Avainsana: Jani Rapo

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

*Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen*

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki

Seitsemän tarinaa ylisukupolvisesta häpeästä – Onko tauti kuolemaksi, jos mömmöt ja psykoterapia eivät auta? – KOM-teatterissa tehtiin hillitön matka särkyvän mielen ytimeen

Näytelmän hurvitteleva isoäiti Mamma Malla (Satu Silvo) Agla (Isla Mustanoja) ja psykiatri (Juho Milonoff). Lavasteissa on kuvattu reliefeinä ne vallan fyysiset välikappaleet, joilla meidän hulluuttamme sidotaan. Kuva © Jarkko Mikkonen

KOM-teatterin Seitsemän tarinaa häpeästä oli raikas ja rosoinen, uuden teatterisukupolven eteenpäin kaatuva, luovan energian purkaus. Vakavasta aiheestaan huolimatta ovifarssina alkanut tragikomedia oli myös ajoittain suorastaan pakahduttavan hauska. Pakahduttavan siksi, että omia naurunpyrskähdyksiä piti välillä hillitä, ettei olisi häirinnyt ympärillä istuvia ja sillä tavalla häpäissyt itseään.

Tämän tarinan kuvaamaan häpeään voi kuolla. Taudin vakavuudesta kertovat meidän maamme murheelliset itsemurhatilastot. Syvimmänkin kaivon pohjalta voi kuitenkin myös nousta. Ohjaaja Ona Korpiranta toivoo käsiohjelman esipuheessa, että tämä häpeämätön esitys onnistuu luomaan katsojilleen yhteisöllisen häpeänlievitysrituaalin.

Toivoa on vielä silloin, kun pystyy nauramaan itselleen ja maailmalle. Performing Arts Center Iceland podcastissa haastateltu näytelmäkirjailija Tyrfingur Tyrfingsson kertoo ajattelevansa näytelmien kirjoittamista ikään kuin manaamisena, jossa kirotaan kaikki paska, häpeä mukaan luettuna pois.

Paholaisen manaamisella on aikansa ja paikkansa. Esityksen kestosta ei tee mieli huomauttaa. Se piti otteessaan loppuun asti.

Eikä KOM-teatterin missio jää vain itse produktioon, vaan ensemble on tehnyt alan asiantuntijoiden kanssa näytelmästä ”opepaketin”. Oppimateriaalin ja harjoitustehtävien avulla opettaja ja oppilaat voivat näytelmän nähtyään yhdessä analysoida näytelmää ja ottaa aimo askeleita paitsi teatteritaiteen myös itseymmärryksen saralla.

Elämme maassa, jossa joka toinen tyttö ja nuori nainen kärsii ahdistuksesta.

Raamatun jumala kostaa isien ja äitien synnit aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Analyyttinen psykiatria keskittyi aikanaan äitien syyllisyyteen tässä sukupolvesta toiseen etenevässä traumatisoivien läheissuhteiden ketjussa. Teatteritaiteessa tällainen edellisten vuosisatojen patriarkaattisen maailman tunnekylmä jääkaappiäiti on tullut meille tutuksi esimerkiksi Anton Tšehovin näytelmässä Lokki.

Freudilaisittain Tyrfingssonin näytelmän Aglalla (Isla Mustanoja) on tunnekylmä äiti Edda (Katja Küttner) ja Eddalla juoppo äiti Amma Malla (Satu Silvo), Keflavikin tukikohdassa palvelleen amerikkalaisen nainut tyttö, joka kantaa elämänsä loppuun asti islantilaisen yhteisön hänelle langettamaa dollarihuoran stigmaa.

Ei siis ihme, jos näytelmän alussa me istuimme psykiatrin vastaanotolla. Alkukohtauksessa psykiatri (Juho Milonoff) käskytti potilastaan Margarétia (Satu Silvo), jonka vieraantuneisuus oli edennyt pisteeseen, jossa hän yritti ratkaista mielen ja todellisuuden välistä ristiriitaa silpomalla omaa ruumistaan.

Sitten Agla rynnisti paikalle ovenkarmit rytisten vaatimaan hoitoa tai lääkkeitä, jotka antaisivat ainakin hetken tajuttomuuden ja unohduksen.

*Tämän päivän perheidylli. Näytelmän Agla (Isla Mustanoja) ottamassa yhteiskuvaa puolisostaan Annasta (Tuuli Paju) ja äidistään Eddasta (Katja Küttner). Kuva © Janne Vasama*

En tunne modernin psykiatrian käsitteitä tai käytäntöjä. Milonoffin tulkitsemana teksti houkutteli minun ajatukseni harhapoluille, joilla psykiatrit etsivät meidän journalistien tavoin innokkaasti totuutta tarinoiden takaa, kalastelevat samoilla vesillä kuin islantilainen ruorimiehenpoika Tyrfingsson.

Näytelmän ensimmäinen tarina häpeästä on tällainen tositarina. Se kertoi sadomasokistisessa parisuhteessa eläneestä pariskunnasta, jossa vaimo Inga Briem (Katja Küttner) oli aikeisemmin piessyt miestään Villhjámur Briemiä (Juho Milonoff) vain tahdonvoimalla ja mies hakenut fyysiset kokemukset maksullisilta dominoilta. Suhteiden sotkuisuutta Tyrfingsson kuvasi sattuvasti sillä, että hotellihuoneissa miestä piestiin veriappelsiineilla täytetyillä pusseilla.

