Suomi maalattiin maailmankartalle Pariisin maailmannäyttelyssä – TTT:n Momentum 1900 musikaali kertoi tarinoita noista kultakauden taiteilijoista ja paljosta muusta – 120-vuotiaan teatterin vahvat perineet näkyivät puheliaassa musikaalissa

Tämän päivän momentum tuli näkyväksi upeasti toteutettussa loppukohtauksessa, jossa sininen planeetta nousi sydämenlyöntien tahdissa meidän katsojiemme silmien eteen. Kuvassa keskellä Ville Vallgrenin ja Nikolai II:n roolit näytellyt Martti Suosalo. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Momentum kertoi tarinoita kultakauden kuvataiteesta ja tuon ajan suomalaisista taitelijoista. Tähän tarinointiin sopi hyvin, että meidän katsojien mielikuvitusta ruokittiin toinen toistaan hienommilla näyttämökuvilla.

Näissä kuvissa eli ja hengitti viime vuosisadan alun Pariisi, jonne kymmenet miljoonat ihmiset olivat saapuneet ihailemaan vuoden 1900 Maailmannäyttelyä, alkavan valon ja ilon vuosisadan tulevaisuudenlupauksia, tekniikan ja taiteen suuria saavutuksia.

Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 musikaali oli ainakin siinä mielessä hyvin omintakeista musiikkiteatteria, että siinä puhuttiin enemmän kuin laulettiin. No tämä on nyt ehkä liioittelua, mutta esityksen hallitseva elementti tarinan kannalta oli joka tapauksessa suomalaisen teatterin perinteinen vahvuus, ajatuksella kirjoitettuun tekstiin perustuva dialogi.

Minulla on vahvoja nuoruuden mielikuvia siitä, että näin Tampereen Työväen Teatterissa tehtiin vaikuttavaa musiikkiteatteria jo 70-luvulla. Keskiviikon ensi-illassa tukeuduttiin ehkä juuri näihin perinteisin ja miksei olisi tukeuduttu, kantaesitys oli teatterin 120-vuotisjuhlien juhlanäytäntö.

Esityksen nimi loi ainakin minun mielessäni suuria ennakko-oletuksia esityksen tematiikasta. Minusta nämä odotukset myös lunastettiin vaikuttavassa loppukohtauksessa. Siinä maahan vaipuneiden, mustiin asuihin pukeutuneiden tanssijoiden ja meidän katsojien silmien edessä näyttämön suurelle griinille kohosi sydämenlyöntien tahdissa sinisen sävyissä kylpevä palaneetta, Maa, meidän yhteinen kotimme.

Sirkku Peltolan ja Heikki Salon Momentum kelpaisi myös partituuriksi Eeva Konnun säveltämälle kohtalonsinfonialle. Itse jäin esityksen jälkeen pohtimaan, millainen esitys Momentumista olisi tullut, jos esityksen hallitsevaksi elementiksi olisi nostettu Konnun vaikuttava musiikki.

Tarinassa Suomen taiteen kultakauden taiteilijoista Ville Vallgren (Martti Suosalo), Albert Edelfelt (Janne Kallioniemi), Beda Stjernschantz (Pihla Pohjolainen), Ellen Thesleff (Pauliina Saarinen), Akseli Gallen-Kallela (Hiski Vihertörmä) ja Eliel Saarinen (Juha-Matti Koskela) pystyttivät maailmannäyttelyssä Suomen palkittua näyttelysalonkia. Käsillä oli paitsi suomalaisen taiteen momentum, myös käännekohta suomalaisten kansallistunteen heräämisessä.

Petri Kauppisen koreografia antoi aihetta monenlaisiin tulkintoihin. Sateenvarjojen tai päivävarjojen kanssa tanssivat pariisilaiset olivat osa näyttämölle loihdittua vuoden 1900 Pariisin miljöötä. Toisaalta näyttämöllä nähtiin myös mustiin pukeutuneita hahmoja. Nimetöntä köyhää kansaa? Ehkä. Tai ennustuksia ”valon ja ilon” vuosisadan tapahtumista? Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Kukaan heistä ei kuitenkaan nouse tarinan päähenkilöksi, vaan tarinan keskiöön Peltola ja Salo ovat ensemblensä kanssa nostaneet paviljongin rakennustöihin Suomesta komennetut työmiehet, veljekset Eliaksen (Saska Pulkkinen) ja Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) sekä yläluokkaisesta perheestä lähtöisin oleva Vernan (Emilia Keskivinkka). Lajityyppiin oleellisesti kuuluu tietenkin esitystä kantavassa tarinassa Eliaksen ja Vernan epäsäätyinen romanssi.

Pariisin maailmannäyttelyssä juhlittiin tieteen ja taiteen suuria riemuvoittoja. Ne antoivat lupauksia. Tulevaisuus kuului valolle ja ilolle. Tätä tulevaisuudenuskoa Salon sanoittamissa lauluissa suorastaan alleviivattiin moninkertaisilla toistoilla.

Tänään me tiedämme, miten siinä kävi. Pariisin maailmannäyttelystä alkanut uusia vuosisata toi tullessaan toki elintason nousun, mutta myös kaksi ihmiskunnan tähän asti tappavinta sotaa. Uusi vuosisata toi historian näyttämölle fasismin ja kommunismin sekä näiden aatteiden valtaan nostamat hirviöt, uhrilukujen perusteella kaksi hirveintä hirmuhallitsijaa ikinä.

Esityksen puhutteleva loppukohtaus antoi ymmärtää, että me elämme jälleen historiallista hetkeä. Kaikki korkeakulttuurit ihmiskunnan historiassa ovat tuhoutuneet tähän mennessä luonnonolosuhteiden muutoksesta johtuvissa ekokatastrofeissa. Ihmisten kulloinkin käyttämä teknologia on usein vauhdittanut tätä muutosta. Nykyinen, fossiilisen energian käyttöön perustuva teknokulttuuri on globaali ja siksi myös sen aiheuttamat muutokset ilmastossa ja maapallon biosfäärissä koskevat meitä kaikkia.

Me emme vain tiedä, onko ratkaiseva käänne, momentum jo tapahtunut.

Käsiohjelmassa Peltola kertoo produktion valmisteluun ja kypsyttelyyn kuluneen viisi vuotta. Siinä ajassa Peltolan, Salon ja koko ensemblen jäsenten ajatuksiin ja lopulta käsikirjoitukseen on ehtinyt torstaina koetun perusteella kertyä monenlaisia aiheita. Viime vuosisadan alun yhteiskunnalliset olot ja patriarkaaliset asenteet ovat antaneet kirjoittajille näkökulmia ja perspektiiviä yhteiskunnallisen eriarvoisuuteen, luokkaristiriitoihin ja naisten asemaan. Momentum ei silti ole historiaa kuvaava näytelmä. Sellaiseksi tekijöiden näkemykset ovat kulkeneet liikaa etukenossa.

Momentumien lauluissa Vernan roolin näytelleen Emilia Keskivinkkan (kuvassa keskellä) hieno, koulutettu lauluääni pääsi oikeuksiinsa. Kuva © Kari Sunnari/Tampereen Työväen Teatteri

Vuonna 1960 syntynyt Peltola ja vuonna 1957 syntynyt Salo kuuluvat samaan idealistien sukupolveen kuin tämän kirjoittaja. Heitä hieman vanhempien, suurten ikäluokkien idealismi jähmettyi 70-luvulla varsinkin teatterin piirissä kivikasvoiseksi taistolaisuudeksi. Näytelmän roolihamoista tulisieluinen kommunistiagitaattori Larissa (Petra Ahola) ei kuitenkaan edustanut tätä stalinismiksi jäykistynyttä elitismiä ja vielä enemmän aito idealisti oli näytelmässä työväen aatteen omaksunut Kustaa.

Idealismin loppua kuvasi puolestaan esityksen räjähtävä draaman huipennus.

Momentum oli suurista paloista koottu kokonaisuus ja ehkä siksi Peltolan ohjausta vaivasi lievä raskassoutuisuus. Esityksestä puuttui tarkan ajoituksen ja nopeiden siirtymien antamaa vääntöä, momenttia.

Lavastatuksen suunnitelleen Hannu Lindholmin ja valot sekä videot suunnitelleen Eero Auvisen näyttämökuvat olivat kuten alussa sanoin todella vaikuttavia. Myös Petri Kauppisen koreografia, nuo ”Cherbourgin sateenvarjot” olivat oleellinen osa esityksen visuaalista kokonaisuutta. Parhaan kuvan upeasta skenografiasta saa varmasti, jos hankkii paikan suuren näyttämön keskivaiheilta. Yläkatsomon piippuhyllyllä lavastukseen kuuluvien valokuvien kolmiulotteisuus menettää visuaalista tehoaan, perspektiivi katoaa.

Toisaalta Lindholmin lavasteiden harmaa ja tummanpuhuva väriskaala ja Auvisen valojen luomat kovat kontrastit kertoivat omalla tavallaan esityksen tarinan ytimeen sijoitetuista merkityksistä. Samasta kertoivat myös Kauppisen luomat tanssit. Tanssijat olivat sekä nimettömiä pariisilaisia, osa ajankuvaa ja miljöötä, ja mustiin pukeutunutta köyhää kansaa tai uhkaavia ”tuonenlähettiläitä”.

Momentum on esitys, jossa oli syvä juonne siihen peruskallioon, jota me kutsumme todellisuudeksi ja paljon taiteen ja todellisuuden välistä suhdetta pohtivaa sisältöä. Hieman raskassoutuisen lajityypin tekijät sortuvat joskus pateettisuuteen. Momentumissa tätä vaaraa torjuttiin tarmokkaasti huumorilla.

Ikivanha anekdootti tai kasku teatterin piirissä on kertomus, jossa renessanssiruhtinas antaa katkaista narrinsa kaulan, koska tämä ei huvita häntä. Kasku kertoo yleisön ja teatterin tekijöiden suhteesta yhä jotakin. Yleisö on koskematon. Momentumissa näytelmän Edelfelt näkee painajaisunen, jossa tsaari Nikolai II laittaa hänen päänsä pölkylle. Ei siksi, että Edelfelt haaveilee Suomen itsenäisyydestä, vaan siksi, että Nikolain mielestä Edelfelt on huono taiteilija. Kohtaus oli Nikolaita esittäneen Suosalon bravuuri.

Hauska oli myös kohtaus, jossa Suosalo Vallgrenin roolissa haaveili siitä, että myös tulevat sukupolvet löytäisivät hänen taiteensa ja arvostaisivat sitä. Taustalla kohtauksessa jääkiekkointoilijat kiipeilivät Suomen MM-kultaa juhliessaan Vallgrenin veistämän Havi Amandan päällä.   

Peltolan löytöihin kuului myös kommunistien utopia sähköistämisestä. Tässä utopiassa ei sähköistetä vain tehtaita ja koteja, vaan sähköllä toimivat myös maatalouskoneet ja liikennevälineet junista autoihin (!).

Ensi-illassa juhlittiin paitsi teatterin vuosipäivää, myös Lindholmin yli 50 vuotta kestänyttä uraa hänen töistään kertovalla näyttelyllä. Näyttely ja Momentumin lavastus antoivat kuvan arkkitehdistä, strukturalismista innoituksensa saavasta taiteilijasta, jonka töille tunnusomaisia ovat voimakkaat , jos ei nyt aivan taivasiin niin ainakin kohti lavastetornin kattoa kurottavat vertikaaliset linjat.

