Kategoria: Tanssi

Syvällinen ajattelu ja alkuvoimainen ilmaisu lyövät kättä Carl Knif Companyn upeassa tanssiteoksessa

Carl Knif Companyn Matching Steps on vaikuttava taideteos. Teos on ladattu täyteen merkityksiä. Ensi-ilta oli ajatuksia herättävä arvoitus. Siltä minusta Oopperatalon Alminsalin ensi-illassa tuntui. Se oli matka pimeydestä valoon.

*Esitys huipentui kolmeen samanaikaisesti tanssittuun duettoon. Kuvassa etualalla on Saara Töyrylä ja takana Jonna Aaltonen. Kuva © Cata Portin.*

Ensimmäiset askeleet kohti tätä ymmärryksen valoa me otimme, kun muinaiset hominidit nousivat pystyasentoon ja alkoi yrityksen ja erehdyksen kautta kulkenut vaellus evoluution polulla kohti nykyihmistä. Esityksessä tämä elämänlanka, ihmisen tarina, kulki koko näyttämön poikki.

Käsiohjelmassa kerrotaan, että teoksen koreografi Carl Knif jatkaa tässä teoksessa klassisen musiikin ja nykytanssin välisten yhteyksien tutkimista. Koreografia on tehty amerikkalaisen säveltäjän Steve Reichin sävellykseen Clapping Music. Askeleet ja kävely ovat tekijöiden mukaan teoksen koreografisia lähtökohtia. Teoksessa tutkitaan kävelyä eksistentiaalisena tekona – ajatusten alkuperänä. Askeleet määrittelevät kehon musiikin ja liikkeen lähteenä, ajatusten instrumenttina.

Vuonna 1935 syntynyttä Reichiä pidetään yhtenä minimalistisen musiikin pioneereista. Clapping Musicin teema syntyi sävellyksen nimen mukaisesti rytmikkäistä taputuksista. Knif korosti tanssijoineen näiden taputusten olemusta käyttämällä esityksessä rekvisiittana nuottitelinettä ja kapellimestarin tavoin tätä taputtavien käsien orkesteria johtavaa hahmoa sen takana.

Kädet vapautuivat muihin tehtäviin, kun varhaiset esi-isämme siirtyivät pystykävelyyn. Voi hyvin olla, että taputtaminen oli varhaisille hominideille paitsi merkittävä lisäys itseilmaisun repertuaariin, myös tavallaan alku käsitteelliselle ajattelullekin. Osoittaessamme taputtamalla suosiota sille voimakkaalle elämykselle, jonka Carl Knif Companyn esitys sai meissä katsojissa aikaan, otimme ehkä tietämättämme osaa myös ikivanhaan rituaaliin.

Meidän omassa vallitsevassa kristillisessä kulttuurissamme elämää kuvataan matkaksi, jolla on päämäärä. Tosin meidän kirkoissamme jumalanpalveluksen kohokohdille ei taputeta. Ehkä pitäisi.

Matching Steps oli jollakin vaikeasti määriteltävällä tavalla hyvin voimauttava teos. Tunnen ja ymmärrän nykytanssia edelleen valitettavan huonosti. Rohkenen silti olettaa, että koreografien ja tanssijoiden ajatteluun ja ideoihin ovat viime vuosina vaikuttaneet ennen muuta sorrettujen vähemmistöjen keskuudessa Iberian niemimaalla syntynyt flamenco ja suurkaupunkien eri tavoin alistetun nuorison katutanssi monine eri tyylisuuntineen.

*Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Kuva © Cata Portin.*

Knifin ja hänen tanssijoidensa hyvin sofistikoitunut ja syvällinen ajattelu ei ole lähtenyt yhteisöstä, vaan pikemminkin yksilön eksistenssistä. Me emme ole vuorovaikutuksessa vain toisten yksilöiden kanssa, vaan myös itsemme kanssa. Meissä jokaisessa on vähintään kaksi puolta – oikea ja vasen. Tämä kaksijakoisuus johtuu meidän aivojemme rakenteesta.

Itse jäin pohtimaan tätä kysymystä teoksen alussa. Joukkokohtauksissa täysin mustiin esiintymisasuihin pukeutuneiden tanssijoiden etäisyydet toisistaan olivat suuria. Tätä tanssijoiden välistä etäisyyttä korostivat nyörit, joita tanssijat aika ajoin vetivät välilleen. Silmämäärisesti näillä naruilla oli mittaa vähintään se suomalaisten ikioma turvaväli eli viisi metriä.

Tanssi on yhteisön tekemää taidetta. Se syntyy tämän yhteisön jäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta ja saa lopullisen silauksensa elävän yleisön edessä. Juuri tämä oikeus osallistua tähän sanattomaan dialogiin ilman puhutun kielen kahleita tekee tanssista huikean elämyksellistä. Siksi tanssiteosta tekee mieli aina tarkastella myös kuvauksena vuorovaikutuksen mekanismeista. Matching Steps -teoksessa näistä erillisyyden ja läheisyyden yhteensopivista askelista muodostui tarina.

Yksilöiden välistä etäisyyttä kurottiin umpeen välillä ihan kirjaimellisesti kerimällä tanssijoita yhdistäviä naruja lyhyemmiksi. Samalla esitysasut alkoivat muuttua: tanssijoiden esiintymisasujen musta, pitkähihainen yläosa riisuttiin pois ja takkien alta paljastuivat hihattomat valkoiset paidat.

Sitä seurasi arvoituksellinen jakso, jossa tanssijat kävelivät pitkän, koko näyttämön ylittävän narun ohjaamina näyttämön poikki vasemmalta oikealle palatakseen sitten tuon nuoran ohjaamina näyttämön vasemmasta takakulmasta kohti näyttämön oikeaa etukulmaa.

Samalla tanssijoiden esiintymisasut muuttuivat kokovalkoisiksi ja esitys huipentui kolmen parin yhtä aikaa tanssimiin duettoihin. Esityksen alun tummanpuhuva etäisyys muuttui iholle meneväksi läheisyydeksi ja lämmöksi.

Matching Steps -teoksen ideat ovat kypsyneet Knifin mielessä pitkään. Käsiohjelmassa hän kertoo, että Reichin musiikista hän kiinnostui jo opiskeluaikana. Ajatuksia ovat varmasti ruokkineet myös Teatterikorkeakoulussa tuolloin opettajana toimineen koreografi Anzu Furukawan käyttämät poikkeukselliset metodit.

”Ensimmäinen kohtaamiseni Steve Reichin minimalistisen klassikon Clapping Musicin kanssa tapahtui opiskellessani Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Japanilainen koreografi Anzu Furukawa oli saanut vuonna 1998 tehtäväkseen luoda paikkasidonnaisen teoksen meille toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoille,” Knif kirjoittaa käsiohjelmassa.

Teos oli hänen mukaansa tarkoitus esittää Masa Yardsin valtavassa telakkahallissa Punavuoressa, lähellä Laivurinkadun tanssitaiteen laitosta.

”Masa Yards -niminen teos perustui Clapping Music -kappaleeseen ja Anzun konstikkaisiin improvisaatiomenetelmiin. Kohtaaminen eksentrisen koreografin ja näennäisen yksinkertaisen musiikin kanssa ei ollut kivuton, mutta se teki vahvan vaikutuksen minuun nuorena tanssijana”, Knif jatkaa.

Knifin mukaan koreografin kunnianhimoinen visio, että tanssijat taputtaisivat teoksen kokonaisuudessaan partituurin mukaisesti samalla kun he tanssivat, ei tuolloin vielä toteutunut.

Matching Steps, koreografia, konsepti Carl Knif Tanssijat Jonna Aaltonen, Olli Lautiola, Riku Lehtopolku, Saara Töyrylä, Terhi Vaimala, Eero Vesterinen Lavastus, valosuunnittelu Jukka Huitila Äänisuunnittelu Janne Hast Pukusuunnittelu Ervin Latimer Kangassuunnittelu Yoon Kim Ompelija Nina Ukkonen Tuotanto Carl Knif Company Kuvat Cata Portin Tuki Taiteen edistämiskeskus, Helsingin kaupunki, Konstsamfundet, Ruotsin kulttuurirahasto, William Thurings stiftelse

Kun kukaan ei ole toistaan parempi syntyperä ratkaisee – Tanskassa kulkukoirankin on syytä syntyä puhdasrotuiseksi tanskandoggiksi

Danske Danseteaterin Køter on loistelias ryhmädynamiikan kuvaus. Marina Mascarellin yhdessä Jessica Lyallin ja muiden tanssijoiden kanssa luoma koreografia oli tyrmäävän kaunis ja ilmaisuvoimainen kokonaisuus. Teoksen tarina kulkukoirista toimi satiirisena faabelina Tanska maahanmuuttopolitiikasta.