Kotioloissa tositoimiin päästiin, kun aviopari päätti ratkaista matkustamista koskevan kiistansa masturboimalla kilpaa muovipussit päässä riettaan karnevalistisesti toteutetussa kohtauksessa. Vaimo kuolee sydänkohtaukseen kesken pelin, jonka jälkeen mies tukahduttaa itsensä hengiltä muovipussilla vaimonsa viereen käpertyneenä.

Häpeämätöntä rakkautta.

Sen jälkeen tutkittiin tuon voimakkaan tunteen lähdettä pelon maantieteen kautta. Häpeän aiheet opitaan. Itse tunne syntyy aivojen tunteita säätelevällä alueella. Aglan ja Annan kotiin murtautui mustanpuhuva ja kasvoton hahmo. Anna ei vastusta tunkeutujaa, ei pakene, vaan lamautuu. Hahmon rivot eleet kertovat väkivaltaisen raiskauksen uhasta.

Agla halusi kostaa loukkauksen. Tässä välissä käytiin Annan ja toimittajan (Alkhatib) välinen keskustelu. Roskalehden toimittaja teki selväksi, että vain häpeä myy. Annan oudot kokeet kasvien herättämisestä kuolleista tai naisparin yritykset hankkia lapsi keinohedelmöityksen avulla eivät tänään kelpaa julkisen häpeän aiheiksi.

Haastattelua seurasi Aglan ja Annan välinen hurja kohtaus. Aglan raju aggressio päättyi siihen, että hän ruiskutti yhteisen lapsen hedelmöittämiseen hankitun sperman Annan kasvoille. Eleen äärimmäisen alistava symboliikka, minä olen valtias ja sinä et ole mitään, lienee tuttu aikuisviihteen kuvastosta.

Dramaattisen huippunsa tarina häpeästä sai kohtauksessa, jossa Agla kohtaa uudestaan tämän tuntemattoman vainoojan. Kohtaus alkoi peseytymisellä. Sitten Aglan työtoveri saattaa tämän mustanpuhuvan hahmon asuntoon ja Agla paljastaa tälle tuntemattoman katseelle alastoman vartalonsa.

Sitä seurasi hyvin yllättävä käänne ja kohtaus huipentui intensiivisesti toteutettuun rakastelukohtaukseen.

Loogista ja järkevää. No ei todellakaan. Näytelmän yhteydessä KOM-teatterin verkkosivuilta löytyvässä oppimateriaalissa tästä mielen syväsukelluksesta käytetään hienoa käsitettä kognitiivinen dissonanssi.

Mielen labyrintti, josta ei löydy yhtään reittiä ulos. Draaman jälkeistä draamaa (eh).

Hyvin tutulta tuntui herkullinen kohtaus, jossa äiti Edda sätti perhetapaamisella kaikin mahdollisin tavoin Aglan puolisoa Annaa. Omaan aikaamme kohtauksen ankkuroi sen loppuhuipennus, jossa Agla patisti Eddan ja Annan istumaan vierekkäin sohvalle ja otti heistä yhteiskuvan älypuhelimella sosiaalista media varten.

Näin vähäisin elein taitava käsikirjoittaja ja ohjaaja voivat avata näköalan jälleen yhteen uuteen suuntaan tarinan henkilöitä ympäröivässä todellisuudessa. Ja näitä näkökulmia riitti. Poliisipäällikkönä Edda antoi tyttärelleen potkut. Syitä oli kaksi. Agla oli päällikön mielestä sekä liian empaattinen että liian aggressiivinen poliisiksi. Korpiranta ei syyttä ole noussut ohjaajana maineeseen.

*Agla (Isla Mustanoja), äiti, poliisipäällikkö Edda (Katja Küttner) ja Aglan isä Fridgeir (Juho Milonoff) romahduksen jälkeen. Kuva © Janne Vasama*

Mustanoja ja Paju ovat KOM-teatterin uusia näyttelijöitä, jotka ovat aloittaneet työnsä teatterissa tänä syksynä. Seitsemän tarinaa häpeästä on molempien kohdalla todella loistava debyytti. Hienoa näyttelijäntyötä, rohkeaa ja voimakasta eläytymistä, johon oli ilo samaistua myös rampin tällä puolella.

Näytelmän tematiikan kannalta Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa vielä opiskelevan Alkhabitin oma elämäntarina on puhutteleva. Syyrian pakolaisleireiltä Kreikan pahamaineisten vastaanottokeskusten kautta Suomeen ja Teatterikorkeakoulun tiensä raivanneen pojan tarinan hän on itse kertonut teatterin keinoin Hassan Alsalehin käsikirjoittamassa näytelmässä Hajuvesi.

Seitsemässä tarinassa häpeästä Alkhabitilla oli monta roolia. Hän näytteli poliisia, murtovarasta, toimittajaa, hovimestaria ja Amma Mallan bilettävää tyttöystävää. Tuossa Alkhabitin luomassa drag queen hahmossa oli kokoa, näköä ja hahmoon kuuluvaa humoristista, elämäniloa julistavaa riemukkuutta.

Janne Vasaman, Julia Jäntin ja Tomi Suovankosken näytelmälle luoma skenografia oli vaikuttava ja toimiva. Elämän sirkusta pyöritettiin näyttämöllä lihasvoimin. Lavasteiden reliefeissä oli kuvattu tämän vapaudenvaltakunnan reunaehdot: pillerit ja käsiraudat.

