Vantaan näyttämön Leikin loppu on toteutettu tyylikkäästi. Kuvassa Sanna Lehtonen ja Pentti Härkönen, näytelmän Nell ja Nagg. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Teatterifestivaaleilla suden hetki ei koita aamuyön varhaisina tunteina. Silloin juhlat ovat usein parhaimmillaan.
Totuuden hetki koittaa usein vasta päivällä, hieman puolen päivän jälkeen alkavassa näytöksessä. Silloin pinttyneinkin teatteriaddikti on heikoimmillaan ja unet ovat voimakkaimmillaan, kuten jo muinaiset roomalaiset asian ymmärsivät.
IrlantilaisenSamuel Beckettin näytelmät edustavat vakiintuneen käsityksen mukaan absurdia teatteria.
Se on varmaan rationaalinen tapa suhtautua tämän kirjallisuuden Nobel-palkinnolla palkitun neron teksteihin. Kun jokin asia julistetaan oikein porukalla absurdiksi, sitä ei tarvitse edes yrittää ymmärtää.
No ei Beckett ole ainoa tämän maailman ilmiöistä, joiden kohdalla me laistamme aidon ajattelun vaivat lyömällä ilmiön kylkeen luokitteluleiman.
Sekin on tietenkin aika tavalla absurdia. Elämä on, kuten minulle tuntemattomaksi jääneen mainostoimittajan aivopierussa töräytellään.
Minulle Beckettin näytelmät ovat aina olleet kuin saippuapaloja. Juuri kun olen kuvitellut saaneeni niistä jonkinlaisen otteen, ne luiskahtavat kädestä.
Lipeää Beckett on ainakin holvannut keitoksiinsa reilulla kädellä näitä ”saippuaoopperoita” keittäessään. Ainakin minun kohdallani kaikki näkemäni Beckettin näytelmät ovat syöpyneet jonnekin tuonne aivojen peräkamareihin lähtemättömällä tavalla.
Olen elämäni aikana nähnyt satoja teatteriesityksiä. Kaikkia niitä on enää mahdoton muistaa, mutta esimerkiksi Arto af Hellströmin Kansallisteatteriin ohjaama Godota odottaessa (Huomenna hän tulee) pomppaa esiin heti tuolta alitajunnaksikin kutsutulta vetoisalta ullakolta.
Näyttämöpäivien ohjelmakarttaa selatessa absurdilta tuntui myös se, että vantaalainen harrastajateatteri oli tarttunut Beckettin näytelmään Leikin loppu.
Ei tunnu enää. Elina Hagelinin ohjaus ja työryhmän toteutus olivat tyylikkyydessään vailla vertaa.
Mäkihyppääjä Matti Nykäsen verrattoman aforismin mukaan elämä on ihmisen parasta aikaa. Beckettin maailmassa elämä on myös ansa, josta ei pääse pakenemaan.
Näytelmän raajarikko ja sokea Hamm (Sande Hindréa) käyttää omassa yhden naisen imperiumissaan hirmuvaltaa, jonka kohteina ovat hänen adoptiotyttärensä Clov (Virpi Tammi) ja vanhempansa Nell (Sanna Lehtonen) ja Nagg (Pentti Härkönen).
Kun Beckettistä on kysymys, tästä näytelmän perusasetelmasta on kuitenkin turha vielä vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, vaikka Nell ja Nagg on tungettu asumaan jäteastioihin. Ei siitä huolimatta, että Nelliä näyttelevä Lehtonen on Vailla vakituista asuntoa yhdistyksen palkittu toiminnanjohtaja.
En oikein tiedä, miten Beckettin kohdalla roolin syvällisen sisäistämisen kanssa oikein on, mutta joka tapauksessa kaikki neljä näyttelivät osansa hengästyttävällä antaumuksella.
