Kategoria: Tanssi

Etiopialainen ystävä on katsojalle vaativa, mutta kärsivälliselle palkitseva teos – Se on matka ihmiskunnan aamuhämäristä eliökunnan hautajaisiin – Se mitä koemme nyt, on koettu tuhannesti aikaisemmin – Uutta on vain katastroofin sokeeraava mittakaava

*Etiopialainen ystävä alkoi Sanna Kekäläisen pitkällä soololla. Kekäläinen veti näyttämöllä perässään suurta ja arvoituksellista, monin säikein sidottua nyyttiä. Kuva © Harri Hinkka*

Esityksen ensimmäisessä kohtauksessa Sanna Kekäläinen veti perässään monin säikein yhteen sidottua suurta nyyttiä. Tuo arvoituksellinen tanssi kuvasi ihmisen osaa evoluution suuressa näytelmässä. Ihmisen aika planeetan biosfäärin historiassa on ollut lyhyt, mutta sitäkin painavampi – niin kyllä – taakka.

Etiopialainen ystävä alkoi Kekäläisen hyvin pitkällä soololla. Sille oli perusteensa. Tämän tanssiteoksen draaman kaari ulottui aikaan, jolloin nykyihmiseen johtanut evoluution kehityslinja erosi lopullisesti muiden ihmisapinoiden kehityslinjoista.

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn yhteistyönä syntynyt Etiopialainen ystävä ei ole katsojalle helppo pala. Kekäläisen käsitteellisen taiteen ymmärtäminen vaatii ponnistelua. Kokemus oli sitäkin vaikuttavampi, kun teoksen estetiikka lopulta avautuu oivalluksen kautta.

Kekäläisen pitkä soolo oli niin puhelias, että sitä voisi kuvata myös monologiksi. Ehkä käsikirjoituksen kirjoittanut Kari Hukkila halusi kysyä meiltä, mitä yhteistä on Etiopiasta vuonna 1974 löydetyllä fossiililla ja tämän päivän uutisilla henkensä kaupalla Afrikasta Välimeren yli Eurooppaan pyrkivillä pakolaisilla?

Lucyksi nimetty fossiili löydettiin Hadarin alueelta, joka on kuivaa ja kuuma erämaata. Näin ei kuitenkaan voinut olla silloin, kun tämän etiopialaisen ystävämme, nuoren Australopithecus afarensis neidon elämä päättyi reilut kolme miljoonaa vuotta sitten.

Kekäläisen mukaan ihminen ei laskeutunut alas puusta, vaan metsät menivät pois hänen altaan. Asuinalueet muuttuivat ruohosavanneiksi ja lajin piti sopeutua muutokseen. Sitten savannit muuttuivat autiomaiksi. Näille elinalueen suurille muutoksille oli tuolloin ja on jälleen vain yksi selitys, ilmastomuutos.

Hominidien pitkä vaellus kohti nykyihmistä kertautuu tarinassa Kekäläisen liikekielessä. Hän ryömi ja pystyyn noustuaan painui välillä syvään kyykyyn. Ympäristöä muokkaavien suurten muutosten takana ovat vielä ilmastoakin väkevämmät voimat, jotka pitävän kiviplaneetan sulan magmakerroksen päällä kelluvat litosfäärilautat (mannerlaatat) ikuisessa liikkeessä.

*Kosketus on tassissa voimakas elementti. Sanna Kekäläisen sormien sormet Janne Marja-ahon päälaella oli puhuttelevaa liikekieltä. Kuva © Harri Hinkka*

Näiden jättiläisten liikkeet olivat päättää ihmiskunnan loistavan tulevaisuuden ennen kuin se ehti edes alkaa. Vajaa miljoona vuotta sitten tapahtui jotakin, ehkä massiivinen tulivuorenpurkaus, joka oli koitua lajimme kohtaloksi. Geenitutkijoiden mukaan esi-isiemme populaatio romahti tuolloin vain muutamaan tuhanteen yksilöön. Me olemme tulleet tähän maailmaan myös geneettisesti hyvin kapean puollonkaulan läpi.

Lyyrisempiä sävyjä esitys alkoi saada, kun ryhmän muut tanssijat Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho ja Samuli Roininen tulivat mukaan esitykseen ja esityksen muusikot Esko Grundström, Sara Puljula ja Jussi Tuurna tarttuivat instrumentteihinsa. Tarinan tiukkaa kääröä ryhdyttiin purkamaan auki. Kerältä auki rullatuista muoveista syntyivät maa ja meri.

Kekäläisen ja Marja-ahon dueton liikekieleen ja asetelmiin oli helppo liittää uutiskuvien ohella kulttuuriperintöömme liittyviä ikonisia merkityksiä. Pelastustyöntekijä lohduttaa juuri merestä pelastettua paperitonta etiopialaista pakolaista. Lemminkäisen äiti herättää tuonelan virrasta pelastamansa pojan henkiin. Maan elonkehä, Gaia puhaltaa elämän uuden ihmislajin Aatamiin.

Kosketus on tanssitaiteessa hyvin voimakas elementti ja Kekäläisen sormenpäiden kosketus Marja-ahon päähän veivät minut ajatukseni suoraan erääseen Sikstuksen kappelin kuuluisaan freskoon.

Myös joukkokohtaukset, Eloranta, Kumpuniemi ja Roininen kantamassa hartioillaan tuota suurta, pallomaista kääröä, houkuttelivat minua katsojana antiikin mytologiaan sivuaville harhapoluille. Ehkä ihan syystä. Kekäläisen mukaan suomen sana kuoro juontuu kreikan sanasta khoros tanssi.

Näin meidän mielemme yhä toimii. Esittävään taiteeseen liittyy aina myös elementtejä, jotka ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta.

Nykyinen kansainvaellus ei ole uutta auringon alla. Antropologien mukaan ihmiset siirtyivät lajin syntisijoilta Afrikasta muille mantereille useana aaltona. Myös syyt, jotka pakottivat ihmiset liikkeelle, olivat todennäköisesti aivan samoja kuin nyt: negatiiviset muutokset omassa elinympäristössä, kilpailevien heimojen vaino ja halua löytää nykyistä parempi ja yltäkylläisempi elinpiiri.

*Ihminen on lajina syntynyt Afrikassa. Keskeiset fossiililöydöt on tehty suuren hautavajoaman alueelta. Kuvan kohtaus ei kaivannut tulkintaa. Kuva (c) Harri Hinkka*

Täysin neitseellisiä, asumattomia mantereita ei esihistoriallisella ajallakaan ollut Etelämannerta lukuun ottamatta. Hätkähdyttävin ero nykyiseen on mittakaavassa. Esihistoriallisella ajalla koko maapallon väestö laskettiin miljoonissa. Miljardin ihmisen raja saavutettiin vasta 200 vuotta sitten ja meidän toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden ihmisten elinaikana maapalon väkiluku on kolminkertaistunut. Meitä on nyt samanaikaisesti elossa yli kahdeksan miljardia yksilöä.

Pakolaisjärjestöjen kirjoissa on noin 200 miljoonaa turvaa etsivää ihmistä. Vuosi vuodelta toistuvat ja yhä paahtavammiksi muuttuvat hellekaudet antavat hyvän syyn olettaa, että lähivuosina yhä suuremmat ihmisjoukot lähtevät liikkeelle. Elinolosuhteet huononevat nopeimmin juuri kaikkein tiheimmin asutuilla alueilla.

Meidän oma perimämme kertoo, ettei luontoäiti ole aina kasvattanut lapsiaan kovin helläkätisesti. Sama äiti maa, maapallon biosfääri on pitänyt meidät kuitenkin lajina hengissä tähän asti. Maapallo on muotoutunut sellaiseksi kuin me sen tunnemme miljardien vuosien aikana elollisten olentojen, maapallon biosfäärin ja maapallon geologisen kivikehän vuorovaikutuksen kautta. Ilmastoa säätelevänä termostaattina on toiminut niin kutsuttu hiilikierto.