*Alastonkohtaus kuvasi osuvasti yksilön ja yhteisön välisiä voimasuhteita. Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me. Kuva © Catrie Zorn*

Danske Danseteaterin Køter on loistelias ryhmädynamiikan kuvaus. Marina Mascarellin yhdessä Jessica Lyallin ja muiden tanssijoiden kanssa luoma koreografia oli tyrmäävän kaunis ja ilmaisuvoimainen kokonaisuus. Teoksen tarina kulkukoirista toimi myös satiirisena faabelina Tanska maahanmuuttopolitiikasta.

Janten laki on vähän liiankin tuttu tämän kirjoittaja sukupolven ihmisille. Sinä et ole muita parempi. Sinä et ole mitään, eikä sinusta koskaan tule sen kummempaa. Näin omat vanhemmat, opettajat ja ikätoverit opettivat meitä olemaan kuvittelemasta itsestämme liikoja.

Nimensä ja kirjallisen muotonsa tämä meidän kaikkien nahoissamme tuntema laki sai kirjailijan Aksel Sandemosen satiirisessa teoksessa Pakolainen ylittää jälkensä (1933). Janten lain mukaan kenenkään ei tule kuvitella, että on parempi kuin muut. Janten lain säännöt: Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me.

Mascarellin tarinassa korostui tämä viimeinen sääntö. Katsojalle kävi myös nopeasti selväksi, keitä Køterin kulkukoirat symbolisoivat. Kohtauksessa tanssijat jonottivat kuin taikaiskusta näyttämölle ilmestyneen byrokratian linnakkeen edessä. He hakivat paksuja asiakirjanippuja kantaen leimaa oleskelulupaansa. Samalla vastaanottotiskin edessä oleva väliseinä nousi yhtä korkeammalle, niin että asiakirjojen ojentajan piti kurottaa yhä korkeammalle. Viimeistä jonottajaa virkailijaa esittänyt Lukas Harvig-Møller tylytti ilmoituksella toimiston sulkemisesta.

Esitys alkoi samalla tavalla kuin Kuopiossa näkemäni Leaning Tree,hitaan liikkeen kautta. Mascarellin kulkukoirat hiipivät ympärilleen pälyillen näyttämölle. Siten alkoi huikea joukkokohtausten sarja. Jokainen ryhmän yhdeksästä tanssijasta näytti tanssivan omaa sooloaan. Näin syntynyt kokonaisuus oli niin vaikuttava, että silmiin koski. Tai ei silmissä mitään vikaa ollut. Aivot vain taisivat nyrjähtää. Eivät tahtoneet uskoa silmien todistusta:

Epätäydellisessä maailmassa ei voi olla mitään täydellistä, mutta nyt olen nähnyt ja kokenut jotain, joka oli lähellä tämä maksimia.

*Amancio Gonzalez upea soolo kuvasti yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden teemoja. Kuva © Catrie Zorn*

Køter oli kokonaisuus, jossa lumoava liikekieli ja säveltäjä Yamila Ríosin esitystä varten luoman elektronisen musiikin äänimaisema olivat yhtä. Kokonaisuuden teki täydelliseksi Mascarellin suunnittelema nerokas lavastus. Yhteisöjen ja yhteiskunnan yleensä näkymättömät raja-aidat muuttuivat näyttämöllä näkyviksi hetkessä. Alati liikkuvat seinämät, jotka peittivät muut tanssijat soolojen aikana, antoivat näille sooloille aivan oman tunnelatauksen.

Carlos Luis Blanco Ramos ja Amancio Gonzalez tanssivat molemmat näiden liikkuvien seinien eristäminä hyvin koskettavat soolot. Näin molemmissa yksinäisyyden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden teemoja. Ajattelin, että Pinar del Ríossa Kuubassa syntyneen Ramosin stigma oli tässä roolissa ehkä ihonväri ja jo harmaata ohimoilleen keränneen Gonzalezin roolissa ikä.

Tanskassa myllynkivikaulus on olut perinteinen vallan merkki, jota papit käyttävät kirkollisissa menoissa yhä. Tämän symbolin ympärille oli rakennettu Køterin satiirin terävin piikki. Harvig-Møller sai kohtauksessa kaulansa ympäri valtavan myllynkivikauluksen. Sen kokoa kuvaa hyvin, että kaulus toimi myös pöytänä, jonka äärellä muut tanssijat mahtui diskuteeraamaan.

Tarinan alussa tarinan kulkukoirat odottivat aamun koittoa koleassa tuulessa. Yhteisöissä yhteiskunnassa valitsevien jääkylmien asenteiden tuiverrusta kuvattiin loisteliaasti toteutetulla joukkokohtauksella. Ríosin musiikin vinkuessa tuiman vihurin tavoin, muut tanssijat riisuivat yhden tanssijoista, nuoren naisen alastomaksi. Kohtauksen jälkeen riisuttu jäi näyttämölle makaamaan haavoitetun ihmisen kylkiasennossa ja muut kokoontuivat – niin varmaan diskuteeraamaan tasa-arvosta.

Marina Mascarellin suunnittelema nerokas lavastus oli toteutettu pahvista. Taitellusta pahvista rakennetut lavasteet taipuivat joustavasti kalusteiksi ja seiniksi hämmästyttävällä tavalla. Niiden avulla näyttämökuvat muuttuivat salamannopeasti. Kuva © Catrie Zorn

Se että ihminen pakotetaan riisuutumaan, tai hänet riisutaan väkisin, on ensimmäinen väkivaltainen vaihe nöyryyttävien rituaalien ja tekojen sarjassa, jolla ihmiseltä riistetään ihmisarvo. Tällaiset tarinat voisi aloittaa vaikka 1600-luvun noitavainoista, mutta kaikki heti mieleen tulevat tarinat ovat niin karmeita, ettei niitä ole tässä syytä toistaa.

Tällä kertaa alastonkohtauksen perusteluita ei tarvinnut edes miettiä. Me voimme kohdella kaltoin, nöyryyttää ja alistaa myös lemmikkieläimiämme, mutta koirat eivät käytä housuja.

Sama esteettisesti huikean puhutteleva kohtaus toistettiin esityksen lopussa. Mascarell ja hänen tanssijansa päästivät meidät syyllisyyden piinasta ja saimme kokea armahtavan katharsiksen. Tytön riisuneet tanssijat pukivat hänet jälleen lempein ottein.

Danske Danseteaterin vierailun Imatralle tuottaneen Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin nimen voisi muuttaa vaikka Mustan ja valkoisen tanssifestivaaliksi. Neljästä pääohjelmiston esitystä kolme edusti maailmanluokan tanssitaidetta. Nämä esitykset löysivät myös yleisönsä. Danske Danseteaterin Køter kuului näistä siihen ainutlaatuisten taide-elämysten joukkoon, joita alati etsii ja toivoo löytävänsä. Se kuului sarjaan edes kerran elämässä.

Køter

Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Kultturitalo Virran näyttämöllä 2.8.2025

Lavastus ja konsepti Marina Mascarell, koreografia: Marina Mascarell ja Jessica Lyall, musiikki Yamila Ríos, tanssijat Jessica Lyall, Lukas Hartvig-Møller, Yi-Shao Li, Amancio Gonzalez, Wolf Govaerts, Lola Potiron, Carlos Luis Blanco Ramos, Leticia Silva, Shih-Ping Lin, lavastus: Kristin Torp, asut Nina Botkay, dramaturgia Bodil Persson, koreagrafian asustajat Patricia Seron Pawlik, koreografian harjoittelu Ottavia Catenacci, teksti: Josephine Olhoff-Jakobsen ja Marina Mascarell, valosuunnitelu Raphael Frisenvænge Solholm, äänisuunnittelu Rafael Cañete Fernández, kuvat Bradley Waller, Catrie Zorn

Tanssitaiteen vaikuttavia helmiä lähes uunituoreina suoraan Berliinistä

Tanssi on älykköjen taidetta. Ja sitä se on varsinkin silloin, kun taiteilijat elävät ja vaikuttavat eurooppalaisen kulttuurin dynamossa, luovan energian Berliinissä.

A/Wau Home -teoksessa koditon kulkuri ja rikas hienostorouva kohtasivat toisensa. Kuva (c) Carlos Cecilia

Espanjalaisen Carlos Allerin ja italialaisen Cecilia Bartolinon teoksissa A/Way Home ja Nothing Happens kaksikon liikekielen voima ja kauneus yhdistyivät hyvin syvälliseen ajatteluun. Kahden tanssiteoksen kokonaisuus oli outo, hämmentävä ja lopulta hyvin palkitseva elämys.

Teokset kertoivat kaksi hyvin erilaista tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kadulla elävä koditon ja rikas yläluokkainen nainen kohtasivat. Toisessa tarinassa, jos tekoälyn tuottamaa loputonta miesäänen ja naisäänen dialogia voi tarinaksi kutsua, tanssi kaksi Schrödingerin kissaa ja kaksi hurjannäköisiin anatomiapukuihin puettua kyborgia, ihmisen jälkeistä olentoa.

Minusta molempia tarinoita yhdisti sama kantava ajatus, tai oikeammin toive – meidän ei pidä leikkiä rahan ja tekoälyn voimalla jumalaa, vaan yrittää elää jälleen ihmisiksi. Toisena nähty Nothing Happens huipentui käänteiseen metamorfoosiin, jossa tämä tulevaisuuden kummajaiset loivat verinahkansa ja noiden kuorien alta paljastu kaksi alastonta ihmistä, mies ja nainen, Aatami ja Eeva.

