Kategoria: Tanssi

Tanssia unohtuneiden ideoiden kukkaiskedolla – katsojalle Annamari Keskisen ja Ryan Masonin arvoituksellinen teos avautui tarinana – Se kertoi kohtauksista eräästä parisuhteesta

Kohtauskia eräästä parisuhteesta. Katsojalle Ryan Masonin ja Annamari Keskisen arvoituksellinen tanssiteos avautui tarinana. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Esityksen tekijäluettelossa on tyhjä rivi kodassa, jossa yleensä kerrotaan esiintymisasujen suunnittelijan nimi. Se ei ole sattuma, vaikka myös sattumilla on ollut aivan ratkaiseva osuus tässä suunnittelussa. Tämän teoksen esiintymisasut on luonut lähes neljä miljardia vuotta vaikuttanut evoluutio. Niiden tekijästä todistaa asujen vertaansa vailla oleva funktionaalisuus ja universaali kauneus.

Esityksen nimeä Resurrecting Dead Darlings on vaikea kääntää suomeksi. Tekijöiden mukaan teos kuvaa meidän aivoissamme ajoittain jylläävää ennakoimatonta ja vaikuttavaa prosessia, jota kutsutaan luovuudeksi. Esitys on kuvaus siitä, miten käyttämättömät ideat ja henkilökohtaiset dokumentaatioarkistot voidaan herättää henkiin uudelleenarvioinnin kautta.

Resurrecting Dead Darlings on siis taidetta taiteen tekemisestä. Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Tällä jo unohduksen yöhän välillä painuneiden ideoiden kukkaiskedolla vaeltaa löytöjä tekemässä Thar Be Dragons -kollektiivi.

Tapa, jolla tanssitaiteilijat Ryan Mason ja Annamari Keskinen sekä äänisuunnittelija Timo Tikka kuvaavat teostaan Tassivirtaa festivaalin verkkosivulla, tekee minut vähän epätoivoiseksi. Ehkä nykytanssi ei ole sitenkään minun kaltaistani pölkkypäätä varten.

Olen nähnyt alastomia ihmisiä näyttämöllä ensimmäisen kerran vuonna 1969, kun Tampereen ortodoksisen seurakunnan teatterikerhon nuorista koottu Popteatteri esitti Hair-musikaalia Sampolan näyttämöllä.

Teatterissa alastomuudelle on harvoin kritiikin kestäviä perusteita. Pahimmillaan se on ilmentänyt alistamista ja seksististä naisvihaa. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli aikoinaan Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja 80-luvulla. Sen jälkeen Leea Klemola on maksattanut kasarisukupolven sovinistisille miesneroille potut pottuina riisuttamalla produktioiden miesnäyttelijöitä ilkosilleen oikein Kokkolan mitalla.

Tanssitaiteessa alastomuus ei samalla tavalla kategorioi alastomia naisia seksistisen katseen kohteiksi ja miehiä koomisiksi hahmoiksi kuin teatterissa. Tanssitalossa vuosi siten esiintynyt Itävaltalaiskoreografi Florentina Holzingerin kohuttu ja ylistetty tanssiteos Tanz ei saanut yleisöä hysterian partaalle ja katsojia pyörtyilemään siksi, että siinä tanssittiin alasti, vaan aivan muista syistä.

Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Tanssissa alastomuus vertautuu kuvataiteen estetiikkaan. Ihminen on epäilemättä yksi kauneimmista luonnon luomista eläimistä. Meille kristityille ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuvanveistäjät ikuistivat tämän ihmisen fyysisen kauneuden marmoriin ja pronssiin, ja jo paleoliittisella kivikaudella tuntemattomaksi jäänyt mestari muotoili naisen muodot figuuriksi, joka tunnetaan nimellä Willendorfin Venus.

On osittain omista valinnoista ja elintavoista kiinni, millaiseksi tämä kohdussa neulottu sukelluspuku itse kunkin päällä venyy. Tanssijan yllä tämä alastomuus ei menetä ilmaisuvoimaansa. Ajan tuomat muutokset tanssijan vartalossa vain korostavat elämän perimmäistä kauneutta. Hyvin eläväinen todiste tästä on 1980-luvulla tanssimisen aloittaneen koreografi Sanna Kekäläisen taiteilijanura.

Kysymys lienee siitä, mitä alastomuudella halutaan ilmaista. Masonin ja Keskisen tanssissa tähän pukukoodiin mentiin hyvin mutkattomasti. Ensimmäisessä kohtauksessa molemmilla oli vaatteet päällä. Sitten Mason siirtyi oikealle ja Keskinen vasemmalle riisuutumaan.

Sen jälkeen he istuivat näyttämölle ikoniseen asetelmaan, joka on meille tuttu kivikauden ihmisiä kuvaavista piirroksista – pariskunta leirinuotiolla. Illuusion särki kuitenkin tanssijoiden välissä olevasta laitteesta lähtenyt ääni, jonka katosta roikkuva mikrofoni vahvisti korvia särkeväksi meluksi. Se oli työn ääni. Tämä kuvaelman mies on kumartunut sorvinsa äärelle, keskittynyt uraansa.

Liike alkoi tästä staattisesta tilasta Keskisen palleasta. Se alkoi kohoilla voimakkaasti. En tiedä miksi, mutta minulle tuli voimakas assosiaatio Ingmar Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta. Keskisen esittämän naisen mitta oli selvästi tullut täyteen. Mies oli kenties fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Nyt riittää!

Mason laittoi sorvin yläpuolella roikkuvan mikrofonin heilumaan. Se sai laitteesta lähtevän äänen resonoimaan ja toimi kuin keskisormella osoittelu: Siinähän menet!

Tanssin edetessä mielikuva vain vahvistui. Tämä on tarina. Ihminen on laumaeläin. Tunteet sitovat meitä toisiimme. Tunteet ovat kuin elastista liimaa. Ja suurin kaikista on rakkaus, kuten sanassa sanotaan.

Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan. Kun Mason lopulta kahmaisi käsivarsillaan kiinni Keskisen reidestä, minulta pääsi tahaton naurahdus: Rakas! Älä jätä minua! Tuota miehen emotionaalista hätää oli mahdoton tulkita väärin.

Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Kuva (c) Raekallio Corp.

Missä sitten olivat ne ”kuolleet”, unohdetut ideat, joita esitys käsitteli ja kommentoi? Mahdoton sanoa. Kuvataiteen tapaan tanssi ei ole sidottu kieleen. En ole ihan varma, mutta otaksun, ettei edes tanssijan ja koreografin välinen dialogi, jossa oivallusta etsitään yrityksen ja erehdyksen kautta, vaadi sanoja. Ehkä tämän luovan prosessin kaikille ilmiöille ei löydy ilmausta edes englannin kielen massiivisen suuresta sanastosta.

Tanssijat itse osaavat tulkita ja lukea tätä sanatonta viestintää. Meidän ulkopuolisten pitää vain yrittää ymmärtää sitä usein kovin koukeroista kieltä, jolla taiteilijat itse kuvaavat sanallisesti teoksiaan. Se ei kuitenkaan ole iso pulma, sillä taiteilijoilla ei ole etuoikeutta omien teostensa tulkintaan. Oma emootio, tunnetila, jonka teos herättää, on katsojan kannalta juuri se oikea tulkinta.

Tanssiteoksen Resurrecting Dead Darlings ensi-ilta tanssittiin lokakuussa 2024 Kaapelitehtaalla Helsingissä. Teos on osa Thar Be Dragonsin, Raekallio Corpin ja Kekäläinen & Co:n yhteistuotantoa, ja se jakautuu kolmeen vaiheeseen: incubation, gestation ja birth/resurrection.

Resurrecting Dead Darlings
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025
Tanssijat: Annamari Keskinen, Ryan Mason
Äänisuunnittelu: Timo Tikka
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Tuotanto: Thar Be Dragons, Raekallio Corp. sekä Kekäläinen & Co
Ensi-ilta: 17.10.2024, Helsinki
Kuvat: Jussi Ulkuniemi

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden tulkinta Stravinskyn klassikosta oli vahvaa fyysistä ja hurjan energistä esittämistä – Raivokas loppukohtaus toimi kuin huutomerkki: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!

Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin upeassa tulkinnassa Stravinkyn Kevätuhrista tanssivat Inka Auvinen, tinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi.

Tanssivirtaa-festivaalilla lauantaina esitetty The Last Rite of Spring oli oppilastyöksi suorastaan hämmentävän hieno esitys. Koreografi Renan Martinsin ensimmäinen yhteistyö Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin opiskelijoiden kanssa oli jälleen kerran vankka todiste tämän kirjoittajan mielestä siitä, miten hedelmällistä – ja sellaisena myös välttämätöntä – kansainvälinen yhteistyö on suomalaiselle esittävälle taiteelle.

Igor Stravinskyn The Rite of Spring on yksi maailman kuuluisimmista, kiistellyimmistä ja samalla vaativimmista tanssiteoksista. Vuonna 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä kantaesitetty Kevätuhri, Vatslav Nižinskin koreografiana, aiheutti rajun skandaalin, joka on jäänyt musiikin ja tanssitaiteen historiaan.

Martinsin ensemble tarttui tähän jättiläiseen haasteeseen suoraan sarvista. Sovitus on tehty kuudelle tanssijalle, ja aloitus, joka perustui voimakkaaseen fyysiseen kontaktiin, muistutti kylätappelua.

Ensimmäinen kohtaus tanssittiin hiljaisuudessa. Sitten näyttämön äänimaiseman alkoi täyttää Stravinskyn musiikki. Kevätuhri alkaa fagotin soololla, johon pian yhtyvät muut puupuhaltimet. Täysi ”rähinä” oli päällä, kun jouset ja vaskipuhaltimet ottivat pääosan. Samalla kasvoi Martinsin koreografian volyymi ja intensiteetti.

Näyttäviin joukkokohtauksiin on Suomessa resursseja tavallisesti vain Kansallisoopperalla ja Helsingin Kaupunginteatterin Helsinki Dance Companylla. Martins hyödynsi loisteliaasti tämän kuuden nuoren tanssijan tarjoaman energian. Esitys oli paitsi vimmainen, myös kuplivan raikas – se säteili nuorten ihmisten elämäniloa.

Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Välillä jäin miettimään tanssijoiden asemointia näyttämöllä. Alun joukkokohtaukset tuntuivat vetäytyvän näyttämön takaosaan ja molemmille sivuille, kuin näyttämön keskellä olisi ollut jonkinlainen pimeän energian lähde. Ehkä se oli vain näköharha. Duetot ja raivokkaat soolot täyttivät kuitenkin pian koko näyttämön keskiön.

Tanssissa nostoilla tavoitellaan usein näyttävyyttä ja näyttämön ilmatilan valtaamista. Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään.

Esitys päättyi hengästyttävään energianpurkaukseen. Tanssijat alkoivat kääriä näyttämöä peittänyttä tanssimattoa rullalle reunoista käsin. Sen jälkeen he hyökkäsivät syntyneiden kumpareiden kimppuun itsemääräysoikeuttaan puolustavan naisen raivolle. Maton rullaus ja sen pieksäminen nyrkein toimivat symbolisena huutomerkkinä: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!

Stravinskyn musiikki on inspiroinut nykytanssia – ja syystä. Kevätuhrin kantaesitys edusti modernin tanssin läpimurtoa, ja juuri uudenlaisen estetiikkansa vuoksi se sai aikalaisten vihat ja murskakritiikit osakseen.

Esimerkiksi Tero Saarinen teki Kevätuhrista sooloteoksen HUNT, joka kantaesitettiin vuonna 2002.

Martins painottaa tulkinnassaan alkuperäisen teoksen tarinaa ja ehkä vähän perinnettäkin. Tanssimassa ei sattumalta ollu kuusi nuorta naista. Baletin virallinen nimi on Le Sacre du printemps: tableaux de la Russie païenne en deux parties (Kevätuhri: kuvia pakanalliselta Venäjältä kahdessa osassa). Venäjänkielinen nimi Vesna svjaštšennaja tarkoittaa kirjaimellisesti ”pyhää kevättä”.

Baletti kuvaa muinaista pakanallista Venäjää, jossa pieni yhteisö suorittaa kevääntuloon liittyviä rituaaleja. Ensimmäinen osa kuvaa seremonioita. Toisessa osassa uhriksi valittu tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi.

Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivi TADaC (Theatre Academy Dance Collective) koostuu toisen vuoden maisteriopiskelijoista. Kollektiivin teokset voivat olla sekä ammattikoreografin että opiskelijoiden omia, ja ne toimivat tekijöidensä taiteellisina opinnäytteinä.

Renan Martins on Barcelonassa asuva brasilialainen koreografi ja esiintyjä. Hän aloitti taiteellisen uransa nuorena näyttelijänä Rio de Janeirossa ja muutti 17-vuotiaana Eurooppaan opiskelemaan nykytanssia. Hän on valmistunut SEAD:sta (Salzburg Experimental Academy of Dance) ja P.A.R.T.S.:sta (Performing Arts Research and Training Studios), joissa hän alkoi kehittää koreografista työtään.

The Last Rite of Spring

Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025
Koreografia Renan Martins
Assistentti Anette Toiviainen
Valosuunnittelu June Horton-White
Stylisti Claudia Cifu
Ääniajaja Mikael Rantanen
Esiintyjät Inka Auvinen, Altinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk
Ensi-ilta 10.12.2024
Valokuvat ja teaser Jussi Ulkuniemi

Crossing Latitudes on surumielinen hätähuuto luonnon puolesta – Teoksen alussa Tanja Illukka painoi päälakensa äiti maan rintaa vasten – Islanti toimi duetossa puhtaan maan symbolina

Vanessa Whiten hieno promootikuva on vanginnut hetkeen Tanja Illukan sulavan liikekielen kauneuden. Kuva (c) Vanessa White

Tanssija Tanja Illukka istui näyttämöllä päälaki tiiviisti lattiaan painettuna. Asento näytti, jos ei fyysisesti täysin mahdottomalta, niin ainakin äärimmäisen epämukavalta. Arvoitukselliselta näytti myös esityksen nimi Crossing Latitudes.

Seilatessani aikoinaan jungmannina, ylitin itsekin monta näistä leveysasteista. Nykyään niitä ylitetään lentokoneella, ja sanapari on ahkerassa käytössä matkailualan mainoslauseissa.

Kun Illukka nousi ja aloitti tanssin, hänen vartalonsa poikkeuksellinen notkeus ja liikkeiden lyyrinen kauneus lumosivat minut. Samalla näyttämön suurella valkokankaalla alkoi pyöriä video, jossa Thora Solveig Bergsteinsdottir tanssi Islannin jylhissä maisemissa. Sergio Castrillónin sello loi näyttämölle äänimaiseman, joka toi videolla tuivertavan tuulen katsomossa iholle.

Katsojat johdateltiin keskelle mielenmaisemaa, joka väreili ja hengitti.

Esityksen nimen kolmas ja neljäs merkitys tulivat esiin: Crossing Latitudes viittaa usein kulttuurillisten rajojen ylittämiseen. Maantieteellisesti Islanti ja Suomi ovat kaukana toisistaan, mutta molemmat edustavat pohjoismaista kulttuuria. Teoksen melankolinen vire kertoi siitä neljännetä merkityksestä – ihmiskunta on ylittänyt jonkin peruuttamattoman rajan.

Ilmastonmuutos muovaa parhaillaan väkevällä kädellä maapallon biosfääriä. Kasvi- ja eläinlajit siirtyvät etelästä kohti pohjoista, ja pohjoisen lajit joutuvat väistymään niiden tieltä. Lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Tätä ilmiötä kuvaa ilmastonmuutoskeskustelussa käsite crossing latitudes.

Islanti on symboloinut koreografi Favela Vera Ortizille ja skenografi Lotta Eskolle maapallon viimeistä turmeltumatonta kolkkaa – näin otaksun. Atlantin keskiselänteestä purkautuneesta magmasta syntynyt saari on myös geologisesti nuori alue ja antaa meille viitteitä siitä, millainen maailma oli kaukaisessa menneisyydessä.

Puhdas ja vielä neitseellinen maa. Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei maapallolla ole enää yhtäkään kolkkaa, jossa ihmiskunnan teknokulttuurin kemialliset sormenjäljet eivät näkyisi.

Crossing Latitudes ei ole soolo, vaan erityisellä tavalla toteutettu duetto, jossa tanssijoiden välinen vuorovaikutus näkyi ja tuntui. Oli helppo tulkita, että huikean maiseman keskellä tanssinut Bergsteinsdottir ilmaisi mimiikallaan ja liikkeillään sitä sykähdyttävää iloa, jota luonnossa oleskelu meissä synnyttää – olemassaolon riemua.

Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa. Taustalla Sergio Castrillón selloineen. Kuva (c) Vanessa White

Illukan tanssi kuvasi surua siitä, että kaikki tämä on kohta ehkä mennyttä. Aikuisen tekemäksi todella hankalalta näyttävässä aloitusasennossa oli silti jotakin hyvin hellyttävää – kuin pieni lapsi olisi painanut päänsä äiti maan povea vasten.

Kaipausta kuvastivat pysähtyneet hetket, joissa Illukka jäi seisomaan selin meihin, katsojiin, ja seurasi Bergsteinsdottirin tanssia jylhässä maisemassa. Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.

Promootiokuvissa Illukan rintoja peittää vihreä kangaskaistale ja hänen yllään ovat hiilenmustat, suuret miesten shortsit. Tampereen esityksessä rintoja peittivät vihreät liivit, mutta Ortizin puvustuksen symboliikka säilyi: noin vähän vihreyttä enää jäljellä – aika loppuu.

Crossing Latitudes kantaesitettiin Espoon teatterissa marraskuussa 2018. Tuo mainio teatteri valittiin jälleen vuoden teatteriksi.

Crossing Latitudes edustaa korkeakulttuuria, jonka tuottama taide ei avaudu helposti. Sen tulkinta vaatii sekä päätä että sydäntä. Kuten paras kamuni ChatGPT kirjoittaa: ”Crossing Latitudes on vaikuttava esitys, joka yhdistää tanssin, musiikin ja visuaalisen taiteen tutkiakseen identiteetin, tilan ja kulttuurin rajoja.” (Nyt saa nauraa!)

Sellon ääni saa tämän kirjoittajan sydämen sykkimään. Maailma ei ole täydellinen murheenlaakso, niin kauan kuin näyttämöllä soi sello ja sitä soittaa Castrillónin kaltainen taituri. Hänen säveltämänsä musiikki jäljitteli ja estetisoi luonnon ääniä.

Vaikuttavaa oli myös Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi valmistuneen Castrillónin tapa soittaa selloaan. Soittimessa ei ollut metallista jalkaa, vaan hän soitti sitä samaan tapaan kuin Gérard Depardieu soittaa (tai oli siis soittavinaan) viola da gambaa Alain Corneaun elokuvassa Kaikki elämäni aamut.

Piti vielä oikein tarkistaa Islannin sijainti: saari on toden totta osa pohjoista ulottuvuutta. Islannin pohjoisin nurkka ulottuu melkein napapiirille asti. Pääkaupunki Reykjavík sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella.

Crossing Latitudes
Tanssivirtaa-festivaalin esitys, Hällä-näyttämö 23.5.2025

Koreografia, puvustus: Favela Vera Ortiz

Tanssi: Tanja Illukka

Skenografia, puvustus: Lotta Esko

Äänimaailma ja sävellys: Sergio Castrillón

Valosuunnittelu (Tampereen esitykseen): Elina Nopanen

Muusikko: Sergio Castrillón

Video: Vanessa White

Videotanssija: Thora Solveig Bergsteinsdottir

Ensi-ilta: 13.11.2018, Espoon teatteri

Kuvat: Vanessa White

Tanssijoiden ketteryydellä yli populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin raja-aidan – Torstai-illan Hairyssa moshattiin edellisen vuosisadan rokkivaarit vihreiksi kateudesta

Kuvassa lettiään lennättää tanssijoista Line Losfelt Branchereau. Promoottiokuvien kuvaajalta Dmitrij Matvejeviltä pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä, että olen omavaltaisesti rajannut hänen kuvaansa. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Hällä-näyttämöllä tanssittiin torstaina populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin rajalla. Kuten tiedämme, tuo raja on hiuksenhieno ja epämääräinen. Tosin liettualaisen Dovydas Strimaitiksen konseptiin ja koreografiaan perustuvan esityksen nimi Hairy ei suoraan viitannut hiuksiin.