Maapallolla on ollut eri geologisina ajanjaksoina myös nykyistä lämpimämpiä kausia. Täysin uutta maapallon historiassa on kuitenkin nyt tapahtuvan muutoksen valtava nopeus, kun maaperään kerrostunutta eloperäistä hiiltä käytetään fossiilisen energian lähteenä. Maapaloon geologisessa ajanlaskussa ja biosfäärin historiassa industrialismin aika on silmänräpäystä lyhyempi, mutta maapallon biodiversiteetin kannalta sitäkin tuhoisampi hetki.

Jussi Tuurnan teosta varten luoma sävyltään surumielinen musiikki toi mieleen kuolinmessun.

Esityksen lopussa Kekäläinen kertoi eläinlajeista, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon. Lista oli pitkä, mutta ei varmasti kattava, vaan pikemminkin esimerkinomainen. Biologit puhuvat kiihtyvästä luontokadosta maapallon kuudentena lajien joukkosukupuuttona.

Edellisen kerran sukupuuton kuolinkelloja on soitettu tähän tahtiin, kun Jukatanin nimimaalle iskeytyi 65,5 miljoonaa vuotta sitten asteroidi.

Uusien lajien syntyminen ja vahojen lajien kuoleminen sukupuuttoon elinolosuhteiden muuttuessa on kuulunut elämän kiertokulkuun. Homo sapiens sapiensin käden, tai pitäisikö sanoa kivikirveen jälki näkyi jo esihistoriallisella ajalla faunassa. Suuret maanisäkkään harvenivat tai hävisivät kokonaan. Sukupuuttoon kuolivat myös kaikki muut ihmislajit nykyihmisen vallatessa itselleen elintilaa.

Tekijöiden mukaan Etiopialainen ystävä on ihmisoikeuksista ja ilmastokriisistä kertova absurdi ja humoristinen musiikkiteatteriteos. Kekäläisen mukaan teos yhdistää laajamittaisen käsikirjoituksen, elävän musiikin ja äänisuunnittelun hänen ajatteluunsa liikkeen merkityksestä nykyisenä epävakaana aikana.

Absurdi kieltämättä, mutta ainakin minun hymyni hyytyi totaalisesti. Todellisuus, jonka keskellä me elämme, on niin ikävä, ettei sitä halua ajatella.

Teos yhdistää monta olemassa olevaa taiteenlajia ja lajityyppiä: nykytanssin, esitystaiteen, musiikin ja kirjallisuuden. Ryhmä tavalle käyttää esityskielenä suomea ja englantia, ei rinnakkain vaan, vaan vuorotellen, en oikein keksinyt perusteita. Lucy ei osannut puhua ja passiton etiopialainen turvapaikanhakija puhuu todennäköisesti jotakin Etiopian neljästä virallisesta kielestä.

Maailman tanssifestivaaleilla kieli varmasti muuttuu kokonaan englanniksi, jos sinne asti päästään.

Eväät siihen on. Hukkilan samaa aihepiiriä käsittelevä, vuonna 2016 ilmestynyt kirja Tuhat ja yksi tuli Yhdysvaltojen markkinoille David Hackstonin englanniksi kääntämänä viime vuonna.

Etiopialainen ystävä

Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen & Companyn esitys Hällä-näyttämöllä 31.8.2024

Rakenne, kokonaisdramaturgia, ohjaus, koreografia, tila Sanna Kekäläinen
Teksti Kari Hukkila
MusiikkiJussi Tuurna
Äänisuunnittelu, lauluJaakko Kulomaa
Valosuunnittelu Sari Mayer

Esiintyjät ja yhteistyö Suvi Eloranta, Sanna Kekäläinen, Anniina Kumpuniemi, Janne Marja-aho, Samuli Roininen
Muusikot ja yhteistyö Esko Grundström, Sara Puljula, Jussi TuurnaÄänitekniikka & miksausHenri Puolitaival

Oulun teatterin ensemble tanssi kevyin askelin Thomas Mannin tarinan syvään päätyyn – Jo ensimmäinen kohtaus osui novellin temaattiseen ytimeen – Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä

Oulun teatterin Gustav von Aschenbachilla oli Carl Knifin ja Jukka Heinäsen näyttämösovituksessa melkein yhtä monta henkeä kuin kissalla. Meitä on moneksi ja meissä on monta. Kuvassa vasemmalta oikealle Anne Pajunen, Merja Pietilä, Tuula Väänänen, Joose Mikkonen ja Pentti Korhonen. Kuva © Janne-Pekka Manninen

Thomas Mannin luoma kirjailijahahmo Gustav von Aschenbach astuu pöytälampun valaiseman työpöytänsä ääreen. Miestä ahdistaa. Hän potee luomisentuskaa. Mutta ei yksin. Hän tanssii ja hänen kanssaan tanssii neljä muuta rooliasujensa perustella ulkoisesti aivan identtistä Aschenbachia.

Esityksen Oulun teatterille ohjanneen Carl Knifin tapaa lähteä tarinassa liikkeelle oli mykistävän hieno. Upea avaus antoi meille katsojille uuden näkökulman Mannin tarinaan ja Luchino Viscontin novellista ohjaamaan mestarilliseen elokuvaan.

Näin tehdään taidetta, ei kopioida sitä. Tanssitaiteen imaisuvoimaa vain hämmästellä.

Meistä on moneksi, niin sanotaan. Tähän viisauteen kätkeytyy myös se totuus, että meissä on monta. Teatteri on niin ilmiselvästi yhteisön tekemää taidetta, ettei asiaa tule edes ajatelleeksi. Samat vuorovaikutuksen lait pätevät kuitenkin myös kirjallisuudessa. Tynnyrissä kasvanut poika ei osaa lukea tai kirjoittaa.

Kiinnostavaa oli kysyä, onko myös meidän kykymme kokea taiteellisia elämyksiä, nähdä kauneutta yhteisöllistä? Pienen miettimisen jälkeen tähänkin kysymykseen on vain yksi oikea vastaus. Näin siitä huolimatta, että aivojen dualistinen rakenne ja aivokemia saavat aikaan tunteita ja näkyjä, joita me totta kai pidämme itse täysin ainutlaatuisina.

Oulun teatterin Kuolema Venetsiassa on käsiohjelman mukaan tehty Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta. Jukka Heinäsen ja Knifin näyttämösovitus toteutti tanssiteatterille tyypillistä tyhjän näyttämön estetiikkaa. Roolipukujen epookki on kopioitu suoraan Viscontin elokuvasta yksi yhteen.

Näyttämön takaosaan pystytetyllä seinämällä on funktionaalinen tehtävä. Se toimi hurjalla tahdilla tehtyjen rooliasujen vaihtojen näkösuojana. Toteutus oli toimiva ja sen aikaansaama illuusio niin voimakas, että hämmästyin, kun aplodien aikana näyttämölle niitä vastaanottamaan tuli vain kuusi näyttelijää.

Missä on englantilaisen matkatoimiston virkaili, aseman konnari, hedelmäkauppias, tanssivat tytöt, ne kaikki Aschenbachin kloonit ja kaikki muut?

*Kirjailijan ihastuksen Tadzion roolin tanssi Miika Alatupa kuvassa keskellä. Hänen vasemmalla puolellaan Merja Pietilä ja oikealla Tuula Väänänen ja Anne Pajunen. Kuva © Janne-Pekka Manninen*

Knifin koreografia pyöri ja keinui Pakkahuoneen näyttämöllä kuin tarkkuustyönä tehty ja hyvin rasvattu kone. Kohtausten ajoitukset toimivat sekuntikellon tarkkuudella, vaikka nyt ei tanssittu ensemblen omalla näyttämöllä Oulun teatterissa.

Koreografia oli yhtä hurmaavaan joukkoliikettä. Miika Alatupa on käsiohjelman mukaan tanssija ja Anne Pajunen näyttelijä ja tanssija. Koulutus ja jatkuva harjoittelu näkyivät heidän liikekielessään elastisuutena. Heidän osaamistaan Knif käytti esityksen sooloissa.