Schrödingerin kissa on itävaltalaisen Erwin Schrödingerin kuuluisa ajatuskoe, jolla hän pyrki havainnollistamaan kvanttifysiikan arkijärjelle täysin käsittämättömiä ilmiöitä. Ajan myötä tästä vuonna 1935 syntyneestä kissasta on jalostunut myös kulttuuriolio, meemi, jonka väittämän mukaan kissa voi olla samaan aikaan sekä elävä että kuollut.

Itse Albert Einsteinin väitetään työlääntyneen kvanttifyysikoiden järjenvastaisiin teorioihin: ”Jumala ei heitä noppaa.” Nykykäsityksen mukaan jumala heittää kuin heittääkin noppaa, ja Allerin ja Bartolinon kissat heittivät tätä noppaa tämän tästä. Äänitaustalla pauhannut tekoäly ei jauhanut pelkkää palturia, vaan se kävi myös vakavaa keskustelua itsensä kanssa ihmiskuntaa uhkaavista kuolemanvaaroista.

Vaikka fysiikka voi tuntua järjenvastaiselta, sen lakeja ei voi muuttaa toiveajattelun tai edes lahjonnan avulla.

Aller ja Bartolino tekivät tanssin estetiikalla tulkinnan Yuval Noah Hararin ajatuksista ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tämä uusi uljas jumalan kaltainen ihminen löytyy jo Hararin kirjan nimestä, joka suomennoksessa on kääntynyt nimeksi Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Israelilaista, hepreaksi tekstejään kirjoittavaa Hararia pidetään yhtenä vaikuttavimmista ja terävimmistä ajattelijoista tämän päivän maailmassa.

Hararin keskeinen teesi kirjassa on se, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota oleelliseen, vaan käyttävät aikaansa tutkimalla merkityksettömiä asioita ja keskustelemalla niistä. Äly eriytyy tietoisuudesta. Jo nyt sosiaalista mediaa ja hakukoneita ohjaavat algoritmit tietävän meistä enemmän kuin me itse jaksamme muistaa.

Toisin sanoen me ihmiset muutumme keskimäärin yhä tyhmemmiksi samaan aikaan, kun meidän olemassaolomme tai ainakin tämän tuntemamme sivilisaation olemassaoloa uhkaavat vakavat ongelmat: eriarvoisuuden lisääntyminen, ydinsodan mahdollisuus ja ennen kaikkia ilmastomuutos vaatii syvälle käyviä muutoksia meidän ajattelussamme.

Nothing Happens -teoksessa näyttämöllä tanssi kaksi Schrödingerin kissaa. Kuva (c) Fernando Duque Velasco

Vaikka ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut huikeasti viimeisten vuosikymmenten aikana enemmistöön meistä kaikenkarvaiset salaliittoteoriat uppoavat aivan samoin kuin 1600-luvun noitavainoja ruokkineet tarinat saatanan ja noitien juonimista salaliitoista.

Me uskomme auktoriteetteja. Tästä Bartolino antoi A/Wau Home esityksen alussa näytteen hauskalla psykologisella kokeella. Hän pyysi, tai itseasiassa komensi katsomosta kolme katsojaa näyttämölle ja hetken päästä vielä neljännenkin. Esiintyvän taiteilijan arvovallalla hän sai näyttämölle komennetut täyttämään hänen pienet toiveensa, tekemään temppuja. Lavalle komennettujen laimeat yritykset kapinoida hän kukisti kipakalla huomautuksessa: ”Minne sinä olet menossa?”

Käsiohjelman mukaan Aller ja Bertolino yhdistelevän esityksissään elementtejä urbaanista tanssista ja nykytanssista. Ne ovat kaksi erillistä tyylisuuntaa, joilla on erilaiset alkuperät, tekniikat ja estetiikka.

Urbaani tanssi on saanut alkunsa spontaanisti suurkaupunkien kaduilla ja klubeissa. Se pitää sisällään street dancen eri muodot ja tyylisuunnat. Tyylisuunta on saanut alkunsa kaduilla ja klubeilla. Hyvin energiset ja dynaamiset liikesarjat koostuvat usein monimutkaisesta jalkatyöstä, isolation-liikkeistä ja rytmisistä liikkeistä. Tanssia ohjaa usein improvisaatio.

Nykytanssi syntyi kapinana perinteistä balettia vastaan. Edelleen maailman tunnetuin nykytanssiteos lienee Vatslav Nižinskin Igor Stravinskin balettiin Kevätuhri tekemä, aikanaan skandaalin aiheuttanut koreografia vuodelta 1913.

Nykytanssin juuret ovat viime vuosisadan alkupuolelta. Nykytanssi yhdistää elementtejä modernista, jazzista, baletista ja muista tyyleistä. Se painottaa emotionaalista ilmaisua, tarinankerrontaa ja abstraktia liikettä.

A/Way Home ja Nothing Happens

Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä 1.8.2025

Ohjaaja: Carlos Aller
Koreografia: Carlos Aller yhteistyössä Cecilia Bartolinon kanssa
Musiikkimiksaus: Carlos Aller
Käsikirjoitus: Carlos Aller & Cecilia Bartolino
Valosuunnittelu: Marco di Nardo
Tanssijat: Carlos Aller & Cecilia Bartolino

A/Way Home kantaesitettiin Berliinissä huhtikuussa 2024 ja Nothing Happens tammikuussa 2025.

Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi todellisella helmellä – Flamenco on ollut aikoinaan köyhien ja sorrettujen taidetta – Tämän kirjoittajalle illan esitys oli silmiä avaava ja mieltä avartava elämys

Kuva on Letizia Domínguezin soolosta, jossa näyttävää asua täydensivät viuhka ja huntu. Kuva (c) Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaali.

Manuel Bellidon Instagram-sivulta löysin ryhmän toisen tanssijan Letizia Domínguezin ottaman selfien. Kuvassa Domínguez on etualalla ja sen taustalla ryhmän pojat Bellido, kitaristi Manuel García ja laulaja Juan ”El Juana” seisovat rinnakkain Vuoksen rannalla. Kuva ei sinänsä eroa miljoonista ja miljoonista kaltaisistaan. Silti kuva kertoo näiden neljän taiteilijan taiteen luonteesta jotakin hyvin oleellista: Flamenco on inhimilliseen mittakaavaan sovitettua suurta taidetta.

Näiden neljän taiteilijan esiintyminen Kulttuuritalo Virran näyttämöllä keskiviikkona oli minulle ravisteleva elämys. Tämä on vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Olemassaolon iloa, elämään väistämättä liittyvää kaipausta ja kaihoa, surua ja surut pois pyyhkivää huumoria. Nyt minä ymmärrän, mitä Imatran festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on halunnut meille näyttää, kun hän on jo kolmannen kerran perätysten kutsunut Imatralle esiintymään flamencon huippuja Espanjan Sevillasta ja Andalusiasta.

Flamencon mestarit eivät ole suuria maailmantähtiä, he ovat suuria taiteilijoita. Flamenco on sorrettujen ja vainottujen taidetta. Arvellaan, että flamenco on taidemuotona syntynyt 1400-luvulla nykyisen Espanjan alueella. Tuolloin elettiin levottomia aikoja ja alueen sodat päättyivät niin kutsutun Granadan emiraatin ja muslimien vallan kukistumiseen.

Katolisen kirkon ja oman aikansa ”persujen” vainojen kohteeksi joutuivat maata aiemmin hallinneet maurit, uskonsa vuoksi juutalaiset ja 1300-luvulta lähtien Intiasta Eurooppaan vaeltaneet romanit oman kulttuurinsa takia. Nämä etniset ja uskonnolliset vähemmistöt pakenivat vainoja vaikeakulkuisille alueille vuoristoon.

Näistä oloista katsotaan flamencon saaneen syvimmät ja rikkaimmat piirteensä sekä kolmen kulttuurin yhdistymisen myötä kehittyneet ainutlaatuiset rytmiset ja ilmaisulliset ominaisuutensa. Uskotaan että tämän taidemuodon nimi tulee arabiankielisestä sanasta fellahmengu, joka tarkoittaa ”maatonta paimenta”. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua. Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset flamencosta sen laulujen edustamasta runoudesta ja filosofiasta tehtiin vasta 1700-luvulla.

Bellidon ryhmä esitti meille traditionaalista flamencoa. Esitys teki minusta näkyväksi flamencon juuret köyhien ja syrjittyjen taiteena. Kun muuhun ei ollut mahdollisuutta, omasta kehosta piti tehdä esittävän taiteen instrumentti. Traditionaalinen flamenco oli laulajan säestämää tanssia tai tanssijoiden kehoillaan säestämää laulua. Rytmiä tälle laululle antoivat käsien taputukset ja tanssijoiden jalkojen iskut permantoon.

