Kuukausi: syyskuu 2025

Tampereen Teatterin syyskausi jatkui toisella täysosumalla – Niskavuoren nuori emäntä oli hienosti ajateltua ja upeasti toteutettua teatteria

Ohjaaja Antti Mikkolan tulkinta Hella Wuolijoen rakastetusta klassikosta oli ajatuksia herättävä. Teppo Järvisen lavastus antoi vaikuttavat puitteet hienolle näyttelijäntyölle. Niina Alitalo oli käyttänyt näytelmän koskettavassa äänimaisemassa muiden muassa Kaija Saariahon musiikkia.

*Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Kuva © Teppo Järvinen*

Hela Wuolijoen Niskavuoren nuori emäntä on loisteliaasti kirjoitettu suomalainen melodraama. Siinä tunnemyrskyä on kehystetty terävänäköisellä yhteiskuntakritiikillä. Ei siis ihme, että se ja sarjan muut näytelmät ovat klassikkoja, joihin teatterin tekijät palaavat yhä uudestaan. Tampereen Teatterin Niskavuoren nuori emäntä oli taidokasta työtä, hienoa teatteria. Kaikki näytelmän elementit olivat ensi-illassa kohdallaan.

Tällä kertaa näytelmän kaikkein pysäyttävimmän kohtauksen ohjaaja Antti Mikkola oli sijoittanut näytelmän loppuun. Kohtauksessa Niskavuoren vanhaa emäntää näytellyt Tuija Vuolle tuli yksin näyttämölle. Hän otti käteensä omenan, puraisi siitä palan ja heitti sitten sen pois kädestään.

Meidän yhteiskunnassamme piilevän naisten väheksynnän ja suoranaisen naisvihan juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme. Useimpien naisten on varmaan helppo samaistua näytelmän Loviisan rooliin, jonka Annuska Hannula tulkitsi suurenoisella tavalla. Vain kova tahto vie naisen läpi harmaan kiven.

Mikkolan mukaan näytelmä kuvaa hämäläisten talonpoikien ja -tyttärien sielunmaisemaa tavalla, joka resonoi yhä. ”Me tunnemme ja tunnistamme heidät kaikki omista perheistämme ja sukujemme historiasta.” Jos hänen otaksuma pitää paikkansa, se kertoo jotain hyvää meistä suomalaisista. Ehkä näin myös on, ainakin meidän sodan jälkeen syntyneiden, äitiemme kasvattamien mammanpokien kohdalla.

En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, että tuo kiteytys kuvaisi kovin hyvin tämän päivän sosiaalista ja yhteiskunnallista todellisuutta. Myös Mikkolalla on ehkä olut tässä suhteessa omat epäilynsä. Ensimmäisessä jaksossa kuollut Niskavuoren vanhaemäntä Vuolle tuli yksin näyttämölle toisen jakson alussa selässään tuohesta punotut enkelinsiivet. Hän kokeili äänellään edessään olleen mikrofonin toimivuutta ja viritti sen sitten niin ylös kuin säätövarat sallivat.

Sen jälkeen näyttämölle marssi Juhanin roolin näytellyt Jussi-Pekka Parviainen, joka kurotti kohti korkealla keikkuvaa mikrofonia ja huusi keuhkojensa täydeltä nimen Niskavuori! Kohtaus oli paitsi hauska, myös ajatuksia herättävä.

Yhdysvalloissa kristillinen oikeisto on laittanut kyseenlaiseksi jopa naisten äänioikeuden. Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Väinö Linnan Lahtista mukaillen, ne yhdet kohjot sillä Amerikassa ovat lähteneet liikkeelle ja meidän nilkit painaa kohta perässä. Jokainen sosiaalista mediaa seuraava tietää, että näitä misogynian matkasaarnaajia riittää nyt myös ihan omasta takaa pilvin pimein.

Kuvassa etualalla Annuska Hannula ja Jussi-Pekka Parviainen, taustalla Matti Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Ville Mikkonen, Elina Rintala, Mari Turunen, Jukka Leisti, Toni Harjajärvi ja Eeva Hakulinen. Kuva © Teppo Järvinen

Niskavuori-näytelmät ovat epäilemättä kirjoittajansa näköisiä. Niiden keskeisiä roolihahmoja ovat voimakastahtoiset naiset, eikä Hella Wuolijoen näytelmäsarjan kolmas näytelmä Niskavuoren nuori emäntä ole poikkeus tästä säännöstä. Niskavuoren taloon naitu Loviisa taistelee sääty-yhteiskunnan oloissa omista oikeuksistaan ja päätösvallastaan talon asioihin. Näytelmän dialogista selvisi, ettei Loviisa osannut lukea, vaikka oli syntynyt rikkaan talollisen tyttärenä. Valistunut katsoa saattoi myös muistaa, että vasta vuonna 1930 aviovaimot vapautuivat miestensä holhouksesta ja saivat oikeuden omaan omaisuuteensa.