Häpeä on yhteisöä koossa pitävää liima. Häpeän aiheet ovat opittuja, mutta itse tunnetta ohjaavat samat tahdosta riippumattomat aivojen algoritmit, jotka ohjaavat meidän tunne-elämäämme. Oikein annosteltuna häpeä on lääke, joka ohjaa meidän käytöstämme ja suojelee meitä konflikteilta.

Manipuloijan käsissä häpeä on tappavan tehokas ase. Seksuaalisuuteen liittyvä häpeä on suojellut hyväksikäytöltä, mutta se on ollut myös vallan väline, jolla miehet ovat puolustaneet omaisuuttaan, johon vielä ihan vähän aikaa sitten myös vaimot ja tyttäret laskettiin kuuluviksi.

Näytelmän alku jäi askarruttamaan. Miksi niin moni häpeää omaa kehoaan niin, että on valmis tuhomaan sitä.

Seitsemän tarinaa häpeästä

Hillitön matka arktisen mielen ytimeen

KOM-teatterin esitys 11.9.2024

Käsikirjoitus Tyrfingur Tyrfingsson

Suomennos Vilja-Tuulia Huotarinen ja Kári Tulinius

Ohjaus Ona Korpiranta

Ohjaajan assistentti Vili Nissinen (TeaK)

Lavastus- ja videosuunnittelu, valokuvat Janne Vasama

Äänisuunnittelu Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Julia Jäntti ja Tomi Suovankoski

Pukusuunnittelu Riitta-Maria Vehman

Maskeerauksen suunnittelu, proteesit Leila Mäkynen

Näyttämöllä Youssef Asad Alkhabit (TeaK), Katja Küttner, Juho Milonoff, Isla Mustanoja, Tuuli Paju, Satu Silvo

Ääninäyttelijät Erkki Saarela, Tuomas Nilsson, Ilse Vasama

Mikko Roihan Nukkekoti oli tonttuparaateineen suvereeni tulkinta Henrik Ibsenin klassikosta – Kom-teatterin ensi-illan kruunasi loistelias näyttelijäntyö – Aleksi Holkon huikea roolityö ei jättänyt selittelyn varaa

Mikko Roihan sovitus Henrik Ibsenin klassikosta Nukkekoti kertoi roolihenkilöiden Aron Rintamäen ja Heikki Rintamäen avioliitosta ja erosta. Kuvassa vasemmalla Aronia näytellyt Aleksi Holkko, keskellä taustalla Heikin ystävää Frankia näytellyt Markus Riuttu ja oikealla Heikkiä näytellyt Niko Saarela. Kuva © Noora Geagea/Kom-teatteri

Kom-teatterin Nukkekoti herätti paljon ajatuksia. Oleellisinta ei ollut se, että Mikko Roiha on sovittanut Henrik Ibsenin klassikkonäytelmän miesparille. Olen varma, että perjantaina näytelty ensi-ilta jäin meidän katsojien mieliin ja ehkä teatterin aikakirjoihinkin ennen kaikkea Aleksi Holkon huikean hienon roolityön ansiosta. Nukkekoti oli ennen kaikkea osoitus taiteen kyvystä saada aikaa tuo ainutlaatuinen kokemus mielen puhdistumisesta.

Henrik Ibsenin Nukkekoti on parisuhdedraama ja kasvutarina. Roihan suvereniteettia dramaturgina ja ohjaajana korosti se, että hän oli maustanut sovituksensa ilakoivalla leikkisyydellä. Kyllä, näytelmä alkoi reippaan joulumusiikin tahdittamalla tonttujen paraatilla. Esityksen aikana näyttämöllä vieraili myös salaperäinen, pullonpohjalaseja ja kävelykeppiä käyttänyt vanhus, joka ei taatusti ollut lastenhoitaja Anne-Maria ja tuskin myöskään sisäkkö tai kaupungin lähetti.

Ehkä Kom-teatteri on vihdoin saanut ikioman kummituksensa.

Kyllä, kyllä, Roiha oli nyt käsiohjelman lupausten mukaisesti omanlainen teatterin tekijä ja oman tiensä kulkija.

Ensimmäisen jakson päättäneessä tanssikohtauksessa, Holkon hurjassa bravuurissa, Roiha käytti taitavasti myös liioittelua tehokeinona. Holkon tanssi saavutti koomisen absurdeja sävyjä, kunnes meidät katsojat palautettiin todellisuuteen kovin ottein. Lähes psykoosin asteelle edenneessä pelkotilassa ei todellakaan ole mitään hauskaa.

Ibsenin näytelmässä traagisinta on se, että itsemääräämisoikeutensa ja itsenäisyytensä puolesta taisteleva Nora joutuu eroon myös lapsistaan. 1800-luvun Norjassa aviomies ei ollut vain vaimonsa holhooja, vaan hänellä oli ehdoton määräysvalta myös pariskunnan yhteisiin lapsiin.

Roihan sovituksessa näytelmän Heikillä on poika edellisestä parisuhteesta. Aronille tämä pääasiassa äitinsä luona asuva Iivari oli läheinen ja rakas. Arnonin tunnesuhdetta Iivariin näytelmässä kuvattiin puhelinkeskustelun avulla. Kysymys siitä, onko Aronilla enää jatkossa sijaa tämän lapsen elämässä, jäi avoimeksi. Näytelmän päätös oli psykologisesti hienovireinen. Upean näyttelijäntyö antoi tulkinnoille syvyyttä.

