Tampereen Työväen Teatterin komedian Homma Ranskassa erittelyn voi alkaa tämän pohjoismaisen kantaesityksen nimestä. Teoksen suomenkielinen nimi todistaa, että Gilles Dyrekin näytelmän kääntänyt Reita Lounatvuori on todellinen virtuoosi työssään. Minunlaiselleni ummikolle ranskalaiseen teatteriin kaikkine hienouksineen siltoja rakentavan tragikomedian työstäminen nosti katsomossa hikikarpalot ohimoille ja sai aivonystyrät paukkumaan. Tätä varten teatteri on ja juuri tällaista sen pitääkin olla: vaativaa ja vaikuttavaa!
Lounatvuoren nerokas yhteenveto näytelmän sisällöstä sen nimessä toimii myös opastuksena suomalaisille teatterintekijöille: Ranskassa te olette lähes aina vajavaisella kielitaidolla ja kulttuurin ymmärryksellä toimivia vierastyöläisiä. Se on se homma!
Gilles Dyrek kirjoitti monitasoisen tarinansa alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi. Le retour de Richard 3 par le train de 9h24 tuotiin elokuvateattereihin vuonna 2019, ja leffa keräsi tukun palkintoja ja kunniamainintoja kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Myöhemmin Dyrek teki yhteistyössä elokuvaversion tuottajan Éric Bun kanssa käsikirjoituksesta samannimisen teatterisovituksen, joka oli ehdokkaana Molière-palkinnon saajaksi vuonna 2023 parhaan komedian kategoriassa. Näytelmä kantaesitettiin ymmärtääkseni maineikkaassa Théâtre Actuel La Bruyèressa. Homma Ranskassa kuuluu siten epäilemättä teatteritaiteen parhaaseen A-luokkaan, vaikka sekä elokuva että näytelmä ovat jääneet meiltä tähän mennessä näkymättömiin kielihorisontin taakse.
Dyrek ja Bu ovat yhdessä rakentaneet näytelmän, jossa yhden kerroksen alta löytyy aina uusi kerros, kuten venäläisessä maatuskanukessa. Komedia, psykologinen draama ja teatterin metatasot kietoutuvat tässä tarinassa toisiinsa.
Näytelmän merkillinen ranskankielinen nimi olisi ehkä kannattanut mainita käsiohjelmassa. Tai ehkä se mainittiin siinä hyvin pienellä painetussa osassa, josta Erkkikään ei saanut selvää. Kuka ihmeen Richard III saapuu klo 9.24 lähtevällä junalla? Ei kai vain Yorkin suvun viimeinen hallitsija Rikhard III, josta William Shakespeare teki historiallisella näytelmällään kuolemattoman inhimillisen pahuuden ruumiillistuman. Ehkä näin, tai sitten ei. Vanhetessaan näyttämölle tuli myös Richard kolmonen (Janne Kallioniemi), joka kertoi meille totuuden teatterin valheellisesta maailmasta.
Tarinana Homma Ranskassa on sukudraama. Suvun patriarkka Paul-Henri (Auvo Vihro) kutsuu perheensä, sukulaisensa ja ystävänsä yhteiselle illalliselle. Koska kaikki sukulaiset ja perheenjäsenet ovat muka kuolleet 10 vuotta sitten lento-onnettomuudessa, hän palkkaa näyttelijöitä esittämään heitä. Paul-Henri ohjaa ja hallitsee ”perhettään” kuin teatterinjohtaja ikään.
Asetelman valheellisuus paljastetaan draaman lakien mukaan, kun edellä mainittu Richard kolmas astuu näyttämölle kertomaan totuuden. Tässä toisessa todellisuudessa Paul-Henri on työnarkomaani, kenties ihan oikea ohjaaja tai teatterinjohtaja, joka on uhrannut perheensä ja läheisensä taiteensa ja uransa takia, minkä vuoksi perhe on hylännyt hänet. Teatteria muistuttavalla ilveilyllä hän yrittää nyt käsikirjoittaa ja ohjata oman anteeksipyyntönsä ja sovintonsa perheen kanssa.
Olen kirjoittanut juttuja teatterista yli 40 vuotta. Olen aina haaveillut siitä, että pääsisin oikein läheltä seuraamaan, mitä näyttelijän pään sisällä tapahtuu, kun hän astuu rooliinsa. Kallonporaajana en varmasti ole mikään kaksinen kyky, ja osa tämän näytelmän hienouksista meni tältä osin selvästi ohi. Tässä voin vain luottaa Kristian Smedsin antamaan neuvoon: kaikkea arvoituksellista ja selittämätöntä ei tarvitse selittää tai ymmärtää.
