Kategoria: tanssiteatteri

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.  

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.  

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.  

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen   

Häikäisevä Hinterland kertoi fyysisen teatterin ilmaisuvoimasta – Esitystä katsoi aivot kirkkaana, mutta sydän syrjällään – Tekijät kiteyttivät 50 minuuttiin lähes kaiken oleellisen meistä ihmisistä

Hinterlandin joukkokohtaukset olivat häkellyttävän hienoja. Niissä yhtenäinen liikekieli korosti yhteisöllisyyttä. Yksilöiden anonyymisyyttä korostettiin vielä tekonenillä ja voimakkailla maskeerauksilla. Esiintymisasut olivat joko jonkinlaisia uniformuja tai leninkejä, muuttaa niidenkin samanlaisuutta korosti sama likaisenharmaa väriskaala. Kuva © Laura Vuoma

Kauri Honkakoski Companyn Hinterlandia katsoi aivot kirkkaana, mutta sydän syrjällään. Esitys oli arvoituksellinen, hurjan energinen ja todella vaikuttava. Käsiohjelmaan painettu arvoituksellinen lause, jonka mukaan esitys on välähdys mielen joutomaasta, maisemasta, jonne varastoimme pitkät varjomme, muuttui ymmärrettäväksi.

Tekijöiden mukaan Hinterland on fyysistä teatteria. Itse ajattelin seuratessani haltioituneena esitystä, miten ilmaisuvoimaista moderni tanssitaide on. Hinterland oli tragikoominen yhdistelmä mimiikkaa, klovneriaa ja äärimmäisen taidokasta liikekieltä. Joukoon mahtui myös niin huimia liikesarjoja, että niissä tarvittiin jo sirkustaiteilijan akrobaatin kykyjä.

Sanoja ei tarvita, koska sanat eivät enää merkitse mitään. Elämme myös jo maailmassa, jossa yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat miljoonaa sanaa. Mitä jää jäljelle? Fyysinen läsnäolo ja suora vuorovaikutus. Määritelmät ja luokittelut eivät ole tärkeitä. Esittävä taide on.

Esityksen temaattiset juuret olivat kuitenkin tiukasti teatterissa. Kun esityksen näyttämölle pystytettiin lehdetön ja kuollut puunranka, olin heti kartalla. Tämä esitys on sukua absurdin teatterin mestarin Samuel Beckettin näytelmille.

Mielleyhtymä Beckettin näytelmään osui kohdalleen. Käsiohjelmassa tekijät kertovat, että esityksen dramaturgisena lähtökohtana ovat olleet Beckettin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamat novellit. Hinterlandin kohtaukset ovat tekijöiden mukaan Beckettin novellien hengessä julmia ja helliä, epätoivoisia ja mahtipontisia, pienuudessaan uhmakkaita.

Esiintymisasut liittivät esityksen Beckettin novellien kuvaamaan aikaan. Nuhruiset uniformut ja rääsyiset hameet toivat mieleen vanhat dokumenttifilmit toisen maailmansodan sotavangeista ja pakolaisleireistä. Puvustus korosti esityksen painajaista muistuttavaa dystopiaa. Kymmeniä miljoonia uhreja vaatinut toinen maailmansota kansanmurhineen on jättänyt jälkensä, mutta sen opetukset on jo unohdettu.

Esityksen loppupuolella yksi näyttelijöistä kerää kärryihinsä ruumiita. Näyttämökuva vertautui ainakin minun tajunnassani niihin kauheisiin kuviin, joita kuvattiin sodan viimeisinä kuukausina ja viikkoina vapautetuilta keskitysleireiltä

Ihminen on yhteisöllinen eläin. Esityksen dramatisoinut ja ohjannut Kauri Honkakoski on tehnyt näyttelijöineen tarkkoja havaintoja ryhmädynamiikasta. Ryhmä organisoituu kuin itsestään hierarkiaksi. Jopa keskitysleireillä toiset vetivät raskaita vankkureita ja toiset kannustivat heitä piiskalla. Omaa auktoriteettiasemaa puolustetaan viimekädessä väkivallalla. Näissä kohtauksessa Hiterlandin liikekieli oli niin rajua, että omat mielikuvat veivät Antonin Artaudin julmuuden teatteriin.