Roiha on asunut ja työskennellyt pitkiä aikoja Berliinissä. Hän on toiminut myös muun muassa Seinäjoen kaupunginteatterin johtajana. Ehkä jonkinlaiseksi lempeäksi piruiluksi Roihan taholta saattoi tulkita sen, että hän oli sijoittanut näytelmänsä tapahtumat ja henkilöt Etelä-Pohjanmaalle. Holkon ja kumppaneiden käyttämästä murteesta en saanut oikein tolkkua, mutta Niko Saarelan, tarinan Heikki Ritamäen tarinan tanssiaisissa käyttämä kansallispuku ei jättänyt asiassa arvailujen varaan.

Etelä-Pohjanmaalla perheen ylläpitämät kulissit ovat edelleen korostetun tärkeitä.

Tuskin Roihalla on ollut mitään eritysitä hampaankolossa eteläpohjalaisia kohtaan. Hänen johtajakautensa Seinäjoella oli menestyksekäs ja jälleen nyt tammikuussa Seinäjoen kaupunginteatterissa saa ensi-iltansa Roihan Tommi Kinnusen kirjasta dramatisoima ja viiden teatterin yhteistuotantona toteutettu näytelmä Ei kertonut katuvansa.

No ihmiset ovat ihmisiä jopa Etelä-Pohjanmaalla. Samanlaisia ovat myös parisuhteen vahvuudet ja heikkoudet. Ihmisiä yhteen liittävien ja toistaan erottavien suurten tunteiden dynamiikka ei ole seksuaalisesta suuntaumisesta kiinni. Se mikä toiselle on perhe-elämän turvallinen satama voi toiselle olla kultainen häkki. Tästä lähtee myös Roihan sovituksessa Aaron ja Heikin avioliiton rakoilu.

Nukkekodin juoni alkaa rakkauden teosta. Nora pelastaa tuberkuloosia sairastavan miehensä hengen hankkimalla rahat terveysmatkaa varten. Koska Noralla ei 1800-luvun patriakaalisessa maailmassa ole täysiä kansalaisoikeuksia eikä oikeutta hakea lainaa omiin nimiinsä, hän joutuu väärentämään isänsä allekirjoituksen vekseliin.

Roiha perustelee juonen Aronin vaikealla isäsuhteella. Aron väärentää isänsä nimen takaukseen. Samalla Roiha antoi meille katsojille ainakin aavistuksen siitä, miten kompleksisia ja kipeitä homoseksuaalisen miehen suhde isäänsä ja isän suhde poikaansa voivat olla.

Edellä mainittua suurproduktiota on harjoiteltu ja esitetty myös Berliinin Vapaa Teatterissa. Berliinissä ovat, näin luulen, myös Roihan ideat Nukkekodin lavastukseen. Roihan lavastuksen selkeys oli suorastaan silmiinpistävää. Lavastukseen kuuluneet puiset seinämät oli lakattu kirsikkapuun värisiksi ja näyttämö peitti turkoosi matto tai maalaus. Teatterin perinteistä edustivat seinämän kolme ovea, joista sisääntulot kohtauksiin tehtiin.

Pukusuunnittelusta on vastannut Riitta Röpelinen. Rooliasuissa oli mukana symboliikkaa, joka ei oikein avautunut. Esimerkiksi Heikki Ritamäen ystävä, Markus Riutun näyttelemä Frank oli tanssiaisista palatessaan pukeutunut minkkiturkkiin ja henkseleiden kannattamiin reisipituisiin kahluusaappaisiin.

Nukkekodin kantaesitys Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa joulukuussa 1879 oli sensaatio ja aiheutti oman aikansa mediamyrskyn. Patriarkaalinen eliitti puolusti tuolloin omia etuoikeuksiaan ja niin sanottuja perhearvoja raivokkaasti. Naisen tuli tietää paikkansa. Kaikuja tuosta reilun vuosisadan takaisesta raivosta voimme kuulla yhä, kun tämän kirjoittajan miespuoliset kollegat ja sosiaalisen median setämiehet syyttävät Sanna Marinia äänestäjien pettämisestä.

Meidän on tänään vaikea ymmärtää yhteiskuntaa, jossa naisilla ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia. Vielä vaikeampaa on ymmärtää yhteiskuntaa, jossa seksuaalisten vähemmistöjen syrjintä on kanonisoitu rikoslailla. Homoseksuaalisilla miehillä on ollut toki miehen oikeudet kansalaisina, mutta heidän identiteettinsä oli kriminalisoitu. Myös tuomiot, joita homoseksuaalisista teoista on annettu, ovat olleet kautta aikojen monessa maassa ja ovat edelleen suorastaan käsittämättömän ankaria ja julmia.

Suomessa homoseksuaaliset teot olivat rikoslaissa rangaistavia aina vuoteen 1971 saakka ja senkin jälkeen täysi-ikäisten homojen oikeuksia rajattiin niin kutsutulla kehotuskiellolla aina vuoteen 1999. Virallisesta tautiluokituksesta homoseksuaalisuus poistettiin vuonna 1981. Sukupuolineutraali avioliittolaki astui voimaan vuonna 2017.