Usko, toivo ja rakkaus. Suurin niistä on rakkaus. Näin sanotaan suuressa kirjassa. Minusta tuntuu usein, että Beckettin tuotannossa suurin kaikista on häpeä. Beckettin näytelmien keskeinen teema on se, miten tavattoman vaikeaa (luen absurdia) toisen ihmisen kohtaaminen oikeastaan on.
Minun ajatuksissani näyttämöllä eivät tällä kertaa olleen näyttelijät, vaan näytelmän ohjaaja Hagelin. Miksi minä en tiedä mitään tästä ilmiömäisen lahjakkaasta teatterintekijästä?
Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät
Totta se on. Katsojat valitsivat äänestyslipuilla Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjutun vuoden 2014 Työväen näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi.
Näin kävi, vaikka Oikeusjuttu oli sijoitettu yleisön kannalta mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Kajaanin harrastajateatterin käräjät käytiin sunnuntaina iltapäivällä samaa aikaan, kun monet muulta Mikkeliin näyttämöpäiville tulleet katsojat jo pakkasivat kapsäkkejään kotimatkaa varten.
Kaiken lisäksi Oikeusjuttu edustaa katsojan kannalta hyvin vaativaa teatterin lajia, dokumenttiteatteria. Johtopäätös: Työväen näyttämöpäivillä esityksiä käy katsomassa todella asiantunteva ja hieno yleisö.
Itselläni ei aikataulusyistä ollut mahdollisuutta nähdä kajaanilaisten esityksestä kuin puolet. Sekin vakuutti. Ohjaaja ja esityksen käsikirjoittaja Veikko Leinonen on työryhmineen tehnyt huolellista työtä. Kainuun Sanomien Raimo Viirretin Oikeusjutusta huhtikuussa tekemä kritiikki osuu näkemäni perustella hyvin maaliinsa.
Samoin tietenkin Viirretin näkemästään vetämä johtopäätös. Kajaanin opettajakoulutusyksikön alasajoon ei löydy yhtä syyllistä. Syyllisiä on monta! En kuitenkaan Virretin tavoin usko, että jaettu syyllisyys vähentää niiden syntitaakkaa, jotka ovat tässä asiassa laittaneet oman edun yleisen edun edelle.
Kajaanilaisten Oikeusjuttu pureutuu Suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän ehkä kipeimpään ja ainakin vaikutuksiltaan kauaskantoisimpaan ongelmaan. Sillä, miten itse kukin meistä hoitaa oman työnsä tai miten hyvin edustamamme yhteisö pärjää lukujen valossa, ei näytä olevan mitään merkitystä, kun muualla tehdään työpaikkaasi koskevia päätöksiä.
Demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta, kaikki se hyvä, johon me olemme tottuneet, perustuu ihmisten väliseen luottamukseen. Historiasta tiedämme, miten dramaattisia seurauksia on sillä, että tämä luottamus alkaa horjua.
Kymmenistä haastatteluista, pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä kokoon keitetty käsikirjoitus on tietenkin tiukkaa ja kuivaa asiaa. Leinonen on kuitenkin keventänyt esitys muun muassa Tuomas Laitisen, Jaani Leinosen ja Veikko Leinosen videoilla, joissa kahden salapoliisin mainio voimakaksikko yrittää selvittää, kuka varasti vireän ja elinvoimaisen 700 opiskelijan kampuksen tulevaisuuden Kajaanissa.
Dokumenttiteatteri on Suomessa harvinaista herkkua. Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjojen perusteella tekemä Valtuusto oli vuosia sitten mukana myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä.
Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjuttu todistaa myös pätevästi, että dokumenttiteatteri on mitä sopivin laji teatterin harrastajille, jotka eivät pelkää haasteita ja rankaa työntekoa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa kipeitä aiheita tämän kaltaisille kansankäräjille riittää varmasti pilvin pimein.