Esityksen alkupuolella ihmisen päässä kasvavat karvat saivat joka tapauksessa huimaa kyytiä. Esityksen alussa pimeyden keskeltä tuli ensin yksi, sitten vähitellen kaksi muuta ihmishahmoa. Alkoi moshaus, joka varmasti laittaisi 80-luvun ikonit ja hardcore-punkkia soittaneet metallinkolistajat vihreiksi kateudesta. Nyt fledaa tuuletettiin kuin viimeistä päivää.

Kaikille tällä vuosituhannella syntyneille kerrottakoon, että moshauksessa (moshing) rock-artistit ja heidän faninsa ilmaisevat energistä elämäniloa ja saavutetun ekstaasin huippua liehuttamalla pitkiä hiuksiaan voimakkailla pään liikkeillä.

Esiintymisasut olivat kuin suoraan raskaan metallimusiikin tyylikirjasta. Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Tosin lateksista tehtiin 80-luvulla lähinnä mimmien vetimiä, ja esimerkiksi Metallican herrojen tyylikirjassa suosittiin mustaa nahkaa. Moshauksen suhteen entisten mestareiden tyylikin vaihtui, kun herrat vanhuuttaan alkoivat kaljuuntua.

Rock-skeneen kuuluivat myös strobovalot ja samaan tahtiin sykkivä, suggestiivinen rumpukoneen jytke. Yhdistettynä voimakkaaseen, hurjaa energiaa säteilevään liikekieleen, esityksen estetiikka imaisi mukaansa. Piti varoa, ettei jo hyvin vanhaan kaulaan liitetty oma pää alkanut kuin varkain keikkua samaan tahtiin.

Promoottikuvista näkee, että Hairyn viime vuonna ensi-iltansa saaneessa kokoillan versiossa koreografia oli tehty neljälle tanssijalle. Kuvassa toinen vasemmalta on teoksen konseptin ja koreografian yhdessä tanssijoiden kanssa luonut Dovydas Strimaitis. Etualalla kuvassa Tampereella Strimaitiksen kanssa tanssineet Hanna-May Porlon ja Line Losfelt Branchereau. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

En oikein osannut päättää, oliko vuonna 1997 syntyneen Strimaitiksen teos kunnianosoitus edellisen sukupolven rokkikukoille. Esityksen vaikuttava, tanssitaiteen lähtökohdista nouseva estetiikka kuitenkin vakuutti, ettei tässä tehty parodiaa – ei, vaikka taitavat ja notkeat tanssijat välillä lakaisivat hiuksillaan näyttämön lattiaa.

Codarts-yliopistosta vuonna 2019 valmistunut Strimaitis liittyi samana vuonna Marseillen kansalliseen balettiin, jota johti La Horde -kollektiivi. Tämä kollektiivi perustettiin 70-luvulla pelastamaan Marseillen vaikeuksiin ajautunut ooppera, ja sen myötä tuosta talosta on kehittynyt oikea modernin tanssin mekka.

Tanssijan ketteryydellä Strimaitis ja hänen kanssaan tanssineet Line Losfelt Branchereau ja Hanna-May Porlon hyppäsivät populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan raja-aidan yli. Salissa alkoi soida Johann Sebastian Bachin jumalainen musiikki. Se oli niin säpsäyttävä yllätys, että nosti niskakarvat pörhölleen. Mahtavaa, todella päräyttävä yllätys – olisi ehkä pitänyt jo ennakolta tutustua tekijän henkilöprofiiliin taiteilijana.

Bachin sellosarjat puhuttelevat tämän kirjoittajan mieltä ja (eh) sielua syvemmin kuin mikään kitaralla soitettu intro ikinä. Kirjailija Douglas Adamsin alter ego, holistisen etsivätoimiston dekkari Dirk Gently, pitää Johann Sebastian Bachin musiikkia ainoana varmana todisteena Jumalan olemassaolosta. Olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.

Bachin neljännestä sellosarjasta kuultu Prelude oli ilmeisesti sovitettu tätä tanssiteosta varten liettualaisen säveltäjän ja äänitaiteilijan Julijona Biveinytėn toimesta. Teoksen soittaa ranskalainen Yo-Yo Ma, jonka vanhemmat olivat maahanmuuttajia Kiinasta. Bachin toisesta sellosarjasta kuultiin osa Sarabande, jonka esitti ranskalainen Jean-Guihen Queyras.

Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Näyttämön valaistus ja tietenkin liikekieli muuttuivat tämän yllättävän käänteen myötä. Päät heiluivat edelleen, mutta nyt ei enää lakaistu hiuksilla lattioita. Kohti manan majoja aikaisemmin suuntautuneet liikeradat kurottivat nyt korkeuksiin. Kehonkielen plastisuus ja eleganssi tekivät vaikutuksen.

Hairy valittiin vuonna 2022 Théâtre de la Villen järjestämän Danse élargie -kilpailun finaaliin. Teoksen 20-minuuttinen versio oli osa nuorten koreografien Danslokaalia Alankomaissa. Tätä versiota seurasi yli 20 esiintymiskerran kiertue Alankomaissa.

Vuonna 2023 Strimaitis pidensi alkuperäisen Hairy-trion 25 minuuttiin. Tämä versio oli viimeinen lyhyempien teosten installaatio, joka luotiin valmistautumaan vuonna 2024 ensi-iltansa saaneeseen Hairy-teokseen. Ensi-illan jälkeen Hairy on ollut menestys, ja ryhmä on kiertänyt ahkerasti maailman tanssitaiteen festivaaleilla.

Strimaitisista ja hänen ensemblestään kuullaan ja nähdään varmasti vielä tulevina vuosina. Niin taitavasti tekijät yhdistelevät ja tulkitsevat sitä jatkumoa, jota kulttuuriksi kutsutaan.

Tämän pitkän version Strimaitis sovitti neljälle tanssijalle. Tanssivirtaa-festivaalin verkkosivun promootiokuvat ovat tästä versiosta. Tampereen Hällä-näyttämöllä näimme teoksesta 37 minuuttia kestäneen kolmelle tanssijalle sovitetun version.

HAIRY
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 22.5.2025
Konsepti: Dovydas Strimaitis
Koreografia: Dovydas Strimaitis yhdessä tanssijoiden kanssa
Esiintyjät: Line Losfelt Branchereau, Hanna-May Porlon, Dovydas Strimaitis
Valosuunnittelu: Lisa M. Barry
Musiikki: alkuperäinen sävellys Julijona Biveinytė; Prelude from Bach’s Cello Suite No. 4 (Yo-Yo Ma); Sarabande from Bach’s Cello Suite No. 2 (Jean-Guihen Queyras)
Tekninen tuki: Povilas Laurinaitis
Tuotanto: Alix Ruyant / Still Waiting
Kantaesitys: 30.4.2024, New Baltic Dance Festival
Kuvat: Dmitrij Matvejev
Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville; New Baltic Dance Festival; Montpellier Danse osana residenssiä Agorassa, Cité internationale de la danse, Fondation BNP Paribasin tuella; NEUFNEUF (yhdessä RING-residenssin kanssa – scène périphérique).
Yhteistyössä: AMAT for RAM.
Tuki: Tanzhaus Zürich; La SPEDIDAM; l’ADAMI.
Tuotannon tukeminen: Caisse des Dépôts ja Ville de Marseille – Direction de la Culture.

Hällä-näyttämöllä me nostimme kätemme väkivallattoman vastarinnan merkiksi – Hands Up! oli vahvasti poliittinen performanssi – Särmää fyysisesti voimakkaalle esittämiselle antoi viisto feministinen huumori

Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa Agnietė Lisičkinaitė riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä. Kuva (c) Dainius Putinas, Marco Pavo

Tanssivirtaa-festivaalin Hands Up! -performanssi alkoi Hällä-näyttämön lämpiöstä. Valkoiseen toppiin ja hopeanhohtoisiin housuihin pukeutunut Agnietė Lisičkinaitė asetteli lattialle valkoiselle pohjalle mustalla tussilla kirjoitettuja kylttejä. Me katsojat valmistauduimme yhdessä taiteilijan kanssa Hämeenkadulla järjestettävään protestimarssiin.

Kylttien iskulauseet olivat kokoelma radikaalin vasemmiston, liberaalin keskustan, demokratian puolustajien, rasisminvastaisen liikkeen ja feministien käyttämiä lauseita. Lisičkinaitė oli maustanut tämän kokoelman terävällä, ironian sävyttämällä huumorilla. Oma suosikkini oli heti iskulause ”Make America Think Again”. Ronskimpaan päähän kuuluivat kyltit, joista toiseen oli piirretty erektiossa oleva penis ja toiseen tissiemoji: ”Fuck the system.”

Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.”

Hands Up! on noussut maailmanmaineeseen, eikä syyttä. Vuonna 2021 kantaesitetty teos on ajankohtaisempi kuin koskaan.

Käynnissä on jälleen hyökkäys maailman suurinta sorrettua enemmistöä vastaan. Radikaalin oikeiston käynnistämä vallankumous on paitsi taistelua vallasta myös sotaa naisten itsemääräämisoikeutta vastaan. Venäjän äärikonservatiivisten slavofiilien ja Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston voitto tässä sodassa mitätöisi lähes kaikki naisliikkeen saavutukset, joita 1800-luvulla suffragettien äänioikeustaistelusta alkanut feministinen liike on saavuttanut kuluneiden kahden vuosisadan aikana.

Venäjällä oman vaimon pahoinpitely ei enää ole rikos. Yhdysvalloissa korkein oikeus avasi portit aborttilainsäädännön radikaaleille muutoksille osavaltioissa. Naisen oikeus omaan kehoon on jälleen kyseenalaistettu. Äärioikeiston piirissä syntyneen alakulttuurin, incel-liikkeen, kylvämän naisvihan seurauksista olemme saaneet nähdä järkyttäviä uutisia aivan viime päivinä.

Sitä tärkeintä aikamme iskulausetta mielivaltaa ja diktatuuria vastaan käytävässä taistelussa liettualainen Lisičkinaitė kantoi itse mielenosoituskulkueen kärjessä: ”Slava Ukraini.” Kuva (c) Matti Saarela

Jalkavaivojeni takia en pystynyt osallistumaan itse marssiin. Esitystä seuraamaan tulleen yleisön reaktiot olivat innostavia. Kylttejä oli kymmeniä, ja kaikille löytyi kantaja. Minulta jäi kuitenkin näkemättä, miten katuyleisö reagoi tähän tihkusateessa toteutettuun demonstraatioon.