Alun ja lopun lyhdyistä minulle tuli mielleyhtymä Diogenes Sinopelainen ja sen pari vuosituhatta kestänyt traditio, jota me nyt kutsumme länsimaiseksi sivistykseksi.

Vaikka maailma muuttuu, ihminen ja ihmisten muodostamat yhteisöt eivät muutu. Me kuljemme nykyistä tuhon tietä apinan raivolla.

Enseblen kotisivulla Honkakoski kertoo, että hänen taiteelliset juurensa ovat Corporeal Mime -miimissä, jota hän opiskeli seitsemän vuoden ajan Theatre de L’Ange Fou’n huippukoulussa ja companyissa, Lontoossa. 

Honkakosken mukaan kyseessä on fyysisen teatterin suuntaus, jonka keskiössä on pyrkimys ilmaista kehollisesti koko ihmisyyden rikas kirjo ruumiillisesta työstä aina abstrakteihin ajatuksiin asti.

”Minulle Corporeal Mime on ilmaisukieli, jonka avulla kirjoitan näkyväksi sisäistä maailmaani”, Honkakoski kirjoittaa.

Kauri Honkakoski Companyn edellinen produktio Pulpetti voitti Edinburgh Fringe 2019 festivaalilla arvostetut Scotsman Fringe First Award ja Summerhall Lustrum Award palkinnot. Harmittelen nyt, etten ole nähnyt tuota esitystä.

Kauri Honkakoski Company ja sen teatteria uudistavat ja meidän katsojien ymmärrystä laajentavat esitykset ovat vahvoja näyttöjä siitä, miten tärkeää kansainväliset kontaktit ja yhteistyö ovat suomalaiselle teatterille.

Samasta kertoo myös Imatran elinvoimainen Black & White festivaali. Festivaalin perustajat Kamran Shahmardan ja Katri Lätt-Shahmardan ovat molemmat taustaltaan maahanmuuttajia.

Hinterland

Kauri Honkajoki Companyt esitys Imatran Teatterissa Black & White festivaalilla 27.7.2024

Ohjaus, dramaturgia: Kauri Honkakoski
Esiintyjät: Oona Jama, Sonja Järvisalo, Ines Kakkonen, Liv Meijer Nordgren (Se), Ruben Nagore Santandreu (Es/Fin), Freia Stenbäck, Valter Sui
Äänisuunnittelu: Tuuli Kyttälä
Valosuunnittelu, lavastus: Sisu Nojonen
Puvustus: Kauri Honkakoski, Liv Meijer Nordgren
Maskeeraus: työryhmä
Kuvat: Laura Vuoma

Tämän tarinan alussa ihmisten välistä henkistä välimatkaa mitattiin astronomisilla yksiköillä – Lopussa tultiin iholle asti – ZERO-ZERO kertoi myös tanssitaiteen uudesta renessanssista Suomessa  

ZERO-ZERO on kolmelle tanssijalle sovitettu tarina yksinäisyydestä ja toisten ihmisten kohtaamisesta. Tanssin talossa tanssivat torstaina Ange Clementine. Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee. Teoksen kantaesityksessä Skånen tanssiteatterissa tanssivat Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea ja Michael Marquez. Kuva © Maryam Barari/Skånes Dansteater

Moderni tanssi on tavattoman ilmaisuvoimaista. Eikä Tanssin talon Pannuhallissa torstaina tanssittu ZERO-ZERO ollut poikkeus tästä säännöstä. Koreografi Johanna Nuutisen ja tanssijoiden kanssa luoma liikekieli oli vaikuttavaa. Yhdessä upean toteutuksen kanssa esitys sai aikaan minussa, katsojassa voimakkaan sisäisen tunnetilan.