Momentum

Kantaesitys Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 7.9.2022

Käsikirjoitus Heikki Salo ja Sirkku Peltola

Sävellys Eeva Kontu

Lululyriikka Heikki Salo

Ohjaus Sirkku Peltola

Musiikin sovitus Tony Sikström, Paavo Malmberg ja Eeva Kontu

Jousikvartettisovitukset Marko Hilpo

Kapellimestari Tony Sikström

Koreografia Petri Kauppinen

Lavastussuunnittelu Hannu Lindholm

Pukusuunnittelu, kampausten ja maskien suunnittelu Marjaana Mutanen

Valo- ja videosuunnittelu Eero Auvinen

Äänisuunnittelu Kalle Nytorp

Rooleissa Saska Pulkkinen, Emilia Keskivinkka, Jussi-Pekka Parviainen, Martti Suosalo, Janne Kallioniemi, Pihla Pohjolainen, Pauliina Saarinen, Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela, Petra Karjalainen, Aimo Räsänen, Petra Ahola, Mika Honkanen, Tatu Siivonen, Marko Keskitalo, Santeri Helinheimo Mäntylä, Anne-Mari Alaspää, Marissa Lattu

Tampereen Teatterin Anastasia oli visuaalista ilotulitusta – Eikä tarina tsaarin kadonneesta tyttärestä ole loppuun kaluttu luu – Tarinan älykäs ja rohkea nainen käy esimerkiksi Y-sukupolven milleniaalista

Pia Plitz oli kuin luotu Anastasian rooliin. Hänessä ruumiillistui tämän vuosituhannen naiskuva, älykäs ja rohkea Y-sukupolven milleniaali. Näitä uuden ajan selviytyjiä ja menestyjiä me näemme mediassa lähes päivittäin niin ministereinä kuin tieteen, talouden ja taiteen korkeasti koulutettuina asiantuntijoina. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Tampereen Teatterin Anastasia otti katsojan tajunnasta niskalenkin heti kättelyssä. Nopeat leikkaukset kohtauksesta toiseen ja toinen toistaa seuraavat suorastaan tyrmäävän hienot näyttämökuvat veivät tarinaa, tätä aikuisten satua vauhdilla. Kolmiulotteisia hologrammeja on osattu peilien avulla luoda näyttämölle pitkään, mutta Anastasiassa uusi digitaalinen tekniikka antoi näille illuusioille aivan uusia ja ällistyttäviä ulottuvuuksia.

Suomalaisen musiikkiteatterin kultasormi Samuel Harjanne tietää, miten Broadwayn hitit pitää tehdä. Todellista silmäkarkkia olivat koreografi Chris Whittakerin johdolla luodut tanssikohtaukset, jotka huipentuivat sitaattiin Pjotr Tšaikovskin baletista Joutsenlampi.

Musikaali perustuu 20th Century Foxin tuottamaan samannimiseen piirroselokuvaan.

Anastasian aikaan saama lumous perustui kohtausten tarkkaan ajoitukseen. Tässä vaikeassa tehtävässä esityksen ohjanneella Harjanteella on ollut tukenaan vahva ja osaava tiimi. Anastasian visuaalinen ilotulitus on syntynyt lavastuksen suunnitelleen Marjatta Kuivaston, valot suunnitelleen Raimo Salmen, esityksessä käytetyt videot suunnitelleen Toni Haarasen ja pukusuunnittelija Pirjo Liiri-Majavan yhteistyönä. Äänisuunnittelusta ovat vastanneet Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin.

Aivan ratkaiseva on tietenkin ollut myös perjantain kutsuvierasesityksessä kapellimestari Marko Hilpon työ. Esityksessä kohtausten valoja, ääniä ja lavasteita  liikuttavia nostimia voidaan ohjata tietokoneeseen ohjelmoidun aikataulun mukaan äärimmäisen tarkasti, mutta elävän orkesterin edessä tahtipuikko on edelleen tiukasti kapellimestarin hyppysissä.

Sama pätee tietysti harjoitusten osalta koreografi Whittakerin luovaan työpanokseen esityksen kokonaisuuden hyväksi. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä kaikki näytti menevän niin sanotusti putkeen.

Anastasia alkoi näyttävällä tanssikohtauksella, jossa Pirjo Liiri-Majavan suunnittelemat puvut pääsivät oikeuksiinsa koko loistossaan. Marjatta Kuivaston suunnittelema lavastus vei tässä kohtauksessa ajatukset toiseen Venäjän tsaareihin liittyvään arvoitukseen. Leningradin porteille edenneet saksalaiset ryöstivät Katariinan palatsin Pihkahuoneen meripihkasta muovaillut reliefit toisen maailmansodan aikana ja nämä aarteet ovat yhä kadoksissa. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri

Koronaepidemian jälkimainingeissa teatterit ovat intoutuneet tekemään näyttäviä ja kalliita musikaaleja. Niissä purkautuvat paineet kuukausien ja jopa vuosien kestäneen piinan jälkeen, kun teatterien on ollut pakko sulkea ovensa kokonaan tai ainakin rajoittaa voimakkaasti katsojamääriä.

Jäin pohtimaan, miksi Tampereen Teatteri on valinnut produktiokseen juuri Anastasia eri vaihtoehdoista. Anastasia on aikuisten satu, jossa on sekä syvästi traagisia että tragikoomisia elementtejä. Tsaari Nikolai II:n ja häneen perheensä kohtalo liittyi viime vuosisadan alkupuolella ensimmäisestä maailmasodasta alkaneeseen valtavaan tragediaan ja tavallaan tämä äärimmäisen surullinen ja kauhistuttava tarina jatkuu yhä Venäjällä.

Murhaajat ovat jälleen vallankahvassa.   

Tragikoomista on se, että lukuisat huijarit ovat joko tietoisesti tai jonkinlaisen psykoosin vallassa tekeytyneet Anastasiaksi. Tunnetuin heistä on vuonna 1920 Berliinissä julkisuuteen tullut puolalainen Anna Andersson.

Anastasian legendasta on tehty myös elokuvia, joista se toiseksi tunnetuin meille tämän ajan ihmisille on Ingrid Bergmanin tähdittämä pukudraama, joka sai ensi-iltansa vuonna 1956. Tsaari Nikolai II:n nuorimman tyttären kohtalo ja siitä syntyneet huhut ovat olleet populaarikulttuurin kestoaihe. Loppuun kaluttu luu ei Anastasian tarina ei silti ole. Ehkä käsikirjoittajana hittejä tehtaillut Terrence McNally on vielä vanhoilla päivillään vaistonnut jotakin oleellista ajan hengestä.

Anastasia on musikaalina tuore tapaus. Se kantaesitettiin vuonna 2017, tosin ei Broadwaylla, vaan Hartfort Stagella ”Jerry Cottonin kotikulmilla” Connecticutissa. McNally on käsikirjoituksessaan hahmotellut aidon Y-sukupolven milleniaalin. Anastasian sankari on nuori, älykäs ja rohkea nainen, joka raivaa tiensä läpi mahdottomien vastusten. Hän haavoittuu teloittajien luodeista ja kävelee silti Jekanderinburgista Siperian halki Pietariin, voittaa hyväksikäyttäjät puolelleen ja hankkii itselleen kaipaamansa tunnustuksen ja arvostuksen. Vain tarinan romanttinen loppu oli setämäinen. Anastasia otti mieluummin hieman nuhruisen prinssinsä kuin puoli valtakuntaa.

Tällaiselle tarinalle on nyt kysyntää. Miten muuten me selitämme itsellemme esimerkiksi oman pääministerimme lähes käsittämättömän, maailmanlaajuisen medianäkyvyyden ja suosion sosiaalisessa mediassa.

Ainakin tästä näkökulmasta Pian Piltzin valinta musikaalin päärooliin on ollut oikea ratkaisu. Sanna Marinia on syytetty tämän tästä etäiseksi ja kylmäksi, teflonpintaiseksi poliitikoksi. Samoja määritteitä voisi tässä kontekstissa käyttää myös Plitzistä näyttelijänä. Kysymys ei ole kutenkaan hänen taidoistaan näyttelijänä, vaan sukupolvien välisitä eroista.

Ville Majamaa ja Kaisa Hela näyttelivät tällaiseen tarinaan tyypillisesti kuuluvaa koomista paria tavalla, joka oli välillä varastaa koko show’n. Kuva © Heikki Järvinen/Tampereen Teatteri      
  

Näyttelijäsukupolvien välinen ero tuli selkeästi esiin kohtauksessa, jossa leskikeisarinnaa, Nikolai II:n äitiä Maria Fjodorovnaa näytellyt Sinikka Sokka ja Plitz istuivat sängyllä juttelemassa. Sokan jokaisesta repliikistä tällainen vanha homekorva sai ponnistelematta selvää parven kolmannella penkkirivillä. Plitzin vuorosanojen sisältö jäi hieman arvailujen varaan.

Kysymys ei välttämättä ollut puhetekniikan eroista, vaan intonaation eroista. Suomen kieli muuttuu parhaillaan hurjaa vauhtia. Eivätkä vain sanat ja niiden merkitykset muutu, vaan todennäköisesti myös meidän tapamme puhua muuttuu sukupolvesta toiseen.

Anastasia oli kunnon musikaalin tapaan maustettu myös komiikalla. Ville Majamaa (esityksen Vlad) ja Kaisa Hela (Lily) näyttelivät esityksen koomiset kohtaukset tavalla, joka oli varastaa koko show’n tämän parin nimiin.

Anastasiaan on kiinnitetty joukko ammattitanssijoita, näin otaksun, mutta myös teatterin näyttelijät taipuivat hienosti esityksen vaativiin korograafisiin askelkuvioihin. Yhteistyökumppanina on ollut Harjanteen oman yritys Harjanne Company Ltd Oy.

Laulutaitojen osalta ensemblen sisällä on vaihtelua. Mutta ainakin apulaiskomisario Glepin roolin esittäneen Joel Mäkisen äänessä oli sekä voimaa että tulkintaa.

Työläiden ja huikean kalliiden musikaalien tuottaminen on riskibisnestä niin New Yorkissa kuin Tampereellakin. Amerikkalaisessa viihdeteollisuudessa riskejä pyritään hallitsemaan kierrättämällä hyviä ideoita ja vetäviksi osoittautuneita tarinoita. Kun tarina ja siihen liitetyn musiikin tarttuvuus on testattu elokuvassa, ollaan ainakin jossain määrin tukevalla pohjalla. Anastasiassa Stephen Flahertyn säveltämä musiikki ja Lynn Ahrensin sanoitukset ovat varmasti tässä mielessä A-luokan kamaa.

Tampereen Teatterin kannalta riskiä on ehkä lisännyt se, että Venäjä on edelleen yhtä arvaamaton kuin reilut sata vuotta sitten, jolloin bolsevikit murhasivat Nikolai II:n ja hänen perheensä. Me kavahdamme juuri nyt kaikkea, mikä edes etäisesti liittyy Venäjään. Toisaalta Anastasian kaltainen aikuisten satu on juuri oikeaa mielen lääkettä vallitsevassa pelon ilmapiirissä.