Nukkekoti

Ensi-ilta Kom-teatterin näyttämöllä 8.9.2023

Henrik Ibsenin näytelmän Et Dukkehjem pohjalta vapaasti kääntäen sovittanut Mikko Roiha

Alkuperäisteos: Henrik Ibsen

Ohjaus, lavastus ja valosuunnittelu: Mikko Roiha

Äänisuunnittelu: Jani Rapo

Pukusuunnittelu: Riitta Röpelinen

Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen

Rooleissa Aleksi Holkko, Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Markus Riuttu, Tiina Weckström

Pala tarttui kurkkuun, mutta tämä Kom-teatterin hampurilainen piti syödä vaikka väkisin – Okko Leon näytelmä pitää katsojan pihdeissään vielä pitkään esiripun laskeutumisen jälkeen

Puvustaja Sanna Levon Juho Milonoffin käsivarsiin loihtimat tatuoinnit kertoivat meitä ohjaavan tajuntateollisuuden voimasta. Me korostamme omaa yksilöllisyyttämme samanlaisilla ihotuherruksilla kuin kaikki muutkin. Miko Saarelan Meken puhdas iho kertoo, että hänessä on johtaja-ainesta.
Kuva Patrik Posenius/Kom-teatteri

Kom-teatterin Ateria on näytelmä, joka saa palan tarttumaan kurkkuun. Tämän esityksen jälkeen ei todellakaan tehnyt mieli pistäytyä huikopalalle lähimpään hampurilaisravintolaan.

Dramaturgi Okko Leon näytelmä kuvaa yhteiskunnan marginaaliin ajautuneiden nuorten aikuisten maailmaa ja maailmankuvaa. Näillä miehillä ei ole juuria eikä tulevaisuutta. Näiden ihmisten kapina on kuihtunut merkityksettömäksi kiusanteoksi ja ilkivallaksi.

Näytelmän roolihahmojen elämän näköalattomuutta kuvaa hyvin se, ettei Leon näytelmässä ole lainkaan juonta. On vain tässä ja nyt elämä, jota tarinan roolihahmojen Koistisen (Juho Milonoff ) ja Meken (Niko Saarela) käyttämä rujo kieli kuvailee hyvin osuvasti.

Miehet ovat pätkätöissä hampurilaisravintolassa, niin kutsutussa paskaduunissa. Tämän näytelmän ravintolan keittiöstä ja henkilökunnan taukohuoneesta kasvaa näytelmässä modernin palveluyhteiskunnan allegoria. Tarinan nuorille aikuisille, yhteiskunta on häkki, psyykkinen pakkopaita, josta ei ole ulospääsyä.

Tähän viittaa monimielisesti myös tarinan hampurilaisketjun nimi ”Eat siht and die”. Moderni tajuntateollisuus on tehnyt meistä tavallisista ihmisistä herkkusieniä, joita pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.

Leon näytelmän teksti toi hakematta mieleen Arto Salmisen romaanit. Hän vie kuitenkin psyykkisesti yhteiskunnan laidalle ajettujen ihmisten elämän näköalattomuuden vielä pidemmälle – kun omalla elämällä ei ole mitään tarkoitusta, ei tällä tarinalla voi olla myöskään juonta.

Näin keski-iän kynnykselle ehtineet luuserit puhuvat. Tämä puhe kertoo elämästä, johon eivät kuulu rakkaus ja aito vuorovaikutus toisten ihmisten kanssa.

Toisaalta Milonoff ja Saarela olivat näyttämöllä niin puhelias ja verbaalisesti kyvykäs kaksikko, että Leon näytelmän teksti oli helppo tulkita kirjallisuudeksi. Tämän maailman syrjäytyneiden todellisuudesta tarina erosi siinä, että mukana oli koko ajan voimakas symbolitaso.

Vaikka näytelmän Koistinen ja Meke ovat juurettomia ihmisiä, näytelmän tekijät ovat hyvin tietoisia siitä, missä ollaan ja miten tähän on tultu. Lavastuksen suunnitellut Janne Vasama on tuonut näyttämölle industrialismin ehkä merkittävimmän symbolin, liukuhihnan. Tomi Suovankosken videot Kalifornian metsäpaloista ja Etelämantereen sulavasta mannerjäästä soittivat meille lopunajan sinfoniaa.

Tästä näkökulmasta katsottuna näytelmän Koistinen ja Meke ovat suuressa roolissa. Tyhmyydessään ja tietämättömyydessään he edustavat koko ihmiskuntaa.

Kom-teatterin esityksessä on kysymys taiteesta ja tässä tapauksessa niin satuttavasta taiteesta, että pala esityksen jälkeisellä iltapalalla oli todella tarttua pahan kerran kurkkuun.

Mika Leskisen ohjaus oli ilmiömäisen napakka. Vaikka näyttämöllä oli vain kaksi näyttelijää, kohtauksesta toiseen edettiin välillä hengästyttävällä nopeudella.

Myös Milonoffin ja Saarelan tulkinnat esittämistään roolihahmoista olivat paitsi hyvin osuvia, myös ajatuksia herättäviä. Milonoffin Koistinen oli keski-iän kynnykselle ehtinyt entinen koulupudokas, joka yritti koota itsetuntonsa viimeisiä rippeitä, kun hänen alaisekseen harjoittelijaksi palkattu Meke nappa hänen nenän edestään itselleen vuoropäällikön paikan.

Näytelmän Koistinen on meille jokaiselle sekä läpeensä tuttu hahmo, modernin yhteiskunnan sotamies Viiriäinen että ihmisenä täysin kirjoittamaton lehti, ihminen, joka ei herätä kenessäkään myötätunnon tunteita. Milonoffin huikeaa mimiikkaa ei voinut kuin ihailla.