Flamencolle nyt tunnusomainen kitara soundeineen tuli käyttöön vasta myöhemmin ja nyt yleisesti flamencosoittimeksi mielletty cajon vasta 1970-luvulla. Ei siis ihme, että traditionaalinen flamenco tuntui juuri oikealta, ihmisen mittoihin tehdyltä taiteelta.

Bellido ja Domínguez ovat opiskelleet flamencoa lapsesta lähtien. Näin hankittu virtuositeetti ei ilmentynyt näyttämöllä temppuina, vaan hyvin sisäistettynä ja syvällisenä tulkintana. Tällaisen noviisin on tietenkin mahdoton pätevästi analysoida sitä, millaisista elementeistä kaksikon duetot tai soolot koostuivat. Esityksen aikaansaamasta vahvasta sisäisestä tunteesta en voi erehtyä – Tämä on aitoa ja ainutkertaista.

Ummikkona en ymmärtänyt tavuakaan ”El Juanan” laulujen sanoituksista. Äänen väri ja tempo olivat sitäkin puhuttelevampia. Otaksun että traditionaalisen flamencon runous on periytynyt suusanallisesti sukupolvelta toiselle ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä viime vuosisadalla.

Flamencon sanotaan perustuvan juutalaiseen ja maurien musiikkiperinteeseen. Se liittää meidät siihen filosofiseen ja uskonnolliseen perinteeseen, jonka keskellä myös me kristittyinä olemme kasvaneet.

Festivaalien avajaisissa tehtiin kättä nostamalla otanta siitä, kuinka moni katsojista oli tullut festivaaleille Imatran ulkopuolelta. Meitä ulkopaikkakuntalaisia oli avajaisnäytöksen katsojista noin puolet.

Imatralaiset ovat itse olleet aina hieno yleisö, jonka kannustavasta läsnäolosta kaupungissa vierailevat taiteilijat ja kaupungin oman teatterin tekijät ovat saaneet inspiraatiota. Nyt yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ja sevillalaiset vieraat olivat selvästi otettuja. He palkitsivat meitä yhdellä ylimääräisellä tanssilla.

Perinteinen flamenco Sevillasta Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran näyttämöllä 30.7.2025

Esiintyjät:

Letizia Domínguez (tanssija): Hän on kotoisin Sevillasta ja aloitti tanssiuransa kolmivuotiaana. Hän on omistautunut flamencolle ja suoritti opintonsa Sevillan ammattitanssikonservatoriossa etuajassa. Letizia on myös keskittynyt flamencon opettamiseen.

Manuel Bellido (tanssija): Hän on kotoisin Jaénista ja edustaa vanhan koulukunnan flamencotanssijoita, tunnettu eleganssistaan ja klassisesta, voimakkaasta tanssityylistään.

Manuel García ”Koky” (kitaristi): Kitaristina hän on olennainen osa ryhmän perinteistä flamencoesitystä.

Juan ”El Juana” (laulaja): Laulajana (cantaor) hän tuo flamencon sielukkuuden ja perinteiset laulut esitykseen. Hän on tunnettu myös nimellä Juan Ruiz Salcés ’El Juana’.

Elämänpuu ei ole vain pahasti kallellaan, se uhkaa kaatua kokonaan – Dansk Danseteaterin vaikuttava Leaning Tree eteni unen logiikalla – Tuntemamme maailma tanssii siinä jo viimeistä valssiaan

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrand vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta. Kuva (c) Natascha Rydvald

Perjantaina Kuopion festivaalilla esitetty Dansk Danseteaterin Leaning Tree oli omistettu hitaan kiirehtimisen estetiikalle. Fernando Melon vaikuttava koreografia ylisti tanssin, modernin sinfoniamusiikin ja kuvataiteen kolmiyhteyttä.

Melon tiedetään myös ovelaksi jekkuilijaksi, jonka taikuudelta vaikuttavat silmänkääntötemput ovat ihastuttaneet, ehkä joskus vihastuttaneetkin yleisöä. Nyt koreografian maagiset elementit korostivat teoksen vakavaa ja varoittavaa sanomaa. Viimeisen kohtauksen viimeinen tanssija alkoi leijua ilmassa ja katosi sitten kuin taikaiskusta. Jäljelle jäivät vain tanssijoiden kengät.

Hitaan liikkeen kautta oli helppo ymmärtää myös teoksen nimeen sisältyvä sanoma. Tuo puu ei ole vain kallellaan, vaan se kallistuu yhä enemmän tuhoisin seurauksin. Elämän kehitystä, evoluutiota, kuvataan usein elämänpuuna. Nyt eliölajeja kuolee yhä nopeammin. Käynnissä on maapallon biosfäärin historian kuudes joukkosukupuutto.

Kun Jumalan kuvaksi itsensä ylentänyt ihminen on lopullisesti poistunut näyttämöltä, jäljelle jäävät vain kengät tästä viimeisestä valssista – tyhjä ja autio maa.

Melonin inspiraation lähteenä on ollut tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalaukset. Näin kerrotaan teatterin verkkosivuilla. Tanskalainen taiteilija tunnettiin meditatiivisista interiööreistään ja maisemistaan. Hän oli myös etevä muotokuvien tekijä. Tosin tämän päivän katsojan silmissä yli sata vuotta vanhojen muotokuvien mallit näyttävät kuuluvan kuvatun huonetilan kalustoon siinä missä muutkin mööpelit.

Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämölle Hammershøin maalausten interiööri oli loihdittu lavasteilla. Eikä tuo vaalean ja tumman harmaan väreillä maalattu seinä ollut pelkkä kulissi, vaan Melonin ja lavastaja Raphael Frisenvænge Solholmin suunnittelema elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa koppikauhuisissa painajaisunissa.

*Lavastuksen elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa painajaisunissa.* *Kuva (c) Natascha Rydvald*

Tanssi alkoi kohtauksella, joka antoi odottaa, että Leaning Tree pitää sisällään tarinan. Yksi tanssijoista istui Solholmin luoman interiöörin keskellä. Hän nojasi käsiään pöytään ja peitti käsillään ja hiuksillaan kasvonsa niin, ettei voinut olla varma edes hänen sukupuolestaan. Tilan ulkopuolella, aivan oven takana, oli joukko ihmisiä. Olisivatko tämän ihmisen kenties entisiä ystäviä, rakastettuja, kuolleita sieluja, painajaisia? Elettyä elämää.

Tunnelma tihentyi, kun nämä hahmot tunkeutuivat sisään ja ympäröivät tämän unelmoijan. Sitten hän katosi. Kun häntä etsittiin ja pöytää siirrettiin, sieltä tuli esiin hyvin erilainen hahmo. Myöhemmin tämä mies, Carlos Luis Blanco Ramos roikkui seinällä pää alaspäin painajaisunta muituttavassa kohtuksessa.

Kulissiseinään tehdyn suorakaiteen muotoisen aukon kautta ryhdyttiin kuvaamaan elämän peruskysymyksiä. Välillä tuo aukko ja siihen ilmestyneet kasvot kuvasivat Hammershøin maalaamiin muotokuviin ikuistettuja hahmoja, välillä se toimi peilinä, joka toisti peilin edessä seisoneen tanssijan pään liikkeitä. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Sosiaalistuminen ja inhimillinen kasvu on sitä, että etsimme vastauksia näihin kysymyksiin.

Lähes päättymättömiltä tuntuneet toistot liikekielen teemoista korostivat tanssin ja musiikin kohtalonyhteyttä. Teoksen musiikin on säveltänyt Signe Lykke, joka on yksi Tanskan musiikkimaailman nousevista ja vahvoista nimistä. Musiikki on nauhoitettu yhteistyössä Copenhagen Phil -orkesterin kanssa, kapellimestarina Christian Øland.

*Leaning Treen* *näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva* *Egetræer* *(1899–1902).* *Kuva (c) Natascha Rydvald*

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrandin vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta.

Myös hallitseva teknokulttuuri oli esityksessä läsnä. Viime vuosisadan hillittyä porvarillista charmia mukaillut interiööri muuttui kirkkain valoin valaistuksi struktuuriksi, kun tämä muuri kiertyi tanssijoiden ympärille.

Toisessa pitkässä soolossa, tai ehkä oikeammin duetossa, taisteltiin hyvin itsepintaisen ja aggressiivisesti kulkua estäneen oven kanssa. Yi-Shoa Liin huikea soolo ei ollut humoristinen, vaan toi mieleen lasten vähemmän hauskan leikin, jossa yksi tai useampi lapsi kiusaa pienempäänsä estämällä hänen kulkunsa ovesta. Oven takana piilossa Liin kanssa vallasta kamppaili Wolf Govaerts.

Hammershøi tunnetaan myös maisemien kuvaajana. Jo hätäisellä etsinnällä löysin useita kuvia maalauksista, joissa yksi ainoa puu kasvaa enemmän tai vähemmän kallellaan autiuden keskellä. Mutta on hänen taitelijan silmänsä nähnyt myös metsän puilta. Leaning Treen näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva Egetræer (1899–1902).