Meillä on oikeus välillä myös unohtaa todellisuus, vaikka se on ehkä juuri nyt tanssia yli hautojen. Itse odotan jo malttamattomana, että Tampereen Teatterin kantaesitys Stalin kuolemasta tulee ensi-iltaan. Jotkut väittävät, ettei Venäjää voi ymmärtää. Stalinin kuoleman elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaneet Armando Iannucci, David Schnaider ja Ian Martin osoittivat Innuccin ohjaamalla komedialla, että kyllä Venäjää ja venäläisiä voi ymmärtää ihan mainiosti.

Tampere on teatterikaupunki ja ansio tästä maineesta kuuluu varmasti paitsi alueen hienoille teattereille myös tamperelaiselle yleisölle. Perjantain kutsuvierasnäytöksessä teatterin ammattilaiset olivat kannustamassa omiaan ja tunnelma oli alusta asti katossa kuin Tapparan tai Ilveksen paikallisessa jääkiekkomatsissa ikään.

Anastasia

Tampereen Teatterin kutsuvierasnäytös 2.9.2022

Käsikirjoitus Terrence McNally

Musiikki Stephen Flaherty

Laulujen sanat Kynn Ahrens

Suomennos Reita Lounatvuori

Laulujen sanojen suomennos Hanna Kaila

Ohjaus Samuel Harjanne

Kapellimestari Marko Hilpo

Lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto

Pukusuunnittelu Pirjo Liiri-Majava

Koreografia Chris Whittaker

Valosuunnittelu Raimo Salmi

Äänisuunnittelu Ivan-Nicolas Bavard ja Jan-Mikael Träskelin

Videosuunnittelu Toni Haaranen

Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu Jenna Lindström

Päärooleissa Pia Plitz, Sinikka Sokka, Petrus Kähkönen, Ville Majamaa, Joel Mäkinen ja Kaisa Hela

Priscilla aavikon kuningatar on Helsingin kaupunginteatterilta jälleen hieno onnistuminen – Musikaalista on helppo povata esityskauden todellista hittiä

Priscillan näyttämökuvat pukuineen, valoineen, videoineen ja tasoineen olivat häkellyttävän komeita. Kuvassa edessä Jack Johansson, Niki Rautén, Martti Manninen, takana Johanna Försti, Jennie Storbacka, Maria Lund. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ennakko-odotukset Helsingin kaupunginteatterin Priscillaa kohtaan olivat jo valmiiksi tapissa, mutta esitys ylitti ne kirkkaasti. Oli Broadway-musikaalien kimallusta, häikäiseviä näyttämökuvia, oli vaikeasti määriteltävää, mutta sitäkin elämänmakuisempaa rosoa, oli syvällä sydänalassa tuntuvaa inhimillistä lämpöä, oli väriä ja valoa, loisteliasta koreografiaa, oli huikea kimara 90-luvun suuria hittejä ja väreilyä, joka esityksen kuluessa muuttui myös katsomon puolella konserttihurmokseksi. Priscilla, aavikon kuningatar oli katsojalle vapauttava kokemus.

Ohjaaja Samuel Harjanteen ympärille on syntynyt ensemble, osaamiskeskus, joka ei vain ammattitaitoisesti käännä ja kopioi Broadwayn suuria hittejä, vaan osaa myös tulkita niitä. Harjanteen johtaman ensemblen taiteellisiin voittoihin kuuluvat aikaisemmilta vuosilta esimerkiksi Kinky boots Helsingin kaupunginteatterissa 2018 ja Billy Elliot Tampereen Työväen Teatterissa saman vuonna. Itselläni on ollut ilo nähdä myös Harjanteen ohjaukset Pieni merenneito ja Päivä murmelina Helsingin kaupunginteatterissa.

Priscilla perustuu Stephen Elliottin vuonna 1994 Australiassa ohjaamaan samannimiseen elokuvaan. Elliottin ja Allan Scottin käsikirjoittamassa musikaalissa toistui myös vahvana elokuvan keskeinen opetus: ennakkoluulomme seksuaalisia- ja sukupuolisia vähemmistöjä kohtaan eivät ole synnynnäisiä, vaan nämä vihamieleiset asenteet ovat opittuja. Vahvana oli myös elokuvan toinen teema: Jo kolmesta taiteilijasta muodostuu yhteisö, joka on ilmaisuvoimaltaan vahvempi kuin kukaan sen jäsenistä yksinään. Se on teatteria.

Drag on esittävää taidetta, joka leikkii sukupuolirooleilla. Helsingin kaupunginteatterissa tätä pettämätöntä tyylitajua edustavat kuvassa Priscillan tähdet Niki Rautén, Clarissa Jäärni ja Lauri Mikkola. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri

Ehkä siksi tässä voi aloittaa musikaalin suomentaneiden Kari Arffmanin ja Sanna Niemeläisen käännöstyön kehumisella. Priscillan käsiohjelmassa varotetaan karkeasta, alatyylisestä kielestä. Karkeuksille on kuitenkin syynsä. Kysymys on seksuaalisiin ja sukupuolisiin vähemmistöihin kuuluvien tavasta yrittää liioittelun kautta purkaa ja avata kielen konnotaatiot.

Vähemmistöjen kohtaama fyysinen väkivalta lienee edelleen valittavan yleistä ja tästäkin puolesta heidän kokemastaan todellisuudesta Priscillassa on mukana kohtaus. Vielä useammin halveksunta ja ylenkatse osoitetaan kuitenkin kielen piilomerkitysten kautta.

Tämän vuoksi vähemmistöjä edustavat yhteisöt vaativat meiltä oikeutetusti tarkkuutta sanojen ja käsitteiden käytössä. Me olemme kaikki jo äidinkielessämme omaksuneet kielen merkitysrakenteita, jotka ovat syntyneet vähemmistöille vihamielisessä kulttuurissa. Siksi jopa meiltä itseämme ennakkoluulottomina ja suvaitsevaisina pitämiltä ihmisiltä lipsahtaa niin helposti ja luvattoman usein. Kuvittelemme, että kulttuuria kannattelevien kielen syvärakenteiden kautta välittyneet vihamieliset asenteet olisivat jotenkin luonnollisia tai itse luontoa.

Priscillassa nämä kielen piilomerkitykset naulittiin omalle paikalleen huikean hienossa loppukohtauksessa, jossa tanssijat oli puettu edustamaan Australian alkuperäisen eläimistön faunaa. Oli emuja, suistokrokotiilejä, kenguruita, nokkasiilejä, kaulusliskoja ja vaikka mitä. Kohtauksen symboliikka oli selvä. Luonto suosii monimuotoisuutta. Se on voima, joka pitää biosfääriä yllä ja meidät elossa. Miksi sitten ihminen pitäisi pakotta ja sulloa yhteen jäykkään muottiin?

Myös elokuvan vahva, suorastaan raamatullinen symboliikka toistui musikaalissa. Seksuaaliset ja sukupuoliset vähemmistöt ovat saaneet vaeltaa halki valtavan ja  vaaroja täynnä olevan erämaan. Näytelmän Tickin luvattu maa on hänen kohtaamisensa poikansa Benjamin kanssa.

Todellisessa maailmassa luvatusta maasta ei voida vieläkään puhua pride-kulkueista huolimatta. Maailmanmitassa vainot jatkuvat ja kehitys on ottanut jopa taka-askelia.  

Niki Rauténin Briscilla-bussin katolla playbackina esittämä ooppera-aaria oli yksi musikaalin monista huippuhetkistä. Kuva Robert Seger/Helsingin kaupunginteatteri     

Harjanteen ohjauksessa Priscilla eteni halki Australian hurjilla kierroksilla. Toki tarinan kannalta välttämättömät seesteiset kohdat kuten Bernadette Bassingerin (Clarissa Jäärni) ja mekaanikko Bobin (Risto Kaskilahti) hempeily erämaassa olivat oikeilla kohdillaan, mutta väliaikaa lukuun ottamatta kaksi ja puoli tutia kestäneeseen esitykseen ei mahtunut yhtään kuollutta kohtaa.

Koreografi Gunilla Olsson-Karlssonin tanssit, Peter Ahlqvistin suunnittelema lavastus, Tinja Salmen puvut sekä William Ilesin ja Toni Haarasen valot ja videot loivat näyttämökuvia, joiden villi, mielielikuvitusta ruokkiva estetiikka toi mieleen parhaiden piirroselokuvien rajoja rikkovan anarkian. Makeaa oli välillä tarjolla enemmän kuin mieli syö ja polvet kestävät, mutta kohtausten esteettinen, hauska huumori taitoi imelyyden näistä herkkupaloista.

Entä se elämänläheinen rosoisuus, josta alussa puhuin. Ehkä se syntyi Jäärnin, Mitzi ”Tick” Mitosisin roolin näytelleen Lauri Mikkolan ja Felicia ”Adam” Jollygoodfellowin roolin näytelleen Niki Rautén loisteliaasta näyttelijäntyöstä. Tunne hyvin voimakkaasta läsnäolosta oli lähes käsin kosketeltavaa. En oikein tiedä, miten se oli edes mahdollista tällaisessa musiikin, valojen, värien ja tanssien hurjassa pyörteessä.

Drag on esittävää taidetta, jossa leikitään sukupuolirooleilla. Tehokeinoina se käyttää hurjaa liioittelua puvuissa ja maskeerauksissa – pettämätöntä tyylitajua. Kolmas tehokeino on taustalaulu, playback, jolla esiintyjän ääni muutetaan vastamaan hänen esittämänsä hahmon oletettua sukupuolta.

Jäärni, Mikkola ja Rautén tulkitsivat useimmat esityksen kappaleet itse. Ehkä juuri Järnin häkellyttävän hieno baritoni oli se jokin, joka tuntui syvällä sydänalassa asti.

Eivätkä taustalaulutkaan tulleet tietokoneelta, vaan niitä lauloivat kolmen diivan Johanna Förstin, Maria Lundin ja Jenni Storbackan muodostama kuoro. Tosin en ole ihan varma, miten elokuvan ja myös musikaalin yksi kohokohdista, kohtaus, jossa Adam (Rautén) laulaa hopeisena kimaltelevaan paljettimekkoon pukeutuneena ooppera-aariaa Priscilla-bussin katolla auton kiitäessä erämaan halki, on tehty. Kuka edellä mainitusta kolmikosta pystyy laulamaan niin korkealta ja kovaa?

Priscilla on produktiona ollut Helsingin kaupunginteatterille valtavan työläs ja kallis voimainponnistus. Pelkästään esiintyjiä on liki 50 orkesterin muusikot mukaan luettuna. Lavasteiden, pukujen, videoiden ja valojen suunnitteluun ja toteuttamiseen on tarvittu vähintään sama määrä väkeä. Työmäärästä kertoo jotakin jo se, että jokaiselle esityksessä esitetylle biisille on pitänyt pyytää oikeuksien haltijoilta luvat.

Varmasti tekijöiden joukosta kannatta painaa mieleen esityksen tuottajan Pia Karetien nimi. Hyvin huolellisesta suunnittelusta kertoo varmaan jo se, että käsiohjelman mukaan varamiehitykselle on lähes kattava suunnitelma. Se on viisautta näin tautisena aikana.