Saarelan Meke on puolestaan hahmo, jolla näytelmän tekijät osoittavat, että tässä tunnekylmässä, sosiaalisten taitojen apukoulussa voi kuitenkin myös menestyä, kun asettaa riman riittävän alas. Aina on joku vielä alempana. Tämän näytelmän Meke myös osoittaa hieromalla taivaasta näyttämölle tipahtaneen pökäleen hänen naamaansa.

Molemmilla näytelmän hahmoilla oli myös hurjia, väkivaltaisia fantasioita siitä, miten he vielä kostaisivat kokemansa vääryydet maailmalle. Tässäkin työryhmän ajatukset osuvat maaliin. Keke kasvattaa ravintolan jääkaapissa rottaa, josta hän toivoo kasvavan jonkinlainen rottien armeijan kantaäiti.

Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat poliittisiin liikkeisiin ja ammattiyhdistystoimintaan halveksunnan täyttämällä ylenkatseella. Juurettomina ihmisinä he ovat väkivaltafantasioineen kypsää kauraa jollekin poliittiselle ääriliikkeelle. Näytelmässä molemmat roolihahmot ovat valmiita ojentamaan itkevän lapsen äitiä pesäpallomailalla. Ei ollut vaikea kuvitella näytelmän Mekeä keskitysleirin komendanttina ja Koistista saman leirin teloittajana.

Suomessa alipalkattuja pätkätöitä tekevä prekariaatti ei ole mikään yhtenäinen joukko. Hyvin monelle paskaduuni on vain välivaihe. Esimerkiksi maahanmuuttajille kysymys on omien lasten tulevaisuudesta.

Tätä myös näytelmän tekijät esityksessä korostavat. Näytelmän Koistinen ja Meke suhtautuvat katkeruuden ja kateuden sävyttämällä vihamielisyydellä niihin työtovereihin, joilla on menneisyyden ohella myös tulevaisuus.

Kom-teatterin Ateria on rujosta kielestään huolimatta katsojan ajatukset liikkeelle. Ateria on merkityksellistä teatteria ja Milonoffin ja Saarela upea näyttelijäntyö on hyvin palkitsevaa, vaikka näytelmän ydinsanoma avautuisi vasta oman ajattelutyön kautta viiveellä. Mutta juuri niin pitääkin olla. Ateria on taideyhteisön tuottama mestariteos.

Ateria. Kantaesitys Kom-teatterissa.

Käsikirjoitus Okko Leo

Ohjaus Mika Leskinen

Lavastus Janne Vasama

Pukusuunnittelu Sanna Levo

Maskeeraussuunnittelu Leila Mäkynen

Äänisuunnittelu ja musiikki Jani Rapo

Valo- ja videosuunnittelu Tomi Suovankoski

Rooleissa Juho Milonoff ja Niko Saarela.

Kom-teatterin Veriruusut estetisoi sisällissodan raakuuksia – etäännyttäminen toimii esityksessä hyvin. Vihalle ei enää ole sijaa.

Tuula Kaukasen suunnittelemissa rooliasuissa on samaa historiallista tarkkuutta kuin Anneli Kannon kirjassa. Näyttämöllä kuvassa Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi. Kuva: Marko Mäkinen/Kom-teatteri

Kom-teatterin Veriruusut on kaunis ja surumielinen näytelmä Valkeakosken punaisten naiskaartin tytöistä. Anneli Kannon romaanin pohjalta esityksen dramatisoineen ja ohjanneen Lauri Maijalan tulkinta jäi hieman ulkokohtaiseksi. Mutta näin pitääkin olla. Se vain osoittaa, että itsenäisen Suomen kaikkein syvimmät haavat ovat vihdoin parantumassa.

Kantolan kirja Veriruusut on tavallaan suomalaisten tyttöjen tuntematon sotilas. Jokainen tarinan nuorista naisista joutuu kypsymään lapsesta aikuiseksi muutamassa kuukaudessa sisällissodan ja väkivallan kurimuksessa.

Kanto on haastattelussa sanonut, että hänen vuonna 2008 ilmestynyt romaaninsa eli kymmen vuotta hiljaiseloa ennen kuin sekä Kom-teatterin että Tampereen Työväen Teatterin tekijät tarttuivat siihen.

Näyttämölle Kannon romaani sovitettiin kuitenkin ensimmäisen kerran pian sen ilmestymisen jälkeen. Ohjaaja Pekka Saaristo sovitti ja ohjasi sen porilaisten teatterin harrastajien Contakti-teatterille.

Contakti esitti Veriruusut tammikuussa 2010 Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä ja näytelmä äänestettiin tuolloin yleisön suosikiksi.

Oma ehdoton suosikkini oli tuolloin näyttämöpäivillä Maijalan ohjaama ja yhdessä teatterikorkeakoulun muiden opiskelijoiden kanssa käsikirjoittama Teatteri Rujon Mannerheim eli lapsista ei mitään.

Helsingin Sanomien Maja Säkö suitsuttaa kritiikissään Kom-teatterin Veriruusuja. Kymmenen vuotta sitten Maijalan ja hänen ryhmänsä esityksestä käytiin hieman toisenlaisia puheenvuoroja Hesarin yleisönosastossa.

Minulle Veriruusujen hallittu ja hillitty estetiikka kertoi ainakin sen, että Maijalalle on taiteilijana käynyt, kuten meille kaikille tuppaa käymään – hän on kasvanut aikuiseksi. Vastuu Kom-teatterista ja sen taloudesta painaa teatterin taiteellista johtajaa.

