Nopearytmisen brittikomedian dramatisointi suomeksi ei ole helppoa. Englanti ja suomi ovat puherytmiltään niin eriparia. Tampereen Teatterin Sarjahurmaajissa suomentaja Aino Piirola ja ohjaaja Heta Haanperä ovat kääntäneet tämän vaikeuden vahvuudeksi. Näyttelijät puhuivat ilmeikästä suomen kieltä, jossa kielemme lukuisat sijapäätteetkin pysyivät vauhdissa mukana. Tulkinnat olivat hersyvän hauskoja ja esityksessä hyvä draivi.
Huomattava osa ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta tapahtuu sanattomasti. Tässä suoraan vuorovaikutukseen perustuva teatteri on tanssin ohella taidemuotona vertaansa vailla. Tässä mielessä komedian näyttelijät saivat esittämistään hahmoista paljon irti. Näyttelijöiden otteissa oli tekemisen iloa. Vaikka tuota kokemusta voimakkaasta yhteisöllisyydestä on vaikea määritellä, katsojana sen kyllä tuntee. Tätä varten teatteri on.
Komedian hauskuus perustuu kohtausten oikeaan ajoitukseen. Kehittelyjen ja iskujen pitää mennä kohdalleen. Katsojat pitää yllättää odottamattomilla käänteillä. Haanperä on tässä löytänyt hyvän tasapainon suomen kielen vaatimusten ja tarinaa eteenpäin vievän rytmin välillä. Koomiset nousut ja seesteiset suvantokohdat seurasivat toisiaan nautittavalla tavalla.
Avainroolin ajoituksen kannalta teki tämän orkesterin kapellimestarina ja rosvojoukon pomo Lari Halme professori Marcuksen roolissa. Liikkeeseen perustuvaa komiikkaa tuki Kimmo Sirénin, Mari Pajulan, Tuomas Vartolan ja Jouni Koskisen suunnittelema skenografia. Vartolan valot ja Koskisen luoma äänimaisema saivat King’s Crossin asemalta lähteneiden höyryvetureiden äänet kuulumaan ja etulyhtyjen valot loistamaan rouva Wilberforcen talon takana. Lavastus ja Pajulan roolipuvut veivät meidät katsojat William Rosen alkuperäistarinan juurille, 1950-luvun Lontooseen.
Minua naurattivat erityisesti komediaan ripotellut taiteilijavitsit. Niissä piruiltiin muun muassa kokeelliselle taidemusiikille ja vielä enemmän meille, jotka olemme ymmärtävinämme sen hienouksia. Tilannekomiikka huipentui kohtaukseen, jossa samaan ahtaaseen komeroon piiloutuneet rosvot yllätettiin. Professori Marcuksella oli vastaus valmiina kysymykseen, miksi rosvojen orkesteri piti kokousta ahtaassa komerossa: ”Me olemme taiteilijoita!”
Piirola on tehnyt suomennoksen Graham Linehanin kirjoittamasta, vuonna 2011 Gielgud Theatressa kantaesitetystä näytelmäversiosta. Linehanin dramatisointi perustuu Rosen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Tarina on myös kuvattu uudestaan tällä vuosituhannella. Joel ja Ethan Coenin käsikirjoittama ja ohjaama The Ladykillers ilmestyi elokuvateattereihin vuonna 2004.
Suomenkielisen version kantaesitys näyteltiin Helsingin kaupunginteatterissa vuonna 2014. Helsinkiin sen ohjasi Neil Hardwick. Minulla ei tuolloin ollut tilaisuutta katsoa esitystä. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, miten englantia äidinkielenään puhuva Hardwick oli ratkaissut alussa mainitun ongelman.
Sanotaan, että kommunismi kaatui Venäjällä lopulta neukkuvitseihin. Tilannekomedia on luonteeltaan usein anarkistista ja sellaista on varsinkin törmäilyyn perustuva slapstick-komiikka. Komiikan taju taitaa kuitenkin perustua itse kunkin meistä sisällä lymyävään konservatiiviin. Tavallisesta poikkeava ja yllättävä saa meidät nauramaan.
