Avainsana: Sofia Hilli

Herkkää, henkilökohtaista, palkitsevaa – Tämän projektin tarinat kerrottiin kielellä, jota me kaikki ymmärrämme

Taiteilijan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Tanssijaa taide kuitenkin palkitsee ruhtinaallisesti itsekurin ja kieltäymysten kiirastulen. Kehon säilyttämät muistot voidaan kertoa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191palkitsi myös meitä katsojia lämpimällä ja voimakkaalla läsnäolon tunteella.

*Anna Virkkusen hypyt nousivat korkealle. Kuva © Kai Kuusisto*

Ihminen on arvoitus myös itselleen. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191 -esityksessä katsotaan peiliin. Tanssijoille suuret kokovartalopeilit ovat elimellinen osa työtä ja arkea. Unkarilaisen koreografi Adrienn Hódin koreografiassa näyttämön seitsemällä suurella peilillä oli myös vahva symbolinen viesti: seitsemän peiliä, seitsemän tanssijaa ja seitsemän erilaista elämäntarinaa.

Liikkeelle ei ole lähdetty valmiista teemasta, vaan tanssijoista itsestään. Näin Hód kertoo teatterin verkkosivun haastattelussa. Keitä me olemme, millaisia tarinoita meidän kehommekantavat ja mitä tanssi merkitsee tanssijalle eri elämänvaiheissa?

Kukin tanssija teki itselleen niitä kysymyksiä, joita jokainen meistä tekee itselleen elämän eri vaiheissa. Katsojan kannalta esityksen lähtökohdat tekivät siitä aivan poikkeuksellisen kiinnostavan. Tanssijat olivat tutkineet minuuttaan improvisaatioiden kautta. Näin itse esityksestä muodostui seitsemästä pitkästä soolosta koostunut ilmaisultaan rikas kokonaisuus.

Hódin ja hänen pitkäaikaisen työparinsa Csaba Molnárin taituruudesta kertoi se, että tanssijoiden omaehtoisesti ideoimista pitkistä sooloista muodostui hahmottuva, eheä kokonaisuus. Läsnäolon tunne oli voimakas ja esityksen rytmin ja tempon kiihtyessä askel askeleelta kohti huipennusta tuo tunne muuttui pakahduttavaksi.

Olen varma, että tanssijan ammatin valinneiden elämään kuuluvat myös kokemukset ainutlaatuisen voimakkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka esitykseen ei kuulunut yhtään varsinaista duettoa, esitys henki jotakin hyvin koskettavaa ja herkkää – kosketuksen kautta jaettua syvää inhimillistä yhteyttä.

*Justu Pienmunne tarttui kaksi käsin kiinni peiliin ja suuteli peilikuvaansa. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssijoiden suhde omaan kehoon on varmasti jotakin hyvin erityistä. Heille oma kroppa on instrumentti, ilmaisun väline. Alati toistuvat harjoitukset ja esiintymiset ovat tallentaneet rikkaan liikekielen lihasmuistiin. Keho ja mieli ovat yhtä.

Aivan ongelmatonta tämä yhteiselo ei toki ole. Tästä todellisen maailman epätäydellisyydestä kertoivat monet esitykseen liitetyt itseironiset anekdootit. Yhdessä kohtauksessa vartaloltaan atleettinen Sofia Hilli käveli näyttämön poikki ja poistui sieltä kainalossaan henkilövaaka. Anna Virkkunen ja Anni Koskinen kertoivat omat versionsa kehon asettamista rajoituksista liikesarjoilla, joissa he työnsivät kätensä housunpuntien läpi ja kietoivat näin vartalonsa eräänlaiseen pakkopaitaan. Justus Pienmunne ei vain katsonut itseään peilistä, hän tarttui peiliin kaksin käsin kiinni ja suuteli omaa peilikuvaansa. Pitkähiuksisen peruukin ja teatterisavun avulla hän muovasi itsestään myös Goan hiekkarannalla unelmoivan hipin.

Tavallisen katsojan kannalta tanssin tekee niin ainutlaatuisen kiehtovaksi ja kiinnostavaksi se, että meidän aivomme reagoivat ilmeisiin, eleisiin ja liikkeisiin vaistomaisesti ja paljon nopeammin, kuin mieli ehtii muokata nuo tunteet sanalliseen muotoon. Tanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto.