Näytelmän meijerska Malviina (Pia Piltz) taisteli oikeuksistaan Loviisaakin heikommista lähtökohdista. Piiat ja rengit joutuivat elämään Suomen suuriruhtinaskunnassa eräänlaisessa palkkaorjuudessa. Palvelussopimus piti tehdä pestuumarkkinoilla vuodeksi. Tässä tarinassa Niskavuoren isännillä oli tapana panna myös piikojaan ja Jussilla oli isännänvalta pitää rakastajattarensa talossa. Kesken sopimuskauden palveluksesta lähteneet piiat palautettiin työpaikalleen poliisin toimesta tai vaihtoehtoisesti tuomittiin vankeuteen irtolaisuudesta.

Vuonna 1940 kantaesitetty Niskavuoren nuori emäntä on tunteiden tasolla tavallaan rinnakkaisteos sarjan vuonna 1936 aloittaneelle näytelmälle Niskavuoren naiset. Ensiksi mainitussa Niskavuoren nuori isäntä Juhani rakastuu ja saattaa raskaaksi talon piian Malviinan, mutta nai säätynsä mukaisesti rikkaan talon tyttären Loviisan, koska tarvitsee rahaa sisarosuuksien lunastamiseen. Niskavuoren naisissa Loviisan poika Aarne rakastuu kylän koulun nuoreen opettajanaan Ilonaan ja jättää vaimonsa Martan.

Wuolijoen näytelmät ovat aidosti moniäänisiä ja teatterissa tekstin niiden hieno moniäänisyys vain voimistuu. Niskavuoren nuoressa emännässä rakkaudessa petetyn Loviisan näkökulma korostuu, Niskavuoren naisissa avionrikkoja Ilonan tunteet nousevat etualalle. Hella Wuolijoen oma avioliitto Sulo Wuolijoen kanssa kesti vain viisi vuotta. En ole toistaiseksi ehtinyt lukea Wuolijoen tyttären pojan Erkki Tuomiojan Hella Wuolijoesta ja hänen sisarestaan Salme Pekkalasta kirjoittamaa kirjaa Häivähdys punaista. Lienee kuitenkin lupa olettaa, että kahden voimakkaan tahtoihmisen, Sulo ja Hella Wuolijoen liitto oli myrskyisä.

Hella Wuolijoen näytelmissä oman tahtonsa yhteisön tahdon edelle asettava nainen saavuttaa tavoitteensa, mutta maksaa menestyksestä myös kovan hinnan. Kuvassa Loviisan roolin näytellyt Annuska Hannula. Kuva © Teppo Järvinen

Wuolijoki on kirjoittanut näytelmiinsä vaikuttavia naisrooleja. Hannulan ja Piltzin ohella tähän tilaisuuteen olivat tarttuneet Tampereen ensi-illassa Eeva Hakulinen Hetan roolissa, Katariina Lilienkampf Kustaavan roolissa ja tietenkin Vuolle Niskavuoren vanhan emännän roolissa. Niskavuoren sukutalon ohella myös nämä roolit tuntuvat periytyvän näyttelijäsukupolvelta toiselle. Käsiohjelasta löytyy Outi Suorannan kirjoittamassa haastattelu, jossa Hannula, Hakulinen ja Vuolle kertovat rooleistaan. Kannattaa lukea.

Suomalaisella mielenmaisemalla on puiset kehykset. Mikko Roiha kehysti Lahden kaupunginteatterin Niskavuoden Hetassa näyttämön vanerilla. Järvinen on käyttänyt Tampereen Teatterissa höyläämätöntä lautaa. Todellisena neronleimauksena pidin Järvisen ideaa rakentaa Niskavuoren talo jostakin ikkunalasin tavoin läpinäkyvästä materiaalista. Se palveli samaa tarkoitusta kuin Mikkolan ratkaisu, jossa kohtauksissa oli mukana varjoon jäävä joukko näyttelijöitä, eräänlainen antiikin teatterin kuoro – kaikki tietävä ja näkevä silmä. Viime vuosisadan alun kyläyhteisössä mikään ei jäänyt vain kahden ihmisen salaisuudeksi.

Katsojan kannalta hyvin palkitsevaa oli myös Niina Alitalon, Harri Hauta-ahon ja Jan-Mikael Träskelinin suunnittelema näytelmän äänimaisema. Alitalo oli säveltänyt ensemblelle omaa musiikkia ja siinä kuultiin sitaatteja myös kansansävelmistä ja Kaija Saariahon teoksesta Nuits, Adieux.

Niskavuoren nuori emäntä, käsikirjoitus Hella Wuolijoki, ohjaus Antti Mikkola, lavastussuunnittelu Teppo Järvinen, pukusuunnittelu Jaana Aro, valosuunnittelu Tiiti Hynninen, äänissuunnittelu Harri Hauta-aho, Jan-Mikael Träskelin, ensemblen äänisuunnittelu Niina Alitalo, kampausten ja maskien suunnittelu Riina Vänttinen, rooleissa Annuska Hannula, Tuija Vuolle, Jussi-Pekka Parviainen, Eeva Hakulinen, Katriina Lilienkampf, Toni Harjajärvi, Pia Plitz, Erika Rintala, Matti Hakulinen, Mari Turunen, Jukka Leisti, Ville Mikkonen

Tampereen Teatterin Oliver Twist on tyylikäs tulkinta Dickensin klassikosta

Tampereen Teatterin Oliver Twist on hykerryttävän hauskasti toteutettua ja sellaisena hyvin viihdyttävää teatteria. Ensi-illassa teatteriesityksen kaikki osatekijät olivat kohdallaan. Näyttävä lavastus ja napakka ohjaus antoivat puitteet upealle näyttelijäntyölle. Tampereen Teatterissa on nyt henki päällä.