Kannon kirjaa punakaartin tytöistä pidetään historiallisesti tarkkana kuvauksena ja samaa tarkkuutta on myös Kom-teatterin tulkinnan nyansseissa. Sähkö oli 1910-luvun Suomessa vielä varsin uusi keksintö. Köyhällistön vallankumousta tehtiin 1918 pääsääntöisesti öljylappujen ja kynttilöiden valossa.

Tommi Suovankosken niukka valaistus antoi Veriruusuille hienon tunnelman.

Vaikka näyttämölle on raivattu tilaa, sinne ei ole saatu tietenkään mahtumaan edes pientä paperitehdasta. Lavastaja Markku Pätilän ja työryhmän näyttämölle ideoima ja toteuttama pyörivä näyttämö on nerokas idea. Se antoi näyttämön liikekielelle ja työn raskaan raadantaa kuvaavalle koreografialle dynaamisuutta.

Autenttiseen ajankuvaan on pyritty myös sillä, ettei esityksessä käytetä otsamikrofoneja ja äänenvahvistusta.

Yhdessä esityksen kaikki hienot nyanssit ovat tuottaneet Maijalalle ongelmia näyttämötilan hallinnassa. Katsomon ylimmältä piippuhyllyltä esitystä tuli seurattu kuin jalkapallo-ottelua. Kannustin kovasti omaa joukkuetta, mutta osa näyttelijöiden repliikeistä jäi auttamatta kuulokynnyksen taakse.

Katsomon eturivistä esitys olisi varmaan antanut hieman toisenlaisen teatterielämyksen.

Veriruusun roolityöt ovat teatteritaiteen kaikkien sääntöjen mukaan hienoja. Muun muassa Lappeenrannan kaupunginteatterin Niskavuoren Hetassa näytellyt Helmi-Leena Nummela loistaa keskeisessä Sigridin roolissa.

Etäännyttäminen on Maijalalta varmasti harkittu ja tietoinen ratkaisu. Sisällissodan voittaneet valkoiset ovat näytelmässä mukana vain viitteellisesti. Sodan väkivalta ja julmuus on taitavasti estetisoitu.

Maijala on työryhmineen luottanut esityksen katsojan kykyyn lähestyä hänelle outoa maailmaan tunteen ja samaistumisen kautta. Kokonaisuus toimii ja ammattikriitikotkin lankeavat loveen.

Kom-teattri: Veriruusut

Dramatisointi Anneli Kannon romaanista ja ohjaus: Lauri Maijala
Lavastus: Markku Pätilä
Pukusuunnittelu: Tiina Kaukanen
Maskeeraus: Leila Mäkynen
Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski
Äänisuunnittelu: Jani Rapo
Rooleissa: Oona Airola, Antti Autio, Vilma Melasniemi, Juho Milonoff, Helmi-Leena Nummela, Inka Reyes, Niko Saarela, Ursula Salo, Saga Sarkola ja Eeva Soivio

Kuvassa: Saga Sarkola, Inka Reyes, Helmi-Leena Nummela, Oona Airola ja Vilma Melasniemi
Valokuva: Marko Mäkinen

Kun sydän sanoo kyllä ja järki ei

Tarkkaavaiselle katsojalle Kom-teatterin Vallankumous tarjoaa lähes ehtymättömän määrän yksityiskohtia. Kuvassa Vilma Melasniemi, Pirkko Hämäläinen ja Niko Saarela. Kuva Kom-teatteri/Noora Geagea

Kom-teatterin Vallankumous on historiallinen näytelmä, joka kertoo meistä tämän päivän ihmisistä jotakin hyvin oleellista.

Näytelmäkirjailija Juha Siltasen näytelmä Vallankumous on kiehtova tarina hovioikeuden auskultantti Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan. Juttu tolstoilaisessa hengessä Nikolainkirkon vuonna 1917 Helsingissä vallanneista teosofeista ja anarkisteista on niin uskomaton, että sen täytyy olla totta. Nämä politiikan amatöörit näyttelivät ensimmäisen näytöksen siinä suuressa tragediassa, joka vaikuttaa yhä meidän käsityksiimme siitä keitä me olemme.

Ohjaaja Lauri Maijala on sovittanut Siltasen hienon historiallisen tarinan populaarikulttuurin lajityyppien kuvastoon. Ratkaisu voi tuntua näin kirjoitettuna oudolta, mutta näyttämöllä se toimi. Maijala solmii tällä dramaturgisella ratkaisullaan viime vuosisadan ja tämän päivän mentaalisen todellisuuden yhteen monilla langoilla.

Maijala ei jätä tapansa mukaan kiveäkään kääntämättä, kun pilkan kohteena on meille kaikille niin luonteva henkinen laiskuus, tekopyhyys ja hurskastelu.

Toisaalta mikään ei toimi ihmisten muodostaman yhteisön monimutkaisten vuorovaikutussuhteiden maailmassa ilman vakaumusta ja uskoa, kuten Siltasen Boldt meille näyttämöltä muistutti.

Ne joilla on ollut uskoa, ovat saaneet takapuolensa ylös sohvalta. Näin saman asian kiteyttää Maijala käsiohjelmaan painetussa ohjaajan sanassa.

Maijalan sovituksesta ei puutu oikeastaan muuta kuin näyttämökuvat kärsimyksestä. Suomen kansalaissota, kuten kaikki muutkin onnistuneet ja epäonnistuneet vallankumoukset, sai voimansa vihasta, jota ruokki nälänhädäksi muuttunut elintarvikepula.