Näytelmän käsiohjelmassa kerrotaan, että Homma Ranskassa on taiturimaisen juonenkehittelyn ohella kuvausta näyttelijäntyöstä ja näyttelijän elämästä: paremmista keikoista, epävarmuuksista, narsismista, paineista, metodeista ja uskollisuudesta taiteelle. Nämä ovat kauniita ja varmasti myös merkityksellisiä sanoja. Itse näytelmässä Dyrek tekee näkyväksi myös työn lihallisemman ja raadollisemman puolen. Kärjekkäimmässä kohtauksessa näytelmän Richard 2 (Pentti Helin) on seksisuhteessa Paul-Henrin vaimon rooliin värvätyn nuoren naisen (Esme Kaislakari) kanssa. Kun Paul-Henri hakkaa ovea ja esittää vastalauseita, Richard karjuu vastaan: ”Kyllä minä panen täällä äitiäni, joka on minua nuorempi nainen!”
Ehkä juuri tähän todella raakaan kohtaukseen kulminoitui fiktion ja todellisuuden yhteentörmäys: kun nuori näyttelijätär esittää vanhempaa äitiä ja vastanäyttelijä poikaa, roolin ulkopuolinen vetovoima ja roolin sisäinen tabu taistelevat keskenään. Dyrek näyttää, miten koomista ja henkisesti kuormittavaa näyttelemä on: näyttelijän on tuotava omat tunteensa ja kehonsa rooliin, vaikka asetelma olisi kuinka luonnoton. Teatteri on yhteisön tekemää taidetta ja tässä taiteilijoiden mudostamassa yhteisössä sillä, kuka kenestäkin tykkää on väliä.
Jukka Kajava kirjoitti Helsingin Sanomissa muinaisella 90-luvulla italialaisen Luigi Pirandellon näytelmästä Kuusi henkilöä etsii tekijää. Pirandellon näytelmä (Sei personaggi in cerca d’autore) kantaesitettiin Roomassa vuonna 1921. Kajavan mukaan Pirandellon tekstistä tuli yksi modernin teatterin perusnäytelmistä. Sen avoin ja epäpyhä tapa pohtia taiteen ja todellisuuden suhteita sekä illuusion luonnetta oli uutta ja – kuten vuodet ovat näyttäneet – myös pysyvää. Nämä teesit sopivat täsmälleen myös näihin meidän yhteisiin puuhiimme Eino Salmelaisen näyttämöllä reilut sata vuotta myöhemmin. Kysymys valta-asemien määrittelystä lienee sinänsä yhtä vanha kuin ihmiskunta.
Näyttelijöille Homma Ranskassa on ollut epäilemättä haaste ja mahdollisuus, ehkä myös kasvun paikka. Voi olla, että jokainen heistä on ollut harjoitusten alussa yhtä ymmällään kuin me ensi-illan katsojat Eino Salmelaisen näyttämön katsomossa. Näytelmän rakenne ja tematiikka ovat takuuvarmasti työntäneet jokaisen näyttelijän pois omalta mukavuusalueeltaan – aivan samoin kuin me katsojat tipahdimme komedian viihdeasetuksista selkäytimeen asti ulottuvaan henkiseen pinnistelyyn. Ehkä näyttelemiseen pätee vanha toteamus viikatteella niittämisestä: sitä on kiva katsella, mutta se on pirullisen raskasta tehdä työkseen.
Näytelmän elokuvalliset ulottuvuudet näkyivät kohtauksissa. Tai ainakin näin kuvittelin esityksen aikana. Jäin pohtimaan, millaisen muodon näytelmä olisi saanut, jos monet sen sisääntulot olisi näytetty suurina lähikuvina videotoistona. En tiedä, onko ohjaaja Sakari Hokkasen ja hänen ensemblensä jäsenillä käynyt mielessä tällainen mahdollisuus. Mahdollisesti. Oletettavasti näytelmän esitysoikeuksia koskevassa sopimuksessa säädetään tarkasti, miten näytelmä pitää näyttämöllä toteuttaa.
Homma Ranskassa
Tampereen Työväen Teatterin kantaesitys Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.9.2026
Kirjoittanut: Gilles Dyrek yhteistyössä Eric Bu’n kanssa Suomennos: Reita Lounatvuori Ohjaus: Sakari Hokkanen Lavastussuunnittelu: Janne Vasama Pukujen ja naamioinnin suunnittelu: Marjaana Mutanen Valosuunnittelu: TJ Mäkinen Äänisuunnittelu: Niklas Vainio Rooleissa: Minna Hokkanen, Samuli Muje, Esme Kaislakari, Auvo Vihro, Emmi Kaislakari, Pentti Helin, Eriikka Väliahde, Hiski Vihertörmä, Janne Kallioniemi