Tai ainakin useiden televisiosarjojen käsikirjoittajana ja ohjaajana kunnostautunut Linehan on ollut konservatiivi siitä yrmeimmästä päästä. Hänen Twitter-tilinsä suljettiin vuonna 2020 vihapuhetta koskevien sääntörikkomusten takia. Kirjailija J. K. Rowlingin tavoin Linehan hyökkäsi puheissaan voimakkaasti transsukupuolisia vastaan.
Otaksun, että Piirola, Haanperä ja myös produktioon osallistuneet näyttelijät ovat katsoneet Alexander Mackendrickin vuonna 1955 ohjanneen elokuvan The Ladykillers. Itse muistan tuon elokuvan ajalta, jolloin Suomessa katsottiin vielä mustavalkoista televisiota. Elokuva on edelleen nähtävissä verkossa ja kyllä, se on kuvattu väreissä. Tampereen Teatterin tekijät ovat tavoittaneet jollakin merkillisellä tavalla tuon elokuvan tunnelman. Näytelmästä jäi hyvä mieli.
Sarjahurmaajat – Ladykillers Tampereen Teatterin Frenckell-näyttämöllä 21.10.2025
Käsikirjoitus Graham Linehan, suomennos Aino Piirola, ohjaus Heta Haanperä, lavastussuunnittelu Kimmo Sirén, pukusuunnittelu Mari Pajula, valosuunnittelu Tuomas Vartola, äänisuunnittelu Jouni Koskinen, rooleissa Tarjalotta Räikkä, Lari Halme, Ville Majamaa, Risto Korhonen, Toni Harjajärvi, Matti Hakulinen, Jukka Leisti, Eeva Hakulinen.
Perjantain ensi-illassa kaikki teatteriesityksen osatekijät olivat Pyyniki kesäteatterissa kohdallaan. Sami Keski-Vähälän dramatisoinnissa asian ytimeen päästiin heti ensimmäisessä kohtauksessa. Sen jälkeen meitä katsojia vietiin ajasta, paikasta ja tunnetilasta toiseen alati voimistuvalla intensiteetillä. Antti Mikkola käytti ohjauksessaan taitavasti hyväkseen Pyynikin kesäteatterin pyörivää katsomoa ja sen tarjoamaa lähes rajatonta näyttämötilaa. Kokonaisuuden kruunasivat todella hienot roolityöt.
Ehkä sanoja paremmin Pyynikin kesäteatterin esityksen laatua todisti jälleen lahjomaton aika. Vaikka esitys kesti väliaikoineen kolme tuntia ja sitä piti katsoa kovalla puupenkillä istuen, se tuntui loppuvan aivan liian pian. Näytelmän elokuvamainen rakenne, ”leikkaus” ja suoraan inhimilliseen läsnäoloon ja vuorovaikutukseen perustuva loistelias näyttelijäntyö imaisivat mukaansa.
Väinö LinnanTäällä Pohjantähden alla on aidosti moniääninen romaanitaiteen merkkiteos. Suurelle osalle meistä suomalaisista Linnan trilogiassa kuvitteelliseen pohjoishämäläiseen kylään sijoittamat ihmiset ja heidän tarinansa ovat tuttujakin tutumpia. Meillä itse kullakin on henkilökohtainen suhde Linnan taiteeseen, eikä se ainakaan vähennä romaanin dramatisointiin liittyviä haasteita.
Linnan Täällä Pohjantähden alla on paitsi vaikea myös jälleen erittäin ajankohtainen. Uudessa, uljaassa Nato-Suomessa käydään laajaa keskustelua, jossa sekä todellisia että kuvitteellisia historiallisia tapahtumia ja henkilöitä arvioidaan ja arvotetaan uudestaan. Itse törmäsin tähän keskusteluun viimeksi lukiessani Pekka Virkin kirjaa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus. Virkin mukaan Linnan kirja antaa väärän todistuksen Suomen sisällissodasta.
Neljä vuotta sitten Lasse Lehtinen ja Risto Volanen antoivat ymmärtää kirjassaan 1918 – kuinka vallankumous levisi Suomessa, että Linna on romaanillaan johtanut vakavasti harhaan kokkonaista sukupolvea. Linnan Tuntemattoman sotilaan kohdalla silloisen upseeriston parku kristallisoitui Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikko Toimi Havun kuuluisaan teilaukseen. Täällä Pohjantähden alla -romaanista keskustelu ”sammakkoperspektiivistä” jatkuu yhä.