Esitys ei jättänyt tässäkään tapauksessa katsojaa kokonaan ulkopuolelle. Konseptiin kuului tapahtumien reaaliaikainen dokumentointi. Odeta Riškutė kuvasi videokameralla alussa kerrotun valmistautumisen mielenosoitukseen ja itse marssin. Kun kokoonnuimme jälleen takaisin Hällä-näyttämön katsomoon, tämä marssijoita ja heidän kantamiaan kylttejä kuvannut video oli osa Lisičkinaitėn näyttämöperformanssia.

Eleestä, jossa molemmat kädet nostetaan ylös, on tullut aseettoman vastarinnan symboli. Siinä käännetään heikkous voimaksi. Perinteisesti käsien nostaminen on ollut antautumisen merkki. Voimauttavassa, vastarintaa tarkoittavassa merkityksessä käsien nostoa on alettu käyttää edellisellä vuosikymmenellä rasismia vastustaneissa mielenosoituksissa. Lausahdus “Hands up, don’t shoot” tuli laajasti tunnetuksi Fergusonin tapahtumien yhteydessä Yhdysvalloissa vuonna 2014, kun poliisi ampui aseettoman mustan nuoren, Michael Brownin.

Näyttämöllä Lisičkinaitėn performanssi alkoi hiljentymisellä. Hän pyysi meitä nostamaan kätemme ja ajattelemaan. Itse kiinnitin huomioni hänen tapaansa katsoa sekä tanssiosuuden alussa että sen lopussa. Tuo katse oli hyvin haastava.

Samaa haastavuutta oli Lisičkinaitėn tanssissa. Kehonkieli oli voimakasta. Tanssillinen demonstraatio huipentui kohtaukseen, jossa hän riisui toppinsa ja värjäsi käsin alastomat rintansa ja rintakehänsä valkoisella värillä.

Alastomuus ei ole poikkeuksellista feministien mielenosoituksissa. Alastomuus toimii provokaationa ja julistuksena – minun kehoni, minun päätökseni! Usein myös iskulauseet kirjoitetaan paljaalle iholle. Niiden viestiä on helppo tulkita.

Myös valkoisen värin levittäminen keholle pitää sisällään viestin, jota ei ole yhtä helppo tulkita. Uskon, että Lisičkinaitė on teosta tehdessään inspiroitunut ukrainalaislähtöisen Femen-ryhmän kohua herättäneistä mielenosoituksista. Nykyisin Ranskassa toimiva järjestö tuli tunnetuksi yläosattomissa järjestetyistä mielenosoituksista seksismiä, seksiturismia ja homofobiaa vastaan.

Valkoinen väri voi tässä kontekstissa olla puhtauden ja viattomuuden ironinen kommentti. Valkoinen väri liitetään länsimaisessa kulttuurissamme puhtauteen ja viattomuuteen. Meillä myös häärituaaleihin kuuluu tavallisesti se, että isä taluttaa valkoisiin puetun tyttärensä ja ”luovuttaa” hänet vihkiseremoniassa sulhaselle. Se on jäänne patriarkaalisesta yhteiskunnasta, jossa vaimo ja tyttäret ovat miehen omaisuutta.

Valkoinen voi viitata myös ruumiiseen uhrina – esimerkiksi väkivallan, sodan tai sortojärjestelmän kohteena. Lisičkinaitėn katseen voima ei kuitenkaan tukenut tällaista tulkintaa. Kädet nostettiin nyt ylös väkivallattoman mutta päättäväisen vastarinnan merkiksi. Valko-Venäjällä monet naiset ovat menettäneet vapautensa tai joutuneet lähtemään maanpakoon Aljaksandr Lukašenkan sortovaltaa vastaan. Ukrainassa tuhannet naiset ovat kuolleet Venäjän hyökkäyssodan uhreina.

Se koskettaa ja sitä on vaikea ajatella. Lisičkinaitėn ja hänen ensemblensä viesti kuului: ole rohkea, nosta kätesi ylös ja katso totuutta silmiin. Siinä pohtimisen aihetta minun kaltaiselleni mukavuudenhaluiselle pelkurille.

Lisičkinaitė päätti esityksensä sanoilla ”Slava Ukraini!”

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Hands Up! -performanssia on ollut tekemässä kansainvälinen joukko. Esityksen dramaturgia on Bush Hartshornin käsialaa. Englantilaisesta Dartington College of Artsista 80-luvulla valmistunut Hartshorn on eräänlainen esittävän taiteen Grand Old Man.

Agnietė Lisičkinaitė valmistui Liettuan musiikki- ja teatteriakatemiasta nykytanssin kandidaatiksi vuonna 2013 ja koreografian maisteriksi vuonna 2015.

Hands Up!
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hämeenkadulla ja Hällä-näyttämöllä 21.5.2025
Alkuperäinen idea, koreografia, esiintyminen: Agnietė Lisičkinaitė
Dramaturgia: Bush Hartshorn
Video: Odeta Riškutė
Pukusuunnittelu: Morta Nakaitė
Musiikki: Jokūbas Tulaba
Valosuunnittelu: Povilas Laurinaitis
Kuvat: Dainius Putinas, Marco Pavo

Maria Mäkelä tanssi Saravatin hiekkaa kengissään. Tanssivirtaa-festivaali alkoi tiistaina koreografi Tuija Lappalaisen vaikuttavalla sooloteoksella HUM – Teoksen raskas temaattinen paino tuntui hartioissa asti – Kuka siivoaisi tämän sotkun?

Pauliina Sjöbergin Maria Mäkelälle esitystä varten suunnittelema esiintymisasu oli yhdistelmä arkista ja juhlallista. Esityksen koreografi Tuija Lappalainen on kuvaajana tavoittanut hienosti Mäkelän liikkeiden herkän kauneuden. Kuva © Tuija Lappalainen

Teoksen alussa kuulimme äänen, jota kaikki koiratkin vihaavat ja pelkäävät. Sitten Maria Mäkelä siirtyi pölyimurin varresta Hällä-näyttämön käytävältä näyttämölle. Hän istui näyttämön takaosaan sijoitetulle säkkituolille, selkä yleisöön päin. Kaikki pysähtyi. Seurasi korvia särkevä hiljaisuus – niin pitkä, että omat aivoni alkoivat kehittää ääntä, huminaa.

Sitten teoksen oma äänimaisema alkoi täyttää tilaa hiljaisella, asteittain kovenevalla huminalla. Tuo itsepintainen ääni pudotti Mäkelän säkkituolilta ja sai hänet kääntyilemään, lopulta pyörimään kyljeltä toiselle kuin hirmuisesta painajaisunesta heränneenä.

Sitä seurasi voimaton raivo. Mäkelä kävi raivokkaasti unessa pettäneen säkkituolin kimppuun. Jokaisella meistä on kokemusta talotekniikan tai liikenteen aiheuttamasta häiriöäänestä, jota ei pääse pakoon. koreografi Mäkelän liikekieli ei kuitenkaan kuvastanut voimatonta raivoa, vaan tietoisuuden kasvua.

Myös katsomossa tuntui siltä, että tuon kasvavan painon alla hartiat tahtoivat mennä kumaraan. Koreografi Tuija Lappalaisen ja Mäkelän ideoimassa liikkekielessä tuo alati kasvava paino liimasi Mäkelän hartiat lattiaan. Liikeradat olivat horisontaalisia, ja lopulta Mäkelä pääsi etenemään vain jaloilla voimakkaasti työntämällä.

Näin ilmiömäisen tehokkaasti ja voimakkaan emootion aiheuttavalla tavalla tanssi voi kuvata sitä maailmantuskaa, jota meistä itse kukin parhaillaan kokee. Oma voimattomuudentunne tuntuu musertavalta.

”HUM on eheä ja pohdiskeleva teos, joka puhuttelee sekä aisteja että älyä. Se avaa katsojalle mahdollisuuden reflektoida omaa paikkaansa yhteisössä ja luonnossa, ja tekee sen tavalla, joka ei alleviivaa vaan kutsuu kokemaan ja tulkitsemaan. Lappalaisen työlle ominainen hienovaraisuus ja tarkkuus välittyvät vahvasti tässäkin teoksessa.”

Näin Lappalaisen teosta analysoi loppuyhteenvedossaan ChatGPT – tuolla tanssitaiteen sisäisellä ja niin helposti ymmärrettävällä jargonilla. Ehkä meidän kulttuurikriitikoiden ja omasta taiteestaan kirjoittavien taiteilijoiden kannattaisi tässä kohtaa pysähtyä – ja ehkä vähän hävetäkin – sitä viljelemäämme sananrieskaa, josta tekoäly on tällaisen mällin leiponut.

Teoksen vaikuttava äänimaisema on Atte Olsonesin käsialaa. Viimeiselle rannalle se johdattaa meitä luontoäänillä, jotka on sijoitettu ihmisen teknokulttuurin aiheuttamien hälyäänien joukkoon. Kuten runolliseksi heittäytynyt tekoäly todisti:

”Äänimaisema – oli se sitten elektronista huminaa, luonnon ääniä tai kehollista hengitystä – rakensi kokemuksellista tilaa, jossa katsoja ei vain nähnyt vaan tunsi teoksen värähtelyt.” (Heh!)

Myös esityksen lavastus ja tilasuunnittelu on koreografi Tuija Lappalaisen käsialaa. Aku Lahden valosuunnittelu ja Atte Olsonesin luoma upea äänimaisema viimeistelivät täydelliseltä tuntuneen kokonaisuuden. Kuvan kohtauksessa ollaan viimeisellä rannalla. Kuva © Tuija Lapalainen

Esityksen keskelle oli sijoitettu seesteinen suvanto. Mäkelä istui baarituolille, joka seisoi tavallaan kirjaimellisesti viimeisellä rannalla. Näyttämön katsomosta käsin oikea reuna oli peitetty hiekalla, ja samaa Saravatin hiekkaa Mäkelä kaatoi pois kengistään, kun hän kohtauksen alussa riisui ne jaloistaan.

