Kuukausi: joulukuu 2025

Valon lapset ja heidän marraskuun harmaa varjonsa – Teatteri NEO:n oodi luonnolle oli matka vahvojen symbolien maailmaan

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kauniisti toteutettu kohtaus korosti kosketusaistin merkitystä.

*Kuvassa Orlandon tanssijat Lasse Viitamäki, Noora Hakala, Leevi Paalanen, Kardo Shiwan, Riikka Papunen ja Mari Heinilä. Kuva (c) Maria Atosuo*

Tekijöiden mukaan Orlando, oodi luonnolle on saanut inspiraationsa luonnosta ja vuodenajoista, Virginia Woolfin Orlando-romaanista sekä tämänhetkisen ekokriisin aiheuttamasta surusta ja muista tunteista. Inspiraation lähteinä käsiohjelmassa mainitaan myös Panu Pihkalan ympäristötunteiden tutkimus, filosofi Joanna Macyn aktivistinen ajattelu sekä Mary Oliverin runous.

Woolfin vuonna 1928 ilmestynyt kirja oli ajatuksineen aikaansa edellä. Jotenkin kuvaavaa on, että Woolfin toiseutta kuvaava kirja ilmestyi suomeksi vasta vuonna 1984 Kirsti Simonsuuren kääntämänä.

Itselleni tuo hieno alussa mainittu loppuhuipennus toi mieleen toisen viime vuosisadan suurista inhimillisen luovuuden merkkihenkilöistä, Helen Kellerin. Keller sairastui pikkulapsena tuntemattomaan sairauteen. Sairaus ei kestänyt pitkään, mutta ehti tuhota Kellerin näön, kuulon ja orastavan puhekyvyn. Äitinsä uhrautuvaisen opetuksen ja oman lahjakkuutensa avulla Keller oppi ensin kommunikoimaan oman perheensä jäsenten kanssa ja kasvoi lopulta useita kieliä pistekirjoituksen avulla hallitsevaksi maailmankansalaiseksi.

Orlandon tekijät ovat halunneet tehdä esittävää taidetta saavutettavaksi myös näkövammaisille. Saija Raskullan kertojanääni kuvasi hitaasti etenevän koreografian liikkeitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kainulaisen liikkeen sanoitus heijastettiin myös todella suurikokoisena tekstityksenä näyttämön takaseinälle. Huonosti näkeville esitystä konkretisoi myös joissakin kohtauksissa kirkas valonheittäjän valo.

Orlando, oodi luonnolle tanssittiin aurinkoiseksi metsäaukioksi lavastetulla näyttämöllä. Tanssijat, nämä metsän henget, oli puvustettu sateenkaaren väreillä. Näkyvä valo on eri aallonpituuksista syntyvä osiensa summa. Sama symboliikka on meille tuttua seksuaalivähemmistöjen sateenkaarilipusta.

Ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä huipentui kohtaukseen, jossa kukin tanssija vuorollaan kastoi kätensä näyttämölle tuotuun vesimaljaan. Kuvassa Mari Heinilä ja Noora Hakala. Kuva (c) Maria Atosuo

Wilhelmina Ojasen käsikirjoituksen tarinassa korostuivat huolet luontokadosta. Sinisen värin kaksi sävyä puuttuivat esityksessä spektrin väreistä. Sininen väri symboloi yleisesti rauhaa, luottamusta, vakautta, viisautta ja uskollisuutta. Lasse Viitamäen harsomainen esiintymispuku oli harmaa kuin marraskuu.

Orlando-teospari on Tampereen Teatterin, Teatteri NEO:n (Setlementti Tampere) ja Pirkanmaan Tanssin Keskuksen yhteistyö. Tekijöiden mukaan teosparin keskiössä on runollisuus, joka syntyy kehitysvammaisten ja ei-kehitysvammaisten taiteilijoiden yhdenvertaisesta työskentelystä sekä luovan saavutettavuuden käytännöistä, uudenlaisten työskentely- ja ilmaisutapojen luomisesta sekä taiteilijuuden moninaistamisesta.

Teosparilla tarkoitetaan Tampereen Teatterin verkkosivun tekstissä monivuotista hanketta. Orlando, oodi luonnolle on tämän teosparin ensimmäinen osa. Toinen osa toteutetaan kaudella 2026–2027.