Dramaturgiassaan Keski-Vähälä purkaa todella taitavasti näitä taiteen ulkopuolisia, Linnan teokseen liittyviä miinoja. Keski-Vähälän lähtökohta on niin ilmeinen, että se ei ehkä siksi ole pälkähtänyt historian saloja pähkäilevien intellektuellien päähän. Linnan suurromaani on taidetta. Siinä kirjailija kuvaa henkilöhahmojensa kautta niitä ristiriitoja, joita kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja empatian puute aiheuttavat maalaiskylästä muodostuvan yhteisön sisällä.
Teatterin kontekstissa Linnan romanijärkäle on Keski-Vähälän mukaan shakespearelainen tragedia. Tämä havainto asemoi Keski-Vähälän käsikirjoituksen dramaturgian kohdalleen. Kukaan tuskin näkee tänään tarvetta keskustela siitä, miten totuudenmukaisesti William Shakespearen historialliset näytelmät Henrik IV tai Richard III kuvaavat Englannin hovin 1500-luvun historiaa. Linnan kirjassa hallitsijoiden sammakkoperspektiivi vain on käännetty alamaisten sammakkoperspektiiviksi.
Lasse Lehtisen kaltaisen konkarin juuret ovat sosiaalidemokraattisessa työväenliikkeessä. Myöskään Virkin kaltaisten nuorten tutkijoiden vilpittömyyttä ei ole syytä epäillä. Myös taideteosten arviointi ja arvottaminen taiteen omista lähtökodista on ajanvirtaan kuuluvaa ajatusten ja asenteiden muuttumista. Näin taide toimii. Klassikojen pintaan kertyy tulkintojen kautta kerroksia, uutta patinaa.
Kaikki eivät ole kuitenkaan liikkeellä vilpittömässä mielessä. Historian uudelleen kirjoittaminen on myös suomalaiselle äärioikeistolle projekti aivan samalla tavalla kuin se on projekti Vladimir Putinin Venäjän silovikeille tai Yhdysvaltojen trumpilaisille. Astalona näissä talkoissa käytetään leimakirvestä.
Pyynikin produktiota varten Keski-Vähälä oli vakuuttavalla tavalla poiminut oleellisia kohtauksia romaanijärkäleestä. Ohjaaja Antti Mikkolan ohjauksessa näistä dramaturgisista oivalluksista syntyi hienosti rytmitettyjä kohtauksia, joissa liikuttiin ajassa tilanteesta ja tunnetilasta toiseen elokuvanomaisilla leikkauksilla. Mikkola hyödynsi taitavasti pyörivän näyttämön ympärillä avautuvaa, tiloiltaan lähes rajatonta näyttämöä. Kohtauksia vei eteenpäin voimakas liike, joka välillä pysäytettiin ikään kuin kuvaelmaksi. Näistä pysähtyneistä kohtauksista tuli hakemattakin mieleen taiteilija Reijo Kelan installaatio Hiljainen kansa Suomussalmella.
Täällä Pohjantähden alla on ilmiselvästi toteutettu varsin pienellä budjetilla ja niukoilla resursseilla, mutta ohjauksellisilla ja dramaturgisilla ratkaisuillaan Mikkola ja Keski-Vähälä onnistuivat muuttamaan tämän niukkuuden esityksen voimavaraksi.
Keski-Vähälän oivalluksiin kuului myös se, että Pyynikin kesäteatterin esitys korosti suomalaisen miehen vahvuuksia. Miehen kunnianpalautus henkilöityi näytelmässä Akseli Koskelan roolihahmon syvällisesti sisäitäneen ja koskettavasti näytelleen Verneri Liljan tukintaan. Liljan Akseli Koskela oli aikansa lapsi, yhdistelmä kouriintuntuvaa realismia ja kansakoulussa opitun lukutaidon myötä ja Adolf Halmeen opastuksella omaksuttuja, ajan hengen luomia käsityksiä kylän ulkopuolisesta todellisuudesta.