Lasse Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa. kuva © Heikki Järvinen

Ohjaaja Hilkka-Liisa Iivanainen on johtanut orkesteriaan hänen ylhäisyytensä William Shakespearen hengessä. Tyylilajiksi oli valittu koominen liioittelu. Luultavasti se on vaikeinta, mitä näyttämöllä ylipäätään voi yrittää tehdä. Nyt produktion viisi näyttelijää onnistuivat useissa rooleissaan lähes täydellisesti. Katsojana piti ensin hetki jännittää, miten tässä käy? Sen jälkeen saattoi rentoutua ja vain nauttia loistavista tulkinnoista.

Esityksen alussa ja lopussa käytetiin vuorosanoissa runomittaa. Ehtaa Shakespearea oli tietenkin myös se, että miehet näyttelivät myös naisrooleja. Pitkänhuiskea Lasse Viitamäki oli tässä urheilutermein aivan pitelemätön köyhäintalon emännöitsijän rouva Corneyn ja herra Brownlow’n kodinhoitaja Bedwinin rooleissa. Viitamäen elekieli ja ilmeet olivat hykerryttävän hauskaa seurattavaa ja yksi tämän hulluttelun kohokohdista oli kohtaus, jossa näytelmän rouva Corney kihlauksen kunniaksi vaihtoi suudelman köyhäintalon ylivahtimestari herra Bumblen roolia näytelleen Arttu Ratisen kanssa.

Oliver Twistin roolin ensi-illassa näytteli Arttu Soilumo. Viitamäki, Ratinen, Elisa Piispanen ja Tommi Raitalehto tekivät kukin neljästä viiteen roolia nokkaa kohti. Erilaisia rooleja näille neljälle kertyi yhteensä 18 ja näyttelijöiden taituruudesta kertoi jotakin se, että jokainen näyttämön roolihahmoista tuntui omanlaiseltaan.

Tukea tämä upea näyttelijätyö ja ällistyttävät vaihdot roolihahmosta toiseen saivat Mikko Saastamoisen suunnittelemista rooliasuista ja näyttävästä ja hyvin toimivasta lavastuksesta. Teatterin omaksi salaisuudeksi jää se, miten salamannopeat rooliasun vaihdot ylipäätään oli tehty mahdollisiksi. Itse esitys seurasi Iivanaisen ohjauksessa tarinan draaman kaarta horjahtelematta. Todella taidokasta työtä ensembleltä.

Näytelmän tarina perustuu Charles Dickensin rakastettuun romaaniin. Suomenkielisen näytelmän tarinasta on kirjoittanut Aila Lavaste. Iivanainen on omassa sovituksessaan korostanut hienosti näytelmän karnevalistista runsautta tavalla, joka oli teatteria omimmillaan. Monet hauskat oivallukset korostivat illuusiota siitä, että nyt on lähdetty tekemään teatteria oikein suurella joukolla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Dawkinsia ei näytellyt vain Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Ratinen ja Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kohaus oli niin kutkuttavan hauska, että se sai epäilemään omien silmien todistusta. Vaikka käsiohjelmasta saattoi jo etukäteen lukea, että näytelmässä on mukana vain viisi näyttelijää, varmasti moni muukin katsoja ohellani hätkähti, kun loppukumarruksiin todella tuli vain viisi näyttelijää.

Tavallaan myös Soilumolla oli esityksessä kaksi roolia. Näytelmän päättäneessä, runomittaan kirjoitetussa loppupuheenvuorossa hän muuttui Oliver Twististä kiertelevän teatteriseurueen näyttelijäksi, joka vetosi yleisön hyväntahtoisuuteen. Viittaus oli selvä. Shakespearen aikana, 1500-luvulla teatteritaiteen traditioita pitivät yllä kiertelevät teatteriseurueet. Vuonna 1599 Lontoossa avattu pysyvä esityspaikka, Globe-teatteri oli tuolloin jotakin uutta ja mullistavaa alalla.

*Viisi näyttelijää ja 20 eri roolia. Kuvassa vasemmalta oikealle Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Arttu Soilumo, ja Tommi Raitolehto. Kuva © Heikki Järvinen*

Juuri näistä teatteritaiteen juurista lähti myös Tampereen Teatterin esityksen hieno komiikka. Vallanpitäjien liian suorasukaisesta arvostelusta saattoi vielä pari vuosisataa sitten joutua itse hirsipuuhun varkaiden ja murhamiesten seuraksi. Vielä 1700-luvun Euroopassa oli tavallista, että kuolemaan tuomittiin ihmisiä myös varkaudesta.

Myöskään maksavaa yleisöä ei tietenkään sopinut loukata liian suorasukaisesti.