Yhdessä näytelmän avainkohtauksista meidät katsojat laitettiin laulamaan kilpaa Kansainvälistä ja Suvivirttä. Katsomon jako oikeistoon ja vasemmistoon ei mennyt ihan Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvän tradition mukaan, mutta ei sillä ollut väliä.

Me katsomon vasemmalla laidalla istuneet hoilasimme Kansainvälistä ja oikea laita Suvivirttä. Samalla kuroimme kiinni aikajatkumon, joka ulottui Suomen ensimmäisistä eduskuntavaaleista Suvivirren kieltämisestä äskettäin tiedotusvälineissä ja sosiaalisessa mediassa käytyyn keskusteluun.

Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa äänet jakaantuivat oikeiston ja vasemmiston välillä lähes tasan. Eikä tämä asetelma ole oikeastaan miksikään muuttunut, vaikka viime vuosisadalta peräisin olevien perinteisten puolueiden kannatusluvut ovat nyt jotain muuta kuin sata vuotta sitten. Jako edistykseen uskovien liberaalien ja perinteisiin arvoihin uskovien konservatiivien välillä menee todennäköisesti edelleen saman kaavan mukaan.

Alakoululaiselle on yksi ja sama, lauletaanko kevätjuhlassa Suvivirsi. Tunneside tähän virteen on näiden lasten vanhemmilla ja isovanhemmilla. Ja sama pätee myös meihin edistysukon riivaamiin. Sydän sanoo kyllä ja järki ei.

Hulluudella on monet kasvot ja ikävän usein nämä kasvot tulevat vastaan, kun katsoo peiliin. Ei oikeastaan ole väliä, onko ihminen tolstoilainen kristitty kommunisti, hippi, taistolainen kommari tai sateenkaaren soturi, öljylauttaan itsensä kahlitsemalla maailmaa pelastava vihertävä älykkö. Potin korjaavat ne, joilla on parhaat bileet, kuten Maijalan hengenheimolainen, edemennyt verbaalivirtuoosi Douglas Adams oli ehkä asian ilmaissut.

Myös pienistä paloista voi silti syntyä tarkka kuva. Fiilis ratkaisee. Näitä pieniä paloja ovat esityksessä muun muassa Maijalan ja työryhmän musiikkivalinnat, jotka lähtivät Joel Mäkelän Vapaasta Venäjästä ja päättyvät Alfred Tannerin Orpopojan valssiin. Mutta aivan yhtä hyvin kokonaisuuteen istuivat myös Ralf Hütterin ja kumppaneiden Die Roboter Maijalan omana suomennoksena ja Juho Milonoffin omintakeisen upeasti tulkitsema Jean Sibeliuksen Finlandia.

Markku Pätilän esitystä varten tekemä ja aivan upeasti toiminut lavastus on portaineen ja tasoineen kuin suoraan jostakin Hollywoodin 30-luvun musikaalista. Petri Tuhkasen punaisen sävyjä käyttävä valaistus ja plyysiverhot veivät meidät keskelle ihmissuhteiden ja tunteiden kauppahuonetta, isän kirkkoa, jota tavallisesti kutsutaan paljon rumemmilla nimillä.

Työryhmän skenografia nosti esitystä varten kootun kolmen muusikon orkesterin sen ansaitsemalle jalustalle. Joel Mäkisen, Jiri Kurosen ja Mila Laineen bändi sekä näkyy että kuuluu.

Kom-teatterin tapaan Vallankumouksessa näytellään upeasti. Lauantaina varsinkin Pirjo Hämäläinen näytelmän Josefina Huttusen roolissa, Pekka Valkeejärvi Jean Boldtina ja nuori Johannes Holopainen työmies Arne Kanervana olivat hurjassa vedossa.

Sillä seikalla, onko Hämäläisen ja Holopaisen murre täysin puhdasta ja oikeaoppista tuskin on suurta merkitystä maailmassa, jossa yhä useampi työn orja joutuu kommunikoimaan tämän maailman kanssa murteellisella englannilla vain muutaman tuhannen sanan sanavaraston turvin.

Maijalan Teatterikorkeakoulun taiteellisena lopputyönä Lahden Teatteri Vanhaan Jukoon kirjoittama ja ohjaama Muoviukkeli sai minut aikanaan lankeamaan loveen. Kom-teatterin Vallankumouksessa on paljon samaa. Se ei ole ensisijaisesti näytelmä Jean Boldtista ja hänen kannattajistaan, vaan näytelmä kuvaa meidän nykyihmisten tapaa ajatella.

Tämä nykyihmisen mielenmaisema oli jollakin tapaa aivan oleellinen osa näytelmän rakennetta. Historia ei ole meille enää suuri tarina, vaan jonkinlainen mentaalinen herkkupöytä, josta me valitsemme happamia ja makeita paloja omien fiilistemme mukaan. Tämä tapa ajatella näkyy hyvin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa käytävässä keskustelussa Ukrainan kriisistä tai oikeammin keskustelua on tietenkin käyty Venäjän Ukrainassa käymästä valloitussodasta.

Luulen, että juuri tämän vuoksi myös Jean Boldtin ja hänen kannattajiensa hienon tarinan kuukausien työllä esiin kaivanut Siltanen hyväksyy käsiohjelman puheenvurossaan Maijalan ja työryhmän dramaturgiset ratkaisut.