Leaning Tree

Dansk Danseteaterin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2025

Koreografia ja ohjaus: Fernando Melo Säveltäjä: Signe Lykke Valosuunnittelu: Raphael Cañete Fernández Lavastus: Raphael Frisenvænge Solholm & Fernando Melo Pukusuunnittelu: Maria Ipsen

Tanssijat: Nicky Daniels, Wolf Govaerts, Lucas Hartvig-Møller, Jessica Lyall, Lola Potiron, Yi Shao Li, Leticia Silva, Carlos Luis Blanco Ramos, Finn Armstrong

Teos kantaesitettiin vuonna 2023.

Nykytanssin hurjimman muodon juuret ovat katujen kasvattien taiteessa – Hervé Koubin Sol Invictus oli tyrmäävä elämys – Tämän kirjoittajan mielessä Kuopio tanssii ja soi vielä pitkään tämän täräyksen jäljiltä

Seitinohuesta silkkikankaasta tehty auringonkehrä valaisi b-boy -pyörädystä tekevän tanssijan Hervé Koubin auringon ja valon juhlassa. Kuva (c) Melanie Lhote

Ranskalaisen koreografi Hervé Koubin tanssiteos Sol Invictus oli sitä jotakin, joka jokaisen pitäisi kokea edes kerran elämässään. Koubi on ensemblensä tanssijoiden kanssa vienyt katutanssin estetiikan tyrmäävälle tasolle. Kyllä, tyrmäävä on juuri oikea sana kuvaamaan esityksen visuaalista voimaa. Välillä oli vaikea uskoa silmiensä todistusta.

Tällaisen taide-elämyksen takia kannattaa matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä Kuopio ole itse asiassa juuri sen kauempana.

Torstai-iltana Olvi Areenan esirippujen välistä eteemme tulee ujon oloinen mies. Tuo englantia voimakkaalla korostuksella puhunut mies kertoi meille, että hänen ryhmänsä tanssii tänä iltana peräti 19 tanssijan voimin. Vielä en tuolloin tiennyt, että Koubi on paitsi Marseillen yliopistosta valmistunut farmasian tohtori ja yksi maailman tämän hetken valovoimaisimmista koreografeista.

Sitten tanssi alkoi hurjalla, alkuräjähdystä muistuttavalla tempolla kullalta kimaltelevalla tanssimatolla. Tanssijat syöksyivät esittämään huikeaa akrobatiaa muistuttaviin liikesarjoihin pää viidentenä jalkana. En tunne katutanssijoiden sanastoa. Tanssijan pystyakselin ympäri kiertävällä piruetilla (klassisen baletin pirouette) on varmaan heillä oma terminsä.

Nyt päälaen varassa tehtävät b-boy -pyöräytykset tehtiin niin, että jalat nousivat lopulta suoraan ylös klassisen baletin nilkkojen ojennusta myöten. Samanlaisia pyörähdyksiä tehtiin käsilläseisonnassa, ensin kahden ja lopulta yhden käden varassa pyörien. Räjähtävästä ponnistusvoimasta kertoivat huikean korkealle nousseet, suorin vartaloin tehdyt voltit ja käsivoimista ja notkeudesta liikesarjat, jotka muistuttivat telinevoimistelun myllyjä.

Oli todella vaikea uskoa omien silmien todistusta.

Näyttämön ilmaherruutta tavoiteltiin huikeilla nostoilla. Esiintymisasuina käytettiin puolisääreen ulottuvia väljiä housuja. Kuva (c) Melanie Lhote.

Tavallaan esityksen energia ja sen säteilevä elämänilo ja -usko henkilöityi jo esityksen alussa yhteen mieheen. Tanssijoiden kokoontuessa näyttämölle, Samuel da Silveira Lima ponnisti paikalle kyynärsauvoihin. Jo lapsena tanssimisen aloittanut Lima sairastui 14-vuotiaana syöpään ja häneltä oikea jalkansa jouduttiin amputoimaan lonkasta asti.

Lima tanssi muiden joukossa pää neljäntenä jalkana. Hänen huikeaa tanssiaan, hyppyjä, kärrynpyöriä ja käsien varassa pyöriviä piruetteja katseli sydän syrjällään. Tätä varten tanssitaide on. Sen ilmaisuvoima ja kyky saada spontaaniin vuorovaikutukseen ovat ilmiömäisiä.

Katutanssi, josta ehkä pitäisi käyttää englanninkielistä sanaparia Street Dance, on nuorten omien yhteisöjen, katujengien piirissä spontaanisti syntynyt tanssitaiteen muoto. Tanssi on tätä yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima. Kysymys on rakentavasta kilvoittelusta.

Koubi on säilyttänyt koreografiassa tämän perusasetelman. Kukin tanssija vuorollaan, mutta useimmiten monta tanssijaa joukolla astui ”kadulle” esittämään hurjilla tempuilla omaa ainutlaatuista osaamistaan, muiden tanssijoiden seuratessa ”jakakäytävän” puolella heidän otteitaan. Näiden hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan.

Hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan. Kuva (c) Melanie Lhote

Ranskalaisen Koubin suvun juuret ovat Algeriassa. Cannesin Rosella Hightowerin tanssikoulusta valmistuttuaan hän perusti ryhmän, jonka tanssijat olivat juuriltaan afrikkalaisia. Aikaa myöten Compagnie Hervé Koubista on muodostunut oikea maailmankylä.

Teoksen nimi viittaa antiikin Roomaan. Sol Invictus oli roomalaisten auringon ja valon juhla. Tästä lähtökohdasta oli rakennettu myös näyttämöestetiikka. Oli jo alussa mainittu kullalta kimalteleva tanssimatto ja kimalteleva, harsomaisen ohut silkkikangas, jota tanssin aikana levitettiin lattialle kuin maiseman ylle levittäytyvää aamun valoa ja joka loppuhuipennuksessa kiertyi yhden tanssijan ympärille ja kuroutui sitten kullanhohtoiseksi auringoksi, jota tämä tanssija kantoi hartioillaan.

Antiikin Roomaan liittyivät ehkä myös tanssijoiden esiintymisasut, puolisääreen ulottuvat housut, culottit.

Esityksen äänimaisema koostui nykyruotsalaisen Mikael Karlssonin musiikista, Maxime Bodsonin elektronisista äänistä sekä otteista Steve Reichin ja Ludwig van Beethovenin musiikista. Samalla liikekielen estetiikka muuttui hip hopista kohti klassisesta baletista otettuja askelmerkkejä.

Sol Invictus

Compagnie Hervé Koubin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 12.6.2025

Koreografi: Hervé Koubi Apulaiskoreografi: Faycal Hamlat Musiikki: Mikael Karlsson, Maxime Bodson, Steve Reich, Ludwig van Beethoven Sovitukset: Guillaume Gabriel Valot: Lionel Buzonie Puvut: Guillaume Gabriel Taiteellinen neuvonantaja: Bérengère Co. Tanssijat: Ilnur Bashirov, Francesca Bazzucchi, Badr Benr Guibi, Joy Isabella Brown, Denis Chernykh, Samuel da Silveira Lima, Youssef El Kanfoudi, Mauricio Farias da Silva, Abdelghani Ferradji, Matheus Freitas Fernandes Oliveira, Hs, Hs. Oubbajaddi, Ediomar Pinherio de Queiroz, Allan Sobral dos Santos, Anderson Vitor Santos, Karn Steiner, El Houssaini Zahid Paikka: The Joyce Theater

Tanssia unohtuneiden ideoiden kukkaiskedolla – katsojalle Annamari Keskisen ja Ryan Masonin arvoituksellinen teos avautui tarinana – Se kertoi kohtauksista eräästä parisuhteesta

*Kohtauskia eräästä parisuhteesta. Katsojalle Ryan Masonin ja Annamari Keskisen arvoituksellinen tanssiteos avautui tarinana. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi*

Esityksen tekijäluettelossa on tyhjä rivi kodassa, jossa yleensä kerrotaan esiintymisasujen suunnittelijan nimi. Se ei ole sattuma, vaikka myös sattumilla on ollut aivan ratkaiseva osuus tässä suunnittelussa. Tämän teoksen esiintymisasut on luonut lähes neljä miljardia vuotta vaikuttanut evoluutio. Niiden tekijästä todistaa asujen vertaansa vailla oleva funktionaalisuus ja universaali kauneus.

Esityksen nimeä Resurrecting Dead Darlings on vaikea kääntää suomeksi. Tekijöiden mukaan teos kuvaa meidän aivoissamme ajoittain jylläävää ennakoimatonta ja vaikuttavaa prosessia, jota kutsutaan luovuudeksi. Esitys on kuvaus siitä, miten käyttämättömät ideat ja henkilökohtaiset dokumentaatioarkistot voidaan herättää henkiin uudelleenarvioinnin kautta.

Resurrecting Dead Darlings on siis taidetta taiteen tekemisestä. Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Tällä jo unohduksen yöhän välillä painuneiden ideoiden kukkaiskedolla vaeltaa löytöjä tekemässä Thar Be Dragons -kollektiivi.