Mannin novelli on syystä klassikko, josta on tehty myös libretto Benjamin Brittenin säveltämään oopperaan. Tarina on hyvin jännitteinen. Tyhjän paperin aiheuttama ahdistus ajaa tarinan kirjailijan matkalle. Hän matkustaa laivalla Venetsiaan ja rakastuu siellä palavasti 12-vuotiaaseen poikaan – siis lapseen. Puolaisen perheen poika Tadzio edustaa Aschenbachille täydellisen kauneuden ruumiillistumaa.

Tarinan ytimessä on tietenkin metafora. Tadzio edustaa tarinan Aschenbachille kauneutta, jota hän ei kirjailijana pysty koskaan tavoittamaan. Vielä laivamatkalla hän kuvittelee, että tuuli kääntyy, mutta Venetsiassa seinä tulee vastaan. Knif maalasi ensemblensä kanssa nämä draaman peruskaaret kevyellä siveltimellä fyysisen teatterin liikekielen baletilla.

Sillä seikalla, että tarinan kirjailijan ihastuksen kohteena on puolalaisen perheen poika, eikä kumpikaan saman perheen tyttäristä, on tulkinnan kannalta ehkä merkitystä. Tuskin kuitenkaan siinä mielessä, kuin päältä päin näyttää. Mann oli novellia kirjoittaessaan kolmekymppinen. Novellin Aschenbach on helppo tulkita häntä vanhemmaksi mieheksi. Näin teki ainakin Visconti, joka valitsi elokuvansa pääosaan tuolloin viisikymppisen Dirk Bogarden.

Viemäriltä haisevan Canal Granden kuvottava löyhkä vertautuu Aschenbachin tuntemaan itseinhoon ja kuolema kirii sankarimme kantapäillä kaupungissa puhjenneen koleraepidemian muodossa. Omaa hajuaan ei voi paeta ja tälle viimeiselle hiekkarannalle Aschenbachin elämä päättyy. Toivoa ei enää ole, kun Tadzio lähtee perheensä kanssa pois kylpylästä.

Mannin Kuolema Venetsiassa ilmestyi vuonna 1912. Tuolloin elettiin merkillisiä aikoja. Edellisellä vuosisadalla alkanut ja kukoistanut globalisaatio oli törmännyt protektionismiin ja maailma oli suursodan partaalla. Itse asiassa viime vuosisadan vaihde muistuttaa pelottavassa määrin aikaa, jota me juuri nyt elämme. Karoliina Koiso-Kanttilan puvustuksen sitaatit olivat perusteltuja.

Viscontin elokuva tuli levitykseen vuonna 1971. Historiallisiin ja yhteiskunnallisiin elokuviin erikoistuneelle ohjaajalle tarinan aikaan sitova epookki oli epäilemättä itsestään selvä ratkaisu. Kommunistina Visconti edusti oman aikansa edistysuskoa.

Oikea ajankuva on tärkeä elementti kokonaisuudessa. Viime vuosisadan alun Eurooppa oli miesten maailma, jossa asenneilmastoa hallitsi kaksinaismoraaliksi kutusuttu käyttäytymiskoodi. Novellin tarina koleraepidemiasta, jota ei ollut, muistuttaa kovasti meidän aikamme tarinaa ilmastomuutoksesta, jota ei ole.

Kuolema Venetsiassa

Oulun teatterin ja Carl Knif Companyn yhteistuotantona toteutettu esitys Tampereen Teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 10.8.2024

Alkuperäisteos: Thomas Mann
Näyttämösovitus Michael Baranin dramatisoinnin pohjalta: Jukka Heinänen ja Carl Knif
Ohjaus ja koreografia: Carl Knif
Lavastus ja pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Valosuunnittelu: Elina Romppainen
Äänisuunnittelu ja sävellys: Janne Hast
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Näyttämöllä: Pentti Korhonen, Merja Pietilä, Joose Mikkonen, Tuula Väänänen, Miika Alatupa, Anne Pajunen

Stauberkinder oli surumielinen ja runollisen kaunis tarina meistä tähtipölyn lapsista – Eri maiden taiteilijoita yhdistää ja kantaa huoli maailman tilasta ja tulevaisuudesta

Kahdeksan tanssijan ensemble loi näyttämölle voimakkaita joukkokohtauksia ja niiden lomaan runolisen kauniita duettoja. Toula Limaoisin vaikuttava konsepti ja koreografia tekivät näkyviksi Gustav Mahlerin musiikin luomia tunnetiloja. Kuva (c) Dieter Harwig

Toula Limnaios ensemblen Staubkinder kosketti mielen syviä kerroksia. Koreagrafian liikekieli oli perusilmeeltään sekä surumielistä että koskettavan kaunista. Esityksen nimi toi mieleen anglosaksissa maissa käytetyt hautausseremoniat alkusanat: dust to dust. Maasta olet sinä tullut ja maaksi on sinun jälleen tuleman.

Tanssin ilmaisuvoima perustuu sanattomaan läsnäoloon ja vuorovaikutukseen. Kehon kieleen kuuluu aina myös leikkimielisyyttä, jopa ilkikurisuutta.

Esityksen nimi Staubkinder (Pölyn lapset) viittaa epäilemättä myös siihen, että me kaikki olemme syntyneet tähdissä. Alkuaineet, joista meidän kehomme koostuu, ovat muodostuneet muinaisten tähtien räjähtäessä miljardeja vuosia sitten. Olemme tähtien tuhkaa.

Iankaikkisuus on läsnä meidän kuolevissa kehoissamme. Tosin edes atomit eivät ole nykytieteen valossa ikuisia. Myös maailmankaikkeudella on alku ja loppu.

Limnaoisin koreografian hallitsevia elementtejä olivat vaikuttavat joukkokohtukset ja runollisen kauniit duetot. Vaikuttavista joukkokohtauksista hyvä esimerkki oli toistoineen kohtaus, jossa kaikki kahdeksan tansijaa kaatuivat yhtäaikaa maahan kuin salaman iskeminä. Duettojen nostoissa oli ajoittain leikkisyyttä, jota tanssi aina ilmentää silloinkin, kun vaelletaan syvällä surun ja murheiden alhossa.

Lauantaina Black & White festivaalilla esitetyn Hinterlandin tavoin Staubkinderissä oli kokonaisuutena havaittavissa dystopisia ja apokalyptisiä sävyjä. Taiteilijoiden huoli maailman tilasta on yhteinen.

Inspiraattionsa Staubkinder on saanut Gustav Mahlerin musiikista. Mahlerin sävelkieli antoi esitykselle oman surumielisen, jopa traagisen sävynsä.

Mahler oli lahjakkuus, ihmelapsi, joka piti ensimmäisen julkisen konserttinsa 10-vuotiaana. Hän eli jo lapsena kuoleman varjossa. Tuon varjon heitti perinnöllinen sydänvika, johon yksi Mahlerin veljistä kuoli lapsena. Ilmeisesti monet 14 lapsisen perheen lapsista kantoivat tuota viallista geeniä perimässään. Elämää traumatisoi myös Mahlerin ankara vaimoaan ja lapsiaan mielivaltaisesti kohdellut isä.

Lähdeteosten mukaan Mahlerin sävellyksille oli ominaista selkeys ja voimakas tunnelataus. Ainakin tässä mielessä Toula Limnaiosin koreografia ja Mahlerin sävelkuviot kulkivat esityksessä käsi kädessä. Näin syntyi tämän kirjoittajan mielessä voimakas, pakahduttava emootio.

Staubkinder on myös esimerkki siitä, miten kansainvälinen ja kielimuurit ylittävä, esittävän taiteen laji tanssi on. Koreografi Limnaios on kreikkalainen, joka on asunut ja työskennellyt suuren osan elämästään Etelä-Amerikassa. Ensemblen kahdeksan tanssijaa edustavat seitsemää eri kansallisuutta.

Black & White festivaalin taiteellinen taso on kolmen nähdyn esityksen perusteella todella korkealla. Voi vain puistella päätään silkasta ihastuksesta. Imatran kaupungilla on Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Shahmardanin perustamassa ja elinvoimaiseksi osoittautuneessa festivaalissa todellinen aarre varjeltavanaan.

