Suomen vanhimman ja suurimman teatterifestivaalin suuriin ansioihin kuuluu se, että sen taiteellinen johto on tuonut Tampereelle viime vuosina nykytanssin maailmanhuippuja. Nämä näytökset ovat olleet kädenojennus paitsi meille tavallisille pulliaisille myös parhaillaan uutta kukoistuskautta elävälle suomalaiselle tanssitaiteelle.
Tampere-talossa lauantaina esitetty Pasionaria vakuutti ainakin minut siitä, että Barcelonasta käsin maailmanvalloitukselle lähtenyt, koreografi Marcus Moraun ympärille syntynyt taiteilijayhteisö La Veronal edustaa nykytanssin osalta parasta, mitä maailmalta löytyy.
Esitys purki reilussa tunnissa kaikki ne defenssit, lian, jota tällaisen paatuneen teatteriaddiktin katsomisrutiineihin on vuosikymmenten varrella kertynyt. Esitys vaati keskittymään, pinnistelemään niin, että korvissa soi.
Ehkä tällaista on katollisten kiirastulessa – suloista kidutusta, joka tuntuu kestävän ikuisuuden. Aukesi tila aidolle haltioitumiselle.
Ilmaisun kerroksia ja yksityiskohtia tuntui olevan loputtomasti. Meidät katsojat heitettiin keskelle äänien ja visuaalisten efektien loputonta kakofoniaa.
Näyttämön neljännen seinän sulki suuri, suorakaiteen muotoinen kehys. Alussa illuusio siitä, että katomme esitystä valtavan kokoiselta näytöltä, oli voimakas. Illuusiota voimisti vielä näyttämön edessä ensimmäisten kohtausten aikana ollut harsomainen verho, joka rasteroi näyttämökuvan.
Mielikuvia siitä todellisuudesta, joka voi heittää meidät kotisohvalta keskelle umpioutoa maailmaa, herätti myös näyttämön valaistus esityksen alussa. Näyttämön hyvin tummia ruskeita sävyjä rikkoivat kontrastina tanssijoiden käsissään pitämien taskulamppujen valokiilat ja yksi oikealla ollut seinävalaisin.
Mielikuva takavuosien tietokonepeleistä oli hetken hyvin voimakas. Kun näyttämöllä olevia portaita alkoi sitten laskeutua, tai oikeammin lipua alas pyöreitä, outoja olentoja, aloin mielessäni jo hamuta peliohjainta istuimen vierestä.
Oudoille olennoille annettiin toki selitys jo teatterikesän ennakkoteksteissä. Pasionaria on tanssillinen tutkielma ihmisen ja robotin rajapinnasta.
Näyttää helpolta diililtä. Mutta ei ole sitä. Kysymykseen, mikä robotti on, voimme ehkä saada jonkinlaisen vastauksen koneen rakentaneilta insinööreiltä. Rajapinnan määrittelemiseksi meidän pitää kuitenkin kysyä myös, mikä on ihminen? Eikä Morau ja hänen tanssijansa päästäneet meitä tässä mistään liian väljästä veräjästä
Moraun ja työryhmän yhdessä muotoilemassa koreografiassa yksityinen ja julkinen tila lomittuivat jollakin hämmentävällä tavalla toisiinsa. Enkä tällä tarkoita vain näyttämön fyysistä tilaa, jota jäsensivät oikealta vasemmalle laskeutuvat portaat, suuri ikkuna vasemmalla ja valtavan pitkä sohva.
Tanssijoiden asemointi näyttämöllä muodosti dynaamisen pyörteen. Liikesuunta oli pääsääntöisesti laskeutuva ja mielikuva liukuportaista oli voimakas. Portaiden juuressa avautuvalla toisella näyttämöllä työnnettiin lastenvaunuja, hoidettiin pientä vauvaa ja siivottiin lattianvahauskoneella. Seinällä ollut puhelin soi häiritsevästi tämän tästä.