Dickensin kirjat ovat Viktorian ajan Englannista kirjoitettua satiiria, jolla hän kuvasi aikansa tapoja ja niihin liittyviä asenteita. Dickensin myötätunto oli selvästi köyhien ja sorrettujen puolella ja hän pilkkasi parodian keinoin oman aikansa yläluokkaa. Oliver Twist on aikuisten satu, jossa jalo nuorukainen raivaa tiensä ryysyistä rikkauksiin. Täysin vapaa ei Dickenskään ollut oman aikansa luokkayhteiskunnan kahleista. Oliverin sosiaalisen nousun tärkein avain ei lopulta ole hänen oma toimintansa, vaan syntyperä.

Dickensin tekstit ovat kuluneet teatterintekijöiden hyppysissä. Lionel Bartin käsikirjoittamaa, säveltämää ja sanoittamaa musikaalia Oliver, joka kantaesitettiin Lontoon West Endissä 1960, esitetään edelleen muun muassa Lontoon Gielgud-teatterissa. Carol Reedin musikaalin pohjalta ohjaama elokuva Oliver! vuodelta 1968 keräsi aikoinaan peräti viisi Oscaria.

Viktorian ajan Englannin ankeisiin oloihin me pääsimme tutustumaan heti näytelmän alussa. Orpokodissa kuollut lapsi laitettiin arkkuun ja ainoan puheen piti kuoleman johdosta ylivahtimestari Bumble, joka moitti emännöitsijä Corneytä siitä, että lapsen arkkuun oli käytetty liian hyvälaatuista puuta.

Seuraavassa kohtauksessa Oliver pyysi itselleen lisää keittoa. Kohta selvisi, että Oliver puhui koko porukana, kaikkien orpokodin lasten puolesta. Kapinoinnista suuttunut Bumble myi Oliverin nuohooja Gamfiedille (Raitolehto). Kaksikon kinastellessa hinnasta, Gamfield perustelee omaa korkeaa hintapyyntöään sillä, että Bumblen hänelle myyvät lapset kuolevat hänen hommissaan aivan liian nopeasti. Heidän hautaamisestaan tulee pelkkää tappiota.

Oliver otti jalat alleen ja näin myös kävi myös Tampereen Teatterin ensemblelle Iivanaisen ohjukselle – se eteni hengästyttävällä vauhdilla.

Silkkaa teatterin taikuutta oli esimerkiksi kohtaus, herra Brownlow’n kodinhoitajaa Bedwiniä ei näytellyt vain Lasse Viitamäki, vaan kohtauksessa olivat mukana myös Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen kaikki kolme täsmälleen samanlaisiin peruukkeihin ja rooliasuihin pukeutuneina. Kuva © Heikki Järvinen

Suomessa näytelmän tapahtumille tarvitse hakea vertailukohtaa 1800-luvun Britanniasta. Meillä noudatettiin Ruotsin vallan aikana säädetty lakia orpolasten huutokaupasta aina vuoteen 1923 asti, jolloin säädettiin köyhäinhoitolaki. Lasten huutokauppaaminen talollisille halvaksi työvoimaksi jatkui kuitenkin vielä 1930-luvulle asti. Viimeinen varmuudella pidetty huutokauppa järjestettiin Suomessa vuonna 1935.

Oliver Twist, Tampereen Teatterin ensi-ilta Frenckell-näyttämöllä 10.9.2025, Aila Lavasteen näytelmä perustuu Charles Dickensin romaaniin, sovitus ja ohjaus Hilkka-Liisa Iivanainen, lavastus ja pukusuunnittelu Mikko Saastamoinen, valosuunnittelu Raimo Salmi, äänisuunnittelu ja sävellys Antti Puumalainen, koreografia Chris Whittaker, kampausten ja maskien suunnittelu Kirsi Rintala, rooleissa Arttu Soilumo, Elisa Piispanen, Arttu Ratinen, Lasse Viitamäki, Tommi Raitolehto

Traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille

Teatteri Takomon AntiG nousi kehään taistelemaan vapaapainiotteilla naisten itsemääräämisoikeuden puolesta. Hanna Raiskinmäen tulkinta oli voimakas, jopa vimmainen. Hän oli tragedian taipumaton taistelija Antigone.

*Näytelmän AntiG:n (Hanna Raiskinmäki) kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi kohtauksella, jossa hän vie veljensä ruumiin hautaan. Kuva © Mitro Härkönen*

Antiikin Kreikan tragediat ovat yhä pysyvä haaste tämän päivän teatterintekijöille. Teatteri Takomon AntiG-monologinäytelmässä Hanna Raiskinmäki nousi kehään ihan kirjaimellisesti. Pauliina Hulkon dramatisointi ja ohjaus perustuivat Sofokleen tragediaan Antigone, jota Marguerite Yourcenarin proosaruno Antigone eli valinta kommentoi.

Kulttuuriantropologit ovat ajoittaneet Sofokleen näytelmän vuoteen 441 ennen ajanlaskun alkua. Yourcenar kirjoitti runoelmansa vuonna 1935. Teatteri Takomossa tämä kuolemantuomion uhan alla omaa itsemääräämisoikeuttaan puolustavan naisen tarina on saanut vuonna 2025 nimen.

Raiskinmäen tulkinta tästä myyttisestä hahmosta oli voimakas, suorastaan vimmainen. Rooli ei ollut pelkkää sanallista hengenpaloa, vaan tarinan AntiG puolusti valintojaan ja oikeuksiaan narukehässä vapaapainin otteilla.