Vielä tähän mahtuu yksi helmi esityksestä. Varmasti kyynisimmänkin katsojan mielessä liikahti jotakin, kun Tickin poikaa Benjaminia näytellyt Iivari Luomala tuli näyttämölle ja aloitti oman roolinsa. Tästä pojasta kuullaan vielä, jos hänen innostuksensa teatteria kohtaan jatkuu. Luomala sai aivan omat hurjat suosionosoituksensa, kun hänet loppukohtauksessa kannettiin näyttämölle juuri munasta kuoriutuneen suistokrokotiilin hahmossa.

PS. Käsiohjelma on todellinen infopaketti. Se kannattaa ehdottomasti ostaa.

Priscilla, aavikon kuningatar

Helsingin kaupunginteatterin kantaesitys 25.8.2022 suurella näyttämöllä

Käsikirjoitus Stephan Elliott ja Allan Scott

Suomennos Karl Arffman ja Sanna Niemeläinen

Ohjaus Samuel Harjanne

Koreografi Gunilla Olsson-Karlsson

Kapellimestari Eeva Kontu

Lavastus Peter Ahlqvist

Pukusuunnittelu Tinja Salmi

Valo- ja videosuunnittelu William Iles ja Toni Haaranen

Äänisuunnittelu Kai Poutanen

Naamioinnin suunnittelu Aino Hyttinen

Rooleissa Clarissa Jäärni, Lauri Mikkola, Niki Rautén, Johanna Försti, Maria Lund, Jenni Storbacka, Risto Kaskilahti, Tiina Peltonen, Iivari Luomala, Helena Haaranen, Raili Raitala, Leenamari Unho, Suvi Aalto, Crista Talikka, Daniella Fogelholm, Jisook Kim, Mikko Vihma, Kai Lähdesmäki, Roberick Kabanga, Matti Leino, Martti Manninen, Antti Timonen, Jack Johansson, Teemu Sytelä, Paavo Kääriäinen, Heidi Kiviharju, Eveliina Määttä, Kouri Sorvari, Lasse Lipponen, Alen Nsambau, Mikko Nupponen

Orkesterissa Mikko Mäkinen, Eeva Koivusalo, Jari ”Heinä” Nieminen, Anssi Nykänen, Tapio ”Mango” Aaltonen, Heikki Pohto, Jukka Tiirikainen, Heikki Tuhkanen.     

La Veronalin Pasionaria piti pihdeissään alusta loppuun asti – Kuka tai mikä on tuo nainen naamion takana?

Salaperäisen, naamioidun naisen roolin La Veronalin Pasionariassa tanssi Tampere-talon esityksessä Sau-Ching Wong. Cobyright La Veronal

Suomen vanhimman ja suurimman teatterifestivaalin suuriin ansioihin kuuluu se, että sen taiteellinen johto on tuonut Tampereelle viime vuosina nykytanssin maailmanhuippuja. Nämä näytökset ovat olleet kädenojennus paitsi meille tavallisille pulliaisille myös parhaillaan uutta kukoistuskautta elävälle suomalaiselle tanssitaiteelle.

Tampere-talossa lauantaina esitetty Pasionaria vakuutti ainakin minut siitä, että Barcelonasta käsin maailmanvalloitukselle lähtenyt, koreografi Marcus Moraun ympärille syntynyt taiteilijayhteisö La Veronal edustaa nykytanssin osalta parasta, mitä maailmalta löytyy.

Esitys purki reilussa tunnissa kaikki ne defenssit, lian, jota tällaisen paatuneen teatteriaddiktin katsomisrutiineihin on vuosikymmenten varrella kertynyt. Esitys vaati keskittymään, pinnistelemään niin, että korvissa soi.

Ehkä tällaista on katollisten kiirastulessa – suloista kidutusta, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. Aukesi tila aidolle haltioitumiselle.  

Ilmaisun kerroksia ja yksityiskohtia tuntui olevan loputtomasti. Meidät katsojat heitettiin keskelle äänien ja visuaalisten efektien loputonta kakofoniaa.

Näyttämön neljännen seinän sulki suuri, suorakaiteen muotoinen kehys. Alussa illuusio siitä, että katomme esitystä valtavan kokoiselta näytöltä, oli voimakas. Illuusiota voimisti vielä näyttämön edessä ensimmäisten kohtausten aikana ollut harsomainen verho, joka rasteroi näyttämökuvan.

Mielikuvia siitä todellisuudesta, joka voi heittää meidät kotisohvalta keskelle umpioutoa maailmaa, herätti myös näyttämön valaistus esityksen alussa. Näyttämön hyvin tummia ruskeita sävyjä rikkoivat kontrastina tanssijoiden käsissään pitämien taskulamppujen valokiilat ja yksi oikealla ollut seinävalaisin.

Mielikuva takavuosien tietokonepeleistä oli hetken hyvin voimakas. Kun näyttämöllä olevia portaita alkoi sitten laskeutua, tai oikeammin lipua alas pyöreitä, outoja olentoja, aloin mielessäni jo hamuta peliohjainta istuimen vierestä.

Oudoille olennoille annettiin toki selitys jo teatterikesän ennakkoteksteissä. Pasionaria on tanssillinen tutkielma ihmisen ja robotin rajapinnasta.

Näyttää helpolta diililtä. Mutta ei ole sitä. Kysymykseen, mikä robotti on, voimme ehkä saada jonkinlaisen vastauksen koneen rakentaneilta insinööreiltä. Rajapinnan määrittelemiseksi meidän pitää kuitenkin kysyä myös, mikä on ihminen? Eikä Morau ja hänen tanssijansa päästäneet meitä tässä mistään liian väljästä veräjästä    

Moraun ja työryhmän yhdessä muotoilemassa koreografiassa yksityinen ja julkinen tila lomittuivat jollakin hämmentävällä tavalla toisiinsa. Enkä tällä tarkoita vain näyttämön fyysistä tilaa, jota jäsensivät oikealta vasemmalle laskeutuvat portaat, suuri ikkuna vasemmalla ja valtavan pitkä sohva.

Tanssijoiden asemointi näyttämöllä muodosti dynaamisen pyörteen. Liikesuunta oli pääsääntöisesti laskeutuva ja mielikuva liukuportaista oli voimakas. Portaiden juuressa avautuvalla toisella näyttämöllä työnnettiin lastenvaunuja, hoidettiin pientä vauvaa ja siivottiin lattianvahauskoneella. Seinällä ollut puhelin soi häiritsevästi tämän tästä.

Arkiset askareet tällä merkillisellä matkalla olivat hyvä muistutus siitä, että lennämme paitsi mielikuvituksessamme myös aivan konkreettisesti huimaa vauhtia avaruuden halki aluksella, pahaisella planeetalla, joka ei kosmisessa mittakaavassa ole hiekanjyvää kummempi kapistus. Mutta se on myös meidän ainoa avaruusaluksemme, jolla voimme matkustaa Linnunradan ympäri ja sen kanssa kohti syvää avaruutta. Uutta ei ole toistaiseksi saatavissa edes käytettynä.

Esityksen kolmas näyttämö oli tuo edellä mainittua mahtava sohva. Sen päällä melkein kirjaimellisesti tanssittiin lähes kaikki esityksen soolot, intiimit duetot ja upea, seitsemän tanssijan joukkokohtaus.

Mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän me pelkäämme tai vihaamme sitä. Näin väitetään. Esityksen pallomaiset hahmot olivat hyvin vähän ihmisen kaltaisia mutta entä sen muut tanssijat? Ketä oli esityksen naamioiden takana?

Esityksen neljäs mielen näyttämö oli näyttämön takaseinän vasemman puolen täyttänyt suuri ikkuna. Maisema ikkunan takana vaihtui ja samalla myös se tunnetila, jolla näyttämön tapahtumia yritin tulkita. Välillä ikkunan takana loisti tähtikirkas yö, välillä ikkunan täytti räikeän punainen ja pelottava hehku. Välillä Esterina Zarrillon suunnittelemissa videoissa ”avaruusalus” Pasionaria laskeutui Kuuhun tai lensi asteroidivyöhykkeellä.  

Yhdessä hyvin koskettavassa kohtauksessa yksi tanssijoista kävi avaamassa yhden tämän ikkunoiden ruuduista ja ikään kuin hengähtämässä. Mitä siitä piti ajatella, kun ikkunan takana oli hetkeä aikaisemmin leimunnut punahehkuinen supernova? Tällaisia kiehtovia yksityiskohtia vain reilun tunnin kestänyt tanssi tuntui sisältävän lähes loputtomasti.

Meillä pinttynyt tapa tulkita näkemäämme ja kokemaamme tarinoina. On helppo kuvitella, että tämän tarinan Pasionaria oli esityksessä naamio kasvoilla tanssinut tyttö. Oliko hän robotti vai ihminen, tai kenties jotain siltä väliltä?

Joka tapauksessa tulkinta kulki koko ajan ajatuksessa, että tanssi kuvasi tämän naisen pään sisäistä maailmaa. Mutta onko roboteilla sosiaalisia suhteita tai tunteita? Jos on, hankin itselleni ensitilassa murjotuskoneen ylläpitämään puolestani tätä tavallisesti minua hallitsevaa ja kovasti aikaa vievää tunnetilaa.

Naamio lienee tanssitaiteessa tehokas ilmaisun väline. Meillä on tapana tulkita toisen ihmisen tunteita hänen ilmeidensä perusteella. Kun kasvot on peitetty naamiolla, on pakko keskittyä siihen, mitä tanssijan keho ilmaisee. Kun Sau-Ching Wong tanssi naamio kasvoillaan, nykivät, robottimaiset liikkeet oli helppo tulkita.

Jonkinlaisen käsityksen tästä tanssin juhlasta saa Youtubessa julkaistusta videosta.

Pasionaria

La Veronal tanssiteatterin esitys Tampereen teatterikesässä Tampere-talossa 6.8.2022

Idea ja ohjaus Marcos Morau

Koreografia Marcos Morau yhteistyössä tanssijoiden kanssa

Koreografin assistentti Lorena Nogal

Harjoituttaminen Estela Merlos

Taiteellinen ja dramaturginen neuvonanto Roberto Fratini, Celso Giménez

Tanssijat Àngela Boix, Jon López, Ariadna Montfort, Lorena Nogal, Alba Barral, Marina Rodríguez, Sau-Ching Wong

Lavastussuunnittelu Max Glaenzel

Puvustussuunnittelu Silvia Delagneau

Äänisuunnittelu Juan Cristóbal Saavedra

Videosuunnittelu Esterina Zarrillo

Valosuunnittelu ja -tekniikka Bernat Jansà

Tekninen assitentti ja erikoisefektit David Pascual

Teatterikesän taiteellisen johdon sokea piste löytyi Kansallisteatterista – Susanna Kuparisen dokumenttiteatteri kilpaili kiinnostavuudessa eilispäivän sanomalehden kanssa

Sokean pisteen karnevalistinen huumori toimi edelleen. Kuva on hienosti ajatellusta ja toteutetusta kohtauksesta, jossa Susanna Kuparisen sisäinen todellisuus ja hänen taistelunsa kaupungin hallintobyrokratiaa vastaan kohtaavat. Kohtauksessa hallinnon silmäätekevät, luottamusmiehet ja korkein virkamiesjohto kokoontuivat näytelmän Kuparisen kotiin vetämään lärvit. Kuvassa ovat Pirjo Määttä, Antti Pääkkönen, Joonas Heikkinen ja Kristiina Halttu. Kuva Mitro Härkönen/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Sokean pisteen tematiikassa ei oikeastaan ole mitään yllättävää. Helsingin kaupungin suunnitelmat koronavuosien budjettileikkaukset noudattivat tuttuakin tutumpaa kaavaa: Kun talouden laiva alkaa uida liian syvällä ja paatti uhkaa upota, mereen heitetään ensimmäisinä naiset ja lapset.