Staubkinder

Toula Limnaios companyn esitys Teatteri Imatran näyttämöllä Black & White festivaalilla 31.7.2024

Konsepti ja koreografia: Toula Limnaios
Musiikki: Gustav Mahler
Tanssijat: Daniel Afonso, Francesca Bedin, Laura Beschi, Felix Deepen, Enno Kleinehanding, Karolina Kardasz, Amandine Lamouroux, Hironori Sugata
Tila- ja pukusuunnittelu: Antonia Limnaois ja Toula Limnaios
Vakosuunnittelu ja näyttämötekniikka: Domenik Engemann
Valokuvat: Dieter Hartwig, Jens Wazel

Vierasesitystä on tukenut International Guest Performance Fund for Dance, jota rahoittaa Saksan liittovaltion kulttuuri- ja mediakomisaari.

Barcelonalaisten upea Carmen sai Karelia-salin yleisön lankeamaan loveen – Black & White festivaali aloitti uuden vuosikymmenen elinvoimaisena ja taiteellisesti vahvana – Tanssi elää uutta renessanssia myös Imatralla – Olé!

*Barcelona Flamenco Balletin valovoimaiset tähdet David Gutiérrez ja Judith Martín tanssivat Carmenin tarinan päärooleissa Escamillona ja Carmenina. Kuva © Miguel Pereda*

Black & White teatterifestivaali on yhdistelmä kotikutoista eteläkarjalaisuutta ja maailmantaidetta. Kamran Shahmardanin ja Katri Lätt-Sahmardanin perustaman festivaali on ihme, jonka vaiheita ja kehitystä olen seurannut alati kasvavan ihailun vallassa nyt 20 vuoden ajan.

Festivaalin tämän vuoden ohjelma kertoo lukijalle, että 20 vuotta täyttänyt tapahtuma on pysynyt hienosti ajan hermolla. Tanssitaide elää ajassamme uutta renessanssia. Kamran Shahmardanilla on festivaalin taiteelisena johtajana kyky nähdä, mitä ajassa liikkuu.

Festivaalin elinvoimasta kertoi jotain se, että Barcelona Flamenco Ballet oli valinnut maailmankiertueensa yhdeksi esiintymispaikkakunnaksi Imatran. Ryhmä kiertää parhaillaan uuden produktionsa kanssa. Koreografi ja ohjaaja David Gutiérrez on sovittanut Georges Bizet’n oopperasta flamenco esityksen, jonka hahmot ja tarina perustuvat Prosper Mériméen romaaniin.

Imatralta löytyy osaamista ja talkoohenkeä. Perjantain avajaisissa näkyi ja kuului myös Imatran kolmas vahvuus: Imatralla esityksiä seuraa aivan mahtava yleisö. Escamillon pääroolin tanssineella Gutiérrez sai meidät huutamaan ja taputtamaan monta kertaa välillä seisaalle nousten. Olé! Olé! Olé!

Kyseistä huutoa kuulee härkätaistelussa ja se kuuluu myös flamencoon. Molemmat elementit olivat barcelonalaisten esityksessä vahvasti mukana.

Perjantain avajaisissa 500-paikkainen Karelia-sali oli myyty loppuun melkein viimeistä paikkaa myöten, Imatralla ymmärretään ja arvostetaan korkeatasoista tanssitaidetta. Black & White festivaalin ohella osaamista arvostusta on lisännyt Imatran Balettigaala, joka toi Imatralle esiintymään klassisen baletin maailman huippuja..

*Neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen David Gutiérrezin soolot olivat taidokkuudessaan huikeata katsottavaa. Kuva © Miguel Pereda*

Mériméen romaani, johon myös Bizet’n oopperan libretto perustuu, on tragedia. Tarina kertoo Carmenin ja Escamillon intohimoisesta rakkaudesta, Escamillon kilpakosijan mustasukkaisuudesta ja tragediasta, johon näiden kahden kilpakosijan kukkotappelu johtaa.

Escamillon kilpakosija Don José puukottaa Carmenin kuoliaaksi. Näissä kohtauksissa korostui flamencon maskuliinisuus. Sama teema toistui myös neljävuotiaana flamencon tanssin harjoitukset aloittaneen Gutiérrezin huikeata virtuositeettia todistaneissa sooloissa.

Barcelona Flamenco Ballet kiertää maailmaa suurella ryhmällä. Imatralla esityksessä oli mukana 10 tanssijaa ja neljä muusikkoa. Carmenin roolin tanssi Imatralla Judít Martin.

Bizetin oopperasta mukana oli varmasti kaikkien tuntema Toreadorien marssi. Neljän muusikon orkesteri soitti jazzivaikutteista flamenco musiikkia. Sovitukset sävellykset ovat Alberto Garagginin ja Iban Pérezin käsialaa.

Aikaa mittasivat sydämenlyöntien tahtiin takovat rummut ja kengänkorot.

Flamenco on syntynyt romanikulttuurien parissa. Flamencon juurista muistuttivat lavastukseen kuuluvat viljasäkit. Kiertävät romaniklaanit hankkivat pääasiallisen elantonsa maatalouden kausityöntekijöinä. Näin oli vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessa ja näin on ollut varmaan myös Kataloniassa, jossa sanotaan flamencon syntyneen.

Karelia-salin valot tuottivat ryhmälle ongelmia. Tähän oli myös selkeä syy. Esityksen oma valoteknikko oli jätetty ryhmän Suomeen lennättäneestä koneesta. Ryhmän agentti Jaime Trancoso perusteli tätä päätöstä kustannussyillä.

Carmen

Barcelona Flamenco Balletin Carmen Imatran Virran Karelia-salissa Black & White festivaalilla 26.7.2024

Koreografia ja ohjaus: David Gutiérrez

Päärooleissa: David Gutiérrez ja Judith Martín
Tanssijat: David Gutierrez, Judith Martin, Alejandro Luque, Carlos Ruiz, Lucia Vicedo, Andrea Amaya, Judith González, Maria Bardolet, Natalia Marina, Carla Martínez
Valosuunnittelu: Gervasio
Äänisuunnittelu: Marcos Prieto
Musiikki: Alberto Garaggi ja Iban Pérez
Kuvat: Miguel Pereda

Pelien estetiikka on tullut näyttämölle – Rock/Star vol.1 osoitti, että tanssi on silti yhä yhteisön tekemää taidetta – Tekoäly kuitenkin kehittyy parhaillaan huikeaa vauhtia – Sen vaikutuksia esittävään taiteeseen voi vasta arvailla

Valokuva ei tee oikeutta Johan Högstenin tanssille ja Erika Rustanovan sen ympärille luomalle virtuaalitodellisuudelle. Hällä-näyttämön katsomosta koettuna esitys oli vaikuttava. Kuva © Kristian Presnel

Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.

Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.

Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.

Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.

*Erika Rustanovan esitystä varten luoma hahmo ja digitalisesti luodun luolamaisen tilan värimaailma toivat mieleen japanilaisen anime-taiteen. Kuva © Erika Rustanova*

Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.

Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.

Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.

Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.

Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.

Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.

Rock/Star vol.1

Koreografia, tanssi: Johan Högsten

Konsepti, luova teknologia: Erika Rustamova

Äänisuunnittelu: Henia Nikkilä

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä – Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha yrittää järjellä käsittää – Tanssivirtaa festivaalin Go Strange oli silmiä avaava kokemus

Tanssijat aloittivat esityksen kasvot peitettynä. Kasvojen peittäminen korosti esityksen yhteisöllistä luonnetta. Toki sen saattoi tulkita myös toisin. Hällä-näyttämön esityksessä tamburiini peitti Jacqueline Aylwardin kasvoja. Kuvan oranssiin painitrikooseen oli esityksessä pukeutunut Jesse Ojajärvi. Kuva © Ljubica Blagojević

Perjantaina Tanssivirtaa festivaalilla esitetty Bunch of Scrumps Collectiven Go Strange oli nimensä mukaisesti outo juttu. Esityksessä liikekielen koomisuus ja sanottavan vakavuus muodostivat voimakkaan kontrastin. Toinen toistaa hullunkurisemmat kohtaukset muistuttivat peuhaavien lasten leikkiä.