Tapa, jolla tanssitaiteilijat Ryan Mason ja Annamari Keskinen sekä äänisuunnittelija Timo Tikka kuvaavat teostaan Tassivirtaa festivaalin verkkosivulla, tekee minut vähän epätoivoiseksi. Ehkä nykytanssi ei ole sitenkään minun kaltaistani pölkkypäätä varten.

Olen nähnyt alastomia ihmisiä näyttämöllä ensimmäisen kerran vuonna 1969, kun Tampereen ortodoksisen seurakunnan teatterikerhon nuorista koottu Popteatteri esitti Hair-musikaalia Sampolan näyttämöllä.

Teatterissa alastomuudelle on harvoin kritiikin kestäviä perusteita. Pahimmillaan se on ilmentänyt alistamista ja seksististä naisvihaa. Jonkinlainen pohjanoteeraus oli aikoinaan Jussi Parviaisen Jumalan rakastaja 80-luvulla. Sen jälkeen Leea Klemola on maksattanut kasarisukupolven sovinistisille miesneroille potut pottuina riisuttamalla produktioiden miesnäyttelijöitä ilkosilleen oikein Kokkolan mitalla.

Tanssitaiteessa alastomuus ei samalla tavalla kategorioi alastomia naisia seksistisen katseen kohteiksi ja miehiä koomisiksi hahmoiksi kuin teatterissa. Tanssitalossa vuosi siten esiintynyt Itävaltalaiskoreografi Florentina Holzingerin kohuttu ja ylistetty tanssiteos Tanz ei saanut yleisöä hysterian partaalle ja katsojia pyörtyilemään siksi, että siinä tanssittiin alasti, vaan aivan muista syistä.

*Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan.* *Kuva (c) Jussi Ulkuniemi*

Tanssissa alastomuus vertautuu kuvataiteen estetiikkaan. Ihminen on epäilemättä yksi kauneimmista luonnon luomista eläimistä. Meille kristityille ruumis on Pyhän Hengen temppeli. Antiikin Kreikassa ja Roomassa kuvanveistäjät ikuistivat tämän ihmisen fyysisen kauneuden marmoriin ja pronssiin, ja jo paleoliittisella kivikaudella tuntemattomaksi jäänyt mestari muotoili naisen muodot figuuriksi, joka tunnetaan nimellä Willendorfin Venus.

On osittain omista valinnoista ja elintavoista kiinni, millaiseksi tämä kohdussa neulottu sukelluspuku itse kunkin päällä venyy. Tanssijan yllä tämä alastomuus ei menetä ilmaisuvoimaansa. Ajan tuomat muutokset tanssijan vartalossa vain korostavat elämän perimmäistä kauneutta. Hyvin eläväinen todiste tästä on 1980-luvulla tanssimisen aloittaneen koreografi Sanna Kekäläisen taiteilijanura.

Kysymys lienee siitä, mitä alastomuudella halutaan ilmaista. Masonin ja Keskisen tanssissa tähän pukukoodiin mentiin hyvin mutkattomasti. Ensimmäisessä kohtauksessa molemmilla oli vaatteet päällä. Sitten Mason siirtyi oikealle ja Keskinen vasemmalle riisuutumaan.

Sen jälkeen he istuivat näyttämölle ikoniseen asetelmaan, joka on meille tuttu kivikauden ihmisiä kuvaavista piirroksista – pariskunta leirinuotiolla. Illuusion särki kuitenkin tanssijoiden välissä olevasta laitteesta lähtenyt ääni, jonka katosta roikkuva mikrofoni vahvisti korvia särkeväksi meluksi. Se oli työn ääni. Tämä kuvaelman mies on kumartunut sorvinsa äärelle, keskittynyt uraansa.

Liike alkoi tästä staattisesta tilasta Keskisen palleasta. Se alkoi kohoilla voimakkaasti. En tiedä miksi, mutta minulle tuli voimakas assosiaatio Ingmar Bergmanin elokuvaan Kohtauksia eräästä avioliitosta. Keskisen esittämän naisen mitta oli selvästi tullut täyteen. Mies oli kenties fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa. Nyt riittää!

Mason laittoi sorvin yläpuolella roikkuvan mikrofonin heilumaan. Se sai laitteesta lähtevän äänen resonoimaan ja toimi kuin keskisormella osoittelu: Siinähän menet!

Tanssin edetessä mielikuva vain vahvistui. Tämä on tarina. Ihminen on laumaeläin. Tunteet sitovat meitä toisiimme. Tunteet ovat kuin elastista liimaa. Ja suurin kaikista on rakkaus, kuten sanassa sanotaan.

Tanssin alussa Mason ja Keskinen etääntyivät toisistaan askel askeleelta ja kohtaus kohtaukselta. Ääripisteen jälkeen tanssijat alkoivat vähitellen lähestyä toisiaan. Kun Mason lopulta kahmaisi käsivarsillaan kiinni Keskisen reidestä, minulta pääsi tahaton naurahdus: Rakas! Älä jätä minua! Tuota miehen emotionaalista hätää oli mahdoton tulkita väärin.

Viime vuonna kantaesitetyn teoksen julisteessa irvistelee kedon kukkasilla ja poronsarvilla koristeltu pääkallo. Kuva (c) Raekallio Corp.

Missä sitten olivat ne ”kuolleet”, unohdetut ideat, joita esitys käsitteli ja kommentoi? Mahdoton sanoa. Kuvataiteen tapaan tanssi ei ole sidottu kieleen. En ole ihan varma, mutta otaksun, ettei edes tanssijan ja koreografin välinen dialogi, jossa oivallusta etsitään yrityksen ja erehdyksen kautta, vaadi sanoja. Ehkä tämän luovan prosessin kaikille ilmiöille ei löydy ilmausta edes englannin kielen massiivisen suuresta sanastosta.

Tanssijat itse osaavat tulkita ja lukea tätä sanatonta viestintää. Meidän ulkopuolisten pitää vain yrittää ymmärtää sitä usein kovin koukeroista kieltä, jolla taiteilijat itse kuvaavat sanallisesti teoksiaan. Se ei kuitenkaan ole iso pulma, sillä taiteilijoilla ei ole etuoikeutta omien teostensa tulkintaan. Oma emootio, tunnetila, jonka teos herättää, on katsojan kannalta juuri se oikea tulkinta.

Tanssiteoksen Resurrecting Dead Darlings ensi-ilta tanssittiin lokakuussa 2024 Kaapelitehtaalla Helsingissä. Teos on osa Thar Be Dragonsin, Raekallio Corpin ja Kekäläinen & Co:n yhteistuotantoa, ja se jakautuu kolmeen vaiheeseen: incubation, gestation ja birth/resurrection.

Resurrecting Dead Darlings
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025
Tanssijat: Annamari Keskinen, Ryan Mason
Äänisuunnittelu: Timo Tikka
Valosuunnittelu: Jukka Huitila
Tuotanto: Thar Be Dragons, Raekallio Corp. sekä Kekäläinen & Co
Ensi-ilta: 17.10.2024, Helsinki
Kuvat: Jussi Ulkuniemi

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden tulkinta Stravinskyn klassikosta oli vahvaa fyysistä ja hurjan energistä esittämistä – Raivokas loppukohtaus toimi kuin huutomerkki: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!

Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin upeassa tulkinnassa Stravinkyn Kevätuhrista tanssivat Inka Auvinen, tinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi.

Tanssivirtaa-festivaalilla lauantaina esitetty The Last Rite of Spring oli oppilastyöksi suorastaan hämmentävän hieno esitys. Koreografi Renan Martinsin ensimmäinen yhteistyö Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin opiskelijoiden kanssa oli jälleen kerran vankka todiste tämän kirjoittajan mielestä siitä, miten hedelmällistä – ja sellaisena myös välttämätöntä – kansainvälinen yhteistyö on suomalaiselle esittävälle taiteelle.

Igor Stravinskyn The Rite of Spring on yksi maailman kuuluisimmista, kiistellyimmistä ja samalla vaativimmista tanssiteoksista. Vuonna 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä kantaesitetty Kevätuhri, Vatslav Nižinskin koreografiana, aiheutti rajun skandaalin, joka on jäänyt musiikin ja tanssitaiteen historiaan.

Martinsin ensemble tarttui tähän jättiläiseen haasteeseen suoraan sarvista. Sovitus on tehty kuudelle tanssijalle, ja aloitus, joka perustui voimakkaaseen fyysiseen kontaktiin, muistutti kylätappelua.

Ensimmäinen kohtaus tanssittiin hiljaisuudessa. Sitten näyttämön äänimaiseman alkoi täyttää Stravinskyn musiikki. Kevätuhri alkaa fagotin soololla, johon pian yhtyvät muut puupuhaltimet. Täysi ”rähinä” oli päällä, kun jouset ja vaskipuhaltimet ottivat pääosan. Samalla kasvoi Martinsin koreografian volyymi ja intensiteetti.