Teatteri NEO on osa Setlementti Tampere ry:n toimintaa. Setlementti Tampere ry on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon yhdistys: ”Työskentelemme ihmisten keskellä, ihmisten kesken. Uskomme, että ihmisissä on voima, ideat ja ratkaisut omaan hyvinvointiinsa liittyvissä asioissa”, yhdistyksen kotisivuilla kerrotaan.

Teatteri NEO:n tanssijoiden Noora Hakalan, Mari Heinilän, Leevi Paalasen ja Riikka Papusen tanssia seuratessa tähän uskoon oli helppo samaistua. Tuo tanssi henki sisäistynyttä ja hurmaavaa esittämisen iloa.

Tiistaina 16.12. kello 16.30 Frenckellin yleisölämpiössä alkavassa tilaisuudessa koreografi – ohjaaja Ojanen, äänisuunnittelija Raskulla, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh Suomen Kuurosokeat ry:stä ja yhdenvertaisuustyön johtaja Maria Antikainen Setlementti Tampere ry:stä keskustelevat teoksen taustasta ja esitystä tehdessä syntyneistä havainnoista ja oivalluksista sekä taiteen saavutettavuudesta ja yhdenvertaisuudesta.

Orlandon ensi-illassa Frenckellin yleisölämpiössä oli esillä esineitä, joita koskettamalla myös me näkevät saatoimme yrittää havainnollistaa itsellemme, miten tärkeästä aistista on kysymys. Me saamme ensimmäiset kontaktimme ulkoiseen maailmaan heti syntymämme jälkeen inhimillisen kosketuksen kautta, ja olen varma, että myös hyvään kuolemaan liittyy aivan oleellisesti läheisen ihmisen kosketus eron hetkellä.

Orlando, oodi luonnolle, ensi-ilta Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 12.12.2025. Koreografia, ohjaus, käsikirjoitus Wilhelmina Ojanen, esitysdramaturgi, liikkeen sanoitus Tomi Kainulainen, äänisuunnittelu Saija Raskulla, valo- ja videosuunnittelu Jaakko Sirainen, lavastus työryhmä ja TT:n lavastus, pukusuunnittelu Silja Kaarne, saavutettavuuskonsultti Milla Lindh, sosiaalisen ja hoidollisen tuen mentori Sanna Neuvoen, tanssijat Lasse Viitamäki, Kardo Shiwan, Noora Hakala, Mari Heinilä, Leevi Paalanen, Riikka Papunen.

Pieni ja hykerryttävän hauskasti kerrottu tarina vei meidät suurten kysymysten äärelle: Mitä jos mitään minuutta ei ole olemassa?

Marja Skaffari -museo on kipeän hauska ja syvällinen performanssi, jonka tarkastelun kohteena on minuus. Tässä tarinassa yksinkertaisiin kysymyksiin on olemassa vain monimutkaisia ja osin arvoituksellisia vastauksia. Sitä katsoessa ei aina tiennyt, pitäisikö itkeä vai nauraa.

*Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Näyttelijänä huikean taitava Marja Skaffari hallitsee kaikki temput. Tällä kertaa eleet, ilmeet ja liikekieli oli säädetty komediasetuksille, ja illuusio läsnäolosta oli sykähdyttävän vahva. Näyttämön neljäs seinä hävisi hänen ja meidän katsojien väliltä kokonaan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän avasi meille sylinsä ja pyysi meitä kohdistamaan itseensä syvää rakkautta.

Me ajattelemme usein, että esilläolo ja julkisuus ruokkivat itse kullekin meistä luonteenomaista narsismia. Vaikka esityksessä tekijöiden mukaan museoidaan elävä ihminen, ei esitys kuvannut näyttelijäntyön mukanaan tuomaa esilläolon riemua. Näyttelijä Skaffarin loistavan uran käänteitä kuvattiin itseironian maustamalla lempeällä satiirilla.

Omaa haavoittuvuuttaan Skaffari kuvasi humoristisella laululla ”Ai mua sattuu”. Itse itseään pianolla säestäen Skaffari lauloi siitä, miten itsensä näyttämölle rohkeasti likoon laittavalle ihmiselle tarpeiden teko julkisessa vessassa voi olla kauhun paikka. Se on noloa jopa kotona, jos tietää, että oven takana joku voi kuulla toimituksen synnyttämiä ääniä.