Tikkurilan Teatterin Aina joku eksyy on hieno toteutus Reko Lundánin klassikkonäytelmästä. Kuva Tikkurilan Teatteri
Nuorena kuolleen Reko Lundánin vuonna 1998 Kom-teatterissa kantaesitetty Aina joku eksyy on omalla tavallaan harvinaisuus. Näytelmästä on tullut merkittävä klassikko, johon myös teatterin harrastajat näyttävät tarttuvan yhä uudestaan.
Tikkurilan Teatterin tulkinnasta ei jää mitään uupumaan. Teatterilla on riveissään todella taitavia näyttelijöitä.
Työväen näyttämöpäivillä perjantaina nähdyn esityksen kruunasi napakka ohjaus. Carita Välitalo on saanut taitavien näyttelijöiden osaamisesta kaiken irti.
Kohtausten ajoitukset napsahtivat kerta toisensa jälkeen paikoilleen ja yleisö hytkyi spontaanista naurusta.
Aina joku eksyy on tragikomedia alkoholistiäidistä ja hänen perheestään kahdessa sukupolvessa. Väliahon ohjauksessa tarinan traagisuus korostui huumorin kautta kuten Aimo Vuorinen meitä vähän aikaa sitten Etelä-Saimaan mielipidesivulla sivuilla opasti.
Carita Välitalon nimi kannattaa painaa mieleen. Ruotsissa pitkään vaikuttanut Välitalo toimii nykyisin Vantaalla Teatteri- ja sirkuskoulun johtajana ja ohjaajana Tikkurilan Teatterissa.
Käteeni ei tarttunut perjantain esityksen jälkeen käsiohjelmaa. Ymmärtääkseni mukana olivat Miika Elmgren, Sini Keinänen, Hilkka Karvinen, Anna Känkänen, Aarne Lindèn, Timo Luotonen, Iiro Ristola, Emilia Tuovinen ja Outi Utriainen. Roolisuoritukset olivat kautta linjan aivan erinomaisia. Varsinkin Ristolan, Tuovisen ja kumppaneiden eläytyminen lapsirooleihin oli koskettavaa.
Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang Yuo’ar Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia Asifin Mikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
Ylen Etelä-Savon uutisten mukaan William Mastrosimonen näytelmä on nuorille esittäjilleen rankka juttu. Kuva Mikkelin Tyttöteatteri
Miksi nuori, melkein lapsi vielä, tappaa? Pitääkö meidän myös yrittää ymmärtää koulusurmien kaltaisiin hirmutekoihin ajautuneita nuoria?
Vastaus on tietenkin itsestään selvä. Koulusurmien kaltaista väkivaltaa voidaan ehkäistä vain tutkimalla perusteellisesti yhteisöllisiä, kulttuurisia ja yksilöpsykologisia prosesseja, jotka johtavat tämänkaltaisiin hirmutekoihin.
Edessä on silloin tavattoman monimutkainen vyyhti. Kannattaa muistaa, että myös Adolf Hitler, Josif Stalin ja muut historiasta tutut hirmuhallitsijat ovat olleet ihmisiä. Mitään myyttistä, ihmismielen ulkopuolelta tulevaa pahuutta ei ole olemassa.
Vaikeusaste vain kasvaa, kun koulusurmien kaltaista ilmiötä ryhdytään kuvaamaan taiteen keinoin. Eikä ongelmia ainakaan vähennä se, että kouluampumisten kaltaisiin hirmutekoihin syyllistyneet yksilöt ovat omaksuneet sekä ajattelu- että toimintamallinsa vallitsevasta kulttuurista.
Eikä kysymys ole vain populaarikulttuurin ja väkivaltaviihteen mukanaan tuomasta lieveilmiöstä. Mekanismit, joiden välityksellä yhteisön tai yhteiskunnan harjoittama kontrolloitu väkivalta muuttuu yksilötason kontrolloimattomaksi väkivallaksi, ovat tietenkin ikivanhoja.
Minun mielessäni herää heti monta kysymystä, jos toimittajat tai tekijät itse määrittelevät koulukiusaamista ja –väkivaltaa kuvaavaa teostaan adjektiivilla raju.
