Loisteliaan Europaeuksen jälkeen Kansallisteatterin Lauantai merkitsi minulle nimestään huolimatta paluuta arkeen.
Alakulo alkoi oikeastaan jo käsiohjelmasta: ”Jos tieteen edistyessä voimme jumalan lailla muovailla luonnonlakeja ja muuttaa kohtaloita, taide terävöittää meitä havaitsemaan ympäröivää maailmaa ja muistamaan, että parhaimmillaankin olemme vain ihmisiä.”
Sitaatti on dramaturgi Eva Buchwaldin ja ohjaaja Irene Ahon yhteisistä saatesanoista ja se löytyy kohdasta Sana tekijöiltä.
Taide voi toki toimia myös maailman unilukkarina, ei siinä mitään. Samassa lauseessa Buchwald ja Aho kuitenkin tuovat julki yleiseen harhaluulon tieteellisen tiedon luonteesta.
Hyvällä tahdolla voi ainakin arvailla, että kaksikko viittaa biotieteiden käynnissä olevaan vallankumoukseen. Rikkaat elävät jo nyt keskimäärin jopa kymmeniä vuosia pidempään kuin maailman köyhät, mutta se ei ole mikään luonnonlaki.
Ehkä kaksikko on tässä kohtaa muotoillut sanottavansa hieman epätäsmällisesti. Ajatusvirheitä meille kaikille sattuu tämän tästä. Näytelmän kannalta se ei ole kuitenkaan ihan yhdentekevä juttu. Ian McEwanin romaanista dramatisoidun näytelmän kirkasotsainen sankari Henry Perowne (Seppo Pääkkönen) on ammatiltaan aivokirurgi.
Kehykset moraaliselle pulmalle, jonka sankarimme joutuu tarinan yllättävien käänteiden jälkeen ratkaisemaan, asettaa Perownen vaimon Rosalindin (Maria Kuusiluoma) isä, runoilijana kuuluisuutta ja mainetta niittänyt John Grammaticus (Antti Litja).
Aikaisemmin ihmiset uskoivat vankasti jumalaa. Viime vuosisadalla saavutti huippunsa valistusfilosofien 1700-luvulla luoma ajatus ihmisestä oman onnensa seppänä.
Uskonnon leimaamassa yhteiskunnassa yläluokka katsoi asemansa perustuvan jumalan heille määräämään kohtaloon. Maallistuneessa yhteiskunnassa eliitti uskoo istuvansa korkeimmalla orrella aivan omien ansioidensa perusteella.
Entä nyt, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa ihmiseen ja ihmiskunnan kykyyn ratkaista edessä näkyvät suunnattomat ongelmat? Ja mihin viime vuosikymmeninä suunnattomasti rikastunut rahaylimystö nyt perustaa asemansa ja etuoikeutensa? Näin ajatus suurin piirtein menee.
Usko ihmisen kaikkivoipaisuuteen on kuitenkin ennen muuta toisen maailmansodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien juttu. Näytelmän Henry Perowne on juuri täyttänyt 58 vuotta, mikä kiinnittää McEwanin kirjan tapahtumat tiukasta vuosituhannen alkuun eli tarkasti sanottu helmikuun 15. vuonna 2003.
Suuret ikäluokat ovat juuri tulleet vanhuuden kynnykselle. Yhdellä tasolla näytelmässä pohditaan siis samoja teemoja kuin Juha Jokelan mainiossa näytelmässä Patriarkka.
Lauantain roolihenkilöt jäävät oudon ohuiksi kaikesta edellä kerrotusta huolimatta. Hieman outoa se on jo siksi, että Ian McEwan on luonut maailmanmaineensa kirjailijana juuri ihmisten välisten suhteiden tarkkanäköisenä ja hienovaraisena kuvaajana.
Näyttämökuvat ovat varsinkin ensimmäisessä näytöksessä komeita. Markus Tsokkisen, Sari Suomisen, Max Wikströmin, Jussi Matikaisen ja Kare Markkolan teknisesti innovatiivinen ja loistelias skenografia kuitenkin pikemminkin loitontaa kuin lähentää katsojia tarinan henkilöistä.