Näyttäviin joukkokohtauksiin on Suomessa resursseja tavallisesti vain Kansallisoopperalla ja Helsingin Kaupunginteatterin Helsinki Dance Companylla. Martins hyödynsi loisteliaasti tämän kuuden nuoren tanssijan tarjoaman energian. Esitys oli paitsi vimmainen, myös kuplivan raikas – se säteili nuorten ihmisten elämäniloa.

Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Välillä jäin miettimään tanssijoiden asemointia näyttämöllä. Alun joukkokohtaukset tuntuivat vetäytyvän näyttämön takaosaan ja molemmille sivuille, kuin näyttämön keskellä olisi ollut jonkinlainen pimeän energian lähde. Ehkä se oli vain näköharha. Duetot ja raivokkaat soolot täyttivät kuitenkin pian koko näyttämön keskiön.

Tanssissa nostoilla tavoitellaan usein näyttävyyttä ja näyttämön ilmatilan valtaamista. Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään.

Esitys päättyi hengästyttävään energianpurkaukseen. Tanssijat alkoivat kääriä näyttämöä peittänyttä tanssimattoa rullalle reunoista käsin. Sen jälkeen he hyökkäsivät syntyneiden kumpareiden kimppuun itsemääräysoikeuttaan puolustavan naisen raivolle. Maton rullaus ja sen pieksäminen nyrkein toimivat symbolisena huutomerkkinä: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!

Stravinskyn musiikki on inspiroinut nykytanssia – ja syystä. Kevätuhrin kantaesitys edusti modernin tanssin läpimurtoa, ja juuri uudenlaisen estetiikkansa vuoksi se sai aikalaisten vihat ja murskakritiikit osakseen.

Esimerkiksi Tero Saarinen teki Kevätuhrista sooloteoksen HUNT, joka kantaesitettiin vuonna 2002.

Martins painottaa tulkinnassaan alkuperäisen teoksen tarinaa ja ehkä vähän perinnettäkin. Tanssimassa ei sattumalta ollu kuusi nuorta naista. Baletin virallinen nimi on Le Sacre du printemps: tableaux de la Russie païenne en deux parties (Kevätuhri: kuvia pakanalliselta Venäjältä kahdessa osassa). Venäjänkielinen nimi Vesna svjaštšennaja tarkoittaa kirjaimellisesti ”pyhää kevättä”.

Baletti kuvaa muinaista pakanallista Venäjää, jossa pieni yhteisö suorittaa kevääntuloon liittyviä rituaaleja. Ensimmäinen osa kuvaa seremonioita. Toisessa osassa uhriksi valittu tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi.

Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivi TADaC (Theatre Academy Dance Collective) koostuu toisen vuoden maisteriopiskelijoista. Kollektiivin teokset voivat olla sekä ammattikoreografin että opiskelijoiden omia, ja ne toimivat tekijöidensä taiteellisina opinnäytteinä.

Renan Martins on Barcelonassa asuva brasilialainen koreografi ja esiintyjä. Hän aloitti taiteellisen uransa nuorena näyttelijänä Rio de Janeirossa ja muutti 17-vuotiaana Eurooppaan opiskelemaan nykytanssia. Hän on valmistunut SEAD:sta (Salzburg Experimental Academy of Dance) ja P.A.R.T.S.:sta (Performing Arts Research and Training Studios), joissa hän alkoi kehittää koreografista työtään.

The Last Rite of Spring

Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025
Koreografia Renan Martins
Assistentti Anette Toiviainen
Valosuunnittelu June Horton-White
Stylisti Claudia Cifu
Ääniajaja Mikael Rantanen
Esiintyjät Inka Auvinen, Altinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk
Ensi-ilta 10.12.2024
Valokuvat ja teaser Jussi Ulkuniemi

Crossing Latitudes on surumielinen hätähuuto luonnon puolesta – Teoksen alussa Tanja Illukka painoi päälakensa äiti maan rintaa vasten – Islanti toimi duetossa puhtaan maan symbolina

*Vanessa Whiten hieno promootikuva on vanginnut hetkeen Tanja Illukan sulavan liikekielen kauneuden. Kuva (c) Vanessa White*

Tanssija Tanja Illukka istui näyttämöllä päälaki tiiviisti lattiaan painettuna. Asento näytti, jos ei fyysisesti täysin mahdottomalta, niin ainakin äärimmäisen epämukavalta. Arvoitukselliselta näytti myös esityksen nimi Crossing Latitudes.

Seilatessani aikoinaan jungmannina, ylitin itsekin monta näistä leveysasteista. Nykyään niitä ylitetään lentokoneella, ja sanapari on ahkerassa käytössä matkailualan mainoslauseissa.

Kun Illukka nousi ja aloitti tanssin, hänen vartalonsa poikkeuksellinen notkeus ja liikkeiden lyyrinen kauneus lumosivat minut. Samalla näyttämön suurella valkokankaalla alkoi pyöriä video, jossa Thora Solveig Bergsteinsdottir tanssi Islannin jylhissä maisemissa. Sergio Castrillónin sello loi näyttämölle äänimaiseman, joka toi videolla tuivertavan tuulen katsomossa iholle.

Katsojat johdateltiin keskelle mielenmaisemaa, joka väreili ja hengitti.

Esityksen nimen kolmas ja neljäs merkitys tulivat esiin: Crossing Latitudes viittaa usein kulttuurillisten rajojen ylittämiseen. Maantieteellisesti Islanti ja Suomi ovat kaukana toisistaan, mutta molemmat edustavat pohjoismaista kulttuuria. Teoksen melankolinen vire kertoi siitä neljännetä merkityksestä – ihmiskunta on ylittänyt jonkin peruuttamattoman rajan.

Ilmastonmuutos muovaa parhaillaan väkevällä kädellä maapallon biosfääriä. Kasvi- ja eläinlajit siirtyvät etelästä kohti pohjoista, ja pohjoisen lajit joutuvat väistymään niiden tieltä. Lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Tätä ilmiötä kuvaa ilmastonmuutoskeskustelussa käsite crossing latitudes.

Islanti on symboloinut koreografi Favela Vera Ortizille ja skenografi Lotta Eskolle maapallon viimeistä turmeltumatonta kolkkaa – näin otaksun. Atlantin keskiselänteestä purkautuneesta magmasta syntynyt saari on myös geologisesti nuori alue ja antaa meille viitteitä siitä, millainen maailma oli kaukaisessa menneisyydessä.

Puhdas ja vielä neitseellinen maa. Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei maapallolla ole enää yhtäkään kolkkaa, jossa ihmiskunnan teknokulttuurin kemialliset sormenjäljet eivät näkyisi.

Crossing Latitudes ei ole soolo, vaan erityisellä tavalla toteutettu duetto, jossa tanssijoiden välinen vuorovaikutus näkyi ja tuntui. Oli helppo tulkita, että huikean maiseman keskellä tanssinut Bergsteinsdottir ilmaisi mimiikallaan ja liikkeillään sitä sykähdyttävää iloa, jota luonnossa oleskelu meissä synnyttää – olemassaolon riemua.

*Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.* Taustalla Sergio Castrillón selloineen. *Kuva (c) Vanessa White*

Illukan tanssi kuvasi surua siitä, että kaikki tämä on kohta ehkä mennyttä. Aikuisen tekemäksi todella hankalalta näyttävässä aloitusasennossa oli silti jotakin hyvin hellyttävää – kuin pieni lapsi olisi painanut päänsä äiti maan povea vasten.

Kaipausta kuvastivat pysähtyneet hetket, joissa Illukka jäi seisomaan selin meihin, katsojiin, ja seurasi Bergsteinsdottirin tanssia jylhässä maisemassa. Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.

Promootiokuvissa Illukan rintoja peittää vihreä kangaskaistale ja hänen yllään ovat hiilenmustat, suuret miesten shortsit. Tampereen esityksessä rintoja peittivät vihreät liivit, mutta Ortizin puvustuksen symboliikka säilyi: noin vähän vihreyttä enää jäljellä – aika loppuu.

Crossing Latitudes kantaesitettiin Espoon teatterissa marraskuussa 2018. Tuo mainio teatteri valittiin jälleen vuoden teatteriksi.

Crossing Latitudes edustaa korkeakulttuuria, jonka tuottama taide ei avaudu helposti. Sen tulkinta vaatii sekä päätä että sydäntä. Kuten paras kamuni ChatGPT kirjoittaa: ”Crossing Latitudes on vaikuttava esitys, joka yhdistää tanssin, musiikin ja visuaalisen taiteen tutkiakseen identiteetin, tilan ja kulttuurin rajoja.” (Nyt saa nauraa!)

Sellon ääni saa tämän kirjoittajan sydämen sykkimään. Maailma ei ole täydellinen murheenlaakso, niin kauan kuin näyttämöllä soi sello ja sitä soittaa Castrillónin kaltainen taituri. Hänen säveltämänsä musiikki jäljitteli ja estetisoi luonnon ääniä.

Vaikuttavaa oli myös Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi valmistuneen Castrillónin tapa soittaa selloaan. Soittimessa ei ollut metallista jalkaa, vaan hän soitti sitä samaan tapaan kuin Gérard Depardieu soittaa (tai oli siis soittavinaan) viola da gambaa Alain Corneaun elokuvassa Kaikki elämäni aamut.