Näytelmän nimi on tietenkin haastava. Susanna Kuparinen ja hänen ensemblensä ovat yrittäneet löytää sen sokean pisteen, jossa yleensä ihan hyvää tarkoittavien ihmisten aikomukset ja päätökset muuttuvat hallintokoneistossa byrokraattiseksi julmuudeksi.

Kuparinen tekee työryhmänsä kanssa dokumenttiteatteria ja Vallilan kansallisteatterissa näkemässäni esityksessä intensiteetti ja ilmaisuvoima ylitti kaikki lajityypin rajoitukset ja nousivat aivan omiin sfääreihinsä.

Tampereen teatterikesän esityksessä kaikuja muinaisesta loistosta oli edelleen esityksen puhuttelevassa karnevalistisessa huumorissa. Poissa oli kuitenkin se kollektiivisen kuolemanpelon aiheuttama hysteria, joka teki ensemblen tulkinnasta vajaa vuosi sitten ainutlaatuisen.

Me tiedämme, miten meille koronan suteen kävi. Suurin osa meistä on yhä hengissä. Olemme myös nähneet, miten osuvaa oli esimerkiksi meitä pelotelleiden Osmo Soinivaaran ja Bror Whalroosin kaltaisten mielipidejohtajien ennustusten tarkkuus. Molempien herrojen mielestä meidän vanhojen ja köyhien oli syytäkin kuolla, jotta kansantalous pelastuu.

Ilmeisesti dokumenttiteatteri on sukua journalismille myös siitä, että syksyllä 2021 ensi-iltansa saanut esitys on kiinnostavuudeltaan nyt samaa luokkaa kuin eilinen sanomalehti. Totuus ei tietenkään pala tulessakaan, mutta sillä on taipumus hapantua kuin liian pitkäksi jääkappiin unohdetulla maidolla.

Näytti siltä, että myös Kansallisteatterin näyttelijät jakoivat minun kanssani tämän tunteen. Jopa huikean roolin Vallilassa näytelmän Susanna Kuparisena tehnyt Noora Dadu näytti olevan nyt vain varjo entisestään.

Esitys ei oikein mahtunut myöskään mahtua TTT:n Eino Salmelaisen salin pienelle näyttämölle jättikoisine näyttöinen ja kontteineen.  

Kuparinen on työryhmineen lisännyt näytelmän faktaosioon lainauksia kesällä 2021 valtionvarainministerin pallille istuneen Annika Saarikon lausunnoista.

Helsingin kaupunki aloitti menojen kasvun paniikkijarrutukseen, kun näytti siltä, että koronarajoituksen voivat viedä talouden jota 700 miljoonan euron alijäämään. Valtion kunnille maksama koronatuki johti kuitenkin siihen, että kaupungin budjetti oli lopulta 260 miljoonaa euroa ylijäämäinen.

Kuparisen tulkinta tästä oli näytelmässä se, että Suomen rikkain kunta päästettiin pälkähästä valtion eli meidän kaikkien suomalaisten ottamalla velalla. Näin kävi, mutta ehkä tasapuolisuuden kannalta kannattaa muistaa, että Helsinki ja Espoo ovat yhdessä rahoittaneet vuosikymmenten varrella sadoilla ja taas sadoilla miljoonilla verontasausmekanismien kautta Anneli Saarikon edustaman kepulandian köyhiä kuntia.

Tampereen teatterikesän budjetin raamit ovat olleet koronavuosien jäljiltä varmasti todella kireät. Sen voi hyvin päätellä tämän vuoden pääohjelmistosta. Pienimuotoinen on ollut kaunista. Ehkä myös Kansallisteatterin viimekauden huikean tasokkaasta ohjelmistosta olisi löytynyt jokin toinen sekä ohjelmistoprofiiliin että budjettiin sopivampi vaihtoehto.  

Sokea piste

Kansallisteatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT: Eino Salmelaisen näyttämöllä 5.8.2022

Käsikirjoitus Susanna Kuparinen ja Jari Hanska

Ohjaus Susanna Kuparinen

Taustoitus Satu Linnapuomi ja Laura Koljonen

Musiikki Erkko Koskinen

Lavastus ja esitysdramaturgia Akse Pettersson

Pukusuunnittelu Saara Ryymin

Äänisuunnittelu Mika Venhovaara

Valo- ja videosuunnittelu Ville Virtanen

Livevideosuunnittelu Ida Järvinen

Naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen

Nuken suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff

Rooleissa Dadu, Kristiina Halttu, Joonas Heikkinen, Tero Koponen, Aksa Korttila, Pirjo Määttä, Matti Onnismaa ja Antti Pääkkönen

Raikkaan provokatiivinen performanssi paljasti suomalaisen teatterin kipupisteet

Kypärämallisen naamiot peittivät tanssijoiden kasvot ja muuttivat vartaloiden mittasuhteita. Performanssi alkoi symbolisella syntymällä ja sen jälkeen estradin ottivat haltuunsa vallattomat ja häpeää tuntemattomat lapset. Kuva Tom Rejström/Teampereen teatterikesä

Alastomuuden takia ennakkokohua herättänyt Riku-Pekka Kellokosken, Astrid Stenbergin, Emilia Janssonin ja Herman Nybyn niXXXavuori osoittautui esittävän taiteen estetiikkaa syvältä luotaavaksi ja provokatiivisuudessaan riemastuttavan hauskaksi performanssiksi. Itseironista 4 Floors of Whores nimeä itsestään käyttävän ensemblen produktio on kantaesitetty Teatteri Viiruksessa.

Esityksen alussa näyttämöllä oli syvän sinisessä valossa seisonut kuutio. Kuution sisällä, läpinäkyvien muoviverhojen takana oli muodoton hahmo, joka alkoi liikkua ja saada ihmisvartaloihin viittaavia muotoja Sibeliuksen viulukonserton soidessa.

Sitten hahmoja peittänyt harso alkoi repeillä ja sen alta tuli esiin kolme alastonta tanssijaa. Vain heidän kasvojaan peittivät katseilta suuret, kypärämalliset naamiot. Alastomuus oli tullut takaisin näyttämölle, kuten Hanna Helavuori kirjoittaa teatterikesän verkkosivuilta löytyvässä esseessä.

Esteettisesti puhuttelevan alun ja alastomuuden aiheuttaman alkuhämmennyksen jälkeen jäin miettimään noiden suurten naamioiden tarkoitusta. Ne ikään kuin irvistivät ilkikurisesti tai salaviisaasti meille katsojille. Ajattelin aluksi, että naamioiden tarkoitus oli kätkeä esiintyjien kasvot, koska julkiseen alastomuuteen liittyy näinä älypuhelinten ja internetin aikoina aivan todellisia riskejä. Naamiot kuitenkin riisuttiin esityksen lopussa ja myös esityksen upeasta äänimaailmasta vastannut Kellokoski tuli pokkaamaan meille katsojille niin sanotusti munasillaan.

Vasta siinä vaiheessa tällaisella hitaalla hämäläisellä leikkasi. Kypärät muuttivat myös esiintyjien vartaloiden mittasuhteita. Esityksen syntymään liittynyt allegoria oli vahva viesti. Ihmisen pitää olla koko lailla perverssi, jos vasta kävelemään oppinut taapero herättää hänessä seksuaalisia tuntemuksia ja sytyttää naista alistavan miehen katseen.

Jokainen isä ja äiti tietää omasta kokemuksesta, etteivät pienet lapset osaa hävetä sen paremmin alastomuutta kuin oman ruumiinsa eritteitä. Meidän suhteemme alastomuuteen ja siihen liittyvään häpeään on opittua. Se opitaan kotona ja kodin opit ja asenteet ovat vahvasti sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin.

Häpeän rajat ja ehdot ovat jopa meille saunasuomalaille tuontitavaraa. Säännöt on jo pitkään sanellut angloamerikkalainen kulttuuri, jonka taustalla on amerikkalainen puritanismi.

Alastomuuden käyttämiselle teatterissa ilmaisukeinona on harvoin kestäviä perusteita. Pyllyilyn kultakaudella 80-luvulla alastomuus oli myös usein merkki vallan väärinkäytöstä työyhteisössä. Nyt alastonkohtausten vättämiseen myös edellä mainitut tekniikan kehityksestä juontuvat syyt. painavat syyt.

Mikään näistä ei kuitenkaan mitenkään selitä sitä raivoa, jolla lehtien kolumnistit aikoinaan tuomitsivat esimerkiksi Eeva Muilun ja Milja Sarkolan Zodiakisissa reilut kymmenen vuotta sitten toteuttaman tanssiteoksen Ihmisen asussa, jossa neljä naista tanssi alasti ja jossa osassa näytöksistä myös yleisö istui katsomossa nakuna.

Alastomuuden suhteen meillä vallitsee yhä selvä kaksoisstandardi. Markkinavoimat ovat kaapanneet alastoman ihmisvartalon estetiikan ja seksuaalisen vetovoiman sekä taiteelta että, mikä traagisinta, meiltä itseltämme. Mikään ei myy niin hyvin kuin alastomuus ja seksi.

Populaarikulttuuri, kaupallinen mainonta ja pornoteollisuus ovat luoneet oikeanlaiselle vartalolle tiukat esteettiset standardit. Harva meistä sopii näihin kauneusihanteisiin. Olen varma, että juuri tunne oman vartalon kelvottomuudesta on nykyisin se suurin häpeän aihe.

Tämä häpeä riistää meiltä kyvyn nauttia oman ruumiimme aistillisuudesta. Olen joskus ajatellut jopa niin, että tämä oman mielen ja kehon välisen yhteyden katkaiseva häpeä on syy epätoivoon, joka saa ihmiset hakkauttamaan maanisella ja masokistisella kiihkolla yhä uusia tatuointeja oman, vääränlaiseksi koetun ruumiin alastomuuden peitoksi.

Performanssiryhmän kolmikko julisti oman mielensä ja ruumiinsa ykseyttä pitkällä ja bakkanaalilla tanssilla, jossa hiki virtasi ja kaikki ihmisvartalon osat ja ulottuvuudet saivat estottomasti näkyä. Se oli heittäytymistä, joka sai katsojankin haukkomaan henkeään silkasta myötäelämisestä. Kohtauksessa mentiin iholle asti.

Toki myös aivan tavallisten ihmisten alastomuus käy nykyään kaupaksi. Tästä varmaan hyvä esimerkki on televisiossa parhaillaan pyörivä Naked Attraction. Kohu on myös varma tapa vetää väkeä teatterin katsomoihin. Näin ainakin tulkitsin sitä ironiaa, jota ryhmä ilmentää nimessään. Tässä ”huoratalossa” lihaa on tarjolla kaikissa neljässä kerroksessa.