Hymy katsomossa hyytyi kuitenkin nopeasti, kun tajusi mitä tekijät halusivat sanoa. Meitä ei yhdistä toisiimme vain sosiaalisten suhteiden verkko, vaan yhteinen typeryys. Huikea loppukohtaus toi mieleen suomalaisen sanalaskun, jossa kiivetään pylly edellä puuhun. Puuhun ei sillä pelillä pääse. Sen sijaan uitamme kohta peräpäätämme siinä tulisessa järvessä, jolla meitä Ilmestyskirjassa uhkaillaan.

Oudoksi menee, mutta niin pitääkin mennä. Aito taide sisältää aina elementtejä, joita on turha järjellä selittää.

Tanssijat astuivat näyttämölle viritettyjen rumpujen ääreen sokkoina. Jesse Ojajärven kasvoja peitti pyöräilykypärä, jonka eteen oli vielä viritetty aurinkolasit. Jacqueline Aylwardin kasvoilla oli ne kokonaan peittävä tamburiini. Iiris Hildénin silmien eteen oli viritetty niskan takaa kulkevalla nauhalla tötterö, jonka laadusta ei oikein päässyt perille.

Meitä tanssijoiden erikoisia asuja ja naamioita ihmetelleitä heräteltiin esityksen outoon todellisuuteen ensin triangelin heleällä kilahtelulla, sitten alkoivat näyttämön reunaan sijoitetut rummut paukkua.

Aylwardin, Ojajärven ja Maja Kalafatićin kollektiivisesti suunnittelemassa koreografiassa korostuivat fyysiset kontaktit. Välillä tanssijat suorastaan kierivät yhtenä keränä näyttämöllä. Tekijöiden mukaan teoksessa tutkitaan kokemuksia, jotka tuntuvat yhtä aikaa tutuilta ja oudoilta. Esitys käytti liikettä, ääntä ja intentiota ponnahduslautoina muuttuneisiin olosuhteisiin.

Ja aikuisten oikeasti hullunkurinen on tietenkin absurdia.

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmassa todetaan, että teoksen läpi on läsnä ihmisten identiteettiä laajentava representaatio, leikki. Totta kai on, juuri sitähän taide on.

Useissa kohtauksissa liikekieli yhdistyi vahvaan fyysiseen kontaktiin. Esitys oli täynnä absurdia komiikkaa. Välillä tanssijat pyörivät yhtenä hullunkurisena kehänä näyttämöllä. Kuva © Ljubica Blagojević

Katsojana ei voi kuitenkaan ohittaa sitä, miten esitys alkoi silmät sidottuna ja miten se päättyi, kun tanssijat konttasivat toisiinsa liimautuneina takapuolet pystyssä ulos koko teatterista. Mieleen painuivat myös kaikki ne pienet eleet, esimerkiksi sormien havina, joka kuvasi sitä sadetta, jota ei enää koskaan tule.

Tänään on tietenkin helppo löytää teoksesta kuin teoksesta maailmanlopun meininkiä. Se johtuu varmasti siitä, että meitä ympäröivästä todellisuudesta löytää tätä meininkiä vielä varmemmin, jos vain uskaltaa avata silmänsä ja ymmärtää, miten asiat ovat. Mitä esimerkiksi tapahtuu maailman ruuantuotannolle, kun keinokasteluun käytetty fossiilinen vesi loppuu ja porakaivot ehtyvät?

Kasvojen peittämiselle esityksen alussa löytyy toki myös esteettinen selitys. Se korosti kolmen tanssijan yhdessä alusta loppuun suunnitteleman ja toteuttaman teoksen kollektiivista luonnetta. Valokuvista ja videoista näkee myös, että ryhmän jäsenet vaihtavat keskenään näyttäviä ja outoja esiintymisasujaan esityksestä toiseen.

Tanssivirtaa festivaalin esityksessä Kalafatićin tilalla tanssinut Hildén on suorittanut tanssijan perustutkinnon Tampereen konservatoriossa vuonna 2017. Kiteeltä maailmalle lähtenyt Ojajärvi tunnetaan myös lahjakkaana jazzmuusikkona. Australialainen Aylward valmistui tanssijaksi Melbournen yliopistosta vuonna 2016.

Go Strange

Bunch of Scrumps Collektiven esitys Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-salissa 24.5.2024

Konsepti ja koreografia: Jacqueline Aylward, Maja Kalafatić, Jesse Ojajärvi

Esiintyjät: Jacqueline Aylward, Iiris Hildén, Jesse Ojajärvi

Tekninen apu ja video: Ivan Mihailković

Videoeditointi: Matej Kalafatić

Sävellys (Kesäjärven valssi): Pentti Ojajärvi

Esittäjät: Pentti Ojajärvi, Joonas Ojajärvi

Tukijat: Taiteen edistämiskeskus, Čiča Mičino Pozorište Belgrad, Dom kulture Studentski grad Belgrad, Helsingin keskuskirjasto Oodi, Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kulturanova Novi Sad, Sovintola Kesälahti.

Iria Arenas haastoi tiedolla ja huumorilla naisen kehoa koskevat ajatusjumimme – Édouard Manet teki saman 1800-luvun patriarkaatille maalamalla näköisen alastonkuvan Victorine Meurentista

Iria Arenas kuvasi omalla kehollaan taidehistorian kuuluisia naisfiguureja. Tizianin renessanssiajan uhkean Urbinon Venuksen jakopäässä divaanilla lepää pieni koira. Édouard Manet’n kuuluisa, maalaustaiteen 1800-luvulle tuonut Olympia on mestarillinen sitaatti Tizianin maalauksesta. Kuva © Karl Heinz Mierke

Performanssi on esittävän taiteen laji, jonka juuret ovat kuvataiteessa. Tanssivirtaa festivaaleilla torstaina esitetty tanssija Iria Arenasin ja koreografi Aura Antikaisen tanssiesitys check yuor body at the door alkoi performanssina. Arenas kuvasi omalla vartalollaan millaista kehonkuvaa kuvataiteilijat ovat eri aikoina naisesta luoneet ja hän teki sen samassa asussa, jollaisessa taiteilijoiden alastonmallit on aikoinaan poseeranneet.

Tarkastelussa suurennuslasin alla oli Édouard Manet’n kuuluisa alastontutkielma Olympia. Käsiohjelmassa tekijät lähtevät liikkeelle kysymyksestä, miten taidehistoria on muokannut nykyajan käsityksiä sukupuoli-identiteetistä ja kehonkuvasta länsimaisissa kulttuureissa? Tekijöiden mukaan Manet haastoi maalauksellaan 1800-luvun normit kuvaamalla alastonta ihmiskehoa autenttisesti.

Teoksen ytimessä on tekijöiden mukaan eri suunnilta tulevien vaikutteiden risteys, jossa heidän ajatuksensa taidehistoriasta, transsukupuolisuustutkimuksesta ja nykyaikaisen esitystaiteesta kohtaavat.

Käsiohjelman vaikeita termejä sisältävä kapulakielinen selvitys teoksen sisällöstä ja tarkoituksesta ei ulottunut näyttämölle asti. Aiheita käsiteltiin tekijöiden lupausten mukaisesti huumorilla ja toki myös esityksen pukukoodin vaatimalla pieteetillä. Näyttämöllä Arenas oli herkkä, valloittava ja voimauttavan energinen hahmo, kun hän alkoi tanssia esityksen loppupuolella.

Taidehistorian ansaintuntijana Arenas myös kertoi havainnoistaan, jotka liittyivät maalauksiin, joita hän omalla kehollaan varioi. Minulta tämä informaatio jäi kuitenkin korkean kuulokynnyksen taakse.

Olympia maalauksen mallina divaanilla maannut Victorine Meurent on hyvä valinta tarkastelun kohteeksi, kun halutaan taideanalyysillä kannustaa juhlimaan yksilöllisyyttä ilman yhteiskunnallisia normeja. Monilahjakas Meurent oli itse paitsi taidemaalari, myös laulaja ja tanssija. Miehisen katseen passiivista uhria hänestä on vaikea tehdä edes alastonmaalauksella.