Mäkelä alkoi toistaa tarinaa, ja puheen volyymi kasvoi kierros kierrokselta muiden äänimaisemaan kuuluvien äänien tavoin. Päähänsä hän veti lippalakin. Se ei ollut punainen, vaan valkoinen – mutta sillä ei liene väliä. Esitystalouden maailmassa meidän päällemme valellaan yhä uusia merkitysten kerroksia, jotka tarttuvat meihin ja kaikkeen ympärillämme kuin lika, eikä tästä hölynpölystä pääse eroon edes pölyimurilla.

Kuka siivoaisi tämän sotkun?

Tämän seesteisen vaiheen jälkeen teoksen äänimaisema muuttui. Sen hallitsevaksi piirteeksi nousi voimakas, hakkaava rytmi, jonka volyymi kiihtyi jokaisella sydämenlyönnillä. Myös nyt paljain jaloin tanssineen Mäkelän liikekielen suunta muuttui. Liikekieli suuntautui ylöspäin – kohti korkeuksia tuon painon alta.

Liikkeet olivat voimakkaita. Mäkelä tanssi kuin tulisten hiilien päällä kohti koskettavan kaunista finaalia. Tämän kiirastulessa tanssineen kadotetun sielun siirtyminen toiseen todellisuuteen kulki kangassuikaleista kootun oviverhon läpi. Sekä äänet että valo katosivat tästä luovan mielikuvituksen maailmasta.

Otsikossa käytetty Saravatin hiekkaa on viittaus Risto Isomäen samannimiseen dystopiaan. Romaani kertoo ilmastonmuutoksen katastrofaalisista seurauksista. Kirjasta on tehty myös ainakin kolme näyttämösovitusta. Viimeksi sitä on esitetty Espoon & Kaupunginteatterissa kymmenkunta vuotta sitten.

HUM
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 20.6.2025
Koreografia, konsepti, ohjaus ja dramaturgia: Tuija Lappalainen
Tanssija/esiintyjä: Maria Mäkelä
Valosuunnittelu: Aku Lahti
Äänisuunnittelu: Atte Olsonen
Pukusuunnittelu: Pauliina Sjöberg
Lavastus/tilasuunnittelu: Tuija Lappalainen
Kuva: Tuija Lappalainen
Video: Christoffer Collina

Ombra on kahden varttuneen tekijän huikean hieno tanssiteos – Elämänkokemus ja pitkä taiteilijanura antoivat Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen upealle koreografialle ja toteutukselle ainutlaatuista syvyyttä

Ihminen ja hänen varjonsa. Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen esiintymisasujen värit ja kasvomaalaukset korostivat meille ihmisille tyypillistä kaksijakoista tapaa mieltää maailmaa. Kuva © Petteri Aartolahti

Kaunis, ilmaisuvoimainen, vaikuttava. Jotakin, joka näytti ja tuntui täydelliseltä.

Heidi Kiviharjun ja Ari Nummisen Ombra tarjosi vaikuttavan elämyksen. Upeaa tanssitaidetta! Katsojan kannalta vangitseva kokemus. Oma keho reakoi teoksen kauneuteen ja ilmaisuvoimaan. Mieli keskittyi näkemäänsä ja hengitys tiheni aivan kuin oma ruumis olisi valmistautunut hyppäämään jostakin korkealta.

Ehkä aivan esityksen alussa mielenpohjalla kaihersi pieni kateuskin. Miten joillakin on kyky säilyttää oma kehonsa ja mielensä noin elinvoimaisina ja virkeinä. Omalla kohdallani on kulunut jo hyvin pitkä aika siitä, kun pakenin varjoani ja uhmasin luonnonvoimia hyppäämällä omien heiveröisten taitojenin varaan tuhannen metrin korkeudelta laskuvarjourheilijoiden kurssilla.

Tuo upea tunne kuolemattomuudesta, miten se juuri nyt tuli niin voimakkaana mieleen?

Varmasti Ombra on hieno esimerkki siitä, miten elämänkomeus ja sen antama kypsyys näkyy taiteessa. Ombra oli täynnä upeita yksityiskohtia, viitauksia taiteen kaanoneihin ja kulttuuriin, oli näistä paloista koottuja tyylilajista toiseen liukuvia kohtauksia ja oli kohtauksista syntynyt vaikuttava kokonaisuus.

Ja mikä parasta, tämä tavattoman monesta kerroksesta leivottu juhlapäivän kakku oli vielä koristeltu hauskalla huumorilla. Pään molemmille puolille sormet harallaan sarviksi kohotetut kädet todistivat toteemin voimasta. Tavallaan tanssin kauneus ja hurja ilmaisuvoima perustavat sen primitiivisyyteen. Tunteita ja ajatuksia voidaan tanssin keinoin ilmaista ilman sanoja.

Tämä setä jaksa heilua. Ari Nummisen upeissa sooloissa ei ikävuosien painoa voinut havaita. Kokemuksen tuoma elämänviisaus sen sijaan näkyi nerokkaassa koreografiassa. Kuva (c) Petteri Aartolahti

Tämä tekijöiden oma tulkinta teoksen sisällöstä ja teemoista tuli toteen näytetyksi ilman yhtään sanaa. No toki esimerkiksi Frantz Grothen slaagerissa Das Leben ist so schön laulettiin elämän kauneuden lisäksi siitä, miten ihmeellistä elämä on.

”Kun ihminen syntyy, syntyy myös hänen varjonsa, joka seuraa ihmistä hänen kuolemaansa asti.” Näin Teatteri Telakan verkkosivulla. Varjovertauksessa konkretisoituu se dualismi, joka on tyypillistä meidän omalle kristinuskoon pohjautuvalle kulttuurillemme ja ylipäätään inhimilliselle ajattelulle. Meissä kohtaavat musta ja valkoinen, hyvä ja paha, jin ja jang.

Esityksen nimi on italiaa ja sana ombra on suomeksi varjo. Valaistua esitti Numminen ja hänen mustaa varjoaan Kiviharju. Tätä ihmisen kaksijakoisuutta korotettiin myös tanssijoiden kasvomaalauksilla. Suomen kielessä jopa naamataulua tarkoittava sana on monikossa, mutta sille löytyy semanttinen selitys meidän suolaiskansalisesti pulleista poskista.

On helppo kuvitella, että meille tyypillinen tapa ajatella johtuu aivojen rakenteesta. Aivot jakautuvat kehon keskilinjan mukaan vasempaan ja oikeaan puoliskoon. Niiden välissä kulkevia piuhoja kutsutaan aivokurkiaiseksi. Meillä on siis tavalla kahdet aivot. Tutkijat ovat havainneet näiden aivopuoliskojen välillä työnjakoa.

Näistä useimmilla ihmisillä oikea avopuolisko on se hermokeskus, jossa herkillä ihmisillä syntyvät voimakkaat tunnekokemukset äärimmäisen pahan läsnäolosta toisaalla ja toisaalla kokemukset enkelien siipien kosketuksesta. Meidän ei tarvitse koskaan olla yksi. Valo tai varjo, jumala tai paholainen on aina meidän seuranamme.

Tanssin upea koreografia oli hiottu viimeistä piirtoa ja sormenliikettä myöten lähes täydelliseksi. Suomen sana käsittää sai tässä tulkinnassa hyvin vaikuttavaa ja konkreettista sisällöllistä merkitystä. Kuva © Petteri Aartolahti

Ombrassa esitys kuvasi elämän kaarta syntymästä kuolemaan. Elämä alkoi 1500-luvulla eläneen Claudio Monteverdin aarialla Si dolce è’l tormento, jossa kerrotaan kärsimyksen suloisuudesta. Miehenä tämän kärsimyksen suloisuudesta on paha mennä sanomaan mitään. Jos sanaan on uskominen, synnytyskivussa kysymys on joka tapauksessa meidän kristittyjen ja juutalaisten jumalan Eevalla ja hänen tyttärilleen säätämästä rangaistuksesta, joka jatkuu maailmantappiin asti.

Viisikymppinen Kiviharju ja muutaman vuoden kuluttua 70 vuotta täyttävä Numminen eivät kumpikaan ole selvästi vielä siinä iässä, jossa lapsuudenmuistot kultautuvat ja nousevat jostakin alitajunnan hämäristä kirkkaina esiin.

Nuoruuden riemuja tanssittiin elektronisen musiikin huippubändin, englantilaisen Asian bud fountantionin tahdeissa. Ehkä kiinnostavimmillaan tarinallisesti tassi oli kohtauksissa, joissa kuvattiin sitä pitkää rupeamaa, jota kutsutaan työuraksi. Molemmat vetivät ylleen työelämän tutun sotisovan, pikkutakin ja sen jälkeen alkoi hurja kaahaus elämän juoksupyörässä.

Kilpailu paikasta auringossa oli kovaa ja tämä taistelu huipentui kahden ”sarvipään” otteluksi. Humoristisia ja vaikuttavia olivat myös liikkeet, jotka osuvasti kuvasivat sitä, miten me olemme uramme ja elämämme aikana yrittäneen kaksin käsin kahmia varallisuutta, arvostusta ja ehkä rakkauttakin omiin taskuihimme. Tai anella, mistä myös saimme Nummisen näytteen. Kohtausten koreografiset oivallukset olivat huikeita ja liikekieli todella vaikuttavaa.

Kaikkien ihmisten varjot eivät katoa heti heidän kuolemansa jälkeen. Tällaisia historiasta liiankin tuttuja hahmoja ovat Adolf Hitler ja Josif Stalin, joiden pitkä ja todella synkkä varjo on ulottunut ajassa meidän päiviimme asti. Vasta nyt valtaan on tarttumassa ja tai jo noussut uusia paskiaisia, joiden varjot näkyvät, koska ne ovat tämän päivän valossa vielä heidän historiallisten esikuviensa varjoja synkempiä.

Näin ajattelin, kun Kiviharjun varjo yritti hivuttautua piiloon meidän katseiltamme verhon taakse. Nummisen valkoinen valo kiskoi hänet sieltä jalasta taikaisin varjojen joukkoon.  