Niskavuori on yksi suomalaisen teatterin kulmakivistä. Jotakin oleellista ja hyvää suomalaisesta teatterista viisiosainen näytelmäsarja kertoo jo sillä, että sen kirjoittaja Hella Wuolijoki oli maahanmuuttaja. Performanssiryhmän esitykselleen antama nimi sai olettamaan, että ryhmä on halunnut joka tapauksessa tarttua tämän herra Niskavuoren vanhuuttaan jäykän niskan harjaksiin ja ravistella oikein kunnolla.

Esityksen toiseksi viimeisessä, kaikki hyvän maun ja sopivaisuuden rajat ylittäneessä (he,he) kohtauksessa, tanssijat laittoivat juomapulloista värillisiä nesteitä anukseensa ja ruiskivat niitä sitten sulkijalihasten voimalla esiintymiskuution seinille ja toistensa päälle.

Hyvin oli tähdätty ja kyllä upposi! Provokaatiota voimistettiin vielä heiluttamalla minikokoisia Suomen lippuja ja läpsimällä niillä toisten tanssijoiden pakaroita. Kyllä, kyllä tämä suomalainen teatteritaide on aivan hanurista!

Itsestänikin tuntuu ajoittan, että suomalainen teatteri on todella jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Jopa sen entisestä vahvuudesta, kirjoitettuun sanaan perustuvasta puheteatterista on tullut mutinateatteria.

Jotenkin tästä umpiosta pitää päästä ulos ja näin myös tapahtui esityksen vapauttavassa loppukohtauksessa. Stenberg, Jansson ja Nyby leikkasivat terävillä veitsillä ja repimällä itsensä ulos valkoisen kuution ahtaista raameista.

Ruotsinkielinen teatteri oli jälleen raivannut meillä tietä teatterin avantgardelle.

Nakuna pyllyily tuskin palaa teattereihin 80-luvun malliin, vaikka esimerkiksi tanssija Sanni Kriikku on juuri organisoinut Helsingissä esityksen, jossa sekä tanssijat että muusikot esiintyvät alastomina. Toivon kuitenkin valtavan ilmaisuvoimainen ja eri taiteenaloja luovasti yhdistelevä performanssi saisi uusia tekijöitä myös vaatteet päällä.

Koronavuodet ovat olleet esittävän taiteen tekijöille ja varsinkin freelancereille taloudellisesti vaikeaa ja varmasti myös henkisesti hyvin ahdistavaa aikaa. Ehkä juuri sen takia monen – ja vielä niiden kaikkein lahjakkaimpien tekijöiden – katse on jäänyt tuijottamaan omaa napaa. Ihmisen identiteetti ei ole mikään monoliitti, vaan elävä ja orgaaninen aivan samalla tavalla kuin meidän fyysinen kehommekin.

Haloo! Euroopassa riehuu parhaillaan kammottava tuhoamissota ja jos ei ydinsota, niin ilmastomuutos tappaa meidät ennen pitkään, jos maailmanmeno ei muutu, jos emme tee mitään.

niXXXavuori

4 Floors of Whores ryhmän performanssi Tampereen teatterikesässä Pakkahuoneen näyttämöllä 4.8.2022

Ohjaus työryhmä

Äänisuunnittelu Riku-Pekka Kellokoski

Näyttämöllä Astrid Stenberg, Emilia Jansson, Herman Nyby

Vaara-kollektiivin hieno tulkinta teatterista yhteisönä jäi osittain kuulokynnyksen taakse – Ehkä puhetekniikan hienoudet ovat teatterissa enää vanhojen aikojen ilmeisen turhana pidettyä hapatusta

Kuva Heikki Törmistä ja Elina Hietalasta on otettu esityksen päätyttyä näytöksen loppukumarrusten aikana. Kuva Matti Saarela

Vaara-kollektiivin Näyttelijän kuolema tarjosi ainakin periaatteessa kiinnostavan lähestymiskulman teatteriin. Turkan koulun käynyt näyttelijä Heikki Törmi on vaihtanut 30 vuotta kestäneen uran jälkeen ammattia ja työskentelee nyt terapeuttina.

Teatteri on yhteisön taidetta ja keskiviikkona Tampereen teatterikesässä oli mahdollisuus katsoa, miten tämän yhteisön vuorovaikutussuhteet toimivat taiteilijoiden omasta näkökulmasta.

Törmi innostui reilut kymmenen vuotta sitten opiskelemaan hahmoterapiaa Tanskassa. Kymmenessä vuodessa siitä kehittyi hänelle uusi ammatti ja parhaillaan mies opiskelee psykologiaa Jyväskylän yliopistossa.

Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka esityksen on käsikirjoittanut. Koollekutsujana on toiminut Törmi, mikä antaa luvan olettaa, että esityksen vuorosanat ja rakenne ovat syntyneet Törnin, hänen kanssaan näyttämöllä olleen Elina Hietalan ja ohjaaja Eino Saaren yhteistyönä. Oman panoksensa on tietenkin antanut myös esityksen koreografi ja keskustelija Kirsi Törmi.

Terapiassa ei keskustella luottamuksellisesti megafonit kourissa. Törmi ja Hietala näyttelivät ilman mikrofoneja, mikä oli varmasti ihan oikea ratkaisu. Katsojana toivoin kuitenkin heti esityksen alettua, että Saari ohjaajana sekä Hietala ja Törmi olisivat kiinnittäneet enemmän huomiota puhetekniikkaan.

Hällä-näyttämön kolmannella penkkirivillä kaksikon vuorosanoista ei tahtonut saada oikein tolkkua, eikä kuuluvuus juuri parantunut, kun siirryin väliajan jälkeen eturiviin aivan rampin viereen istumaan. Meikäläisen kuulu ei toki ole enää parasta A-luokkaa, eikä oikeastaan edes sinne päin, mutta vaikeudesta saada näyttelijöiden puheesta selvää valittivat myös muut eturivissä istuneet.

En tiedä, millainen Vaara-kollektiivin kotinäyttämö Kajaanin Generaattori on. Tanssiteatteria varten rakennetulla Hällä-näyttämöllä kuuluvuusongelmia lisäsi näyttelijöiden asemointi. Hietala ja Törmi löysivät itsensä useassa kohtauksessa avaran näyttämön takimmaisesta nurkasta.

Ehkä modernin äänenvahvistustekniikan korkea laatu ja helppous ovat tehneet puhetekniikan harjoittamisesta ja vaalimisesta toisarvoisen asian teattereissa. Toisaalta jokainen tekninen välinen näyttelijän ja katsojan välissä on vahvaan vuorovaikutukseen perustuvassa taiteessa tavallaan liikaa. Varmasti teattereissa joudutaan tekemään myös usein vähemmän hyviltä tuntuvia kompromisseja tässä suhteessa, koska minun kaltaiseni vanhat homekorvat ovat viimekädessä jo omalla joukkovoimallaan aina oikeassa.

Oman terapiapalveluja tarjoavan yrityksensä verkkosivulla Törmi kertoo, että hän on paitsi hahmoterapeutti myös psykodraamaohjaaja. Minulla ei ole minkäänlaista kompetenssia eritellä näiden terapioiden hienouksia. Terapia ei ole teatteria.

Näyttelijän kuolema vakuutti minut kuitenkin siitä, että taiteilijoiden muodostamassa yhteisössä vallitsevat samat ryhmädynamiikan lajit kuin kaikessa muussakin inhimillisessä elämässä. On maailmaa syleilevää yhteisöllisyyden tunnetta, on vallan väärinkäyttöä, kiusaamista, on syviä ystävyyssuhteita ja inhokkeja, on kiihkeitä romansseja. Kiinnostavaa oli esimerkiksi se, että myös näyttämön puolella koetaan hämmentäviä hetkiä, epävarmuutta, jopa avuttomuuden tunteita aina neuroottisiin pelkotiloihin asti.

Yhteisön luova prosessi voi pysähtyä esimerkiksi päättämättömyyteen. Miksi pitää tanssia peruukki päässä ja vannehameessa barokkitanssia? Tätä motiivikonfliktia kuvattiin oikein sattuvasti heti väliajan jälkeen pitkällä retriitillä, jossa Hietala ja Törmi seisoivat yleisönsä edessä neuvottoman näköisinä hiljaisuuden vallitessa.

En ole ihan varma, pitääkö alun otaksumani siitä, että teatteritaiteen maisteri Törmi aloitti opiskelun Teatterikorkeakoulussa Jouko Turkan johtajakaudella paikkansa. Turkan kausi Teakissa päättyi vuonna 1988. Näyttelijäliiton sivuilla Törnistä kerrotaan, että hänen ensimmäinen kiinnityksensä Kajaanin kaupunginteatteriin alkoi vuonna 1992.

Turkka, Jussi Parviainen ja Oulun teatteripäivillä paskanheittoperformanssin järjestänyt Jumalan teatteri ovat epäilemättä tehneet lähtemättömän vaikutukseen kokonaiseen teatterintekijöiden sukupolveen. Sen Törmi teki selväksi esityksen monologissa, joka myös kuului katsomoon asti.

Hieno kohtaus oli myös terapiaistunto, jossa pitkään naimisissa ollut pariskunta yritti löytää yhteistä kieltä siirtymällä fyysisesti yhä lähemmäksi. Ehkä jonkinlaisena allegoriana Törmin elämänvalinnalle ja uudelle uralle oli hänen kohtauksen päättänyt tokaisunsa: ”Otetaan sitten ero!”

Minua harmittaa Vaara-kollektiivin tekijöiden puolesta ja tietysti myös itseni puolesta. Näyttelijän kuolema oli tehty todella kiinnostavasta aiheesta.

Näyttelijän kuolema

Vaara-Kollektiivin esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 3.8.2022

Koollekutsuja Heikki Törmi

Ohjaus Eino Saari

Koreografi-keskustelija Kirsi Törmi

Pukuehdotukset Jaana Kurttila

Valosuunnittelu Jukka Laukkanen

Dramaturgia ja lavastus työryhmä

Näyttämöllä Elina Hietala ja Heikki Törmi

Alun upean näyttämöluvan ja kauniin loppukohtauksen väliin mahtui paljon ajattelemisen aiheita – KOM-teatterin Lou Salomé pysyi paikattunakin hyvin pinnalla ajan virrassa

Lou Salomén näyttämäkuvat olivat upeita. Niistä syntyi helposti katsojan mielessä oma tarinansa ennen kuin ensimmäistäkään vuorosanaa oli vaihdettu. Kuvassa näytelmän nimiroolin näytellyt Vilma Melasniemi. Kuva Noora Geagea/KOM-teatteri   

Arvio KOM-teatterin Lou Salomésta on ihan pakko aloittaa näytelmän lavastuksesta. Se oli häkellyttävän komea. En tiedä onko Janne Vasamaa, Tiina Kauhasta, Tomi Suovankoskea ja Riikka Oksasta inspiroinut eniten Frida Kahlo vai Monty Phytonin lentävän sirkuksen sketsejä yhteen nivoneet Terry Gilliamin animaatiot.

Itse odotin koko ajan, että taivaalta alas kurottavat kädet alkaisivat liikkua ja ruusutarhan ruusut ponkaista kohti korkeuksia. Toisaalta esityksen muusiko Eva Louhivuoren olemus ja rooliasu olivat kuin suoraan Kahlon maalaamasta omakuvasta.