Tällaista esittävän taiteen pitääkin olla. Minulla, vanhalla miehellä on edelleen kyky ja ehkä jopa lupa haltioitua, kun näen ja koen jotakin todella kaunista ja vaikuttavaa.

Esityksen kantaesitys tanssitiin syksyllä 2022 Malmössä. Nuutisen Johanna Nuutinen +Collaborators ensemblen ja Skånen tanssiteatterin yhteistyönä toteutettu esitys oli Ruotsissa arvostelu- ja yleisömenestys.

Arvoituksellisen nimensä esitys on saanut meteorologiasta. Säätieteessä zero zero tarkoittaa lentäjien kammoamaa sääilmiötä, jonka vallitessa näkyvyyttä ei ole vaaka- ja pystysuunnassa lainkaan.

Nuutisen mukaan me voimme ajautua tällaiseen sumuun myös ihmissuhteissamme. Tällöin näkyvyyden puute voi johtua myös sisäisistä tekijöistä. Ihmissuhteissa tämä näköalojen puute voi johtua näkökulmasta. Etäisyysharhan ohella meitä voi eksyttää läheisyysharha. Voimme olla liian lähellä, yksityisessä itsetutkistelun tilassa, alitajunnan ja tunteiden näkymättömässä maisemassa.

Tätä näkymätöntä maisemaa kansoittaa maapallon mittakaavassa yli kahdeksan miljardia ihmistä ja silti yksinäisyydestä on tullut monelle meistä piinaava, elämän mielekkyyden haastava murhe.

Esityksen alku tutki ihmissuhteiden etäisyyttä hyvin yllättävällä ja symbolisella tavalla. Voimakkaasti topatut tanssijat liikkuivat näyttämöllä kuin Kuiperin vyöhykkeen jäiset kiertolaiset ikuisen pimeyden keskellä. Heidän olemassaolonsa paljastivat vain satunnaiset valonvälähdykset, jotka syntyivät, kun nämä pimeyden keskellä tanssivat järkäleet törmäsivät toisiinsa.

Seuraavassa osiossa käsiteltiin minusta erillisyyden ja yksinäisyyden teemoja. Vaikka Ange Clementine, Marta Bianchi ja Yi-Chi Lee tanssivat yhdessä näyttämöllä, kukin heistä tanssi ikään kuin omaa pitkää sooloaan. Tanssijoiden etäisyydet toistaan vaihtelivat, mutta kertaakaan he eivät tulleet aivan kosketusetäisyydelle toisistaan.

Tanssijoiden liikekieli oli vaikuttavaa. Tosin minulla ei ole kykyä sen tarkempaan analysointiin. Sen huomasin jälleen, miten vaikuttava elementti hitaus voi olla. Hidas lantiosta lähtevä kiertävä liike, joka jännittää tanssijan vartalon jousen tavoin sitä seuraavaan energiseen purkaukseen.

Erillisyyden teemaa korostivat tanssijoiden koko valkoiset esiintymisasut, jotka etäisesti muistuttivat pukuja, joita käytetään itämaisissa kamppailulajeissa. Jäin miettimään Helena ”Helle” Carlssonin suunnittelemien asujen symboliikkaa. Japanilaisille valkoinen symbolisoi puhtautta, rehellisyyttä ja selkeyttä. Kiinalaisille ja intialaisille valkoinen on joskus myös kuoleman väri. Meille länsimaalaisille kristityille se on kaiketi viattomuuden väri. Ehkä tässä tapauksessa väri ja etenkin asujen kuosi viestivät kuitenkin erillisyydestä.

