Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Tähtien lapset matkalla ojasta alikoon

Teatteri Telakan performanssi Rakkautta ja kapitalismia perustui vahvaan fyysiseen esittämiseen. Esityksen karnevalistinen outous läpivalaisi karun todellisuuden, jossa me elämme. Ihmiskunnan tie helvettiin ei ole kivetty hyvillä aikeilla, vaan rationaalisella ajattelulla.  

Kuvan kohtausta oli helppo tulkita. Me peitämme toistemme silmät todellissuudelta. Rinnakkaiskohtauksessa Sofia Molin ja Antti Tiensuu peittivät käsillään omat silmänsä. Kuva © Petteri Aartolahti.

Mikään tunnetussa maailmankaikkeudessa ei ole ikuista, ei edes taide. Tommi Silvennoisella, esityksen dramaturgina ja ohjaajana on ajallista perspektiiviä riittänyt lähes tuohon maksimiin asti. Performanssin alussa kokoontui eräänlainen eksistentiaalinen AA-kerho, alkuräjähdyksen uhrien tuki. Valitsevan kosmologisen paradigman mukaan tuosta kohtalokkaasta pamauksesta on nyt kulunut 13,8 miljardia vuotta.  

Tekijät itse ovat määritelleet esityksen äärimmäisyyksistä lähteväksi rituaalikomediaksi. Sen keskiössä on elämää määrittävä satunnaisuus, jota Silvennoinen kutsuu teoksen esittelytekstissä riemastuttavaksi outoudeksi. Puheteatterin tarinaperinteeseen tukeuduttiin vain osiossa, jossa Kana Kotkasen taiteilijanimellä esiintyvä keikka-artisti yritti ylen kohtelijain sanankääntein saada vastahakoiselta maksajalta keikkapalkkiotaan.

Omassa performanssissa Kana Kotkanen on tehnyt näkyväksi monetaristien rakastamaa trickle down -teoriaa. Tämän valumaopin mukaan alentamalla rikkaiden veroja, osa kasvavasta varallisuudesta valuu myös köyhille. Kana Kotkanen nokki juhlissa juhlijoiden pöydistä pudonneita muruasia ja muni tilalle välillä suklaamunia.

Mikään kuoliaaksi naurattaja Rakkautta ja kapitalismia ei kuitenkaan ollut. Ihmiskunta kiertää ympyrää tai pikemminkin kahlaa nesteessä, joka ihan pian ulottuu jo sierainteen tasolle. Ihmiskunnan kohtaloita ohjaavat Johann Wolfgang Goethen runollisen balladin kuvaamat noidan oppipojat. Vasemmistoliiton ehdokkaana kuntavaaleissa kampanjoineen Silvennoisen mukaan kapitalismin kuolemanloukosta ei näytä löytyvän ulospääsyä.

Elämänasenteella ei tässä illuusiottomassa maailmassa ole merkitystä. Silvennoisen mukaan optimismi ja pessimismi ovat molemmat osa ongelmaa.

Happamia ovat nuo rakkauden hedelmät. Rakkautta ja kapitalismi perustui voimakkaaseen fyysiseen esittämineen. Kuvassa Antti Tiensuu Sofia Molin. Kuva © Petteri Aartolahti.

Esitys alkoi varjoissa. Sofia Molin, Antti Tiensuu ja Saija Raskulla kiersivät pimeyden keskellä näyttämöllä kehää. Minulle esityksen ensimmäinen pitkä kohtaus toi mieleen Desmond Morrisin 60-luvun muotipamfletit Alastoman apinan ja Ihmisten eläintarhan. Tänään on ajankohtaista puhua tuotantoeläiminä käytettyjen lajien lajityypillisestä käyttäytymisestä. Mitkä mahtavat olla oravanpyörän oikeaoppiset säädöt tässä mielessä ihmislajin kohdalla?

Elämään sisältyy paljon arvoituksia. Yksi kysymys, johon ei ole vielä löydetty tarkkaa vastausta, liittyy suvullisen lisääntymisen. Milloin evoluutio teki tämän läpimurron? Valistuneen arvauksen mukaan ainakin ensimmäiset pari miljardia vuotta pärjäiltiin ilman seksiä. Tositoimin päästiin kuitenkin viimeistään kambrikaudella 550 miljoonaa vuotta sitten. Uusia lajeja alkoi tuolloin kehittyä räjähdysmäisellä vauhdilla

Rakkaus on siis ajallisesti aihe, joka sopii tämän esityksen kosmisiin mittasuhteisiin. Ainakin jokainen aidosti rakastunut mies on tuntenut nenässään kaikuja noilta menneiltä aikakausilta satojen miljoonien vuosien takaa. Tuo hulluksi tekevä feromonien tuoksu löytyy rakastetun iholta korvalehden takaa.