Esityksen lavastus tarjosi katsojalle jo ennen kuin ensimmäistäkään vuorosana oli lausuttu monta koukku. Näyttämölle loihditussa paratiisissa luikerteli myös kaksikin pinkinpunaista jättiläiskäärmettä. Käärmeille oli helppo antaa vanhatestamentillinen tulkinta. Älykäs ja tiedonhaluinen nainen on saatanan asialla. Raamatun luomiskertomuksessa puolet ihmiskunnasta julistetaan jo heti kättelyssä vanhan vihtahousun agenteiksi, joita pitää rangaista yhä uudestaan sukupolvesta toiseen.

Aina Bergholmin kirjoittama näytelmä on kuvaus huippulahjakkaan Lou Andreas-Salomén elämästä. Vuonna 1861 Pietarissa syntynyt Salomé raivasi itselleen tien akateemisiin opintoihin aikana, jolloin opiskelu yliopistoista oli naisilta pääsääntöisesti kielletty. Hänestä kasvoi kirjailija ja psykoterapian uranuurtaja, merkittävä länsimaalinen ajattelija. Näytelmän temaattisessa keskiössä oli kysymys, miksi emme tiedä, kuka oli Lou Salomé?

Kuten jo näytelmän lavastus antoi ymmärtää, KOM-teatterin Lou Salomé on komedia. Nautittavan siitä teki Bergrothin viljelemä terävä satiiri. Salomén aikalaiset, tuon ajan filosofian ja kirjallisuuden suuret nimet näyttäytyvät näytelmässä omissa sfääreissään leijuvilta ja omissa liemissään kiehuvilta ääliöiltä. Siis miehiltä.

Lähestymiskulma on kuitenkin perusteltu. Tunnetasolla meidän on lähes mahdotonta asettua 1800-luvun Euroopassa elävän naisen asemaan. Naisilla ei ollut äänioikeutta, ei oikeutta omaisuuteen tai opiskeluun yliopistoissa. Patriarkaalisessa yhteisössä nainen oli käytännössä isänsä omaisuutta ja ajan henki elää meillä yhä esimerkiksi perinteisiin häärituaaleihin liittyvissä ”lehmäkaupoissa”: Morsiamen isä taluttaa tyttärensä alttarille ja luovuttaa hänet sulhaselle.   

Ajatuskokeena voi matkustaa tämän päivän Kabuliin kysymään maan Afganistanin koulutetuilta naisilta miltä tämä kaikki nyt oikein tuntuu?

Näytelmän yhä kelloja kilauttavat nimet Friedrich Nietzschestä Sigmund Freudiin ja Cesare Lambrososta Ernst Heackeliin olivat Salomén työtovereita, ystäviä ja rakastajia. Luovuus ei synny itsestään, vaan älykkäinkin ihminen tarvitsee ympärilleen samoista aiheista kiinnostuneiden älyköiden yhteisön. Tämä pätee niin taiteessa kuin tieteessäkin eikä Salomélla ollut 1800-luvun Roomassa juuri valinnanvaraa kavereidensa sukupuolen suhteen.

Poikkeus tästä säännöstä on näytelmässä ruotsalainen ystävä kirjallisuuspsykologi ja ajattelija Ellen Key, jonka kanssa keski-ikään ehtinyt Salomé lähtee näytelmässä Ruotsiin nauttimaan alastomana ilmakylvyistä, koska sellainen on Skandinaviassa mahdollista.

Keskiajalla älykkään naisen ainoa mahdollisuus luoda ympärille lahjakkaiden ihmisten yhteisö oli vetäytyä luostariin. Katollinen kirkko palkitsi nämä ajattelijat, Hildegard Bisgeniläisen ja kumppanit, jos palkitsi, julistamalla heidät pyhimyksiksi.

Yliopistot kehittyivät kirkon yhteydessä ja luostareista ovat varmasti peräisin ne sadomasokistiset initiaatiorituaalit, joista näkyy kaikuja vielä nykyisinkin koulu- ja yliopistomaailmassa. Näytelmän Salomé aloittaa seisemänvuotiaana teologian opiskelun ja hänen ensimmäinen opettajansa hollantilainen pastori Hendrik Gillot rakastuu tyttöön palavasti tytön vartuttua teini-ikään. Näytelmässä Gillot haluaa piiskata tytön rangaistuksena tekaistun syyn perusteella ja Saloméa näytellyt Vilma Melasniemi asettui hänen eteensä alistumista ilmentävään asentoon.

Bergrothin Salomélla on kuitenkin voimia taistelemaan oman seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa puolesta. Roomassa hän muuttaa yhteen asumaan rakastajansa Nietzschen ja tämän henkiystävän, kirjailija Paul Réen kanssa. Yhdessä kohtauksessa näytelmän Nietzsche luki Salomén kirjoittamaa kuvausta naisen seksuaalisesta nautinnosta. Salomén kirjoituksessa naisen oma nautinto on yhdynnän päämäärä ja tarkoitus ja Nietzsche järkyttyy ja loukkaantuu, kun hänelle tässä maailmoja syleilevässä aktissa on annettu pelkkä avustajan rooli.

Valistuneen katsojan pelkästään tämä kohtaus pakotti miettimään, millaisissa oloissa Josef Bauer ja Freud kirjoittivat kirjansa Tutkielmia hysteriasta.

Sairastapauksen vuoksi Lou Salomé esitettiin Tampereen teatterikesässä paikattuna. Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu jakoivat keskenään pikakomennuksella Miiko Toiviaisen neljä roolia. Salomén ystävän Paul Réen rooli oli keskeinen ja Nikkilä joutui tukeutumaan nuorosanoissa käsikirjoitukseen.

Se ei oikeastaan haitannut millään tavalla näytelmän tyylilajista huolimatta, koska Riikka Oksasen ohjauksessa mentiin asia edellä kaiken näyttämölle pystytetyn koreuden keskellä.

Melasniemi näytteli Salomén roolin ja oli siinä luonnollisuudessaan loistava. Roolihahmon kotoinen arkisuus kuroi näytelmän teemat reilun sadan vuoden takaa tähän päivään. Maailma saattoi olla kummallinen 1800-luvun Italiassa, mutta ihmiset olivat aivan samanlaisia kuin nytkin. Toivottavasti me miehet olemme kuitenkin oppineet edes jotakin näiden vuosikymmenten aikana.

Ella Mettänen näytteli viidessä eri roolissa. Juha Milanoff urakoi Nietzschen, Gillotin, Lambroson ja Georg Ledebourin roolit. Niko Saarelan näimme Gustav Ludwig von Salomén, Freudin, Haeckelin, professori Bidermannin, kreivi Joukowskyn ja Friedrich Carl Andreasin rooleissa.

Esityksessä hypättiin tai kiivettiin tasolta toiselle usein jo ihan fyysisesti vertikaalisista tasoista kootulla näyttämöllä. Ainakin minulla oli välillä hieman vaikea hahmottaa, kun näytelmän parista kymmenestä roolihahmosta oli juuri sillä hetkellä äänessä. Eikä sillä oikeastaan ollut väliä. Näytelmän aloittaneen upean näyttämökuvan ja Salomén kuolemaa kuvanneen, hyvin kauniin kohtauksen väliin jäi paljon ajattelemisen aiheita.

Salomé ei ole ainoa unohdettu ajattelija. Lista näistä tiedon tyttäristä on lähes loputtoman pitkä. Salomén julkaisujen harvinaisuuteen on myös aivan konkreettinen syy. Vuonna 1933 valtaan Saksassa nousseet natsit pyrkivät aktiivisesti hävittämään vuonna 1937 kuolleen kirjailijan tuotantoa.

Lou Salomé

KOM-teatterin esitys Tampereen teatterikesässä TTT:n Eino Salmelaisen näyttämöllä 2.8.2022

Käsikirjoitus Aina Bergroth

Ohjaus Riikka Oksanen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Tiina Kaukanen

Valosuunnittelu Tomi Suovankoski

Musiikki ja äänisuunnittelu Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen

Videosuunnittelu Janne Vasama ja Tomi Suovankoski

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Rooleissa Vilma Melasniemi, Ella Mettänen, Juho Milonoff, Niko Saarela, Pyry Nikkilä ja Antti Tiensuu

Red Nose Company tekee loistavaa lastenteatteria – Frankenstein oli hykerryttävän hauska ja taitavasti toteutettu esitys commedia dell’arte perinteen hengessä

Mary Shelleyn Frankenstein on ollut populaarikulttuurin tekijöille todellinen ideoiden aarrearkku. Timo Ruuskanen esiintyi Frankenstein hirviön roolissa perinteisessä klovnin asussa kasvomaskeineen ja punaisine nenineen. Kaulan metallitapit ilmestyivät hirviön kaulaan James Whalen vuonna 1931 ohjaamassa elokuvassa Frankenstein. Tuukka Vasaman ”hullun tiedemiehen” habituksen populaarikulttuuri on napannut itseltään Albert Einsteinilta tämän vanhuudenpäiviltä. Einstein oli hahmona tai oikeammin herrat Eins ja Tein olivat mukana näytelmässä. Atomipommi ei ollut keksintönä lainkaan hyvä juttu. Kuva Cata Portin/Red Nose Company    

Red Nose Companyn Frankenstein oli hykerryttävän hauskaa, elämäniloista ja taitavasti toteutettua teatteria. Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen toden totta osasivat ottaa yleisönsä.

Frankenstein on lastenteatteria, jonka ikäsuositus on haarukassa 6-100 -vuotiaille. Ikäsuositusten leveälle haarukalle löytyi myös katetta. Esityksen näyttämölle luomat tunnetilat puhuttelivat taatusti kaiken ikäisiä elämänmyönteisellä optimismillaan. Vaikka ikä ei ole vain pelkkä numero, ei niin sanottuun puolalaiseen optimismiin ole syytä vajota.

Englantilaisen Mary Shelleyn vuonna 1816 ilmestynyttä romaania Frankenstein on meistä useimpien mielikuvissa dystopia. Tässä varhaisessa tieteiskirjallisuuden klassikossa kunnianhimoinen tiedemies Victor Frankenstein onnistuu luomaan hirviön, joka lopulta riistäytyy hänen kontrollistaan.

Vasaman ja Ruuskasen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa esityksessä romaanin pessimismi käännetään optimismiksi. Kaksikon Frankenstein oli painavaa puhetta tieteen ja ennen kaikkia koulutuksen merkityksestä ja tärkeydestä – toki niin ilkikurisilla mausteilla höystettynä, ettei paatokselle jäänyt sijaa.

Ainakin minua tämä asenne puhutteli. Tällaista lastenteatterin pitää olla, lasten ehdoilla toteutettua älykästä ja viisasta tekemistä maailmassa, jossa viisauden sijasta kaikenlaiset salaliittoteoriat ja inhimillinen typeryys leviävät nykyään kuin ruttotauti ikään.

Esityksessä oli korostetusti mukana Shelleyn tarinan positiivinen ulottuvuus. Frankensteinin luoma hirviö oppi hämmästyttävällä tavalla uusia asioita. Vasaman ja Ruuskasen Heppu normaali rinnastui aikuisen katsojan mielessä tekoälyyn. Tarinasta on kuorittu pois myös lähes kokonaan väkivalta. Hirviö ei surmaa ketään. Aggression korkeinta astetta edusti Vasaman läppäys elektronisella kärpäslätkällä Ruuskasen sormenpäähän.