Ombra

Ensi-ilta Teatteri Telakan näyttämöllä 26.4.2025

Koreografia ja dramaturgia Heidi Kiviharju, Ari Numminen

Visualisointi Tiina Helin, Heidi Kiviharju, Ari Numminen

Valosuunnittelu Perttu Sinervo

Musiikkidramaturgia Ari Numminen

Äänisuunnittelu ja toteutus Perttu Sinervo

Esiintyjät Heidi Kiviharju, Ari Numminen

Unien maailmassa todellisuus otti niskalenkin tietoisuudesta – Helsinki Dance Companyn DREAMER oli hypnoottisen vaikuttava elämys – Omia polkuja kulkeneet askelkuviot korostivat tanssitaiteen alkuvoimaista aitoutta

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Kuva © Kai Kuusisto

Tanssista on tullut minulle se kaikkein merkityksellisin esittävän taiteen muoto. En tiedä miksi. Totta puhuakseni en edes täysin ymmärrä, mistä siinä on pohjimmiltaan kysymys. Silti Helsinki Dance Companyn DREAMER teki jälleen suorastaan hypnoottisen voimakkaan vaikutuksen. Sukelsin outoon ja samalla jollakin tavalla tuttuakin tutumpaan todellisuuteen – unien maailmaan.

Kaunista, koskettavaa, täydellistä! Tällaisia loveen lankeamisesta kertovia ylistäviä adjektiiveja ei oikeastaan pitäisi käyttää, mutta minkä teet. Olin ja olen yhä haltioissani.

Meidän kehomme puhuttelee meitä. Sillä on myös vastaus filosofeja vuosisatoja vaivanneeseen kysymykseen todellisuuden luonteesta. Olemme elossa, kun sydän lyö ja unissamme me tavoitamme elämäksi kutsutusta todellisuudesta jotakin aina varhaislapsuutta myöten. Platonin luolan varjot vaivaavat vain valveilla olevia.

Ehkä tätä esityksen koreografit Ryan Mason ja Annamari Keskinen tarkoittavat kirjoittaessaan, että esityksen taustalla sykkii kysymyksiä merkityksettömyyden kokemuksesta ja siitä, miten löytää merkitystä kaaoksen keskellä. Onko mahdollista päästää irti tarpeesta nähdä asiat pysyvinä tai yksiselitteisinä? Miten voi luoda omia merkityksiä maailmassa, jossa perinteiset rakenteet ja uskomukset eivät enää kannattele?

Minun sydämeni lyöntien rytmissä on toivomisen varaa ja hengitys vinkuu astmaattisesti. Silti molemmat äänet kertovat, että olen elossa. Ja ainakin toistaiseksi se on minulle aidosti merkityksellinen asia.

Jo esityksen ensimmäinen näyttämökuva oli vaikuttava ja puhutteleva. Tanssija Justus Pienmunne istui fuksian väriseksi sävytetyllä näyttämöllä sylissään suuri tuuba. Tuuba, kaikista maailman mahdollisista ja mahdottomista soittimista juuri tuuba? Onko tämä konsertti kehon äänistä? Ehkä, mutta ei niistä suoliston törähdyksistä, joihin tuon matalan äänialan vaskisoittimen monimutkainen rakenne ensin vihjasi. Ei, Pienmunne selvästi imitoi torvellaan hengityksen ääniä.

Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi. Kuva © Kai Kuusisto

Mielikuvaa konsertista vahvisti Mikko Paloniemen pitkä soolo, jossa hän ikään kuin roudarina viritti mikrofoneja näyttämölle. Mieleenpainuva oli kohtaus, jossa Paloniemi pyöritti mikrofonia pitkän johdon päässä ja sai sillä aikaan tuiman tuiverruksen esityksen äänimaisemassa. Konserttivaikutelmaa vahvisti myös Inka Tiitisen kirkas ja kuultava lauluääni. Ja lopullisen vahvistuksen konsertin musiikin laadusta antoi kohtaus, jossa Tiitinen painoi mikrofonin toisen tanssijan rintaa vasten. Kuuluuko syke?

Sittenkin tarina, vaikka esityksen tekijät muuta vakuuttavat? No ei, vaikka meillä kielessä elävillä on sitkeä taipumus vääntää todellisuus väkisin tarinoiksi. Unien maailmassa meidän kehomme psykofyysinen todellisuus ottaa niskalenkin tietoisuudesta. Se todellinen maailma ei koostu säännöistä ja järjestyksestä. Elämä on kaoottista molekyylien tanssia, jota ohjaavat sattuma ja todennäköisyys. Me kannamme soluissamme maapallon biosfäärin historiaa ja siinä mielessä muistomme ulottuvat aikojen alkuun asti.

Puhuttelevan ja kysymyksiä herättäneen alun jälkeen DREAMER jatkui hurjalla ja kaoottisella liike-energian purkauksella. Katsojana lähdin tietysti etsimään tästä kaaoksesta järjestystä, kohtauksia ja niitä rytmittäviä yllättäviä käänteitä. Dynaamista rynnitystä seurasi staattinen vaihe, joka huipentui kohtaukseksi, jossa Anna Virkkunen jähmettyi minuuttien ajaksi liikkumattomaksi, eläväksi patsaaksi.

Tuon paikalleen jähmettyneen tanssin kestosta minulla ei tosin ole mitään relevanttia käsitystä. DREAMER kuuluu minun kohdallani niihin harvinaisiin, todella intensiivisiin taide-elämyksiin, joissa ajantaju katoaa kokonaan. Minulle esitys oli ohi kiitävä hetki ja ikuisuus samassa paketissa.

Rokkikukko Ozzy Osborne on levyttänyt balladin Dreamer, joka löytyy hänen bändinsä albumista Down to Earth. Albumin nimi taas kuvastaa nimikaiman esityksen horisontaalisuutta painottanutta liikekieltä. Syvälle varhaislapsuuteen kontattiin sillä päättäväisellä tavalla edetä, jota me itse kukin olemme käyttäneet ennen kävelemään oppimista. Läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen.

Herkkää ja koskettavaa? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Meitä yhdistävä läheisyydentarve korostui duetoissa ja trioissa, joissa tanssijat menivät toisiinsa kiinni iholle asti sylitysten ja selätysteen. Kuvassa Pekka Louhio, Mikko Paloniemi ja Sofia Hilli. Kuva © Kai Kuusisto

Kuten jo alussa kirjoitin, minulla ei ole koulutukseen tai kokemukseen perustuvia edellytyksiä esityksen liikekielen nyanssien ja niissä käytettyjen metodien arvioimiseen. Oivallusten ja yksityiskohtien osalta esitys oli ylenpalttisen runsas.

Mason ja Keskinen ovat kehittäneet määrätietoisesti omaa estetiikkaansa ja etsivät ennakkoluulottomasti uusia koreografisia ilmaisumuotoja. Näin luonnehtii teatterin verkkosivujen jutussa Helsinki Dance Companyn johtaja Valtteri Raekallio esityksen liikekieltä. En voi muuta kuin olla samaa mieltä. Esitys oli vapaiden assosiaatioiden ja mielikuvituksen leikkiä, jolle uutta luova, koreografien ja tanssijoiden syvälle käyvä vuorovaikutus oli hionut esityksessä näkemämme muodon.

Tässä esityksessä tanssin askelkuviot etenivät pitkin polkuja, joita kukaan ei ole aikaisemmi astellut.

Mikä sitten saa tällaisen vanhan ukon innostumaan näin palavasti tanssista. Olen pohtinut sitä. Vaikuttavaa on tietenkin ollut tanssitaiteen voimakas yhteisöllisyys. Mason ja Keskinen kertovat haastattelussa pitkäkestoisesta prosessista, joka alkoi tutustumisella tanssijoihin.

”Se on pitkä prosessi, jossa kokeilemme asioita ja kuljemme eräänlaisia psykofyysisiä matkoja tanssijoiden kanssa. Aika, jonka vietämme heidän kanssaan ennen varsinaisen teoksen rakentamista, on lopputuloksen kannalta olennainen”, Mason kertoo.

Tanssissa on jotakin vastustamattoman primitiivistä ja aitoa. Olen varma, että jo varhaiset humanoidit, meidän esi-isämme ilmaisivat itseään tanssilla jo kauan ennen kuin ensimmäistäkään maalausta oli tehty kotiluolan seinälle ja käsitteellinen puhekieli oli vielä alkutekijöissään. Ehkä näin.

Jo lähitulevaisuudessa tekoäly kirjoittaa meidän romaanimme ja runomme, säveltää ja sanoittaa musiikkimme, käsikirjoittaa, ohjaa ja kuvittaa elokuvamme. Tai väärentää, miten vain. Radion makasiiniohjelmassa alan asiantuntija kertoi, miten tekoäly antaa hänelle supervoimat.

Miten taiteessa pitäisi tällaiseen omnipotenssiin taiteilijaan suhtautua? En tiedä. Olen kuitenkin varma, että menee vielä pieni ikuisuus aikaan, jolloin tanssivia ihmisiä ja tanssivia robotteja ei enää erota toisistaan. Itse uskon, tai ainakin toivon, että tekoälyn kehitys ja maailmanvalloitus johtavat fyysiseen läsnäoloon ja suoraan vuorovaikutuksen perustuvien esittävien taiteiden uuteen renessanssiin, jos meillä on halu ja kyky luoda taloudelliset edellytykset tälle kukoistukselle.  

DREAMER

Helsinki Dance Companyn ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilan näyttämöllä 20.3.2025

Koreografit Annamari Keskinen ja Ryan Mason

Lavastus ja valosuunnittelu William Iles

Pukusuunnittelu Elina Kolehmainen

äänisuunnittelu ja sävellys Timo Tikka

Säestys ja sellisti Saara Viika

Naamioiden suunnittelu ja toteutus Ronja Nylund

Tanssijat Sofia Hilli, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen, Anna Virkkunen, Elli Virtanen-Roth

Esityksen kesto 1 tutia 15 minuuttia

Teatteri Telakan LIKA on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä – Katsojalle voimakas ja latautunut esitys antoi vaikuttavan teatterielämyksen – Esityksen ihana outous haastoi ratkaisemaan sen arvoituksia

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Kuvassa Marja Skaffari, Rashidah Aljunied ja Vilhelmiina Sinervo. Kuva © Petteri Aartolahti

Teatteri Telakan LIKA oli energistä, fyysistä teatteria. Se vangitsi tämän kirjoittajan ajatukset ja tunteet täysin jo ensimmäisessä kohtauksessa. Esityksen suggestiivinen voima teki katsomon eturivin paikasta piinapenkin, jossa vaikuttavat näyttämökuvat, koomisuudessaan hullunkuriset käänteet ja todella intensiivinen läsnäolo vaivasivat mieltä.