Kapitalismi syntyi tavallaan renessanssin lehtolapsena 1500-luvulla. Sen jälkeen ”länsimainen” tiede ja kapitalismi ovat kehittyneet käsi kädessä. Tästä voimme päätellä, ettei tie helvettiin ole kivetty hyvillä aikeilla – laveata baanaa on raivattu monikaistaiseksi kiitotieksi rationaalisella ajattelulla.

Tosin käsitteellisen nimensä tuo yksityisen omistusoikeuden, pankkien, vakuutuslaitosten, osakeyhtiöiden ja alati toistuvien finanssikriisien maailma sai vasta 1800-luvulla. Sanan kapitalismi keksi brittiläinen kirjailija ja satiirikko William Makepeace Thackeray 1800-luvun puolivälin tienoilla.

Kirjamessut keräsivät tänä vuonna ennätysyleisön. Huoli lukutaidon vähittäisestä katoamisesta lienee silti aiheellinen. Meidän tunnesuhteemme kirjallisuuteen taiteena on muutostilassa. Kuvassa Sofia Molin. Kuva © Petteri Aartolahti.

Näiden kosmisten ja biologisten ulottuvuuksien ohella Silvennoisen dramaturgiassa oli mukana myös ylimaallinen, jumalallinen rakkaus. Luin juuri Maria Petterssonin kirjan Anna Kontula: Leipää ja ruusuja. En ollut erityisen yllättynyt, että ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Anna Kontula on kokenut aikuisena voimakkaan hengellisen kokemuksen, jonkinlaisen henkiolennon, tai jumalan läsnäolon.

Silvennoisen käsitys yliluonnollisista ilmiöistä on lupa tulkita esityksen perusteella pari piirua kyynisemmäksi. Esityksessä Tiensuu pieksi itseään harteillaan kirkollisiin toimituksiin ja pukukoodiin liittyvä kasukka. Sitten takanäyttämöä peittäneet mustat verhot avattiin ja verhojen takana Molin keitti sähköliedellä soppaa, jonka resepti ja maku jäivät minulle arvoituksiksi.

Näytelmän esityskuvista löytyi kaksi otosta, joissa Tiensuun päällä on kaikki kirkkoruhtinaan tamineet. Petteri Aartolahden vastavaloon ottama kuva on utuinen, mutta ainakin minun oli helppo tulkita karnevalistisen asun kruunaama pipo ortodoksipiispan mitraksi.

Rakkauden teema sai näkyvän ilmiasunsa Molinin ja Tiensuun kommunismin punaisissa leningeissä ja kapitalismi Tiensuun lyijynhamassa bisnespuvussa.  Silvennoisen ja työryhmän suunnittelema lavastus kostui kolmesta nojatulista, jalkalampuista ja kahdesta jalustalle nostetusta kovaäänisestä.

Näytelmän esityskuvista löytyi kaksi otosta, joissa Tiensuun päällä on kaikki kirkkoruhtinaan tamineet. Kuva Petteri (c) Aartolahti.

Rakkauden teema sai näkyvän ilmiasunsa Molinin ja Raskullan kommunismin punaisissa leningeissä ja kapitalismi Tiensuun lyijynhamassa bisnespuvussa.  Silvennoisen ja työryhmän suunnittelema lavastus kostui kolmesta nojatulista, jalkalampuista ja kahdesta jalustalle nostetusta kovaäänisestä.

Esityksen ilmaisu perustui näyttelijöiden läsnäoloon. Tämän elementin tärkeyttä vielä alleviivattiin sijoittamalla yleisölle tarkoitetut tuolit kehäksi näyttämön ympärille. Minulle esitys teroitti mieleen jälleen kerran esittävän taiteen ilmaisuvoiman ja ainutlaatuisuuden merkitystä. Me elämme jo nyt digitalisessa Matrix-maailmassa, jossa sekä kirjallinen että kuvallinen informaatio ympärillämme on tekoälyllä tuotettua roskaa.

Kiinnittäessään Tiensuun Tampereen Teatterin näyttelijäkuntaan Mikko Kanninen on napannut johtamansa laitoksen riveihin todellisen lahjakkuuden. Rakkautta ja kapitalismia performanssin kapitalistina Tiensuu osoitti taituruutta fyysisessä esittämisessä.  