Toki Manet’n maalauksen aiheuttama skandaali paljasti räikeässä valossa 1800-luvun patriarkaalisen yhteiskunnan kammottavan kaksinaismoraalin ja naisten alisteisen aseman. Maurent leimattiin ajan taidekritiikeissä kurtisaaniksi, joka altistaa myös taidenäyttelyn yleisön prostituutiolle katsomalla maalauksessa suoraan kohti.

Esityksen alussa meille jaettiin värituloste Manet’n maalauksesta. Maalaus on itse asiassa hätkäyttävä. Kuvassa maalauksen alastonmalli näytti vielä kasvuiässä olevalta lapselta. Kun Manet maalasi kuuluisan taulunsa vuonna 1863, Meurent oli 18-vuotias. Vaikutelma teinistä syntyy maalauksen mallin kehon mittasuhteista. Meurent oli jopa 1800-luvun keskimitoilla arvioituna poikkeuksellisen pienikokoinen nainen.

Ehkä myös Manet halusi muistuttaa näistä poikkeuksellisista mittasuhteista maalaamalla kuvaan mukaan kukkakimpun sekä mustan kissan divaanille, jolla Meurent maalauksessa lepää.

Olympia on taideteoksena sitaatti. Manet kommentoi siinä Tizianin reilut 300 vuotta aikaisemmin maalaamaa maalausta Urbinon Venus. Myös Tizianin mallina on tuolloin ollut hyvin nuori tyttö, mutta hänen vartalonsa mittasuhteet ovat erilaiset ja hänen vartalonsa muotoihin on maalattu renessanssiajan rehevyyttä.

Arenasin cv:stä voi lukea, että hän on opiskellut Turun yliopistossa transsukupuolisuustutkimusta. Itse esityksestä ei minun osaamisellani löytynyt teoksen tekijöiden kuvaaman risteysaseman kolmatta raidetta. Se on tietenkin varmaa, että transihmisiä on aina elänyt keskuudessamme ja yhtä varmasti heitä on kuvattu myös taiteen keinoin. Näin jo siksi, että merkittävä osa lahjakkaista taiteilijoista on kautta aikojen kuulunut johonkin seksuaaliseen tai sukupuoliseen vähemmistöön.

Itse kiinnitin huomiota siihen, että esityksellä on sama nimi kuin house-tyylistä 90-luvulla tehdyllä dokumenttielokuvalla. Itse lause lienee house-skenen sisäpiirijuttu. En osaa tulkita sitä. Katutanssikeskus Saiffan kotisivuilla Arenas kertoo aloittaneensa hip hopin ja housen tanssimisen Madridissa vuonna 2008. Hän on ollut mukana myös street dancen Espanjan mestaruuskilpailuissa ja tanssinut useiden tanssiteattereiden kokoonpanoissa.

Espanjalaisella Arenasilla on akateeminen loppututkinto paitis tanssitaiteesta myös kuvataiteesta. Antikaisen tie vei Sibelius lukiosta Saksaan, jossa hän opiskeli nykytanssia. Hän määrittelee kotisivuillaan itsensä vapaaksi liike- ja tanssitaiteilijaksi. Molemmat asuvat nykyisin ymmärtääkseni Saksassa.

check your body at the door

Iria Arenasin performanssi Tanssivirtaa festivaalilla Hällä-näyttämöllä 23.4.2024

Konsepti, esiintyminen, valosuunnittelu: Iria Arenas

Koreografia, yhteistyö: Aura Antikainen

Taivallus julisti Nadja Pärssisen tanssissa haltioitumisen ilosanomaa – Harmaa maailma puhkeaa väreihin, kun ruumis ja mieli ovat yhtä – Koreografiassa säväytti tuntoaistiin perustuva haptinen liike

Tanssivirtaa festivaalin käsiohjelmaan painettu kuva on promokuva Nadja Pärssisestä ja esityksestä, joka tuolloin oli nimeltään Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan. Kuva on ottelu Liisa Pentti + Co -residenssissä Helsingissä. Kuva © Ingrid Andre & Gabriele Goria.

Taivallus puhukoon ja nyt taivallus on puhunut. Usein ne kaikkein yksinkertaisimmat selitykset ovat parhaita. Nadja Pärssisen tanssima teos kertoi haltioitumisesta, siitä pään pilviin asti nostavasta tunteesta, kun keho ja mieli ovat yhtä.

Tanssinvirtaa festivaalilla tätä sooloa esitettiin keskiviikkona nimellä Taivallus puhukoon. Teoksen vaihtelevat nimet kertovat, että Pärssisen Wanderlust– projektin tuottama teos on syntynyt pitkällisten kehoa ja sen liikkeiden olemusta koskevien pohdintojen ja kokeneen koreografin ja tanssijan kokeilujen kautta. Taustalla ovat taiteilijan syvälliset filosofiset ajatukset elämästä ja todellisuuden luonteesta. Elämä on liikettä.

Tämä pitkän tutkimusretken merkkipaaluja ovat epäilemättä esimerkiksi Pärssisen ja Anna Venäläisen yhdessä kymmenen vuotta sitten toteuttama Taivaltajat (Wanderer). Saman vuonna Pärssinen tanssi myös Linda Kuhan konseptissa Oodi jaloille.

Taivallus puhukoon alkoi suurelle valkokankaalle heijastetulla videolla, joka kuvasi jylhää vuoristomaisemaa. Kohta Pärssinen astui lavalle ja aloitti tanssinsa. Pään ympärille kietaistu syvänsininen vaate teki hänen alastomasta vartalostaan anonyymin. Näyttämökuvassa liikekieli kertautui hänen varjossaan, joka tanssi videon kuvaaman maiseman päällä.

Tämän ensimmäisen jakson noin puolivälissä maisemaa kuvaava video päättyi kuviin, joissa näkyivät vuoripolkua kulkevan vaeltajan jalat. Siten videokuva päättyi. Jakson huipennuksessa Pärssinen riisui vaelluskengät jaloistaan ja päänsä peittäneen vaateen. Keho ja mieli oivat yhtä. Kehon kieli ja ilmeet kertoivat ilosta.

*Anna vaeltavan puhua omasta puolestaan -esityksen esityskuva on otettu LakeStudio Berlin -residenssissä. Kuva © Maria Kousi*

Tätä kulminaatiopistettä seurasi vielä toinen jakso, hurjalla voimalla ja energialla toteutettu tanssi. Sen yhteydessä näytetty video kertoi Pärssisen vaellusretkestä Norjan Trolltungassa. Mielen ja kehon täydellinen balanssi syntyi 12 tunnin vaelluksella, jossa rasitusta lisäsivät suuret korkeuserot. Esityksen päättänyt hurja energianpurkaus todisti myös meille katsojille, miten voimaannuttava tällainen kokemus on ollut.

Pärssiselle Wanderlust merkitsee sanatarkan käännöksen ohella myös kaipuuta kaukaiseen paikkaan. Videossa kuvatun Trolltungan vaelluksen Pärssinen teki vuonna 2020. Blogissaan hän kertoo, miten hän työsti vaeltamisesta ja siihen liittyvästä halusta kertovaa projektia työskennellessään LakeStudio Berlin -residenssissä. Hän löysi läheltä studiota pienen kukkulan. Hän alkoi harjoitella tuon kukkulan yli kävelemistä silmät kiinni. Kehon kokemat mittasuhteet ja tunne itseä ympäröivästä maailmasta muuttuivat, kun niihin ei ollut katsekontaktia.

”Samaan aikaan kehossani tuntui paljon yksityiskohtaista ja tärisevää liikettä. Päätin kutsua tätä liikettä haptiseksi liikkeeksi”, Pärssinen kirjoittaa.

Haptisella hahmotuksella ja tuntopalautteella tarkoitetaan meidän kykyämme hahmottaa omaa kehoamme ja ympäristöämme tuntoaistin avulla. Myös sokea ja kuuro filosofi voi vakuuttaa – tämä on minun oikea käsivarteni, olen varma siitä!