Piti vielä oikein tarkistaa Islannin sijainti: saari on toden totta osa pohjoista ulottuvuutta. Islannin pohjoisin nurkka ulottuu melkein napapiirille asti. Pääkaupunki Reykjavík sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella.

Crossing Latitudes
Tanssivirtaa-festivaalin esitys, Hällä-näyttämö 23.5.2025

Koreografia, puvustus: Favela Vera Ortiz

Tanssi: Tanja Illukka

Skenografia, puvustus: Lotta Esko

Äänimaailma ja sävellys: Sergio Castrillón

Valosuunnittelu (Tampereen esitykseen): Elina Nopanen

Muusikko: Sergio Castrillón

Video: Vanessa White

Videotanssija: Thora Solveig Bergsteinsdottir

Ensi-ilta: 13.11.2018, Espoon teatteri

Kuvat: Vanessa White

Tanssijoiden ketteryydellä yli populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin raja-aidan – Torstai-illan Hairyssa moshattiin edellisen vuosisadan rokkivaarit vihreiksi kateudesta

Kuvassa lettiään lennättää tanssijoista Line Losfelt Branchereau. Promoottiokuvien kuvaajalta Dmitrij Matvejeviltä pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä, että olen omavaltaisesti rajannut hänen kuvaansa. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Hällä-näyttämöllä tanssittiin torstaina populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin rajalla. Kuten tiedämme, tuo raja on hiuksenhieno ja epämääräinen. Tosin liettualaisen Dovydas Strimaitiksen konseptiin ja koreografiaan perustuvan esityksen nimi Hairy ei suoraan viitannut hiuksiin.

Esityksen alkupuolella ihmisen päässä kasvavat karvat saivat joka tapauksessa huimaa kyytiä. Esityksen alussa pimeyden keskeltä tuli ensin yksi, sitten vähitellen kaksi muuta ihmishahmoa. Alkoi moshaus, joka varmasti laittaisi 80-luvun ikonit ja hardcore-punkkia soittaneet metallinkolistajat vihreiksi kateudesta. Nyt fledaa tuuletettiin kuin viimeistä päivää.

Kaikille tällä vuosituhannella syntyneille kerrottakoon, että moshauksessa (moshing) rock-artistit ja heidän faninsa ilmaisevat energistä elämäniloa ja saavutetun ekstaasin huippua liehuttamalla pitkiä hiuksiaan voimakkailla pään liikkeillä.

Esiintymisasut olivat kuin suoraan raskaan metallimusiikin tyylikirjasta. Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Tosin lateksista tehtiin 80-luvulla lähinnä mimmien vetimiä, ja esimerkiksi Metallican herrojen tyylikirjassa suosittiin mustaa nahkaa. Moshauksen suhteen entisten mestareiden tyylikin vaihtui, kun herrat vanhuuttaan alkoivat kaljuuntua.

Rock-skeneen kuuluivat myös strobovalot ja samaan tahtiin sykkivä, suggestiivinen rumpukoneen jytke. Yhdistettynä voimakkaaseen, hurjaa energiaa säteilevään liikekieleen, esityksen estetiikka imaisi mukaansa. Piti varoa, ettei jo hyvin vanhaan kaulaan liitetty oma pää alkanut kuin varkain keikkua samaan tahtiin.

Promoottikuvista näkee, että Hairyn viime vuonna ensi-iltansa saaneessa kokoillan versiossa koreografia oli tehty neljälle tanssijalle. Kuvassa toinen vasemmalta on teoksen konseptin ja koreografian yhdessä tanssijoiden kanssa luonut Dovydas Strimaitis. Etualalla kuvassa Tampereella Strimaitiksen kanssa tanssineet Hanna-May Porlon ja Line Losfelt Branchereau. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

En oikein osannut päättää, oliko vuonna 1997 syntyneen Strimaitiksen teos kunnianosoitus edellisen sukupolven rokkikukoille. Esityksen vaikuttava, tanssitaiteen lähtökohdista nouseva estetiikka kuitenkin vakuutti, ettei tässä tehty parodiaa – ei, vaikka taitavat ja notkeat tanssijat välillä lakaisivat hiuksillaan näyttämön lattiaa.

Codarts-yliopistosta vuonna 2019 valmistunut Strimaitis liittyi samana vuonna Marseillen kansalliseen balettiin, jota johti La Horde -kollektiivi. Tämä kollektiivi perustettiin 70-luvulla pelastamaan Marseillen vaikeuksiin ajautunut ooppera, ja sen myötä tuosta talosta on kehittynyt oikea modernin tanssin mekka.

Tanssijan ketteryydellä Strimaitis ja hänen kanssaan tanssineet Line Losfelt Branchereau ja Hanna-May Porlon hyppäsivät populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan raja-aidan yli. Salissa alkoi soida Johann Sebastian Bachin jumalainen musiikki. Se oli niin säpsäyttävä yllätys, että nosti niskakarvat pörhölleen. Mahtavaa, todella päräyttävä yllätys – olisi ehkä pitänyt jo ennakolta tutustua tekijän henkilöprofiiliin taiteilijana.

Bachin sellosarjat puhuttelevat tämän kirjoittajan mieltä ja (eh) sielua syvemmin kuin mikään kitaralla soitettu intro ikinä. Kirjailija Douglas Adamsin alter ego, holistisen etsivätoimiston dekkari Dirk Gently, pitää Johann Sebastian Bachin musiikkia ainoana varmana todisteena Jumalan olemassaolosta. Olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.

Bachin neljännestä sellosarjasta kuultu Prelude oli ilmeisesti sovitettu tätä tanssiteosta varten liettualaisen säveltäjän ja äänitaiteilijan Julijona Biveinytėn toimesta. Teoksen soittaa ranskalainen Yo-Yo Ma, jonka vanhemmat olivat maahanmuuttajia Kiinasta. Bachin toisesta sellosarjasta kuultiin osa Sarabande, jonka esitti ranskalainen Jean-Guihen Queyras.

*Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta.* *Kuva (c) Dmitrij Matvejev*

Näyttämön valaistus ja tietenkin liikekieli muuttuivat tämän yllättävän käänteen myötä. Päät heiluivat edelleen, mutta nyt ei enää lakaistu hiuksilla lattioita. Kohti manan majoja aikaisemmin suuntautuneet liikeradat kurottivat nyt korkeuksiin. Kehonkielen plastisuus ja eleganssi tekivät vaikutuksen.

Hairy valittiin vuonna 2022 Théâtre de la Villen järjestämän Danse élargie -kilpailun finaaliin. Teoksen 20-minuuttinen versio oli osa nuorten koreografien Danslokaalia Alankomaissa. Tätä versiota seurasi yli 20 esiintymiskerran kiertue Alankomaissa.

Vuonna 2023 Strimaitis pidensi alkuperäisen Hairy-trion 25 minuuttiin. Tämä versio oli viimeinen lyhyempien teosten installaatio, joka luotiin valmistautumaan vuonna 2024 ensi-iltansa saaneeseen Hairy-teokseen. Ensi-illan jälkeen Hairy on ollut menestys, ja ryhmä on kiertänyt ahkerasti maailman tanssitaiteen festivaaleilla.

Strimaitisista ja hänen ensemblestään kuullaan ja nähdään varmasti vielä tulevina vuosina. Niin taitavasti tekijät yhdistelevät ja tulkitsevat sitä jatkumoa, jota kulttuuriksi kutsutaan.

Tämän pitkän version Strimaitis sovitti neljälle tanssijalle. Tanssivirtaa-festivaalin verkkosivun promootiokuvat ovat tästä versiosta. Tampereen Hällä-näyttämöllä näimme teoksesta 37 minuuttia kestäneen kolmelle tanssijalle sovitetun version.

HAIRY
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 22.5.2025
Konsepti: Dovydas Strimaitis
Koreografia: Dovydas Strimaitis yhdessä tanssijoiden kanssa
Esiintyjät: Line Losfelt Branchereau, Hanna-May Porlon, Dovydas Strimaitis
Valosuunnittelu: Lisa M. Barry
Musiikki: alkuperäinen sävellys Julijona Biveinytė; Prelude from Bach’s Cello Suite No. 4 (Yo-Yo Ma); Sarabande from Bach’s Cello Suite No. 2 (Jean-Guihen Queyras)
Tekninen tuki: Povilas Laurinaitis
Tuotanto: Alix Ruyant / Still Waiting
Kantaesitys: 30.4.2024, New Baltic Dance Festival
Kuvat: Dmitrij Matvejev
Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville; New Baltic Dance Festival; Montpellier Danse osana residenssiä Agorassa, Cité internationale de la danse, Fondation BNP Paribasin tuella; NEUFNEUF (yhdessä RING-residenssin kanssa – scène périphérique).
Yhteistyössä: AMAT for RAM.
Tuki: Tanzhaus Zürich; La SPEDIDAM; l’ADAMI.
Tuotannon tukeminen: Caisse des Dépôts ja Ville de Marseille – Direction de la Culture.