Molin valmistui teatteritaiteen maisteriksi Pietarin valtiollisesta teatteritaiteen akatemiasta vuonna 2011. Teatteritaiteen ohjaajan tutkinto hänellä on Turun taideakatemiasta. Molinin näyttelijäntyölle oli leimallista myös tässä tarkkuus. Hänen roolinsa oli toimia lähes sanattoman esityksen äänekkäänä osapuolena. Molin näytti meille, miten sanat muuttuvat muotoaan toistojen myötä ja muuttuvat lopulta täysin merkityksettömiksi äänteiksi.

Esityksessä toistettiin ajatusta, että olemme tähtien lapsia. Alkuaineet, joista kehomme koostuu ovat syntyneet muinaisten tähtien ytimissä ja levisivät avarutteen näiden tähtien räjähtäessä supernoviksi. Elämän on tehnyt mahdolliseksi seuraavan sukupolven tähti, joka on pitänyt sitä yllä sitä sopivan välimatkan päässä kiertävällä planeetalla. Sama aurinko myös aikanaan kärventää tuon planeetan, kun tähti elinkaarensa päässä paisuu punaiseksi jättiläiseksi.

Se ei kuitenkaan ole suuri pulma, koska sekä rakkaus että kapitalismi polttavat itsensä loppuun paljon aikaisemmin. Evoluutioteoriaa vastaan taistelevat kreationistit ovat ottaneet nyt maalitauluksi myös tätä syklistä kosmosta koskevan teorian. Jumalan ”kaikki näkevä katse” kohdistuu nyt meihin avaruuteen sijoitetusta James Webb -kaukoputkesta käsin.

Rakkautta ja kapitalismia, Teatteri Telakan näyttämöllä 26.10.2025

Ohjaus ja dramaturgia Tommi Silvennoinen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valosuunnittelu Saija Raskulla/työryhmä, puvustus Tiina Helin/työryhmä, Skenografia Tommi Silvennoinen / työryhmä, näyttämöllä Sofia Molin, Antti Tiensuu, Saija Raskulla

Teatteri Telakan LIKA on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä – Katsojalle voimakas ja latautunut esitys antoi vaikuttavan teatterielämyksen – Esityksen ihana outous haastoi ratkaisemaan sen arvoituksia

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Kuvassa Marja Skaffari, Rashidah Aljunied ja Vilhelmiina Sinervo. Kuva © Petteri Aartolahti

Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.

Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.

Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.

Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.

Jotenkin näin se menee.

Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.

Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.

Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.

Teatterin kollektiivista luonnetta teki näkyväksi riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Marja Skaffari, Vilhelmina Sinervo ja Rashidas Aljunied tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Kuva © Petteri Aartolahti

En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.

Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.

Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.

Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.

Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.

Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.

Marja Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Kuva © Petteri Aartolahti

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.

Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.

Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.

Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.

Äiti, äiti, missä sinä olet?

Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.

Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.

Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.

Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.

Petteri Aartolahti on teoksen promootiokuvassa kiteyttänyt hienosti esityksen arvoituksellisen luonteen. Kuva © Petteri Aartolahti.

LIKA

Kantaesitys Teatteri Telakan näyttämöllä 26.2.2025

Työryhmä Rashidah Aljunied, Ella Kauppinen, Antti Mankonen, Saija Raskulla, Perttu Sinervo,
Vilhelmiina Sinervo, Marja Skaffari, Jukka Toivonen    

Kansallisteatterin Ilmasilta jätti tunteen omasta riittämättömyydestä – jäin miettimään, toimisiko Paula Salmisen teksti paremmin kuunnelmana

Alina Tomnikov näyttelee Ilmasillassa muun muassa huippujalkapalloilijaa ja Pyry Nikkilä hänen henkivartijaansa pakolaisleirillä, jonne Tomnikovin esittämä kuuluisuus on kutsuttu tuomaan näkyvyyttä avustustyötä tekeville järjestöille. Kuva Katri Naukkarinen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Ilmasillan käsiohjelmassa kirjailija Paula Salminen ja näytelmän ohjaaja Saana Lavaste kirjoittavat avoimesti tunteista, joita he ovat kokeneet produktion luovan prosessin aikana. Myös näyttelijät Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä ja Alina Tomnikova kertovat oman näkemyksensä näytelmän roolihahmoista.

Varsinkin Salminen kertoo kirjoituksessaan avoimesti myös epävarmuudesta ja jopa pelosta, jota hän oli tuntenut kirjoitusprosessin aikana.

Näytelmän jälkeen jaoin tuon riittämättömyyden tunteen ja jaan sen yhä.

En tiedä, onko viisi vuotta pitkä aika ideasta ensi-iltaan, mutta minusta näytelmä tuntui yhä jotenkin keskeneräiseltä.