Pärssisen tanssin alussa päänsä ympärille kietomalla vaatteella on siis selityksensä. Itselläni tanssijan alastomuus toi mieleen ne antiikin esteettiset ihanteet, jotka ovat kulkeneet ja säilyneet monien mutkien kautta meidän päiviimme asti. Meidän kehossamme tapahtuu sisäisiä ja ulkoisia muutoksia. Tarkoituksenmukaisuudesta, liikkeestä lähtevä esteettinen kauneus on kuitenkin jotakin pysyvää. Esitys haastoi meidän pohtimaan kysymystä ruumiillisuudesta.

Esityksen äänissuunnittelun on tehnyt äänitaiteilija Ruby Rose ja valosuunnittelun Mia Jalerva. Upeita Norjan vuoristomaisemia lintuperspektiivistä kuvanneen kuvaajan nimeä ei käsiohjelmassa mainita. Pärssinen oli ottanut myös esitykseen mukaan kohtauksen, jossa hän lennätti pientä droonia näyttämön ja myös meidän katsojien yllä. Hän lienee siis, mitä kuvaajaan tulee, ainakin epäilyksen alainen.

Trolltunga on yksi Norjan kuuluisimmista ja suosituimmista nähtävyyksistä. Nimensä alue on saanut hurjasta kielekkeestä, joka työntyy ulos vuorenkyljestä 700 metrin korkeudella alla häämöttävän vuonon yläpuolelle. Vaeltajien ohella Trolltungalla ovat käyneet ottamassa adrenaliinilöylyjä ja dopamiinikylpyjä base-hyppääjät.

Taivallus puhukoon

Nadja Pärssisen soolotanssi Tanssivirtaa festivaaleilla Hällä-näyttämöllä 22.5.2024

Koreografia, tanssi: Nadja Pärssinen

Äänisuunnittelu: Ruby Rose

Valosuunnittelu: Mia Jalerva

Tanssivirtaa festivaali alkoi huikean hienolla esityksellä – Flowers also cry herätti ajatukset ja kävi tunteisiin – Sen konseptin luonut Anastasia Krasnoshchoka on huippulahjakas koreografi ja tanssija

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Näyttämöllä tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Kuva © Eva T. Anker

Nykytanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto. Assosiaatioita ja tunnereaktioita herättävä tanssi on myös mahdollisuus käsitellä taiteen keinoin poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Näin kirjoittaa koreografi Anastasia Krasnoshchoka kotisivulla ja on oikeassa. Ilmeet ja eleet eivät valehtele.

”Rakastan valloittavien ilmapiirien luomista ja voimakkaiden tunteiden herättämistä. Pidän improvisaatiota tärkeänä elementtinä teoksessa, jonka avulla voi luoda spontaaneja ja autenttisia liikeitä. Lisäksi uskon vakaasti tanssin kielen käyttämiseen tärkeiden yhteiskunnallisten ja poliittisten kysymysten käsittelyssä”, Krasnoshchoka kirjoittaa.

Tanssivirtaa festivaalin tiistaina aloittanut Krasnoshchokan ja ryhmän tanssijoiden luoma Flowers also cry oli häikäisevän upea näyttö nykytanssin voimasta. Teos perustuu ukrainalaisten naisten kokemuksiin sodasta. Tanssijoiden lyyrisen kaunis liikekieli ja Ukrainan sodan raaka todellisuus muodostivat näyttämöllä huikean kontrastin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Krasnoshchoka omassa soolossaan kuvasi raiskatun naisen kokemaa häpeää ja tuskaa, oli melkein pakko itkeä niiden kukkien tavoin.

Tunnin mittaisen esityksen rungon muodostivat upeat joukkokohtaukset. Pitkä ja viipyilevä aloitus kertoi heräämisestä sodan todellisuuteen. Tanssijat makasivat liikkumatta puoliksi pimennetyllä näyttämöllä. Taustalla kuuluva voimistuva kohina kertoi omaa tarinaansa. Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen alkaessa helmikuussa 2022 sota Itä-Ukrainassa oli jatkunut jo kahdeksan vuotta.

Alun säikähdys ja epätoivo muuttuivat kohtaus kohtaukselta päättäväisyydeksi. Oivaltava ja voimauttava oli esimerkiksi joukkokohtaus, jossa tanssijat marssivat näyttämön poikki sotilaalliselta näyttävässä muodostelmassa. Mukana oli toki myös kohtaus, joka selvästi heijasteli sitä äärimmäistä väsymystä, jota nyt osissa Ukrainaa jo kymmenen vuotta kestänyt sota on aiheuttanut. Joukkokohtausten sarja päättyi upeaan finaaliin, jossa tanssijat näyttivät, miten Ukrainaa rakennetaan tulevaisuutta varten. Siinä Ukrainasta tuli demokratian ja vapauden pysyvä tukipilari, linnoitus vartiotorneineen.

Teoksessa oli mukana kaksi sooloa, jota molemmat olivat yhtä sydäntä särkeviä. Sen toisen soolon tanssi virolainen Maria Solei Järvet. Tämän soolo sanoma oli se, että lapsi on lapsi sodankin keskellä. Järvetin lapsi ryömi esiin pommisuojasta raunioiden keskellä ja leikki, hyppäsi ruutua ja purki sitä luovaa energiaa, joka on lapsille ominaista. Järkyttäväksi soolon teki se, että tämä lapsi äkkiä vain katosi kesken leikkiensä.

Näin kuolema tulee Ukrainan taivaalta. Henkiin jääneiden osalta ensimmäinen merkki ohjuksen iskusta on tärykalvotpuhkova ja kuuloluut pirstova paineisku. Kauempana olevat kuulevat ensin valtavan jyrähdyksen vasta sitten kuuluu monikertaisella äänennopeudella lentäneen ohjuksen ujellus.

*Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetto oli koskettava ja todella kaunis. Kuva © Eva T. Anker*

Esityksen ainoa duetto kertoi inhimillisestä lämmöstä ja empatian voimasta. Anette Toiviaisen ja Natalie Coxin tanssimassa duetossa toinen nainen lohdutti ja tuki surun murtamaa sisartaan. Ehkä Toiviaisen tanssissa esittämä nainen oli juuri lapsensa menettänyt äiti tai sodassa katuneen miehen vaimo. Tuo duetto oli hyvin koskettava ja todella kaunis.

Kotisivullaan Krasnoshchoka kertoo aloittaneensa tanssiharrastuksen Ukrainassa seisemänvuotiaana. Lapsena hän tanssi kansantanssia. Lukioikäisenä mukaan tulivan salitanssi ja erityisen kiinnostuksen kohteena tango. Tanssista tuli hänen ammattinsa vasta Tanskassa. Kööpenhaminan nykytanssikoulussa (Copenhagen Contemporary Dance School) hän aloitti tanssiopinnot vuonna 2019. Sitä ennen hän suoritti kaksi vuotta CCDS:n opintoihin valmentavia tanssiopintoja Sceneindgangen tanssistudiossa.

Tavallaan Krasnoshchokan oma elämäntarina liittyy suoraan Lowers also cry -tassiteoksen teemoihin. Huippulahjakkaalla Krasnoshchokalla on myös fyysikon koulutus. Hän valmistui Ukrainassa fotoniikan maisteriksi ja muutti sen jälkeen Tanskaan aloittaakseen alan tohtorikoulutuksen Tanskan teknillisessä yliopistossa.

Jo lukioaikana Krasnoshchoka teki omia koreografioita ja yliopistossa opiskellessaan hän suunnitteli esityksiä erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Hän ei silti tehnyt tanssista itselleen Ukrainassa ammattia. Verkkosivullaan Krasnoshchoka kertoo, että syynä mutkikkaaseen polkuun kutsumusammattiin olivat ne valtavat rajoitukset, joita Ukrainassa oli tanssikoulutuksen ja työmahdollisuuksien suhteen.