Presidentti Donald Trumpin kabinettiin kuuluva puolustusministeri Pete Hegseth on jakanut sosiaalisessa mediassa videon, jossa evankelikaalisen herätysliikkeen pastori kertoo kantanaan, ettei naisten pitäisi saada äänestää. Maailmalla voimistuvat liikkeet, joiden päämääränä on rajoittaa myös naisten oikeutta omaan kehoon. Liikkeellä eivät ole vain perinteiset abortin vastustajat, vaan myös alhaisesta syntyvyydestä huolestuneet, erilaisiin salaliittoteorioihin tukeutuvat, voimistuvat äärinationalistiset liikkeet.

Kysymys on viime kädessä pakottamisesta – henkisestä ja fyysisestä väkivallasta. Hulkon mukaan Antigone-myytille löytyy järkyttävän paljon kosketuspintaa vuoden 2025 maailmantilanteesta, jossa traagisen maailmankuvan ja valtansa huumaamat valtionjohtajat kääntävät historian kulkua ja jossa naisiin kohdistuva väkivalta on noussut uuteen loistoon. AntiG ruumiillistaa näytelmänä vaikeasti haltuun otettavan nykytilanteen herättämiä tunteita ja affekteja.

Antiikin myytit elävät omaa elämäänsä teatterin ohella myös muun muassa psykologian ja psykiatrian teorioissa ja oppikirjoissa. Sofokles, Aiskhylos ja Euripides edustavat antiikin Kreikan teatterin huippukauden näytelmäkirjailijoita. Heidän teostensa ajattomuus kertoo siitä, ettei ihminen lajina ole muuttunut viimeksi kuluneiden reilun kahden tuhannen vuoden aikana. Lajille tyypilliset käyttäytymismallit ovat pysyneet entisellään, eivätkä viime vuosikymmenten tai edes vuosisatojen aikana kehittyneet eettiset ja filosofiset edistysaskeleet ja niihin perustuvat yhteiskunnalliset rakenteet ole välttämättä pysyviä.

Niiden puolesta on jatkuvasti kamppailtava!

Hulkon mukaan tämä todellisuus iski teatteriin produktion käynnistyessä. Ensin tuli pandemia, sitten sota lähelle meitä: ”Vaikka esityksen perusmateriaalit ovatkin pysyneet samoina, niin nyt koettava esitys ei ole tragedian dekonstruktio vaan tragedia,” Hulkko kirjoittaa käsiohjelmassa.

Showpainissa Hanna Raiskinmäki käytti Lucha Libre -naamiota. Lucha Libre on espanjaa ja tarkoittaa säännöistä vapaata taistelua. Naamioiden käyttö on yleistä meksikolaisten showpainijoiden otteluissa. Kuva © Mitro Härkönen

Esitys on siten pitkän kypsyttelyn tulos. Hulkon mukaan harjoitukset aloitettiin vuonna 2020 ja ensi-illan piti koittaa vuotta myöhemmin. Siinä välissä koronaepidemia sulki teattereiden ovet ja produktiot kasaantuivat ja siirtyivät, osa hamaan tulevaisuuteen.

Jos vielä olisi elävien kirjoissa, perussuomalaisten listalta eduskuntaan vuonna 2003 valittu Tony Halme olisi varmasti ihmeissään siitä, miten hänen entisestä leipälajistaan, showpainista, on tullut inspiraation lähde teatterin tekijöille. Ei liene sattuma, että showpaini on valjastettu teatteri-ilmaisun välineeksi tänä syksynä ainakin Espoon Teatterin hienossa Erakhne-näytelmässä ja Teatteri Takomon AntiG:ssä.

Näytelmän käsiohjelmasta löytyy myös teatteritaiteen professori Hulkon selitys tälle innolle. Esityksen alkuperäiset materiaalit olivat hänen mukaansa showpaini, afroamerikkalainen juurimusiikki ja tietenkin Sofokleen tragedia Antigone lukemattomine tulkintoineen. Käsiohjelmassa Hulkko kertoo saaneensa kosketuksen showpainin maailmaan ensin asiaan perehtyneen näyttelijä Arttu Kurttilan ja myöhemmin showpainijan ja showpaininopettajan Mikko Shemeikan opastuksella.

Antiikin teatterissa ei ollut taustakuoroa, vaan kuoro asemoitiin teatterissa eteen, katsojien ja näyttelijöiden väliin. AntiG:ssä lauloi ja vei omalta osaltaan tarinaa eteenpäin Onni Pirkolan yhden miehen kuoro. Tämän amfiteatterin äänekkäänä, mutta näkymättömänä holvikattona soi Sami Niemisen uruilla soittama afroamerikkalainen musiikki. Äänimaisema sopi näytelmän traagiseen tematiikkaan. Musiikki edusti Afrikasta Amerikkaan orjina vietyjen ihmisten ja heidän jälkeläistensä luomaa kulttuuria.