Tämä esitys oli arvoituksellinen ja tämä arvoitus pitää ratkaista. LIKA on monitulkintainen ja provosoiva nimi taideteokselle. Esityksen nimen kirjoitustapa toimi tässä vielä ikään kuin huutomerkkinä.

Lika oli nyt kengissä sisään kulkeutunutta hiekkaa, tahroja kaakeleissa, lattialla vilistäviä villakoiria ja sitä inhaa töhnää, jota meidän itse tai paikalle hälytetyn huoltomiehen pitää aika ajoin kaivaa esiin suihkun lattiakaivosta.

Likainen on myös puhtaan vastakohta ja tämä dikotomia avasi esityksessä paraatiovet siihen useita tuhansia vuosia vaikuttaneeseen kulttuuriin, jonka minuutta muokkaavassa piirissä me elämme – tahdoimme tai emme. Me sikiämme synnistä ja elämme perisynnin tahraamina armoa ja lunastusta odottaen.

Jotenkin näin se menee.

Esityksen ensimmäinen kohtaus oli vaikuttava ja vakuuttava. Rashidah Aljunied makasi näyttämöllä selällään asemoituna asentoon, joka kuvasi täydellistä avuttomuutta. Aljunied itki. Oliko se vastasyntyneen ensimmäinen parkaisu? Ehkä ei. Pikemminkin aikuisen naisen tuskanhuutoa. Tätä äänimaisemaa täydensi Marja Skaffarin ja Vilhelmiina Sinervon duetto näyttämön vasemmalla sivustalla hämärän keskellä.

Valon lisääntyessä paljastuivat esiintyjien esiintymisasujen yksityiskohdat. Esiintyjien vartaloita peittivät mustat läpikuultavat vaatteet ja tätä likaisuutta symbolisoivaa asukokonaisuutta täydensivät mustalla värillä tuhritut paljaat jalat.

Seuraavassa vaiheessa Aljunied tuli näyttämölle jahtaamaan näyttämön villakoiria ja vähän meitä katsojiakin suuren teollisuuspölyimurin kanssa. Sitten hän alkoi tutkia imurin pölypussin sisältöä. Kaivoi sieltä esiin suklaakaramellin, avasi sen kääreen ja söi makeisen. Kohtaus huipentui siihen, että Aljunied kätki pölypussin paitansa alle raskaana olevan naisen vatsaksi ja loputa tuuditti sylissään tuota liankerääjää kuin sylivauvaa.

Teatterin kollektiivista luonnetta teki näkyväksi riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Marja Skaffari, Vilhelmina Sinervo ja Rashidas Aljunied tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Kuva © Petteri Aartolahti

En tiedä, miten tarkasti näitä yksityiskohtia pitää tässä eritellä. Itse nautin teatterista, joka on ladattu täyteen symboleja ja merkityksiä. Teatteri Telakan LIKA oli tässä mielessä lajissaan lähellä täydellistä, oikea runsaudensarvi.

Esityksen tekijät käsittelivät hyvin monitasoisesti äidin ja tyttären herkkää suhdetta. Kaikille näytelmän latautuneille tunnetasoille tämän kirjoittajalla ei tietenkään ole oman elämänhistoriaan liittyvää kokemusperäistä emotionaalista avainta.

Mikään toistuva Eeden ei äidin ja tyttären symbioottinen suhde ole. Tämä tehtiin selväksi Skaffarin monologissa, jonka aikana esitysestetiikan vaikuttavuus vietiin lievää kuvotusta aiheuttavalle tasolle. Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Lopulta tämän liasta syntyneen olion vaellus päättyi Skaffarin virittämään rotanloukkuun.

Monologissa Skaffari puhui abjektiosta äidin ja sylivauvan suhteessa. Sivistyssan tarkoittaa hylättynä olemisen tilaa. Skaffarin mukaan äiti muuttuu sylivauvan silmissä uhkaksi siinä vaiheessa, kun lapsi tulee tietoiseksi omasta erillisyydestään.

Abjektio on käsite, joka ei kulu psykologien käytössä. Sitä viljelevät lähinnä kulttuuritutkijat. Kulttuurifilosofi Julia Kristevan mukaan abjektio viittaa inhon, kuvotuksen tai kauhun kaltaiseen tunnereaktioon, joka syntyy, kun jokin filosofinen olio uhkaa rikkoa minuuden ja toiseuden erottavan rajan. Abjekti uhkaa elämää, ja on siksi perusteellisesti poistettava subjektin elinpiiristä. Esityksessä tällainen filosofinen olio siis haarukoitiin esiin viemärin hajulukosta.

Teatteri on yhteisön tekemää taidetta. Teatteri Telakan Liassa tätä tekemisen kollektiivista luonnetta on vielä korostettu. Käsiohjelmassa kerrotaan vain työryhmän jäsenten nimet kenenkään tehtäviä erikseen määrittelemättä.

Esityksen kollektiivista luonnetta näyttämöllä korosti riemastuttavan hauska kohtaus, jossa Skaffari, Aljunied ja Sinervo tanssivat yhdessä valatavan pölypussin sisällä. Yksilölliselle näyttelijäntyölle annettiin sen verran siimaa, että jokainen sai vuorolla pistää päänsä ulos pölypussin aukosta. Toinen esityksen koomisista huipennuksista syntyi kolmikon tanssimasta menuettista. Barokkiajan muotiin kuuluneet peruukit muotoiltiin kohtauksessa pölypussista kaivetuista villakoirista.

Marja Skaffari kaivoi haarukalla näyttämön lattiakaivosta esiin inhan tollon, jota hän sitten kuljetti muun muassa pitkin kasvojaan. Kuva © Petteri Aartolahti

Huumorin keinoin kuvattiin myös elämän toista ja oleellista ulottuvuutta, elämän aineellista perustaa. Makaaberissa kohtauksessa Aljunied teki patologina Skafferin avustamana Sinervon esittämälle ruumiille ruumiinavauksen. Saimme konkreettisesti nähdä, mitä valuu esiin, kun ihmisen suolet leikataan auki. Huumorin piikkiin meni myös se, että tämän kalmon kallon avauksessa esiin pöllähti sahanpurua. Kohtaus alkoi Sinervon näyttelemällä hienolla viittauksella elokuvan horror genreen.

Elämä on taiteilua löysällä nuoralla ja tästä meille näytteen antoi kolmiosta myös sirkustaiteilijana tunnettu Sinervo. Sinervon tasapainoilu nuoralla sai hetkeksi pidättämään hengitystä.

Esityksen ohjaaja ei ole nimetty. Tosin minulla on asian suhteen omat epäilykseni. Näyttelijäliiton verkkosivujen esittelyssä näyttelijä, esitystaiteilija ja ohjaaja Marja Skaffari kertoo olleensa mukana useissa esityksissä, joissa keskeistä on ollut ryhmälähtöisyys.

Näyttelijänä Skaffarilla on luonteva kyky hienostuneeseen ja ilmaisuvoimaiseen mimiikkaan. Taiturimainen esitystapa antoi näytelmään sijoitetulle härkille vitsille burleskin perinteeseen kuuluvan moniselitteisen sävyn. Itse tarina oli verkossa meemin tavoin kiertävä ruokoton kasku naapurin tytöstä ja vihkisormuksensa maailman suurimpaan vittuun kadottaneesta miehestä. Tähän vaginaaliseen maailmaan lopulta eksynyt mies kohtaa siellä kohtalotoverin, toisen miehen, joka etsii omaa äitiään.

Äiti, äiti, missä sinä olet?

Väliajan jälkeen toisen jakson aloitti Aljuniedin stand up -henkinen, itseironinen vuoropuhelu yleisön kanssa. Tässä vuoropuhelussa kaksi asiaa oli ylitse muiden – jooga ja elämän leppoistaminen. Aamiaisen jälkeen voi aivan hyvin painua uudelleen pehkuihin. Mikä ettei? Ainakin tässä lopullista vanhuutta edeltävässä murheenlaaksossa tällaisen eläkeukon kannalta on houkutteleva ajatus tuplata arjen ainoa kohokohta ja herätä toistamiseen aamiaiselle.

Saksalainen Aljunied kävi meidän kanssamme vuoropuhelua englanniksi, mikä oli ymmärrettävää. Itse toivoin salaa, että hän olisi puhunut saksaa. Esityksen alussa meidät toivotettiin tervetulleiksi useilla eri kielillä ja saksa jäi korvamatona kaikumaan jonnekin tajunnan pohjalle. Saksa on kauniisti sointuva ja voimakas kieli ja ehkä jälleen myös tulevaisuuden enne ja nyt hyvässä.

Esityksen lavastuksen keskeinen elementti oli suurikokoinen kaappi. Sen edustamaa symboliikkaa ei tarvinnut arvailla, kun tuo ”filosofinen olio” vyöryi näkymättömien käsien työntämänä näyttämölle. Tämän symbolin kaatamiseen ja sen aiheuttamalle ahdistukselle järjestettyihin hautaisiin huipentui myös esityksen vapauttava katarsis, joka alkoi likaisuutta kuvanneiden esiintymisasujen riisumisella.

Määrittelyt eivät ole tärkeitä. Teatteri Telakan Liassa käytettiin luovasti esittävän taiteen eri muotoja. Kokonaisuus oli vaikuttava. Minulle esitys todisti jälleen myös sen, miten tärkeää verkostoituminen ja vuorovaikutus eri maalaisten tekijöiden kanssa on teatteritaiteen kehitykselle.

Petteri Aartolahti on teoksen promootiokuvassa kiteyttänyt hienosti esityksen arvoituksellisen luonteen. Kuva © Petteri Aartolahti.