Tsaarin Venäjä ja myöhemmin Neuvostoliiton kommunistinen diktatuuri pyrkivät systemaattisesti tukahduttamaan ja lopulta tuhoamaan ukrainan kielen ja ukranailaisen kulttuurin. Samaan pyrkii jälleen Putinin hallitseman Venäjän hyökkäyssota. Tunnen toki huonosti vuonna 1991 uudelleen itsenäistyneen Ukrainan kulttuuria, mutta olen varma, että vuosikymmeniä ja vuosisatoja kestäneellä venäläisten harjoittamalla venäläistämispolitiikalla on jotakin tekemistä sen kanssa, että Krasnoshchokasta ei tullut maailmanluokan tanssijaa ja koreografia jo Ukrainassa.

Flowers also cry kantaesitettiin Kööpenhaminassa vuonna 2023. Sen ja muiden loppuunmyytyjen esitysten lipputulot lahjoitettiin tuolloin Ukrainalle ja samaa perinnettä jatkoi myös Tanssivirtaa festivaali tiistaina.

Teoksen luomista ovat tukeneet taloudellisesti Tanskan esittävien taiteilijoiden liitto, William Demant Fonder, Augustinus Fonden, Tanskan ukrainalaisten yhdistys ja Tanskan ihmisoikeuskomissio (Dansk Helsinki Commission for Human Rights).

Flowers also cry

Tanssivirtaa festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 21.5.2024

Ohjaus ja konsepti: Anastasia Krasnoshchoka

Koreografia: Anastasia Krosnoshchoka yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Äänisuunnittelu: Karl Chueiri Heding

Esiintyjät: Anastasia Krasnoshchoka, Anette Toiviainen, Natalie Cox, Maria Solei Järvet, Kim Strobel

Epämuodostunut helmi oli vangitsevan hitauden ja epätäydellisyydessä piilevän kauneuden maalauksellinen ylistys – Susumu Yokotan musiikki ja Marguerite Durasin tekstit toivat näyttämölle elämän alkukodin, majesteettisen, vihreän meren

*Tanssijoiden esiintymisasujen värit oli tarkkaan harkittuja. Pirje Mykkäsen esityskuvassa hallisteva väri on kevään tai meren vihreä. Kuva © Pirje Mykkänen/Kansallisgalleria*

Piti kysyä jälleen kerran itseltään, miten pitkälle konteksti määrittelee taiteen. Koreografi Liisa Pentin ympärille koottu ensemble esitti tanssiteoksen Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle kantaesitettiin nykytaidemuseo Kiasman Kiasma-teatterissa.

Alun äärimmäisen hidas liike, pukusuunnittelusta vastanneen Siru Kososen tanssijoiden esiintymisasuissa käyttämä, ilmeisen harkittu väriskaala ja hiljaisuus veivät assosiaatiot maalaustaiteeseen. Tämä on kuva, tämä on maalausta jäljittelevä performanssi.

Tänä vuonna kevät antoi odottaa itseään. Noin kuvainnollisessa mielessä vähintään yhtä verkkaisesti luonto heräsi uuteen kevääseen perjantai-iltana Kiasma-teatterin näyttämöllä. Esityksen alussa kaikki viisi tanssijaa lepäsivät liikkumatta näyttämöllä. Kevät alkoi versota yhden tanssijan lähes huomaamattomasta kädenliikkeestä. Sitten liike eteni vähitellen. Yhä uusia versoja alkoi nousta sulavan lumen alta.

Liikkeiden vaikuttavaa hitautta kuvaa hyvin se, että ensimmäinen tanssija oli siitä asennosta, josta tanssin liike perinteisesti aloitetaan, jaloillaan vasta 20 minuuttia tanssin alkamisen jälkeen. Tämä tuli tarkistettua kelloa vilkaisemalla.

Alun mielikuva hiljaisuudesta oli tavallaan harha-aistimus. Liisa Pentti kertoo teoksen käsiohjelmassa, että esitys on saanut innoituksensa japanilaisen säveltäjän Susumu Yokotan albumista Baroque. Ensimmäisen tanssin aikana sen taustalla soi Yokotan albumin ensimmäinen raita Deformed Pearl, josta myös tanssiteos on saanut suomenkielisen nimensä. Tuolla ääniraidalla huokaili ja lauloi rummun tai rumpukoneen tahdittamana äänimaisema, joka toi mieleen meren ja sen rantakallioita huuhtovat aallot.

Käsiohjelmassa Pentti haastoi meidät katsojat kysymyksillä tanssitaiteen perimmäisestä luonteesta? Miten kehon, tanssin ja ajattelun väliset suhteet ilmenevät? Miten luodaan perinteisestä narratiivista vapaata koreografiaa?

Minusta ensimmäisen tanssin maalauksellisuus oli yksi vastaus teoksen konseptin, koreografian ja ohjauksen tehneen Pentin tekemiin kysymyksiin. Ehkä tässä nyt rohkenee käyttää sitä vanhaa kliseeksi kulunutta anekdoottia, jossa maalauksesta etsitään maiseman sielua. Etsin tässä ajatusta siitä, että Pentin koreografiassa ihminen, tanssija ei ole katseen kohde, vaan osa kokonaisuutta, osa luontoa.

Tanssi on tyypillisesti tyhjän tilan taidetta, jossa tanssijat luovat läsnäolollaan vartaloidensa liikkeillä ja ilmeillään teoksen todellisuuden. Fyysiseltä olemukseltaan poikkeuksellisen kauniit ihmiset korostavat liikkeillään tahtomattaankin omaa inhimillistä kauneuttaan. Tanssi nostaa ihmisen helposti jalustalle.

Täydellisyyden tavoittelussa piilee ansa. Ehkä siihen Pentti ja hänen tanssijansa haluavat myös viitata teoksensa nimellä. Täydellisyys merkitsee umpikujaa, jonkin kehityslinja päätepistettä, josta ei enää ole ulospääsyä. Voi olla, että me haemme omista ja toisen ihmisten kasvoista symmetriaa, mutta luonnon kauneus on toisenlaista.

Evoluution kannalta ihminen edustaa lajina erään kehityspolun päätepistettä, geneettistä umpikujaa, josta ei ole enää ulospääsyä. Emme ole luomakunnan kruunuja, mutta helmiä kuitenkin joskin tavalla tai toisella epämuodostuneita helmiä.

Hitaasti edenneen kevään jälkeen katse kohdistettiin lyhyissä duetoissa jälleen ihmiseen. Katseen kohteen ja katsojan rooleja korostettiin siten, että kahden tanssijan tanssiessa muut kolme tanssijaa seurasivat katseillaan esitystä katsomosta ja näyttämön takaosasta käsin.

Näihin tansseihin liittyi myös käsiohjelmassa mainittu video Vancouver, jossa Duras lukee ääneen hänen alter egonsa Aurélia Steinerin tekstiä. Runollisen kauniilta kuulostava ja sisällöltään karu teksti jäi minulta kuitenkin kielimuurin taakse.

Duras kirjoittaa romaaneissaan vahvoista ja urallaan menestyneistä naisista, joilla on vaikeuksia kiinnittyä yhteisöön ja solmia läheisiä ihmissuhteita. Aurélia Steiner on Durasin teksteissä siirtymän, surun ja trauman hahmo. Vaihtuvina pareina tanssineiden tanssijoiden liikekieli kuvasti minusta samoja teemoja, ikävystymistä, etäisyyttä ja vaikeuksia saada kosketusta toiseen ihmiseen.

Käsiohjelman välistä löytyi Kristiina Haatajan kääntämä katkelma Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Le Navire Night et auteres text.

”Minun edessäni syntyy väri, hyvin intensiivinen, vihreä, se peittää osan merestä, se vangitse merestä paljon itseensä, kokonaisen meren, mutta pienemmän, meren meren kaikkeudessa.”

Epämuodostunut helmi- tansseja keväälle ja hiljaisuudelle

Liisa Pentti +Co & rendezvous ryhmän esitys Kiasma-teatterissa 3.5.2024

Konsepti, koreografia ja ohjaus: Liisa Pentti

Äänisuunnittelu: Jouni Tauriainen

Valosuunnittelu: Ina Niemelä

Pukusuunnittelu: Siru Kosonen

Valokuvaus: Pirje Mykkänen

Video: Marguerite Duras

Tanssijat: Hanna Ahti, Anna Maria Häkkinen, Anna Mustonen, Maija Mustonen, Anna Torkkel