Hódin kotimaassa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin hallinto on kaventanut järjestelmällisesti taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten vapautta. Hód ei enää pysty palkkaamaan tanssijoita produktioihinsa kotimaassaan. Unkarin populistit, Orbánin johtama Fideszei ei rajoita kaikin keinoin nykytanssin esittämistä vain siksi, että ”kansa” ei ymmärrä sitä. Voi olla, että taiteesta on tullut jälleen Unkarissa harvainvaltaa vastustava vastarinnan eturintama aivan samoin kuin Neuvostoliiton miehityksen alla eläneessä kommunistidiktatuurissa 40–50 vuotta sitten. Hódin mukaan Unkarin oppositio suhtautuu toiveikkaasti ensi vuoden vaaleihin. Orbánin autoritaarinen hallinto on ehkä kaadettavissa.

*Mikko Palonimi etsii kehon ja mielen tasapainoa. Kuva © Kai Kuusisto*

Helsingin kaupunginteatteri on jo saavuttanut taiteellisen voiton antaessaan Hódille ja hänen työparilleen Molnárille mahdollisuuden toteuttaa tämä produktio.

Tiistain esityksessä esitys avattiin yleisölle puheen kautta. Näyttämölle astuivat Virkkunen ja Hilli näyttävissä iltapuvuissa. He istuivat mikrofonit käsissään tuoleille ja Hilli alkoi haastatella maailmalla näyttävän uran tehnyttä Virkkusta. Haastattelussa he kävivät keskustelua Hódin projektille asettamista kysymyksistä. Virkkusen polku tanssijaksi oli alkanut lapsena voimistelusta. Hillin intohimo oli puolestaan saanut alkunsa negatiivisen palautteen kautta. Hänelle oli lapsena sanottu, ettei hänestä koskaan voi tulla tanssijaa. Ilmeisesti esityksen ensi-illassa vastaavan keskustelun kävivät Tiitinen ja Pienmunne.

Teatterin verkkosivulla Hód ja Molnár ovat muotoilleet produktion mission viideksi kysymykseksi, joihin haettiin vastausta: Mitä historiaa kannamme kehoissamme? Kuinka yksilöllisiä kokemuksemme todella ovat? Miten intohimo syntyy? Mikä meitä ajaa eteenpäin? Miten voimme antaa tilaa nykyhetkelle?

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa alun haastattelun jälkeen tanssijoiden sisäisiin peileihin käännetyt katseet suunnattiin jälleen meihin katsojiin. Virkkunen kutsui meitä katsojia tanssimaan kanssaan.

Project No. 2191 Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.12.2025 Koreografia: Adrienn Hód Koreografin taiteellinen työpari: Csaba Molnár Sävellys: Áron Porteleki Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles Pukusuunnittelu: Laura Dammert Äänisuunnittelu: Eero Niemi Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen Dramaturgi: Ármin Szabó-Székely Tanssijat Sofia Hilli, Anni Koskinen, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen ja Anna Virkkunen

Unien maailmassa todellisuus otti niskalenkin tietoisuudesta – Helsinki Dance Companyn DREAMER oli hypnoottisen vaikuttava elämys – Omia polkuja kulkeneet askelkuviot korostivat tanssitaiteen alkuvoimaista aitoutta

*Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.

Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.

Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.

Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?

Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.

*Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Kuva © Kai Kuusisto*

Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?

Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.

Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen DREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.

Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.

Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.

Herkkää ja koskettavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Meitä yhdistävä läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen. Kuvassa Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Sofia Hilli. Kuva © Kai Kuusisto

Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.

Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.

Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.

Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.

”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.

Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.

Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.

Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.

DREAMER

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025

Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason

Lavastus ja valosuunnittelu William Iles

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka

Säestys ja sellisti Saara Viika

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund

Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth

Esityksen kesto 1 tutia 15 minuuttia

Juha Hurmeen teatteriestetiikka on taivaallista jopa helvetissä – Asmodeus ja 1313 sielua kosketti, satutti ja nauratti – Huikean hienoa näyttelijäntyötä oli riemastuttavaa seurata

Vappu Nalbantoglun (kuvassa keskellä) johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata. Juha Hurmeen ja ensemblen koreografisena konsulttina on työskennellyt Antti Lahti. Kuvassa tanssivat Nalbantoglun vierellä Sari Haapamäki, Mikko Virtanen ja Inka Tiitinen. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Helsingin kaupunginteatterilla on helvetin hyviä näyttelijöitä. Tälle joukolle ei käsikirjoittaja, ohjaaja tai edes ensemblen oma kollektiivinen tahto pysty järjestämään niin kuumia paikkoja, ettei hommasta selvittäisi. Nyt päädemoni Asmodeuksen, näyttelijä Vappu Nalbantoglun johtamaa vitaalista tanssia näyttämöllä oli riemastuttavaa seurata.

Kaupunginteatterin Asmodeus ja 1313 sielua todisti ainakin tämän kirjoittajalle jälleen kerran Juha Hurmeen luoman teatteriestetiikan ilmaisuvoiman.

