Kuukausi: helmikuu 2014

Mikä esitys ja mikä yleisö!

Oikeusjutun lavastus on Pirkko Paanasen ja Soile Savelan käsialaa. Kuvassa Niko Karjalainen, Antti Vilhunen, Hanna-Mari Hotta ja Pekka Moilanen. Kuva Jere Lauha/Työväen näyttämöpäivät

Totta se on. Katsojat valitsivat äänestyslipuilla Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjutun vuoden 2014 Työväen näyttämöpäivien parhaaksi esitykseksi.

Näin kävi, vaikka Oikeusjuttu oli sijoitettu yleisön kannalta mahdollisimman huonoon ajankohtaan. Kajaanin harrastajateatterin käräjät käytiin sunnuntaina iltapäivällä samaa aikaan, kun monet muulta Mikkeliin näyttämöpäiville tulleet katsojat jo pakkasivat kapsäkkejään kotimatkaa varten.

Kaiken lisäksi Oikeusjuttu edustaa katsojan kannalta hyvin vaativaa teatterin lajia, dokumenttiteatteria. Johtopäätös: Työväen näyttämöpäivillä esityksiä käy katsomassa todella asiantunteva ja hieno yleisö.

Itselläni ei aikataulusyistä ollut mahdollisuutta nähdä kajaanilaisten esityksestä kuin puolet. Sekin vakuutti. Ohjaaja ja esityksen käsikirjoittaja Veikko Leinonen on työryhmineen tehnyt huolellista työtä. Kainuun Sanomien Raimo Viirretin Oikeusjutusta huhtikuussa tekemä kritiikki osuu näkemäni perustella hyvin maaliinsa.

Samoin tietenkin Viirretin näkemästään vetämä johtopäätös. Kajaanin opettajakoulutusyksikön alasajoon ei löydy yhtä syyllistä. Syyllisiä on monta! En kuitenkaan Virretin tavoin usko, että jaettu syyllisyys vähentää niiden syntitaakkaa, jotka ovat tässä asiassa laittaneet oman edun yleisen edun edelle.

Kajaanilaisten Oikeusjuttu pureutuu Suomalaisen yhteiskunnan tämän päivän ehkä kipeimpään ja ainakin vaikutuksiltaan kauaskantoisimpaan ongelmaan. Sillä, miten itse kukin meistä hoitaa oman työnsä tai miten hyvin edustamamme yhteisö pärjää lukujen valossa, ei näytä olevan mitään merkitystä, kun muualla tehdään työpaikkaasi koskevia päätöksiä.

Demokratia, oikeusvaltio ja hyvinvointiyhteiskunta, kaikki se hyvä, johon me olemme tottuneet, perustuu ihmisten väliseen luottamukseen. Historiasta tiedämme, miten dramaattisia seurauksia on sillä, että tämä luottamus alkaa horjua.

Kymmenistä haastatteluista, pöytäkirjoista ja muista arkistolähteistä kokoon keitetty käsikirjoitus on tietenkin tiukkaa ja kuivaa asiaa. Leinonen on kuitenkin keventänyt esitys muun muassa Tuomas Laitisen, Jaani Leinosen ja Veikko Leinosen videoilla, joissa kahden salapoliisin mainio voimakaksikko yrittää selvittää, kuka varasti vireän ja elinvoimaisen 700 opiskelijan kampuksen tulevaisuuden Kajaanissa.

Dokumenttiteatteri on Suomessa harvinaista herkkua. Ylioppilasteatterin Helsingin kaupunginvaltuuston pöytäkirjojen perusteella tekemä Valtuusto oli vuosia sitten mukana myös Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä.

Susanna Kuparinen on työryhmineen tehnyt dokumenttiteatteria myös eduskunnan pöytäkirjojen perustella Ryhmäteatteriin (Eduskunta ja Eduskunta II) ja viimeksi Kansallisteatteriin esityksen Neljäs tie.

Kajaanin harrastajateatterin Oikeusjuttu todistaa myös pätevästi, että dokumenttiteatteri on mitä sopivin laji teatterin harrastajille, jotka eivät pelkää haasteita ja rankaa työntekoa. Esimerkiksi Etelä-Karjalassa kipeitä aiheita tämän kaltaisille kansankäräjille riittää varmasti pilvin pimein.

Suomalaisen sankaruuden kansalliset erityispiirteet

Elmo Miettinen, Lauri Haltsonen, Sami Kettunen ja Antto Hinkkanen päästelevät täysillä Irti-tearrin veljeksissä. Kuva Anniina Meuronen

Imatralaisen Irti-teatterin noin seitsemästä veljeksestä löytyy energiaa ja vääntöä kuin pienestä kylästä.

Irti-teatterin Antto Hinkkanen, Sami Kettunen, Lauri Haltsonen ja Elmo Miettinen olivat ilmeisesti jo etukäteen päättäneet, että nyt päästellään Työväen näyttämöpäivien täpötäyden katsomon edessä niin kovaa kuin värkeistä irti (!) lähtee.