Kolmas vaikuttava jakso alkoi tanssijoiden kohtaamisesta. Pitkät soolot päättyivät siihen, että tanssijat tarttuivat toistensa käsiin. Tästä alkoi pitkä nostojen sarja, joiden aikana myös erillisyyttä kuvastaneet valkoiset vaatteet riisuttiin vähitellen pois. Lämpimän ihon kosketuksen saattoi melkein tuntea katsomoon asti. Hämmästyttävää minusta oli se, että näissä toistuvien duettojen sarjoissa kunkin tanssijan oma persoonallisuus, liikekielen nyanssit vain korostuivat näyttämöllä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Teos syntyy tekijöiden välisessä vuorovaikutuksessa. ZERO-ZERO oli todella onnistunut kokonaisuus. Upeaa koreografiaa kehystivät melkein kirjaimellisesti Jason Southgaten tilasuunnittelu ja Joonas Tikkasen valosuunnittelu. Teoksen lavastus oli vaikuttava. Samoin tähän täydellisyyttä hipovaan kokonaisuuteen kuului Tuomas Norvion teokselle luoma äänimaisema.

ZERO-ZERO

Johanna Nuutinen +Collaborators tanssiryhmän esitys Tanssin talon Pannuhallissa 14.3.2024

Ohjaus: Johanna Nuutinen

Koreografia: Johanna Nuutinen ja tanssijat

Tanssi: Ange Clementine. Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Alkuperäinen osajako (Skåne Dansteater): Ange-Clémentine Hiroki, Pili Abaurrea, Michael Marquez

Musiikki- ja äänisuunnittelu: Tuomas Norvio

Tilasuunnittelu: Jason Southgate

Valosuunnittelu: Joonas Tikkanen

Pukusuunnittelu: Helena ”Helle” Carlsson

Dramaturgi: Jarkko Lehmus

Tekninen tuottaja ja esitysajo: Lauri Lundahl ja Eero Keskinen

Tekstisisällöt: Johanna Nuutinen, Ange Hiroki, Marta Bianchi, Yi-Chi Lee

Tuotanto: Johanna Nuutinen +Colloborators ja Skånes Dansteater

Hurjalla energialla edennyt ja kirpeällä huumorilla pippuroitu esitys oli ilmaisuvoimaista tanssiteatteria parhaimmillaan – Kun Kajastus – Ruumiillisen runon ilta päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan

Kajastus -Ruumiillisen runon ilta oli hyvin fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Kuvassa Suvi Blick omassa soolossaan, taustalla Kaisa Sarkkinen ja Minja Koski. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Teatteri Telakan ja Teatteri Vanhan Jukon yhteisesti tuottama Kajastus – Ruumiillisen runon ilta oli koskettavan fyysistä ja ajoittain suorastaan raivokkaan energistä tanssiteatteria. Esityksen huumori oli ilkikurista ja välillä haukan pisteliästä. Kun tuli surun hetki, koko näyttämö peittyi savuun.

Koreografi Ari Nummisen johdolla viiden tanssijan ryhmä oli luonut tiiviin kokonaisuuden. Sanottavaa oli paljon, mutta se kaikki oli nopeatempoisessa esityksessä pakattu tunnin mittaiseksi ilmaisuvoimaiseksi paketiksi.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta on niitä juttuja, jotka pitää itse nähdä ja kokea. Kun esitys päättyi, tuli halu nähdä se pian uudestaan.

Esityksen lähtökohtana ovat olleet Eeva-Liisa Mannerin runot. Esityksestä näki, miten sen luomisessa on haettu improvisaation kautta fyysistä tulkintaa Mannerin runoudelle. Harjoitusten vapaat assosiaatiot ilmenivät ilmaisun keveytenä. Vapautunut energia nosti esityksen heti siivilleen.

Esityksen tanssijoista Suvi Blick, Maria Nissi ja Kaisa Sarkkinen ovat näyttelijöitä, Minja Koski näyttelijä, laulaja ja säveltäjä. Vain ryhmän viides jäsen Niina Rajaniemi on ammattitanssija. Nummisen taituruutta koreografina ja ohjaajana korosti se, ettei tanssijoiden taidolliset tasoerot korostuneet millään tavalla. Joukkokohtaukset olivat upeita. Toki Rajanimen liikekielen elastisuus erottui, mutta ilmaisuvoimaisiin sooloihin ylsivät myös kaikki muut tanssijat kukin omalla tyylillään.