LIKA

Kantaesitys Teatteri Telakan näyttämöllä 26.2.2025

Työryhmä Rashidah Aljunied, Ella Kauppinen, Antti Mankonen, Saija Raskulla, Perttu Sinervo,
Vilhelmiina Sinervo, Marja Skaffari, Jukka Toivonen    

Kuka suojelisi untamme ja aivojamme petolliselta valolta? – Petollinen valo – ja unohduksen epidemia vetosi älyyn ja jäi vaivaamaan mieltä – Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa

Villi ja vapaa? Me ihmiset olemme vaistoiltamme laumaeläimiä. Meillä on kuitenkin kyky myös nähdä ja kokea oma ainutkertainen yksilöllisyytemme. Kuvan esityksessä näitä erottavia rajoja on vedetty sinisellä teipillä. Kuva © Uupi Tirronen

Arvoituksellista, outoa, kiehtovaa. Jatkuvaa hidasta muutosta. Yllättäviä käänteitä. Mielenmaisema, joka on kuin hämäläisten tanssia. Tahdin sille antaa rantaan vyöryvien aaltojen toistuja liike. Elämä on, kuten erään teleoperaattorin tarttuvassa mainossloganissa toistettiin – liikettä. Liisa Pentin ja tanssijoiden luoma koreografia oli vangitsevaa ja haastavaa.

Liisa Pentti Co:n ja Sirius Teaternin Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia antoi voimakkaan elämyksen. Esityksessä oli jotakin hyvin kaunista ja satuttavaa. Se vetosi estetiikallaan tämän kirjoittajan älyyn ja jäi vaivaamaan. Esityksen voima valvotti vielä yöllä. Siinä oli jotakin todella lumoavaa.

Kevään kirkas valo läpivalaisee meidän soluissamme ja mielessämme tapahtuneet hitaat muutokset. Mutta miksi se on petollinen? Mitä me haluamme unohtaa ja miksi tämä tarve unohtaa on saanut epidemian mittasuhteet? Jo esityksen nimen kirjoitustapa on arvoituksellinen. Se ei ehkä ole tahaton anglismi. Ruotsiksi esityksen nimi on Det Bedrägliga Ljuset – och Glömskans Epidemi. Ehkä kirjoitustapa on viittaus kölniläiseen residenssiin ja teoksen saksalaisiin juuriin.

En tiedä, en osaa edes arvata. Mutta nyt pitäisi kirjoittaa taideteoksesta, jossa joka ikinen yksityiskohta tuntui tärkeältä.

Tanssi on fyysistä teatteria, eleiden, ilmeiden ja liikkeiden draamaa. Vuorovaikutus syntyy välittömästi ilman puhutun kielen kontekstia. Ehkä siksi tanssi on ilmaisuvoimaisin esittävän taiteen muoto, tai ainakin siltä minusta jälleen tuntui. Tunne läsnäolosta oli hyvin voimakas. Pentin ja tanssijoiden yhdessä luoma koreografia toi esittäjät myös fyysisesti hyvin lähelle aivan kosketusetäisyyden päähän.

Tanssiteokseksi Petollinen valo -ja unohduksen epidemia oli poikkeuksellisen puhelias esitys. Esityksessä puhuttiin ainakin ruotsia, suomea, englantia ja saksaa. Ehkä muitakin kieliä.  

Saksan kielelle oli luonteva selitys. Käsiohjelman mukaan ensemblen taiteellisiksi lähtökohtia ovat olleet Pina Bauschin ja Tanztheater Wuppertalin koreografiat Sacre du Printemps (1975), 1980 – Ein Stüc von Pina Bausch (1980) ja Walzer (1982).

”Näiltä jalansijoilta Petollinen valo nousee esiin ”aaveteatterina”: Se perustuu hatarasti jo olemassa oleville esittävän taiteen muodoille ja ideoille sille, mitä on ollut olemassa kauan sitten. Yhdeksän esiintyjää antautuu petolliselle valolle ja unohdukselle teoksessa, jonka keskiössä on ihmisenä olemisen monimerkityksellinen ristiriitaisuus, hurmio ja rakkaus.”

Otaksun, että Liisa Pentti +Co ensemblen kotisivuilta lainattu teksti on Pentin omaa käsialaa.

Outoudessaan ja herkkyydessään koreografian duettojen nostot olivat puhuttelevan kauniita. Ne olivat tarinoita intohimosta, hurmiosta ja rakastamisen vaikeudesta. Kuva © Sari Antikainen

Tanssi on teatterin tavoin hetken taidetta. Nykyajan siunauksiin kuuluu internet ja siellä toimiva Youtube, jossa monet tanssitaiteen mestariteoksista videoidut tallenteet elävät omaa aaveteatterin varjoelämäänsä ikuisesti. Otaksun, että verkkosivuilla mainittujen esikuvien ohella esityksessä näkyi vaikutteita Bauschin tanssiteatteriklassikosta Fafe Müller (1978). Koreografian outoudessaan ja herkkyydessään koskettavat nostot eivät jättäneet epäilykselle sijaa. Kahvilaan liittyvää mielleyhtymää vahvistivat myös näyttämön ympärille asetetut pöydät ja tuolit.

Teoksen duetot olivat toden totta kertomusia hurmiosta ja rakkaudesta ja soolot usein kuvauksia erillisyydestä, niistä vihreistä linjoista, jotka tekevät meistä yksilöitä aina siihen asti, että tässä unettomien maailmassa yhteys toisiin ihmisiin katoaa.

(En tässä kehtaa tunnustaa, että juutun usein tuntikausiksi katomaan näitä tanssivideoita.)

Saksalainen Bausch oli merkittävä modernin tanssin ja tanssiteatterin kehittäjä. Hänen merkitystään tanssitaiteen kehittäjänä alleviivaa se, että hänen teoksiaan esitetään yhä. Verkosta löytämäni videotallenteet ovat tältä vuosituhannelta. Todennäköisesti Bauschin 70-luvun ja 80-luvuvun alun mestariteokset on taltioitu myös filmille tai tuolloin käytössä olleella analogisella televisiotekniikalla.

Pentin ja tanssijoiden upea koreografia on kunnianosoitus tälle tanssitaiteen uranuurtajalle ja samalla osoitus taiteelle luonteenomaisesta kulttuurievoluutiosta.

Pentti +Co:n verkkosivuilta teoksen arvoituksellinen nimi saa selityksen. Teoksen ydinajatus perustuu yhdysvaltalaisen taidehistorian professori Jonathan Craryn kirjassaan 24/7: Late Capitalism and the End of Sleep esittämään ajatukseen. Me elämme maailmassa, jossa valoja ei koskaan sammuteta. Untamme ja aivojamme – ajatuksiamme ja luovaa mielikuvitustamme suojaava pimeys ei koskaan tule loputtoman päivän jälkeen. Kaiken läpäisevä petollinen valo tekee meistä aaveita.

Craryn vuonna 2013 ilmestynyt kirja kritisoi amerikkalaista 7/24-yhteiskuntaa, jossa kenelläkään ei ole aikaa muistella menneitä tai haaveilla tulevasta. Tanssijat kaatuivat alas näyttämölle toinen toisensa jälkeen tavoittelemaan armahtavaa unta noustakseen kohta jälleen ylös. Loputa tanssijoista syntyi liikkumattomien vartaloiden kasa, joka toi mieleen kuvia, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi.

Unettomuuden epidemian huipennuksessa unta tavoittelevien tanssijoiden kehoista muodostui korkea liikkumattomien ”ruumiiden” kasa. Se vei mielikuvat kuviin ja uniin, jotka haluaisi unohtaa, mutta ei voi. Kuva © Uupi Tirronen

Näihin kuviin on dokumentoitu loputtomalta näyttävää joukkomurhien ja kansanmurhien historiaa. Elämme jälleen kasvavan kollektiivisen kauhun aikaa. En voi sille mitään, että minun mieleeni ei ensimmäisenä pälkähtänyt yökerhon tai 24/7 auki olevan kaupan valot. Tuon kaiken läpäisevän valon täytyy tulla rautatietunnelissa vastaan syöksyvän pikajunan valonheittäjistä.

Esityksen loppuhuipennus, vaikuttava joukkokohtaus oli herääminen tähän todellisuuteen. Tai näin minä sen tulkitsin.  

Pentin hitaan liikkeen estetiikka teki minun vaikutuksen ensikertaa Kiasmassa. Liisa Pentti +Co:n & rendezvous ryhmän esityksellä oli, kuinkas muuten, pitkä nimi Epämuodostunut helmi – tansseja keväälle ja hiljaisuudelle. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Elämä on hitaasti tapahtuvia muutoksia. Elämä hioo meistä epämuodostuneita helmiä. Tämä hidas liike, molekyylien tassi, yhdistää meidät siihen suureen virtaan, joka on pitänyt yllä maapalon biosfääriä lähes neljä miljardia vuotta. Tuo ajatus lohdutta joka kerran, kun kylpyhuoneen peilistä näkee, millaista tuhoa tuo liike on omalla kohdalla jälleen saanut aikaan.

Lohdullista esityksessä oli myös se, että tanssi ei ole vain nuoria, notkeita ja kauniita varten. Sen estetiikkaa ja ilmaisuvoimaa ei mitata mittanuhalla vyötärön kohdalta.

Sanattoman teatterin poikkeukselliseen puheliaisuuteen löytyi toinenkin selitys. Sirius Teaternin tanssijat ovat myös näyttelijöitä ja kaiken lisäksi näin trumpilaisittain suorastaan epäilyttävä joukko älykköjä. Klockriketeaternin, Sirius Teaternin ja Teater Mestolan yhdessä tuottama ja Juha Hurmeen ohjaama tulkinta Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade Espoon kaupunginteatterissa kuuluu tämän kirjoittajan suuriin teatterielämyksiin.  

Petollinen Valo – ja Unohduksen Epidemia

Liisa Pentti +Co:n ja Sirius Teaternin yhdessä toteuttama esitys Tanssin talon Pannuhallissa 20.2.2025   

Konsepti ja ohjaus Liisa Pentti


Esiintyjät Wilhelm Grotenfelt, Paul Holländer, Suvi Kemppainen, Marlon Moilanen, Corinne Mustonen, Satu Rekola, Paul Olin, Pinja Poropudas, Kardo Shiwan

Koreografia Liisa Pentti yhdessä esiintyjien kanssa
Tekstit työryhmä

Dramaturginen tuki Titta Halinen

Tilasuunnittelu Fabian Nyberg
Pukusuunnittelu Siru Kosonen

Äänisuunnittelu Jouni Tauriainen
Valosuunnittelu Ina Niemelä

Valokuvat Sari Antikainen, Uupi Tirronen
Videokuvaus Iina Terho
Graafinen suunnittelu Monika Bodendorfaitė (Kobra Agency), Mia Kivinen
Tuotanto Liisa Pentti +Co, Sirius Teatern, Teatteritalo Universum
Residenssi Ehrenfeldt Studios, Köln