Kantaesitykselle keskeneräisyys ei oikeastaan ole vika, vaan ominaisuus. Pahempaa oli se, että esityksessä toteutui tämän kirjoittajan korvien välisellä näyttämöllä Salmisen manaama pahin mahdollinen. Esitys tuntui nololta. Tunsin ensimmäisen kerran vuosiin ajoittain myötähäpeää näyttelijöiden puolesta. Se oli erittäin ikävä tunne.

Salmisen tukena kirjoitusprosessin aikana on ollut kaksi suomalaisen teatterin huippudramaturgia. Jokainen joka on perehtynyt Kansallisteatterin viime vuosien taiteellisesti kunnianhimoisiin ja onnistuneisiin produktioihin, tietää Minna Leinon ja Eva Buchwaldin kyvyt ja heidän tekemänsä työn merkityksen.

Itse esityksessä ei siis välttämättä ole mitään vikaa, malka saattoi hyvin olla tällä kertaa myös katsojan silmässä, eli vika on minussa.

Salminen kuvaa näytelmässä omia ja muiden ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia avustustyöstä ulkomailla ja ulkomaalaisten kanssa kotimaassa. On vastaanottokeskukseen itse tehtyä omenahilloa kiikuttava äiti, avustusjärjestön palkollisena katastrofialueella pyöreitä päivä tekevä kirurgi ja huippujalkapalloilija, tähti, joka viedään pakolaisleirille tuomaan näkyvyyttä siellä tapahtuvalle avustustyölle.

Tekijöiden kysymys kuuluu, joutuuko autettava aina alisteiseen asemaan auttajaansa nähden? Onko auttamisessa kysymys aina välttämättä myös vallan käytöstä? Vertailukohtana on kirurgin ja jalkapalloilijan, pojan ja tyttären suhde omaan äitiinsä, joka ikääntymisen myötä on siirtymässä autettavien joukkoon.

Tarina, tai ehkä oikeammin tarinat sidotaan yhteen perhedynamiikan kautta.

Yhden ehdottoman vastauksen Salminen antaa hyvin monisyiseen kysymykseensä jo roolituksen kautta. Hyvin voivat ja etuoikeutetut länsimaalaiset ihmiset voivat esittää vain itseään. Katastrofialueen ja pakolaisleirin autettavat näytetään vain videoituina varjokuvina.

Ratkaisu oli johdonmukainen. Tyylikeinona käytettiin etäännyttämistä. Saija Raskullan esitystä varten luomaa äänimaailmaa on kehuttu, eikä suotta. Voi olla, että Salmisen näytelmä toimisi paremmin kuunnelmana.

Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan Uuden testamentin kertomusta laupiaasta samarialaisesta.

Valistuksen aikana syntynyt moderni rasismi eroaa Juudean juutalaisten samarialaisia kohtaa tuntemista ennakkoluuloista, kristittyjen antisemitismistä ja lähes kaikkien uskonnollisten traditioiden ruokkimasta misogyniasta siinä, että pseudotieteelliset rasistiset teoriat synnytettiin tiettyyn tarpeeseen.

Siirtomaiden kolonisaatiota tai Afrikasta Amerikkaan suuntautunutta tuottoisaa orjakauppaa eivät toteuttaneet valtiot tai kirkkokunnat, vaan Euroopan pörsseissä noteeratut osakeyhtiöt. Ne olivat tarkkoja maineestaan aikana, jolloin myös kehittyivät ajatukset universaaleista, jakamattomista ihmisoikeuksista.

Vielä viime vuosisadalla jopa vakavasti otettavat tiedemiehet perustelivat eriarvoisuutta ja suoranaista sortoa rodullisilla ominaisuuksilla. Nyt eriarvoisuutta perustellaan kulttuurisilla eroilla.

Hyväosaisten auttajien ahdistus ja syyllisyyden tunteet ovat varmasti sellaisina kuin Salminen niitä näytelmässään kuvaa aitoja tunteita. Filosofian ja etiikan alaan kuuluvat teoreettiset pohdiskelut autettavien alisteisesta ja toiseuttavasta asemasta laittavat kuitenkin miettimään.   

Ilmasilta

Kansallisteatterin esitys Willensaunassa 29.2. 2020

Käsikirjoitus Paula Salminen

Ohjaus Saana Lavaste

Lavastus Sampo Pyhälä

Pukusuunnittelu Saija Siekkinen

Valosuunnittelu Ville Toikka

Äänisuunnittelu Saija Raskulla

Videosuunnittelu Sampo Pyhälä

Naamioinnin suunnittelu Tuire Kerälä

Rooleissa Pirjo Luoma-aho, Pyry Nikkilä, Alina Tomnikov