Jokainen ihminen osaa tanssia, puhjeta vartalon liikkeiden, eleiden ja ilmeiden runouteen. Näin epäilemättä lukee koreografi Nummisen huoneentaulussa. Kajastuksessa tanssijoiden hieno mimiikka korosti kohtausten koomisuutta ja traagisuutta. Tansseissa Nummisen koreografia lainaili ja varioi modernille tanssille tyypillisesti eri tyylilajeja.

Humoristisen perussävyn esitykselle antoi sen aloituskohtaus. Näyttämön rokokoosohvalla istui herraseurue naureskelemassa ja armolaseja kilistelemässä. Seurueen jäsenten maskuliinissuuta korostivat tummat puvut, solmiot ja nenän alle rajauskynällä piirretyt viikset. Ulla-Maija Peltolan pukusuunnittelu toi hakemattakin mieleen tämän päivän vallankäyttäjiä hyvin kuvaavan uudissanan kravattipersu.

Esityksen ensimmäinen kohtaus antoi Eeva-Liisa Mannerin runojen inspiroimalle esitykselle koomisen pohjavireen. Kuvassa vasemmalta oikealle Minja Koski, Suvi Blick, Maria Nissi, Kaisa Sarkkinen ja Niina Rajaniemi. Kuva © Petteri Aartolahti/Teatteri Telakka

Tästä alkuasetelmasta ruumiillinen runonlausunta lähti liikkeelle kirjaimellisesti kontaten.

Mieheksi pukeutuneen naisen roolihahmolla on pitkät perinteet komiikassa, vaikka nyt ei tarvitse sukeltaa aina Aristofaneen ennen ajanlaskun alkua runomittaa kirjoittamaan Lysistrateen. Satiirin kärki on kyseisessä teatteriperinteessä osoitettu aina tiettyyn suuntaa, eikä Numminen, Jokelin ja heidän ensemblensä säästelleet tässä vyönhihnaa.

Käsiohjelmassa Jokelin pohtii Mannerin suhdetta teatteriin. Esityksen perusteella myös luonto oli erakkoluonteen omaavalle runoilijalle tärkeä. Jokelin sanoo olevansa melko varma, että Manner oli shamaani. Oli miten oli, ihmisten perimmäistä ahneutta rahalle ja elämyksille ruoskittiin esityksessä oikein olan takaa. Metsää kaatui ja ilveksiä ammuttiin niin että paukkui. Sirkushevosia motivoitiin kepillä.

Verbaalista syvyyttä esitykselle antoivat Mennerin runot, joita esityksen aikana lausuttiin. Kolme runoa esitettiin Minja Kosken säveltäminä laulusovituksina.

Mannerin runoja on käännetty useaan otteeseen ja usean kääntäjän voimin saksaksi. Jokelin ja Hanno Eskola olivat ottanut mukaan otteita myös näistä saksaksi käännetyistä runoista. Mikä ettei! Pehmeä askel pimeässä, Ein leiser Schritt im Dunkel oli hyvin voimaannuttava laulettuna.   

Esityksen päätös oli mukaelma sen tragikoomisesta pääteemasta. Näyttämölle tuotiin Sarkkisen tulkitsema drag queen -hahmo.

Kajastus – Ruumiillisen runon ilta

Esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 15.10.2023

Kantaesitys tanssittiin Teatterin Vanhan Jukon näyttämöllä 9.9.2023

Ohjaus ja koreografia: Ari Numminen
Dramaturgi: Liila Jokelin
Runomateriaalin kasaaminen: Hanno Eskola ja Liila Jokelin
Pukusuunnittelu: Ulla-Maija Peltola
Ääni suunnittelu ja musiikki. Tuomas Luukkonen ja Minja Koski
Valosuunnittelu: Antti Haiko
Näyttämöllä: Suvi Blick, Minja Koski, Tuomas Luukkonen, Maria Nissi, Niina Rajaniemi ja Kaisa Sarkkinen