Teatteri on läsnäolon taidetta. Kysymys on vuorovaikutuksesta. Vasama ja Ruuskanen integroivat meidät esityksen katsojat hyvin taitavasti osaksi esitystä. Ei aikaakaan, kun me olimme mukana seuraavan tempun lähtölaskennassa ja vieläpä saksan kielellä: ein, zwai, drai…

Aikuinen katsoja saattoi siten seurata esitystä myös ryhmädynamiikan oppituntina. Esityksen ensimmäisissä kohtauksissa meitä valmisteltiin esityksen dramaattiseen huipennukseen, näytelmän Steinin (Ruuskanen) altistamiseen voimakkaille sähköiskuille suuressa henkiinherättämiskoneessa.

Meille tehtiin monin tavoin selväksi, miten vaarallinen tämä koe on. Silti suurin osa meistä vastasi suosionosoitusten kera myöntävästi, kun näytelmän Frank (Vasama) kysyi, laitetaanko Stein tähän koneeseen.

Esimerkiksi Kristian Smeds käytti samantapaista temppua takavuosina näytelmässään Karamazovin veljekset. Tuolloin yleisöä pyydettiin kivittämään paperitolloilla syntiin langennutta roolihenkilöä. Muista, miten innokkaasti me katsojat osallistuimme tuolloin tähän symboliseen kivitykseen.

Esityksen tematiikka oli selkeää. Tieto ei ole hyvää tai pahaa. Hyviä tai pahoja ovat meidän ajatuksemme, uskomusemme ja tunteemme silloin, kun ne muuttuvat teoiksi. Esityksen lopussa Vasama pyysi meitä katsojia nostamaan ylös hirviökätemme ja muistutti meitä siitä, että me kaikki olemme hirviöitä.

Tämä oli tietysti muistuttamattakin selvää ainakin kaikille niille, jotka ovat työnsä vuoksi tai lasten vanhempina joutuneet selvittämään kiusaamistapauksia. Lapset voivat olla toisiaan kohtaan suorastaan sydämettömän julmia, oikeita pikkuhirviöitä nämä kullanmurut.   

Red Nose Company perustivat vuonna 2005 klovneriasta innostuneet Teatterikorkeakoulun opiskelijat. Vuoteen 2015 Suomen ensimmäinen klovneriaan erikoistunut ammattiteatteri toimi nimellä RedNoseClub.

Naamioteatteri on ehkä maailman vanhin teatterin traditio. Naamio tai klovnin voimakas maskeeraus kätkevät näyttelijän oman persoonallisuuden hänen esittämänsä roolihenkilön taakse. Sen vuoksi naamioteatteri ja klovneria ovat olleet epäilemättä myös ensimmäinen poliittisen teatterin muoto. Karnevalistisessa perinteessä naamioiden takaa on ollut lupa kritisoida kirkkoa ja muita vallanpitäjiä. Narrien tehtävänä oli kertoa yksinvaltiaiden ja kirkkoruhtinaiden hoveissa hovietiketin taakse piilotettu totuus.

Suomalaisen teatterin juuret ovat työväentaloilla ja nuorisoseuroissa. Teatterin tekemistä on ohjannut voimakkaasti kirjallinen perinne. Commedia dell’arte ei ole meillä saanut kovin suurta jalansijaa. Tätä ilmiötä lienee lupa tulkita myös niin, että Suomi on ollut jo pitkään kohtuullisen tasa-arvoinen maa jopa eurooppalaisella mittapuulla.

Red Nose Company on toiminut meillä tienraivaajana. Ryhmän produktiot ovat olleet arvostelu- ja yleisömenestyksiä. Itse olen nähnyt Frankensteinin ohella Hanna Sepän ja Minna Puolannon näytelmän Révolution, joka teki totisesti vaikutuksen.

Klovneria on todellinen taitolaji. Commedia dell’arte tarkoittaa vapaasti suomennettuna ammattilaisten esittämää näytelmää. Silti teatterin harrastajienkin kannattaisi kiinnostua lajityypistä jo sen suuren ilmaisuvoiman takia. Ymmärtääkseni klovneriaan on nykyisin tarjolla myös koulutusta.

Frankenstein

Red Nouse Companyn esitys Tampereen teatterikesässä Hällä-näyttämöllä 1.8.2022

Käsikirjoitus, ohjaus ja musiikin sovitus Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Valo ja äänisuunnittelu Jere Kolehmainen

Puvustus Paula Koivunen

Tuotanto Red Nose Company/ Niina Bergius, Maija Kühn, Inka Virtanen

Graafinen suunnittelu Tero Ahonen

Esityskuvat Cata Portin

Näyttämöllä Timo Ruuskanen ja Tuukka Vasama

Teatteri Imatran näyttämöllä tanssivat perjantaina Toula Limnaoisin mestariluokan oppilaat

Daniel Afonson my faforite body perustui Georges Perecin 70-luvulla ohjaamaan elokuvaan Un homme quit dorf. Kekseliäs ja voimakas soolo haastoi katsojan tekemään tulkintoja. Copyright „cyan“ cie. toula limnaios

Berliiniläisen cie. toula limnaoisin toinen esitys Tell me a better story 2 koostui neljästä soolosta. Koreografi Toula Limnoisin mukaa produktion aikana tutkittiin tanssijan identiteetin ja esittämisen suhdetta.

Sooloesitykset oli ideoitu ja harjoiteltu koronaepidemian aikana, kun karanteenit estivät kiertueet ja esitykset ryhmän omassa kotiteatterissa HALLE Tanzbüne Berlinissä. Limnoisin mukaan ensemblen taiteilijat käyttivät noina kuukausina aikaa toistensa tukemiseen

Limnaois ryhtyi työskentelemään kunkin produktion tanssijan kanssa erikseen. Urheilussa tällaista urheilijan ja valmentajan suhdetta kuvataan  tehovalmennukseksi. Metodina oli kahden luovan ihmisen, koreografin ja tanssijan voimakas vuorovaikutus. Muusikoilla on tapana kutsua tällaista oppimisprosessia mestariluokaksi.

Jokainen produktion tanssija on oma persoonallisuutensa ja sen annettiin tulkinnoissa näkyä. Yhteistä kaikille neljälle soololle oli inhimillinen lämpö, läsnäolo, kekseliäs liikekieli ja ihana, arvoituksellinen huumori. Berliiniä kotikaupunkina pitävä cie. toula limnaois on aidosti monikansallinen ryhmä ja arvelen, että ryhmän koheesio perustuu syvästi koettuun humanismiin.

Produktion ensimmäinen soolo, Priscilla Fiuzan plurielles alkoi hauskasti. Ainakin minulle syntyi hetkeksi mielikuva siitä, että näyttämöllä on hautomassa suuri, pitkäkaulainen lintu. Sitten Fluza kuoriutui esiin vannehameensa takaa ja alkoi purkaa naisellisuuteen liittyviä myyttejä Antonio Vivaldin musiikin tahdissa.

Viktoriaanisen ajan Euroopassa naiset olivat kirjaimellisesti muodin kahleissa. Naisvartalon siroutta korostettiin ampiaisvyötäröllä, kireällä korsetilla, joka laittoi kantajansa haukkomaan henkeään. Lantion pyöreyttä taas liioiteltiin valtavan kokoisella ja painavalla krinoliinilla. Esityksen lopussa Fluza tanssi eroon vannehameestaan liikkeellä, joka ainakin minun tajunnassani sai kirkonkellon kumahtelemaan.

Esityksen toinen soolo oli Daniel Afonson my favorite body. Käsiohjelman mukaan esitys perustuu Georges Perecin vuonna 1974 ohjaamaan elokuvaan Un home qui dort (The Man Who Sleeps).

Vieraantumisen teemat ovat kirjallisuuden ja elokuvataiteen peruskauraa. Afonson katsojaa haastavassa tulkinnassa korostui meidän kristilliseen kulttuuriimme liittyvä dualismi. Soolossa miehen mieltä tai freudilaisittain yliminää edusti Afonson kasvojen eteen kiinnitetty älypuhelin, jonka näytöllä puhuva suu käskytti Afonson kehoa.

Esitykseen kuului myös arvoituksellinen hahmo, punaiseen mekkoon puettu torso, joka ajoittain otti puhuvan suun avulla tilan haltuunsa. Esityksen musiikin on säveltänyt cie. toula limnaoisin tanssiteatterin toinen perustaja Ralf R. Ollertz.

Francesca Bedinin fra oli kevyt ja ilmava kuin se punainen heliumpallo, jonka kanssa hän tanssi. Italian kielen prepositio fra tarkoitta jonkin väliä. Tavattoman kaunis tanssi oli merkityksiltään yhtä arvoituksellinen kuin sen nimi aina dramaattiseen loppuhuipennukseen asti. Esityksen lyyristä kauneutta korosti siinä käytetty, aina ihana Sergei Rachmaninoffin musiikki.

Illan neljännessä soolossa Leonard D’Aquinon inspiraation lähteenä ovat olleet hänelle rakkaat drag queen -hahmot. Oman feministisen puolensa D’Aquino on ottanut haltuun jo esityksen nimessä, ich bin zwei (Minussa on kaksi).

D’Aquino on tanssijaksi oikea köriläs, vahva ja lihaksikas. Porkkananpunaiseen peruukkiin ja kabareehenkiseen, välkkyvään kietaisuhameeseen pukeutuneena hän oli näyttämöllä soolon alussa melkoinen ilmestys.

D’Aquino esiintyi soolon alussa kasvot naamioituna. Naamio muistutti meitä katsojia siitä, että sukupuolirooleilla ilottelemisella on myös omat vakavat puolensa. D’Aquinon drag queen on mies, joka haluaa esiintyä naisena, mutta mieltää itsensä selkeästi mieheksi. Ilmiselvästi karhun voimat omaavan D’Aquinon liikekieli oli ajoittain suorastaan aggressiivisen voimakasta ja kulmikasta. Soolon loppuhuipennus oli vaikuttava. ”Piru” oli sittenkin viedä miehen koko käden vielä sen jälkeenkin, kun hän oli riisunut naamionsa, hameensa ja peruukkinsa.

Berliiniläisistä löytää tietoa tanssiteatterin omilta kotisivuilta. Berliinin matkaa suunnittelevan kannattaa silmäillä myös Berliinin tanssifoorumin sivuja.

Erilaisia taidepalkintoja ja tunnustusta ryhmälle on ropissut etenkin tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Minusta kiinnostavaa oli tehdä havaintoja teatterin taiteilijakunnan ikärakenteesta. Esimerkiksi Imatralla torstaina upean soolon tanssinut Hironori Sugata on syntynyt Osakassa Japanissa vuonna 1968.

Kotisivuillaan ryhmä ilmoittaa puolustavansa tanssin tasa-arvoa.

Tell me a better story 2

Berliiniläisen cie. toula limnaios tanssiteatterin esitys Mustan ja valkoisen teatterifestivaaleilla 22.7.2022

Konsepti, koreografia Toula Limnaios
Musiikki Ralf R Ollertz ja Paul Tinsley
Tekninen johto ja valosuunnittelu Felix Grimm

Puvut: Antonia Limnaios ja Toula Limnaios
Valaistus ja näyttämötekniikka Domenik Engemann

Tanssijat Daniel Afonso, Francesca Bedin, Leonardo D’Aquino, Priscilla Fiuza