Arkiset askareet tällä merkillisellä matkalla olivat hyvä muistutus siitä, että lennämme paitsi mielikuvituksessamme myös aivan konkreettisesti huimaa vauhtia avaruuden halki aluksella, pahaisella planeetalla, joka ei kosmisessa mittakaavassa ole hiekanjyvää kummempi kapistus. Mutta se on myös meidän ainoa avaruusaluksemme, jolla voimme matkustaa Linnunradan ympäri ja sen kanssa kohti syvää avaruutta. Uutta ei ole toistaiseksi saatavissa edes käytettynä.
Esityksen kolmas näyttämö oli tuo edellä mainittua mahtava sohva. Sen päällä melkein kirjaimellisesti tanssittiin lähes kaikki esityksen soolot, intiimit duetot ja upea, seitsemän tanssijan joukkokohtaus.
Mitä enemmän robotti muistuttaa ihmistä, sitä enemmän me pelkäämme tai vihaamme sitä. Näin väitetään. Esityksen pallomaiset hahmot olivat hyvin vähän ihmisen kaltaisia mutta entä sen muut tanssijat? Ketä oli esityksen naamioiden takana?
Esityksen neljäs mielen näyttämö oli näyttämön takaseinän vasemman puolen täyttänyt suuri ikkuna. Maisema ikkunan takana vaihtui ja samalla myös se tunnetila, jolla näyttämön tapahtumia yritin tulkita. Välillä ikkunan takana loisti tähtikirkas yö, välillä ikkunan täytti räikeän punainen ja pelottava hehku. Välillä Esterina Zarrillon suunnittelemissa videoissa ”avaruusalus” Pasionaria laskeutui Kuuhun tai lensi asteroidivyöhykkeellä.
Yhdessä hyvin koskettavassa kohtauksessa yksi tanssijoista kävi avaamassa yhden tämän ikkunoiden ruuduista ja ikään kuin hengähtämässä. Mitä siitä piti ajatella, kun ikkunan takana oli hetkeä aikaisemmin leimunnut punahehkuinen supernova? Tällaisia kiehtovia yksityiskohtia vain reilun tunnin kestänyt tanssi tuntui sisältävän lähes loputtomasti.
Meillä pinttynyt tapa tulkita näkemäämme ja kokemaamme tarinoina. On helppo kuvitella, että tämän tarinan Pasionaria oli esityksessä naamio kasvoilla tanssinut tyttö. Oliko hän robotti vai ihminen, tai kenties jotain siltä väliltä?
Joka tapauksessa tulkinta kulki koko ajan ajatuksessa, että tanssi kuvasi tämän naisen pään sisäistä maailmaa. Mutta onko roboteilla sosiaalisia suhteita tai tunteita? Jos on, hankin itselleni ensitilassa murjotuskoneen ylläpitämään puolestani tätä tavallisesti minua hallitsevaa ja kovasti aikaa vievää tunnetilaa.
Naamio lienee tanssitaiteessa tehokas ilmaisun väline. Meillä on tapana tulkita toisen ihmisen tunteita hänen ilmeidensä perusteella. Kun kasvot on peitetty naamiolla, on pakko keskittyä siihen, mitä tanssijan keho ilmaisee. Kun Sau-Ching Wong tanssi naamio kasvoillaan, nykivät, robottimaiset liikkeet oli helppo tulkita.
Jonkinlaisen käsityksen tästä tanssin juhlasta saa Youtubessa julkaistusta videosta.
Pasionaria
La Veronal tanssiteatterin esitys Tampereen teatterikesässä Tampere-talossa 6.8.2022
Idea ja ohjaus Marcos Morau
Koreografia Marcos Morau yhteistyössä tanssijoiden kanssa
Koreografin assistentti Lorena Nogal
Harjoituttaminen Estela Merlos
Taiteellinen ja dramaturginen neuvonanto Roberto Fratini, Celso Giménez
Tanssijat Àngela Boix, Jon López, Ariadna Montfort, Lorena Nogal, Alba Barral, Marina Rodríguez, Sau-Ching Wong
Lavastussuunnittelu Max Glaenzel
Puvustussuunnittelu Silvia Delagneau
Äänisuunnittelu Juan Cristóbal Saavedra
Videosuunnittelu Esterina Zarrillo
Valosuunnittelu ja -tekniikka Bernat Jansà
Tekninen assitentti ja erikoisefektit David Pascual