Roolituksen täysosumaksi voi sanoa myös Ella Mettäsen valintaa Elina Koskelan rooliin. Mettäsen näyttelijäntyössä nyanssit olivat kohdallaan. Suomalaisen naisliikkeen juuret ulottuvat syvälle historiaan. Ei ole sattuma, että Suomi oli ensimmäinen Euroopan maa, jossa naiset saivat ääni- ja edustusoikeuden vuonna 1906. Mettälän hieno näyttelijäntyö ja läsnäolo tekivät tuon naisten aseman näkyväksi näyttämöllä. Suomessa ei Linnan todistuksen mukaan isänvalta ollut patriarkaalista hirmuvaltaa.
Akselin ja Elinan tarina on myös ikoninen kertomus suomalaisesta rakkaudesta, joka ei puhu eikä pussaa, mutta on sitäkin uskollisempaa ja tunnekylläisempää. Tämän tarinan esittämisessä Liljan ja Mettäsen näytteleminen oli kaikessa koskettavuudessaan lähes täydellistä.
Suomalaisen feminismin ikoniksi sopii myös romaanin Elen Salpakari ilman Linnan ironiaa ja piruilua. Upeasti näytellyt Petra Ahola teki Salpakarista modernin, kyvyistään ja tavoitteistaan tietoisen tahtoihmisen. Aholan luoma roolihahmo oli ajaton ja tätä päivää. Tällaisiin koulutettuihin, älykkäisiin ja tavoitteistaan tietoisiin naishahmoihin me törmäämme päivittäin esimerkiksi television uutisissa, joissa haastatella puolueiden puheenjohtajia tai eri alojen huippuasiantuntijoita.
Aimo Räsäsen tulkinta Otto Kivivuoren roolista ja Tom Lindholmin tulkinta Adolf Halmeesta olivat juuri sellaisia näyttelijäntaiteen herkkupaloja, joita me viime vuosisadalla syntyneet ikävammaiset osasimme odottaa tai ainakin toivoa. Edvin Laineen elokuvassa nämä roolit näytelleet Kauko Helovirta ja Kalevi Kahra ovat jättäneet varmasti elokuvan nähneiden mieleen pysyvän muistijäljen siitä, miltä näiden roolihamojen pitää näyttää ja kuulostaa.
Samuli Mujeen näyttelemisessä Laurilan Antoon roolissa oli ytyä. Mujeen tekemänä roolihahmosta tuli oikea epäonnistuneen ja epäonnisen suomalaismiehen prototyyppi. Tänään Laurilan Antoon hahmoon liittyisi vielä epäilemättä alkoholismi, johon 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa eläneille työmiehillä ei ollut vielä varaa eikä mahdollisuuksia.
Pyynikin kesäteatterilla on ikää enemmän kuin tämän blogin kirjoittajalla ja se on paljon se. Vuonna 1948 Tampereen Kesäteatterina Pyynikin Joselininniemessä toimintansa aloittaneen teatterin vetovastuu siirtyi keväällä tätä varten perustetulle osakeyhtiölle. Pyynikin kesäteatteri Oy:n osakkaina ovat yhtä suurilla osuuksilla Tampereen Teatteri, Tampereen Työväen Teatteri ja Eino Salmelaisen säätiö rs.
Täällä Pohjantähden alla
Pyynikin kesäteatterin ensi-ilta 9.6.2023
Väinö Linnan romaanin pohjalta
Kirjailija: Sami Keski-Vähälä
Ohjaaja: Antti Mikkola
Apulaisohjaaja: Saija Viljanen
Lavastaja: Kimmo Sirén
Pukusuunnittelija: Jaana Aro
Äänisuunnittelija: Sami Silén
Kampaus- ja maskeeraussuunnittelija: Emmi Puukka
Tuottaja: Hannele Sulin
Näyttelijät: Esa Latva-äijö, Verneri Lilja, Ella Mettänen, Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Antti Tiensuu, Tom Lindholm, Jyrki Mänttäri, Aimo Räsänen, Samuli Muje, Jukka Leisti, Henriikka Heiskanen, Lasse Viitamäki
Nikian Etunäyttämön avustajat: Paavo Poikonen, Jere Saarela, Erkki Lahtinen, Mauri Könönen, Matti Nieminen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski, Markus Pärssinen, Janne Karjalainen, Päivi Honkanen, Hanna Murtola, Simo Korkiakoski, Petri Salmi, Hanna Mecklin, Maarit Pakarinen, Ida Lehtinen, Isabella Kajander, Pirjo Lammi, Anitta Forssén