Voi olla, että Hurmeen tarinaan kirjoittamat mojovat vitsit ja sutkaukset naurattivat enemmän meitä katsomossa istuneita myssyjä kuin hattuja. Minä hörähtelin välillä vatsa kippurassa. Runar Schildtin romaanin sovituksessa ja siihen kirjoittamassaan jatkotarinassa Hurme on maalaillut ajan kaaren seitsemästä kuolemansynnistä koronaepidemian ja ilmastomuutoksen aiheuttamiin kauhuihin humoristin pensselillä.

Näytelmän ydinsanoma oli piilotettu sen nimessä esiintyvään salaperäiseen lukuun 1313.

Schildtin kirjassa Asmodeus och tretton själarna demoni lyö vetoa helvetin hovimarsalkan kanssa. Voittaakseen vedon, hänen pitää kolmessa päivässä saada 13 ihmisen myymään sielunsa paholaiselle. Toisessa jaksossa eletään vuotta 2026 Hurmeen tulevaisuuden Suomessa. Asmodeus ja hovimarsalkka lyövät uudestaan vetoa, mutta nyt paholaisen pannulle pitää samassa ajassa saada paistumaan 1300 omasta tahdostaan sielunsa myynyttä.

Asmodeus oli lähellä voittaa myös tämän vedon. Miten tarinassa lopulta kävi, ei voi nyt paljastaa. Myös tässä tarinassa on juoni. Lukuihin liittynyttä viestiä oli joka tapauksessa helppo lukea. Vaikka me juuri nyt vannomme yksilöllisyyden nimiin, todellisuudessa ajan hengen vuoroveden aalto hyökyy jälleen kohti kollektiivista typeryyttä.

Schildtin kirjan ilmestyessä Euroopassa käytiin ensimmäistä maailmansotaa. Hurmeen löytöihin kuuluva kirja edustaa vanhaa maailmaa. Kirjan ihmiset edustava ihmistyyppejä ja he lankeavat kukin vuorollaan johonkin seitsemästä perisynnistä. Silti he ovat myös korostetusti vielä yksilöitä, eivät sosiaalisen median ja älypuhelimen muokkaamia yksisilmäisiä kyklooppeja, joiden sieluja Asmodeus saattoi vetää samalla narutuksella joukoittain isäntänsä rikinkatkuiselle saunaostolle.

Näytelmän ensimmäinen jakso oli visuaalisesti silmiä hivelevän kaunista ja huikean hienosti näyteltyä teatteria. Ainutlaatuisen sävyn tälle teatteriestetiikalle antoi Sellisti Piia Komsin ja basisti Ville Herralan jousiduon näyttämölle loihtima äänimaisema. Komsi myös lauloi ja hänen sopraanonsa sai ainakin syvällä minun sydänalassani liikahduksia aikaan. Voi luoja, miten upea ääni.

Hurmeen viljelemä huumori saa ehkä katsomossa istuvan myssyn pipon kiristämään ja hattua voi välillä vähän hatuttaa. Jos teatteri kiinnostaa taiteena, kannattaa silti ehdottomasti vaivautua. Tässä näytelmässä kaikki oleelliset elementit olivat kohdallaan. Kuvassa ovat Inka Tiitinen ja Vappu Nalbantoglu. Kuva © Otto-Ville Väätäinen/Helsingin kaupunginteatteri

Näytelmän ensimmäinen jakso oli niin täydellistä teatteritaidetta, että jotkut kriitikot ovat jutuissaan toivoneet, että sama meno olisi jatkunut myös väliajan jälkeen.

Ihmisillä on tänään, siinä missä reilut sata vuotta sitten, yhä voimakkaita kokemuksia sekä suuren hyvyyden että pahuuden läsnäolosta. Silti Schildtin tarinan helvetin väki antoi näytelmälle humoristisen viitekehyksen. Asmodeus ja 1313 sielua oli muodoltaan hersyvä komedia.

Hurme ei väheksynyt tai pilkannut tällaisia kokemuksia. Kokemukset henkisyydestä ovat myös taiteen ytimessä, vaikka nopeasti kehittyvät neurotieteet ovat antaneet ainakin viitteitä siitä, mistä kokemuksessa jumalan tai paholaisen läsnäolosta on ehkä kysymys.

Ehkä Hurme on halunnut sanoa, että reilussa sadassa vuodessa ympyrä on sulkeutunut. Schildtin kirjan tarinassa länsimaisen filosofian ja siihen pohjautuvan rationaalisen ajattelun jatkumoa edusti pappi. Hän on Asmodeukselle myös se kaikkein helpoin nakki. Kerettiläinen haluaa ja kuuluu roviolle.