Antiikin Roomassa vaikuttanut satiirikko Juvenalis muotoili kehon ja mielen ykseyden lauseeksi: ”Mens sana in corpore sano” (”Terve sielu terveessä ruumiissa”). Moderni lääketiede ei muotoile mielen ja kehon ykseyttä yhtä yksiniittisesti. Esityksessä Skaffarin huikean uran kunniaksi rakennettuun mausoleumin vitriiniin on tästä teatteritaiteen merkkihenkilöstä kelpuutettu pelkästään puhuva pää. Järjen pakkovallasta vapautunut ruumis jatkoi villiä elämäänsä ja ilmaisi omaa luovaa voimaansa Skaffarin räpätessä hurjalla energialla.

Pysäyttävä oli myös kohtaus, jossa palattiin suvun juurille karjalaisuuteen. En ole murreasiantuntija, mutta vuosia Etelä-Karjalassa asuneena tuo intonaatio tuntui tutuakin tutumalta. Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa.

*Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan.* *Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Vuonna 1992 parikymppinen Skaffari kirjoitti päiväkirjaansa: ”Teatteri on minulle paras tapa käsitellä minuutta”. Reilussa 30 vuodessa tuo ajatus on kypsynyt tavalla, jonka Skaffari sekä esityksen ohjaaja ja toinen käsikirjoittaja Marja Kangas ovat käsiohjelmassa muotoilleet kysymykseksi: ”Mitä jos mitään minää ei ole olemassa?”

Skaffari ja Kangas siteeraavat psykologi Marja Saarenheimoa. Saarenheimo kysyy kertomusten luotettavuuden perään: ”Muistaako ihminen elämänsä kertomuksena, vai onko kertomus opittu muoto, koska kulttuurimme perustuu lineaariseen aikakäsitykseen?” Käsiohjelma ei täsmennä sitä, mitä Saarenheimo kulttuurillamme tarkoittaa.

Itse olen varma, että ihmisten tapa hahmottaa todellisuutta kertomusten kautta on yhtä vanha kuin lajimme kyky ilmaista itseään puhutun kielen avulla. Sen jälkeen sellaiset kollektiiviset kertomukset ja intersubjektiiviset oliot, kuten jumala, raha, kansa ja valtio, ovat vaikuttaneet ratkaisevasti siihen, miten me todellisuutta miellämme.

Paljon vakuuttavampi todistus kaksikon ajatusten kantavuudesta löytyy Kankaan taustasta. Kirjailijan uran ohessa hän on omien kotisivujensa mukaan työskennellyt kuolindoulana, kuolevien ja heidän omaistensa tukihenkilönä.

Marja Skaffari -museossa tavarat ja dokumentit olivat näyttämöllä sekaisin. Vitriiniin asetettu puhuva pää kertoi siitä, että 70-luvulla syntyneet Skaffari ja Kangas ovat televisiosukupolven lapsia. He ovat eläneet koko ikänsä niin kutsutussa huomiotaloudessa. Heidän ikäistensä lasten sukupolven muistot eivät enää liity televisioon vaan sosiaaliseen mediaan.

Museon epäjärjestys kuvaa meidän inhimillisten muistojemme luonnetta. Ne eivät sijaitse missään tietyssä paikassa, vaan aivomme luovat ne aina uudestaan. Meidän korviemme välissä toimii Kangasta mukaillen improvisaatioteatteri, joka luo samasta käsikirjoituksesta joka kerralla uuden version. Tässä näytelmässä unet ja todellisuus sekoittuvat toisiinsa, ja näytelmän näyttelijät käyttävät usein kommunikointiin rikkinäistä puhelinta.

*Tämä täti jaksoi totisesti heilua silkkisen liinan tukemana myös viinan kauhistuksesta kertoneessa kohtauksessa. Kuva (c) Petteri Aartolahti*

Muistamiseen kuuluu oleellisesti myös oikeus ja kyky unohtaa. Skaffari ja Kangas jakavat huolen siitä, että internet ei unohda mitään. Yksilötasolla kaiken muistava internet voi olla uhka. Meidän yhteisen kertomuksemme, kollektiivisen muistimme kannalta suurempi uhka on se, että todellisuutta voidaan nyt myös väärentää rajattomasti ja myrkyttää se valemuistoilla. Olemme ehkä parhaillaan todistamassa aitiopaikalta maailmanhistorian kaikkien aikojen tuhovoimaisimman ”suuren kertomuksen” syntyä.