Jo antiikin teatterissa näkyi teatteritaiteelle tyypillinen kerrostuneisuus. Sofokles ja muut oman aikansa mestarit eivät keksineet tarinoitaan täysin omasta päästään, vaan niiden pohjalla olivat ikivanhat, suusanallisesti sukupolvelta toiselle siirtyneet myytit. Antigone oli tavallaan jatko-osa Oidipus-myyttiin perustuvalle Sofokleen näytelmälle Kuningas Oidipus.

Oidipus tappoi tietämättään isänsä ja nai äitinsä. Antigone oli yksi tästä epäsovinnaisesta liitosta syntyneistä lapsista. Antigone halusi haudata vastoin Theban kuningas Kreonin tahtoa taistelussa kaatuneen veljensä Polyneikesin ruumiin. Tästä mustaan muoviin käärityn ”ruumiin” hautaamisesta myös Takomon AntiG:n hurja kamppailu showpainijoiden narukehässä alkoi. (Hulkko käyttää käsiohjelmassa kaupungista nimeä Teeba, joka on suora käännös kreikan sanasta Thēbai).

*Näytelmä alkoi Marguerite Yourcenarin proosarunolla, joka ohjaaja Pauliina Hulkon mukaan kommentoi Sofokleen näytelmää. Kuvassa taustalla Sami Nieminen ja Onni Pirkola. Kuva © Mitro Härkönen*

Antigone ja hänen sisarensa syntyivät sukurutsaisesta liitosta. Näytelmä on siten tragedia toiseudesta ja tarina veljessodasta. Polyneikes taistelee tarinassa Thebaan hyökänneiden kreikkalaisten joukoissa ja hänen veljensä Eteokles kaupunkia puolustavien Korintin kuningas Kreonin joukoissa. Veljekset tappavat toisensa taistelussa. Eteokles haudataan sankarille kuuluvin kunnianosoituksin, mutta Polyneikesin ruumis jätetään Kreonin määräyksestä taistelukentälle petojen revittäväksi. Kiellon rikkojaa kuningas uhkaa kuolemanrangaistuksella.

Loppuratkaisun perusteella antiikin Kreikan teatterissa mentiin traagisissa käänteissä päätyyn asti. Kreon määrää hänen käskyään uhmanneen Antigonen haudattavaksi luolaan elävältä. Antigoneen rakastunut Kreonin poika Haimon yrittää turhaan saada isänsä mielen muuttumaan. Antigone tekee itsemurhan ja Haimon seuraa häntä kuolemaan. Lopuksi myös Kreonin puoliso ja Haimonin äiti Eurydike sekoaa poikansa kuolemasta ja tappaa itsensä.

AntiG – traaginen painirunoelma yhdelle naisruumiille, Teatteri Takomon esitys 7.9.2025, dramaturgia ja ohjaus Pauliina Hulkko, näyttämöllä Hanna Raiskinmäki, Sami Nieminen, Onni Pirkola, sävellys Pauliina Hulkko, Sami Nieminen, Onni Pirkola, valosuunnittelu ja visualisointi Mikko Hynninen, äänisuunnittelu Onni Pirkola, showpainikouluttaja Mikko Shemeikka, juliste Jaakko Pietiläinen, tuotanto Elina Ruoho-Kurola.

Rahoittajat SKR, Tampereen yliopiston Teatteritaiteen tutkinto-ohjelma (Näty), Huberin säätiö, Helsingin kaupunki.

Arakhnen kangaspuissa kudottiin karu, mutta vaikuttava gobeliinikuva maailman tilasta

Espoon Teatterin Arakhne oli teatteria, josta jäi tämän kirjoittajan tajuntaan ehkä pysyvä jälki. Aika näyttää, miten tämä vaikuttava teos alkaa elää omassa mielessäni. Tällaista taide kiinnostavimmillaan on.

Gobeliineja kudottiin kilpaa Espoon Teatterin näyttämöllä energiajuoman voimalla. Esityksen lavastus, valot, video ja muu rekvisiitta edustivat Erno Aaltosen funktionaalista teatteritaidetta. Näyttämöllä Leena Uotinen, selin Seidi Haarla ja oikealla Karim Rapatti. Kuva © Darina Rodionova

Ne ajattelun työkalut, joilla koettua taide-elämystä tavallisesti tulee analysoitua, tuntuivat esityksen aikana ja tuntuvat yhä tylsiltä. Espoon Teatterin taiteellinen johtaja Jussi Sorjonen kuvaa näytelmän käsikirjoittajaa Sinna Virtasta yhdeksi Suomen omaleimaisimmista taiteilijoista ja on epäilemättä oikeassa.

Teatterin omassa humoristisessa sloganissa esitystä kuvataan eeppiseksi taisteluksi kangaspuissa. Omassa myyntipuheessaan Sorjonen kuvaa Virtasta taiteilijaksi, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistellä elementtejä, joiden yhteensovittaminen tuntuu epätodennäköiseltä. Arakhnessa näitä elementtejä ovat Sorjosen mukaan showpaini, gobeliinin kudonta ja hämähäkit.

Nimensä näytelmä on saanut antiikin Kreikan mytologiasta. Myytti kertoo nuoresta kutojatytöstä Arakhnesta, jonka Kreikan jumaliin kuuluva Athene haastaa kilpailuun gobeliinien kutomisessa. Arakhne voittaa kilpailun, ja häviöstään suuttunut sotataidon, tiedon ja viisauden jumalatar Athene muuttaa hänet hämähäkiksi. Hämähäkit olivat siten tämän näytelmän kontekstissa osa meidän kulttuuriamme siinä missä käsin kudotut gobeliinit ja showpainikin.