Tänään minun sukupoveni ihmisten huoneentaulu on käännetty ylösalaisin. Nyt meidän pitää epäillä sitä, mistä meillä jo on tieteellisesti varma tieto. Tulinen pätsi jo täällä maan päällä odottaa myös näitä modernin tieteen epäilijöitä. Ehkä tulevan ilmastohelvetin portin päällä lukee tämän päivän denialistien slogan: ”Älä usko tieteen tuloksia vaan ota itse selvää!”.

Näin on ja näin on myös aina ollut. Kvanttifysiikan arvoituksia ei ratkaista maalaisjärjellä.

Ensimmäisen jakson humoristinen kehystarina perusteli toisen jakson karnevalistisen hurjastelun. Hurme oli piirtänyt ilmastomuutoksen runtelemasta Suomesta kuvan, jossa meriveden nousu oli tehnyt Skandinaviasta saaren ja upottanut Helsingin veden alle. Lahdesta oli tehty maan uusi pääkaupunki ja Salpausselän hiihtomontussa eliitti ulvoi susilaumana vahvemman oikeuden siunauksellisuutta.

Voi olla, että Laura Huhtasaaren ja monen muun hänen hengenheimolaisensa ulostulot ovat liian huonoja jopa vitsien aiheiksi. Ongelman ytimessä eivät ole kuitenkaan nämä hihhulit, vaan yhteiskunnan polarisoituminen. Adolf Hitlerin, Vladimir Putinin ja Donald Trumpin kaltaiset ”idiootit” voivat nousta näköjään yhä uudestaan valtaan myös demokratiassa. Pulmana ovat ihmiset, jotka haluavat rakastaa vain itseään vahvempia.

Hurmeen tavaton lukeneisuus näkyi jälleen muun muassa siinä, että näytelmän helvettiä kansoittivat monet historialliset henkilöt. Myös entisten aikojen paavit ja piispat olivat hyvin edustettuina tässä joukossa. Historian havinaa hahmoihin loivat Sari Suomisen suunnittelemat upeat rooliasut.

Teatterin taitavat näyttelijät loivat näitä hahmoja ilman alleviivaavaa ja turhaa liioittelua. Vaikka kohtaukset etenivät ajoittain suorastaan hengästyttävällä vauhdilla, kirjaimellisesti juoksujalkaa, puhetekniikka ei pettänyt. Jopa minunlaiseni vanha homekorva sai kirkkaasti selvää jokaisesta näyttämöllä lausutusta sanasta.

Historiasta Hurme oli napannut myös tulevaisuuden Suomen kahtia jakautuneen puoluekentän riitapukarit. Myssyjen blokin muodostivat vihervasemmiston kannattajat ja tiukasti valtaan tarttuneita hattuja ne muut, jotka olivat nostaneet Huhtasaaren maan presidentiksi ja leiponeen Mikko Kärnästä pääministerin. Rinnastus oli hauska, vaikka 1700-luvun Ruotsissa vaikutusvallasta kamppailleet hatut ja myssyt vielä olleet varsinaisia puolueita.

Hurme tunnetaan tyhjän näyttämön teatterin mestarina. Myös nyt Katariina Kirjavaisen suunnittelemassa lavastuksessa illuusio tilasta toteutui hienosti. Pöytä, tuoli ja näyttämöä reunustavat, valkoiseksi maalatut pystyelementit. Yhdet portaat, jotka veivät ylöspäin, toiset alaspäin vievät. Pöytäliina, jota vaihdettiin alinomaa. Lavastukselliset ratkaisut antoivat tilaa ja korostivat näyttelijöiden taiturimaista näyttelijäntyötä.

Asmodeus ja 1313 sielua

Helsingin kaupunginteatterin esitys teatterin pienellä näyttämöllä 10.2.2023

Käsikirjoitus ja ohjaus: Juha Hurme

Näytelmän ensimmäinen jakso perustuu Runar Schildtin romaaniin Asmodeus och tretton själarna

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu: Petra Poutanen

Lavastus: Katariina Kirjavainen

Pukusuunnittelu: Sari Suominen

Valosuunnittelu: Kari Leppälä

Äänisuunnittelu: Eero Niemi

Naamioinnin suunnittelu: Maija Sillanpää

Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti

Toisen puoliskon käsikirjoitusassistentti: Pyry Vaismaa

Musiikkisuunnittelu ja lisämusiikin sävellys, musiikin sovitus ja improvisointi: Pia Komsi, Ville Herrala

Rooleissa: Vappu Nalbantoglu, Kai Lähdesmäki, Mikko Vihma, Sari Haapamäki, Paavo Kääriäinen, Tiina Peltonen, Sofia Hilli, Unto Nuora, Inka Tiitinen, Mikko Virtanen.