Buchwald on dramaturgiassaan liittänyt näytelmän kannalta keskeisen luopumisen teeman Henry Perownen ja amerikkalaisen nukutuslääkärin, Jay Straussin (Petri Liski) kamppailuun, jossa nämä työtoverit ottavat mittaa toisistaan pelaamalla squashia eli kössiä.
Miehet ovat toki erittäin kilpailuhenkisiä, mikäs siinä. Jokin näytelmässä alkoi silti pahasti mättää ihan alusta asti.
En tiedä, onko vika Buchwaldin dramaturgiassa vai Ahon ohjauksessa, ehkä molemmissa. Ainakin hyvin kokenut ja tavattoman taitava Pääkkönen oli Henry Perownen roolissa viime lauantaina jollakin tavalla aivan hukassa. Tuntui siltä, ettei Pääkkönen ole päässyt lainkaan sinuiksi roolihenkilönsä kanssa.
Lauantai ei minusta ole aidosti moniääninen tarina. Pääkkösen näyttelemä Henry Perowne on tarinan isä meidän siellä Lontoossa – hän joka näkee tulisten vaunujen lentävän taivaalla, tässä tapauksessa tuleen syttyneen venäläisen rahtikoneen pakkolaskun. Kun Pääkkönen on eksyksissä roolistaan, jäävät myös kaikki muut roolihahmojen vuorovaikutussuhteet vajaiksi ja koko tarinan uskottavuus on kovalla koetuksella.
Toisen näytöksen yllättävää käännettä ei ole tässä syytä paljastaa. Se ehkä uskaltaa sanoa, että kysymyksessä on pikemminkin kirjallisuuden kuin reaalimaailman ilmiöihin kuuluvasta asiasta.
Tarinoiden maailmassa tämä käänne on suosittu kuin luotisade Broadwaylla. Jokaisessa taiteilijassa on varmasti ainakin vähän shamanistin vikaa. Kun itse on kokenut voimakkaita esteettisiä elämyksiä, ihmisestä tulee kuin luonnostaan oman taiteensa apostoli, joka ainakin salaa toivoo, että myös runouden suhteen ummikko voi langeta loveen viimeistään Shakespearen sonetteja kuunnellessaan.
Ehkä taiteen kokeminen on läheisempää sukua uskonnolliselle hurmokselle kuin me haluamme itsellemme edes myöntää.
Joonas Saartamo tekee joka tapauksessa hienon debyytin Kansallisteatterissa tarinan pikkurikollisena Baxterina.
Henry Perowne löytää ratkaisun hänelle tarinassa heitettyyn eettisen haasteeseen rationaalisen ajattelun kautta. Siinä lienee myös tarinan moraalinen opetus, sivilisaatio sellaisena kuin me sen rikkaissa länsimaissa tunnemme, pysyy pystyssä tai kaatuu koulutetun keskiluokan mukana.
Globalisaatio ei varmasti ole oman maapallon laajuisen imperiumin jo 1800-luvulla luoneille briteille sellainen mörkö kuin meille suomalaisille. Jokainen älykäs ja tiedostava ihminen kuitenkin ymmärtää, että meidän nykyinen elämäntapamme tekee ennen pitkää lähes kaikkien maapallolla nyt elävien olentojen elämän mahdottomaksi.
Tässä kiipelissä olisi tietenkin mukavaa, jos todella pystyisimme muuttamaan luonnonlakeja tai edes ihmistä lajina. Kun kumpikaan näistä ei ole mahdollista, ainoaksi toivoksi jää se nopea tieteellistekninen kehitys, joka ylläpitää globalisaatioksi kutsuttua kehitystä.
Jokainen järkevä ihminen osaa erottaa todellisuuden ja omat todellisuutta koskevat ajatukset toisistaan. Siksi vaahtoaminen jonkinlaisesta meitä riivaavasta pakosta rationaaliseen elämänhallintaan on löysää puhetta. Järjen orjuudesta puhuvat ne ihmiset, joilla ei omakohtaisesti ole minkäänlaista vaaraa joutua näin karuihin kaleisiin.
Kansallisteatterin Lauantai ei ole esteettisenä elämyksenä niitä kaikkein kohottavimpia. Ajatuksia se kuitenkin herättää ihan kiitettävästi.