Ja kyllä siinä aitaa kaatui ja Mikkelin teatterin suuren näyttämön lauteet ryskyivät, kun tämä sonnilauma laittoi hommat niin sanotusti haisemaan.

Viritys oli tällä kertaa niin hurja ja vauhti niin kovaa, että mopo keuli ajoittain aika lailla oli välillä karata kokonaan käsistä.

Parhaimmillaan hulvattoman hauska esitys hyytyi aina välillä kohtausten ajoitusksen ja turhien toistojen aiheuttamiin ongelmiin. Kävi kuten esityksen keskeisen aiheen, suomalaiskansallisen juopottelun kanssa usein käy, hauskuus lisääntyi kulaus kulaukselta kunnes kulauttelu ei yllättäen enää ollut yhtään hauskaa.

Liika on aina liikaa, mutta toisaalta kohtuus on aivan liian vähän. Ymmärrän.

Kirjailija Mikko Koivusalon kansalliskirjailija Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä dramatisoima farssi on kohtuullisen tuore tapaus. Se kantaesitettiin Turun Linnateatterissa vuonna 2010.

Irti-teatterin mainoksissa pojat uhoavat räjäyttävänsä suomalaisen kirjallisuuden kivijalan.

Näin se ei tietenkään itse esityksessä tai Koivusalon näytelmätekstissä mene. Kiven ja Väinö Linnan suomalaiset miestyypit on jo ajat sitten kanonisoitu myyttien tasolle ja tälle kivijalalle myös Koivusalo hupailunsa rakentaa.

Eikä siinä mitään. Kyllä suomalaisist sankareista mäkihyppylegenda Matti Nykäsestä vaikka turkulaiseen ”iskelmälegenda” Matti Ruohoseen löytyy ainutlaatuisia kansallisia erityispiirteitä.

Koivusalo läpivalaisee tätä suomalaista sankaruutta homoerotiikan kautta, tyyliin suomalaisen kirjallisuuden sankareita emme halua olla, slaavilaisiksi kaihomieliksi emme halua tulla, olkaamme siis ruotsalaisia! Vitsit ovat sieltä kaikkein roisimmasta päästä, mutta niillä on tarkoituksensa.

Temppu ei ole mikään uusi, vaan kuuluu revyytaiteen vakiokalustoon. Leikittely sukupuolirooleilla kuuluu tavallaan estradiviihteen ja varieteen ydinosaamiseen, jolla on pitkät perinteet.

Hauskanpito on kuitenkin tunnetusti vaativaa puuhaa. Pari piirua kurinalaisempi toteutus olisi todennäköisesti tuottanut Mikkelissä lauantaina vielä nähtyäkin hauskemman esityksen.

Hinkkasen, Kettusen, Haltsosen ja Miettisen osaamista ei voi muuta kuin kehua. Kaikki lähtee lavalla hyvästä itsetunnosta. Luottamus omiin kykyihin näyttämöllä perustuu vuosia kestäneeseen teatteriharrastukseen.

Samasta luottamuksesta omiin mahdollisuuksiin kasvaa myös se kuuluisa suomalainen sisu. Ei tarvitse edes miettiä, kumpi antaa ensin periksi, jos se harmaa kivi ja Irti-teatterin pojat joutuvat nokkapokkaan.

Öbaut seitsemän veljestä on varmasti hyvin terapeuttista katsottavaa myös sellaisille nuorille miehille, joiden itseluottamus ja kokemukset omasta osaamisesta eivät ole aivan samalla tasolla kuin Mikkelin Teatterin suurella näyttämöllä lauantaina irrotelleen nelikön. Imatralainen Irti-teatteri on elävä esimerkki siitä, miten valtavan suuri merkitys teatterilla ja taiteella noin ylipäätään on yhteiskunnassa.

Ilman taiteen antamaa avaruutta, elämä täällä kävisi nopeasti hyvin tukalaksi myös meille pärjääjille.

”Yhteiskunta vaatii nuorilta aina vain enemmän ja aikaisemmin.” Näin asiaa pohtii Öbaut seitsemän veljeksen ohjaaja Sami Sivonen esityksen käsiohjelmassa.

Aina vaan joku eksyy

Tikkurilan Teatterin Aina joku eksyy on hieno toteutus Reko Lundánin klassikkonäytelmästä. Kuva Tikkurilan Teatteri

Nuorena kuolleen Reko Lundánin vuonna 1998 Kom-teatterissa kantaesitetty Aina joku eksyy on omalla tavallaan harvinaisuus. Näytelmästä on tullut merkittävä klassikko, johon myös teatterin harrastajat näyttävät tarttuvan yhä uudestaan.

Tikkurilan Teatterin tulkinnasta ei jää mitään uupumaan. Teatterilla on riveissään todella taitavia näyttelijöitä.

Työväen näyttämöpäivillä perjantaina nähdyn esityksen kruunasi napakka ohjaus. Carita Välitalo on saanut taitavien näyttelijöiden osaamisesta kaiken irti.