Kangas yritti houkutella, manipuloida ja lahjoa kettukarkeilla Skaffaria toistamaan improvisaationa syntyneitä asioita sovitulla tavalla. ”Elävä ihminen ei pysy lestissään ja siksi esitys on joka kerta erilainen”, Kangas kirjoittaa käsiohjelmassa.

Samalla Kangas onnistuu sanomaan jotakin oleellista teatteritaiteen luonteesta: ”Kohtaukset kiertävät minuuden kehää, mutta miten pääsemme ympyrän sisäpuolelle. Esitys yrittää toistuvasti määritellä päänäyttelijää. Missä on todellinen Marja Skaffari?”

Marja Skaffari -museo Teatteri Telakan näyttämöllä 7.12.2025

Työryhmä: Näyttämöllä: Marja Skaffari Ohjaus ja dramaturgia: Marja Kangas Käsikirjoitus: Marja Skaffari, Marja Kangas Visuaalinen suunnittelu: Sisu Nojonen Yhteistyökumppanit: Teatteri Telakka, Grus Grus Teatteri, Taiteen edistämiskeskus Pirkanmaa, Tampereen kaupunki

Herkkää, henkilökohtaista, palkitsevaa – Tämän projektin tarinat kerrottiin kielellä, jota me kaikki ymmärrämme

Taiteilijan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Tanssijaa taide kuitenkin palkitsee ruhtinaallisesti itsekurin ja kieltäymysten kiirastulen. Kehon säilyttämät muistot voidaan kertoa kielellä, jota kaikki ymmärtävät. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191palkitsi myös meitä katsojia lämpimällä ja voimakkaalla läsnäolon tunteella.

*Anna Virkkusen hypyt nousivat korkealle. Kuva © Kai Kuusisto*

Ihminen on arvoitus myös itselleen. Helsinki Dance Companyn Project No. 2191 -esityksessä katsotaan peiliin. Tanssijoille suuret kokovartalopeilit ovat elimellinen osa työtä ja arkea. Unkarilaisen koreografi Adrienn Hódin koreografiassa näyttämön seitsemällä suurella peilillä oli myös vahva symbolinen viesti: seitsemän peiliä, seitsemän tanssijaa ja seitsemän erilaista elämäntarinaa.

Liikkeelle ei ole lähdetty valmiista teemasta, vaan tanssijoista itsestään. Näin Hód kertoo teatterin verkkosivun haastattelussa. Keitä me olemme, millaisia tarinoita meidän kehommekantavat ja mitä tanssi merkitsee tanssijalle eri elämänvaiheissa?

Kukin tanssija teki itselleen niitä kysymyksiä, joita jokainen meistä tekee itselleen elämän eri vaiheissa. Katsojan kannalta esityksen lähtökohdat tekivät siitä aivan poikkeuksellisen kiinnostavan. Tanssijat olivat tutkineet minuuttaan improvisaatioiden kautta. Näin itse esityksestä muodostui seitsemästä pitkästä soolosta koostunut ilmaisultaan rikas kokonaisuus.

Hódin ja hänen pitkäaikaisen työparinsa Csaba Molnárin taituruudesta kertoi se, että tanssijoiden omaehtoisesti ideoimista pitkistä sooloista muodostui hahmottuva, eheä kokonaisuus. Läsnäolon tunne oli voimakas ja esityksen rytmin ja tempon kiihtyessä askel askeleelta kohti huipennusta tuo tunne muuttui pakahduttavaksi.

Olen varma, että tanssijan ammatin valinneiden elämään kuuluvat myös kokemukset ainutlaatuisen voimakkaasta yhteisöllisyydestä. Vaikka esitykseen ei kuulunut yhtään varsinaista duettoa, esitys henki jotakin hyvin koskettavaa ja herkkää – kosketuksen kautta jaettua syvää inhimillistä yhteyttä.

*Justu Pienmunne tarttui kaksi käsin kiinni peiliin ja suuteli peilikuvaansa. Kuva © Kai Kuusisto*

Tanssijoiden suhde omaan kehoon on varmasti jotakin hyvin erityistä. Heille oma kroppa on instrumentti, ilmaisun väline. Alati toistuvat harjoitukset ja esiintymiset ovat tallentaneet rikkaan liikekielen lihasmuistiin. Keho ja mieli ovat yhtä.