Esityksen kangaspuut, joilla Leena Uotila, Karim Rapatti ja Seidi Haarla kutoivat näyttämöllä kilpaa, on käsiohjelman mukaan valmistettu Suomessa. Samalla ne edustivat vanhaa ja ainakin aikanaan globaalia teknologiaa, jonka varaan muun muassa Intian aseettoman itsenäisyystaistelun johtaja Mahatma Gandhi visioissaan rakensi vielä 1950-luvulla maansa tulevaisuutta.

Hyvä taide karttaa määrittelyjä. Sen sisältöä ei voi tyhjentävästi purkaa osiin tai selittää. Näytelmänä Arakhne oli juuri tällaista taidetta. Näyttämöllä konkreettinen ja käsitteellinen, arkinen ja juhlava resonoi keskenään värisyttävällä tavalla.

Leena Uotila näytteli kahdessa bravuurissaan ensin voimakasta totuudenjälkeisen ajan poliitikon prototyyppiä ja sitten haurasta vanhusta, joka osasi yhä kertoa antiikin runollisen tarinan Arakhnen myytistä. Kuva © Darina Rodionova

Virtanen on viime vuosina työskennellyt muiden muassa Kansallisoopperassa ja Viirus-teatterin kanssa. Uusin hänen konseptiinsa, käsikirjotukseensa, ohjaukseensa ja dramaturgiaansa perustuva teos on Viirus-teatterin Swell, jota esitettiin elokuussa Veijarivuoren uimarannalla Lauttasaaressa. Suomen ehkä kiinnostavinta teatteria tekevä ruotsin kielellä tavallisesti näyttelevä Viirus on jäänyt myös tämän kirjoittajalta pahasti varjoon. Kokeellisesta Swell-näytelmästä teatteri järjesti kaksi ruotsinkilistä ja kasi suomenkilistä näytöstä.

Lokakuussa 2016 Ryhmäteatteri kantaesitti hänen kirjoittamansa näytelmän Farmi – Orwellin eläinidylli. Konseptin muiksi tekijöiksi oli tuolloin käsiohjelmassa mainittu Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Helsingin Sanomiin näytelmästä kritiikin kirjoittanut Maria Säkö tiivisti näytelmän keskeisen aiheen kysymykseksi: miksi ihmiset haaveilevat helpoista vastauksista vaikeisiin kysymyksiin ja vajoavat nostalgiaan tulevaisuuden suunnittelemisen sijaan?

Ehkä Arakhnen ytimessä oli vastaus tuohon kysymykseen. Ainakin Leena Uotilan ensimmäinen bravuuri näytelmän alkupuolella tuki tällaista tulkintaa. Tekijöiden suurennuslasin alla oli se kummallinen todellisuus, jota me olemme tottuneet jo kutsumaan totuuden jälkeiseksi ajaksi.

Kohtauksessa Uotila oli jäänyt kiinni kilpailuvilpistä. Hän on piilottanut Rapatin kangaspuiden loimien sekaan partakoneenterän, josta tämä kanssakilpailija sai haavan sormeensa. Kiinni jäätyään Uotila ei tunnustanut, ja kun syyllisyyttä ei enää voinut kieltää, hän ei pyytänyt anteeksi. Katumusta hän osoitti pakon edessä pahoittelemalla yleisellä tasolla aiheuttamaansa mielipahaa. Sen jälkeen Uotila uhriutui pitkän kaavan mukaan.

Uotilan retoriikka oli meille tuttua tämän päivän politiikasta, ja me katsojat palkitsimme Uotilan vedon naurunremakalla.

Jatkossa Uotila ja Haarla opettivat totuudenjälkeisen ajan positiivisen uuskielen sääntöjä Rapatille. Yksinkertaisimmillaan temppu tehdään niin, että objektin ja subjektin paikkaa vaihdetaan lauseessa. Tämä uuskieli on meille itse asiassa tuttua jo vanhastaan uutisista. Suomessa autoilija ei koskaan aja jalankulkijan päälle suojatiellä, vaan jalankulkija jää suojatiellä auton alle. Haarlan ja Uotilan esimerkissä mies ei puukottanut naista, vaan veitsi tunkeutui naisen lihaan.

Vuonna 2015 dramaturgiksi valmistuneen Virtasen lähtökohtana ovat Wikipedian kirjoittajan mukaan perinpohjaiset kirjoitusprosessit. Teatterissa tällaiseen perinpohjaisuuteen kuuluu uutta luova yhteistyö näytelmän toteuttavan ensemblen kanssa. Arakhnessa tilaa oli ilmiselvästi jätetty myös improvisaatiolle. Käsiohjelmassa näytelmän kestoa ei ole määritelty, ja keskiviikon ennakkonäytöksessä esitysaika alittui selvästi arvioidusta.

