä.

Hurme ei kerro kuitenkaan Lemminkäisen tarinaa yksilöiden, vaan yhteisöjen kautta. Kuvaava Hurmeen tavassa nähdä tarina on se, että näyttämöllä on kaksi Lemminkäistä, Marja Salon näyttelemä Lemminkäinen ja Tomi Alatalon näyttelemä Flemming-Lemminkäinen. Hurmeen maailma voi ehkä joskus olla verenpunainen, mutta ei koskaan mustavalkoinen.

No välillä mennään toki rimaa hipoen, kun riman alla väijyi mielessä jokin television ikihirveistä rikkaat ja röyhkeät – sarjoista.

Tavallaan Lemminkäinen on näytelmäversio Hurmeen Finlandia-palkitusta romaanista Niemi. Itse asiassa Hurmeen käsiohjelmaan painettu ohjaajan puheenvuoro on tekijän oma innostunut kuvaus kirjan keskeisestä sisällöstä. Käsiohjelma kannattaa ilman muuta ostaa.

Kansallisteatterin Lemminkäinen on myös perheyritys. Petra Poutanen-Hurmeen musiikki, Poutanen-Hurmeen, Oskari Lehtosen ja Jesse Ojajärven äänisuunnittelu, Heini Maarasen lavastus ja Kalle Roposen valot antoivat esitykselle aivan oman, taianomaisen tunnelman. Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut olivat koskettavan kauniita.

Hurmeen ohjaukset rakentuivat hänen varhaisemmissa ohjauksissaan leimallisesti näyttelijöiden fyysisen läsnäolon varaa. Viime vuosina hän on muun muassa Maiju Lassilan tuotannosta porilaisille teatterin harrastajille dramatisoimissaan näytelmissä keskittynyt analysoimaan kielen ja todellisuuden suhdetta.

Lemminkäisessä fyysisestä läsnäolosta ja esityksen dynamiikasta on pitänyt huolta esityksen koreografi Saara Hurme. Hurmeen koreografian dramaturgia ja vaikuttavuus syntyivät taiten käytetyistä toistoista.

Esimerkiksi Louhivuoren roolin näytellyt ja tanssinut Cécile Orbinin liikekieli loi voimakkaan mielikuvan burleskista. Toisaalta toistot alkoivat lopulta myös syödä omaa tehoaan.

Näyttelijöille Juha Hurmeen tavanomaisesta voimakkaasti poikkeava teatteriestetiikka asettaa suuria haasteita. Mutta todella haastava näytelmä Lemminkäinen on kepeän kuorensa alla myös meille katsojille. Aivojen pitää raksuttaa koko ajan

Torstain näytöksessä osa, toki hyvin pieni osa katsojista äänesti esityksestään jaloillaan väliajan alettua.  Harmi, tässä esityksessä kärsivällisyys palkitaan.