Aivan ongelmatonta tämä yhteiselo ei toki ole. Tästä todellisen maailman epätäydellisyydestä kertoivat monet esitykseen liitetyt itseironiset anekdootit. Yhdessä kohtauksessa vartaloltaan atleettinen Sofia Hilli käveli näyttämön poikki ja poistui sieltä kainalossaan henkilövaaka. Anna Virkkunen ja Anni Koskinen kertoivat omat versionsa kehon asettamista rajoituksista liikesarjoilla, joissa he työnsivät kätensä housunpuntien läpi ja kietoivat näin vartalonsa eräänlaiseen pakkopaitaan. Justus Pienmunne ei vain katsonut itseään peilistä, hän tarttui peiliin kaksin käsin kiinni ja suuteli omaa peilikuvaansa. Pitkähiuksisen peruukin ja teatterisavun avulla hän muovasi itsestään myös Goan hiekkarannalla unelmoivan hipin.

Tavallisen katsojan kannalta tanssin tekee niin ainutlaatuisen kiehtovaksi ja kiinnostavaksi se, että meidän aivomme reagoivat ilmeisiin, eleisiin ja liikkeisiin vaistomaisesti ja paljon nopeammin, kuin mieli ehtii muokata nuo tunteet sanalliseen muotoon. Tanssi on hyvin ilmaisuvoimainen taiteen muoto.

Hódin kotimaassa Unkarissa pääministeri Viktor Orbánin hallinto on kaventanut järjestelmällisesti taiteilijoiden ja kulttuurilaitosten vapautta. Hód ei enää pysty palkkaamaan tanssijoita produktioihinsa kotimaassaan. Unkarin populistit, Orbánin johtama Fideszei ei rajoita kaikin keinoin nykytanssin esittämistä vain siksi, että ”kansa” ei ymmärrä sitä. Voi olla, että taiteesta on tullut jälleen Unkarissa harvainvaltaa vastustava vastarinnan eturintama aivan samoin kuin Neuvostoliiton miehityksen alla eläneessä kommunistidiktatuurissa 40–50 vuotta sitten. Hódin mukaan Unkarin oppositio suhtautuu toiveikkaasti ensi vuoden vaaleihin. Orbánin autoritaarinen hallinto on ehkä kaadettavissa.

*Mikko Palonimi etsii kehon ja mielen tasapainoa. Kuva © Kai Kuusisto*

Helsingin kaupunginteatteri on jo saavuttanut taiteellisen voiton antaessaan Hódille ja hänen työparilleen Molnárille mahdollisuuden toteuttaa tämä produktio.

Tiistain esityksessä esitys avattiin yleisölle puheen kautta. Näyttämölle astuivat Virkkunen ja Hilli näyttävissä iltapuvuissa. He istuivat mikrofonit käsissään tuoleille ja Hilli alkoi haastatella maailmalla näyttävän uran tehnyttä Virkkusta. Haastattelussa he kävivät keskustelua Hódin projektille asettamista kysymyksistä. Virkkusen polku tanssijaksi oli alkanut lapsena voimistelusta. Hillin intohimo oli puolestaan saanut alkunsa negatiivisen palautteen kautta. Hänelle oli lapsena sanottu, ettei hänestä koskaan voi tulla tanssijaa. Ilmeisesti esityksen ensi-illassa vastaavan keskustelun kävivät Tiitinen ja Pienmunne.

Teatterin verkkosivulla Hód ja Molnár ovat muotoilleet produktion mission viideksi kysymykseksi, joihin haettiin vastausta: Mitä historiaa kannamme kehoissamme? Kuinka yksilöllisiä kokemuksemme todella ovat? Miten intohimo syntyy? Mikä meitä ajaa eteenpäin? Miten voimme antaa tilaa nykyhetkelle?

Esitys päättyi kohtaukseen, jossa alun haastattelun jälkeen tanssijoiden sisäisiin peileihin käännetyt katseet suunnattiin jälleen meihin katsojiin. Virkkunen kutsui meitä katsojia tanssimaan kanssaan.

Project No. 2191 Helsinki Dance Companyn esitys Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 2.12.2025 Koreografia: Adrienn Hód Koreografin taiteellinen työpari: Csaba Molnár Sävellys: Áron Porteleki Lavastus ja valosuunnittelu: William Iles Pukusuunnittelu: Laura Dammert Äänisuunnittelu: Eero Niemi Naamioinnin suunnittelu: Tuula Kuittinen Dramaturgi: Ármin Szabó-Székely Tanssijat Sofia Hilli, Anni Koskinen, Pekka Louhio, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Inka Tiitinen ja Anna Virkkunen