Kohtausten ajoitukset napsahtivat kerta toisensa jälkeen paikoilleen ja yleisö hytkyi spontaanista naurusta.

Aina joku eksyy on tragikomedia alkoholistiäidistä ja hänen perheestään kahdessa sukupolvessa. Väliahon ohjauksessa tarinan traagisuus korostui huumorin kautta kuten Aimo Vuorinen meitä vähän aikaa sitten Etelä-Saimaan mielipidesivulla sivuilla opasti.

Carita Välitalon nimi kannattaa painaa mieleen. Ruotsissa pitkään vaikuttanut Välitalo toimii nykyisin Vantaalla Teatteri- ja sirkuskoulun johtajana ja ohjaajana Tikkurilan Teatterissa.

Käteeni ei tarttunut perjantain esityksen jälkeen käsiohjelmaa. Ymmärtääkseni mukana olivat Miika Elmgren, Sini Keinänen, Hilkka Karvinen, Anna Känkänen, Aarne Lindèn, Timo Luotonen, Iiro Ristola, Emilia Tuovinen ja Outi Utriainen. Roolisuoritukset olivat kautta linjan aivan erinomaisia. Varsinkin Ristolan, Tuovisen ja kumppaneiden eläytyminen lapsirooleihin oli koskettavaa.

Rillit huurussa

Hyvä näyttelijäntyö on jyväskyläläisten tavaramerkki. Kuvassa Eeva Sutinen, Auli Toikkanen, Noora Määttä, Perttu Puranen, Tessa Horila ja Janne Moilanen. Kuva Jyväskylän ylioppilasteatteri

”Katsokaa minua! Minä olen jumala! Minä olen maailmankaikkeus, joka katsoo itseään silmieni kautta! –Minä!”

Ihan turhaan ei varmaan sanota, että narsismi on aikamme sairaus.

Jyväskylän ylioppilasteatterissa asiat osataan tehdä toisin. Viime vuonna Työväen näyttämöpäivillä ainakin minut häikäisi virolaisen Kalev Kudun ohjaus Hyvät herrat, juokaa etikkaa!

Tuomas Vaahtoluodon dramatisoima ja ohjaama Makeen Laakson Lukio ei yllä esteettisesti samalle tasolle. Tosin näin käy perustellusta syystä. Vaahtoluoto kyseenalaistaa teatterin perinteiset konventiot.

Näytelmän loppupuolella hän yrittää pyristellä irti jopa vuorovaikutuksesta ja muuttuu Perttu Purasen suulla messiaaniseksi julistajaksi.

Tällainen teatteri oli voimissaan oikein toden teolla muun muassa Nürnbergin puoluepäivillä, jotka Leini Riefenstahl ikuisti vuonna 1934. Ei siis mitään uutta auringon alla.

No syksyllä Teatterikorkeakoulun ohjaajalinjalle valitun Tuomas Vaahtoluoto ei tietenkään ole ihan tosissaan, vaan kysymys on itseironiasta ja parodiasta ainakin toivottomasti.

Francine Pascalin nuortenkirjasarja Sweet Walley High ei varmasti ole hullumpi lähtökohta kommentoida yhä yksilökeskeisemmäksi käyvää kulttuuriamme. Näytelmän alussa tarinan nuoret pelaavat tykkäämispeliä, joka on tänä päivänä pahimmillaan ulkonäkökeskeistä ja äärimmäisen raakaa vallankäyttöä.

Tämän kirjoittaja on tietenkin jo ikänsä vuoksi pihalla tällaisesta todellisuudesta kuin lumiukko.

Vaahtoluodon käsiohjelmaankin painetut kysymykset ovat niitä tavallisia. Mutta se ei tee niistä vähemmän merkityksellisiä. Jokainen meistä joutuu elämänsä aikana etsimään vastauksia kysymyksiin, kuka minä olen, ja onko sillä, että olen oikeastaan mitään helkkarin merkitystä? Uransa alussa olevalle taiteilijalle nämä kysymykset ovat tietenkin polttavan akuutteja.

Vaahtoluodon Big Bang –filosofointi on tietenkin hieman lapsekasta, mutta kenen maailmankuva ei olisi? Itse tykkään esimerkiksi televisiossa parhaillaan pyörivästä sitcom-sarjasta Big Bang Theory, joka on saanut Suomen telkkarissa oikeastaan ihan osuvan nimen Rillit huurussa.

Koko maailmankaikkeus on syntynyt yhdestä pisteestä alkuräjähdyksessä. Vaahtoluoto haastaa meidät katsojat miettimään, eikö tästä pitäisi vetää sellainen johtopäätös, että myös me kaikki olemme yhtä ja samaa olevaista.

Oman ikäluokkani suurista runoilijoista aihetta käsittelee hyvin samalla tavalla Tuomari Nurmio biisissä Suuri voima.

Suuresta alkuräjähdyksestä katsojia muistuttaa näyttämöllä avoin televisio. Sen tuttu kuvaruudun kohina syntyy taustasäteilystä, joka on tieteen vankin todistus alkuräjähdyksestä.