Kohtaus, jossa Haarla tenttasi Rapatia tämän araknofobiasta ja Rapatin suvun sukujuhlista ja suvun keskuudessa vitsinä kulkevasta tarinasta, oli varmasti kirjoitettu. Eikä kohtauksessa esiintynyt hämähäkkikään ollut ihan sattumalta hypännyt Haarlan käden selkämykselle. Sen sijaan arkinen jutustelu ja lopulta myös vulgaareja sävyjä saanut kieli polveili välillä ihan omilla poluillaan. Siltä ainakin varsinkin Rapatin vihanpurkaus näytelmän loppupuolella, hurja intro, jossa ihmisen alapään elimiä ja ruumiinosia kuvaavat alatyyliset sanat iskivät raekuurona meidän katsojien korviin, oli hyvin spontaanin oloinen.

*Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Kuva © Darina Rodionova*

Aivan näytelmän alussa Rapatti rikkoi näyttämön neljännen seinän kysymällä lähellä istuneelta katsojalta, mitä kuuluu, ja kehumalla sitten tämän naisen hiuksia.

Torstain Helsingin Sanomien mielipideosastolla joku valitti siitä, että kehopositiivisuus on kuopattu vähin äänin ja lihavat ihmiset ovat joutuneet jälleen estottomien solvausten kohteeksi. Sama taitaa päteä meihin vanhuksiin. Rapatti antoi henkilöön menevän ikärasismin näkyä ja kuulua. Kohtaus pohjusti Uotilan toista upeaa vetoa. Tuossa kohtauksessa Uotila kertoi meille ulkomuistista hauraan vanhuksen verkkaisin elein ja horjuvalla äänellä Arakhnen tarinan.

Luku- ja kirjoitustaidon kadotessa myös kulttuuri, sellaisena kuin me vanhukset sen vielä tunnemme, harmaantuu, kuihtuu ja hapertuu. Näytelmän Haarlalla oli myös mielessään jo valmiina lyhyempi, iskevämpi ja paremmin 15 sekunnin TikTok-videoon sopiva versio tästä antiikin myytistä.

Näytelmän alussa tämän tarinan ottelijat astuivat näyttämölle hupullisten viittojen verhoamina. Nämä viitat ovat tuttuja nyrkkeilystä, ja ilmeisesti samanlaisia, omilla haastavilla tunnuksilla koristeltuja viittoja käyttävät myös showpainin painijat. En tunnistanut Tatu Nenosen kohtausta varten valitsemaa musiikkia, mutta sen jylhä poljento viritti meidät heti tiettyyn tunnelmaan.

Showpaini on käsikirjoitettua teatteria. Se on väkivaltaisen estradiviihteen lajityyppi, jossa ottelun koreografiasta ja lopputuloksesta on tavallisesti sovittu pienimpiä yksityiskohtia myöten. Aivan leikkiä se ei kuitenkaan ole, koska vakavia loukkaantumisia näissä karkeloissa sattuu alinomaa.

Näytelmä huipentui korvia särkevässä äänimaisemassa käytyyn, strobovalojen tahdittamaan painiotteluun. Painiotteissa epäilemättä noudatettiin näyttelijöiden työehtosopimuksessa määriteltyjä reunaehtoja, mutta symbolitasolla mistään sopuottelusta tai showpainista ei ollut kysymys.

Hämähäkit ovat yksi maapallon valtalajeista. Tähän mennessä tiede on tunnistanut 45 000 eri lajia. Todennäköisesti tunnistamatta on vielä toinen mokoma lajeja. Tunnistetut lajit on jaettu 112 heimoon ja 4000 sukuun. Suomessa esiintyy noin 650 hämähäkkilajia.

Chicagon yliopiston symbolista Tuomiopäivän kelloa siirrettiin viimeksi tämän vuoden tammikuussa. Tässä Bulletin of the Atomic Scientistin johtokunnan ylläpitämässä kellossa mitataan aikaa ihmiskunnalle. Tässä 24 askeleen, 24 tunnin mittakaavassa ihmisen pitkän tarinan päätös on nyt enää vain 89 sekunnin päässä. Meille ihmisille ominaista kaikkivoipaisuuden illuusiota edustaa kuitenkin ajatus, että me voimme ympäristömyrkyillämme ja atomiaseillamme tuhota kaiken elämän maapallolta. Ainakin hämähäkit ja torakat jatkavat elämäänsä vielä kauan sen jälkeen, kun meitä ei enää ole.

Tekstiä on korjattu siinä oleen virheen takia 6.9.2025. Wikipedian tiedot Sinna Virtasen taiteilijanurasta ovat vanhentuneet. Virtanen on työskennellyt viime vuosina käsikirjoittajana, ohjaajana ja dramaturgina muun muassa Viirus-teatterissa.

Arakhne, Espoon Teatterin ennakkonäytös 3.9.2025, ohjaaja ja näytelmä Sinna Virtanen, puvut ja kudonta Johanna Ulfsak, lavastus, valot, video, rekvisiitta Erno Aaltonen, äänisuunnittelu Tatu Nenonen, meikki Riikka Virtanen, käsikirjoitusdramaturgi Pauli Patinen, koreografia Marika Peura, näyttämöllä Leena Uotila, Karim Rapatti, Seidi Haarla, mainoskuvat Lina Jelanski, kangaspuut Toika Oy