Amerikkalaisen William Mastrosimonen Bang Bang You’re Dead on kirjoitettu alun perin elokuvakäsikirjoitukseksi 2000-luvun alussa.
Ohjaaja Nazia AsifinMikkelin Tyttöteatterille tekemä sovitus on tyylitelty ja jotenkin hellyttävän kotikutoinen. Elokuvan konkreettinen, pistoolinpiippu otsalla –väkivalta on etäännytetty elekielen ja symbolien tasolle.
Nuoret teatterin harrastajat eläytyvät osiinsa voimakkaasti. Kaikesta näkee, että tämä juttu koetaan hyvin tärkeäksi. Meillä on tärkeää sanottavaa.
Yhtä tosissaan esityksen näyttivät ottavan myös Työväen näyttämöpäivien nuoret katsojat. Yleisön reaktioista näki, että koulukiusaaminen on ihan henkilökohtaisesti akuutti ja kipeä ongelma.
Ongelmia tuottaa se, että hyvin merkittävä osa Mastrosimonen kuvaamasta amerikkalaisen yhteiskunnan todellisuudesta jää tekijöiltä sisäistämättä, ja hyvin vieraaksi se jää siten myös lähtökohtaisesti esityksen yleisölle.
Suomessa rötöstelevät nuoret tuntevat amerikkalaisten poliisisarjojen maneerit paremmin kuin supisuomalaisen poliisin arkiset rutiinit ja käräjäoikeuksien harmaan arjen.
No toki aitoa yhtenäiskulttuuriakin löytyy tuolta tavanpalvonnan ja asehulluuden puolelta.
Suurin pulma Asifin sovituksessa liittyy kuitenkin kouluampuja Trevor Adamsin rooliin. Tyylitellyssä sovituksessa hänestä tulee koko tarinan ainoa edes jollakin tavalla aidoksi ihmiseksi tunnistettava henkilöhahmo näyttämöllä. Samalla Trevorista tulee myös samaistumisen kohde.
Siinä ei sinänsä ole mitään merkillistä. Lähes jokainen meistä on joskus mielikuvissa elätellyt murhanhimoisia ajatuksia lähimmäisistämme.
Ongelma tällaisesta samaistumisesta voi tulla, jos katsojan mielessä on jo valmiiksi viritettynä sellainen psykososiaalinen pommi, joka lauetessaan johtaa hirmutekoihin.
Yhdysvaltojen mahtavalla kansallisella kivääriseuralla on tapana perustella kantaansa mantralla, jonka mukaan aseet eivät tapa ketään, vaan pahat ihmiset. Hollywoodin väkivaltaviihteen tekijöillä on tapana perustella omaa ”sananvapauttaan” lähes samanlaisilla argumenteilla.
Sananvapauden kannalta kysymys on myös aidosta intressiristiriidasta, jota myös taiteen tekijän on mahdotonta sivuuttaa.
Mikkelin Tyttöteatterin esityksessä korostetaan sitä, että myös kouluampuja Trevor on uhri, joka menettää ampumiensa koulutoverien tavoin elämänsä.
Tämä tuskin toimii pelotteena ihmiselle, jonka hirmuteko päättyy itsemurhaan. Suomessa nuori murhaaja ei myöskään faktisesti jaa Trevoirin kohtaloa. Meillä ei ketään tuomita elinikäiseen vankeuteen ilman mahdollisuutta päästä joskus ehdonalaiseen vapauteen.
Enkä ole niin vakuuttunut edes siitä, että hirmutekoon syyllistynyt nuori välttämättä joutuisi psyykkisesti lopullisesti ojasta allikkoon. Esimerkiksi natsi-Saksassa tuhannet hirmutekoihin osallistuneet ”tavalliset ihmiset” jatkoivat myös sodan jälkeen elämäänsä ja työtään esimerkiksi poliisina ihan mallikansalaisina.
