Kuukausi: kesäkuu 2025

Elämänpuu ei ole vain pahasti kallellaan, se uhkaa kaatua kokonaan – Dansk Danseteaterin vaikuttava Leaning Tree eteni unen logiikalla – Tuntemamme maailma tanssii siinä jo viimeistä valssiaan

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrand vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta. Kuva (c) Natascha Rydvald

Perjantaina Kuopion festivaalilla esitetty Dansk Danseteaterin Leaning Tree oli omistettu hitaan kiirehtimisen estetiikalle. Fernando Melon vaikuttava koreografia ylisti tanssin, modernin sinfoniamusiikin ja kuvataiteen kolmiyhteyttä.

Melon tiedetään myös ovelaksi jekkuilijaksi, jonka taikuudelta vaikuttavat silmänkääntötemput ovat ihastuttaneet, ehkä joskus vihastuttaneetkin yleisöä. Nyt koreografian maagiset elementit korostivat teoksen vakavaa ja varoittavaa sanomaa. Viimeisen kohtauksen viimeinen tanssija alkoi leijua ilmassa ja katosi sitten kuin taikaiskusta. Jäljelle jäivät vain tanssijoiden kengät.

Hitaan liikkeen kautta oli helppo ymmärtää myös teoksen nimeen sisältyvä sanoma. Tuo puu ei ole vain kallellaan, vaan se kallistuu yhä enemmän tuhoisin seurauksin. Elämän kehitystä, evoluutiota, kuvataan usein elämänpuuna. Nyt eliölajeja kuolee yhä nopeammin. Käynnissä on maapallon biosfäärin historian kuudes joukkosukupuutto.

Kun Jumalan kuvaksi itsensä ylentänyt ihminen on lopullisesti poistunut näyttämöltä, jäljelle jäävät vain kengät tästä viimeisestä valssista – tyhjä ja autio maa.

Melonin inspiraation lähteenä on ollut tanskalaisen Vilhelm Hammershøin maalaukset. Näin kerrotaan teatterin verkkosivuilla. Tanskalainen taiteilija tunnettiin meditatiivisista interiööreistään ja maisemistaan. Hän oli myös etevä muotokuvien tekijä. Tosin tämän päivän katsojan silmissä yli sata vuotta vanhojen muotokuvien mallit näyttävät kuuluvan kuvatun huonetilan kalustoon siinä missä muutkin mööpelit.

Kuopion kaupunginteatterin Minna-näyttämölle Hammershøin maalausten interiööri oli loihdittu lavasteilla. Eikä tuo vaalean ja tumman harmaan väreillä maalattu seinä ollut pelkkä kulissi, vaan Melonin ja lavastaja Raphael Frisenvænge Solholmin suunnittelema elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa koppikauhuisissa painajaisunissa.

Lavastuksen elementti liikkui ja kietoutui tämän tarinan tanssijoiden ympärille juuri niin kuin seinät liikkuvat ja kietoutuvat pahimmissa painajaisunissa. Kuva (c) Natascha Rydvald

Tanssi alkoi kohtauksella, joka antoi odottaa, että Leaning Tree pitää sisällään tarinan. Yksi tanssijoista istui Solholmin luoman interiöörin keskellä. Hän nojasi käsiään pöytään ja peitti käsillään ja hiuksillaan kasvonsa niin, ettei voinut olla varma edes hänen sukupuolestaan. Tilan ulkopuolella, aivan oven takana, oli joukko ihmisiä. Olisivatko tämän ihmisen kenties entisiä ystäviä, rakastettuja, kuolleita sieluja, painajaisia? Elettyä elämää.

Tunnelma tihentyi, kun nämä hahmot tunkeutuivat sisään ja ympäröivät tämän unelmoijan. Sitten hän katosi. Kun häntä etsittiin ja pöytää siirrettiin, sieltä tuli esiin hyvin erilainen hahmo. Myöhemmin tämä mies, Carlos Luis Blanco Ramos roikkui seinällä pää alaspäin painajaisunta muituttavassa kohtuksessa.

Kulissiseinään tehdyn suorakaiteen muotoisen aukon kautta ryhdyttiin kuvaamaan elämän peruskysymyksiä. Välillä tuo aukko ja siihen ilmestyneet kasvot kuvasivat Hammershøin maalaamiin muotokuviin ikuistettuja hahmoja, välillä se toimi peilinä, joka toisti peilin edessä seisoneen tanssijan pään liikkeitä. Kuka minä olen? Mistä minä tulen? Sosiaalistuminen ja inhimillinen kasvu on sitä, että etsimme vastauksia näihin kysymyksiin.

Lähes päättymättömiltä tuntuneet toistot liikekielen teemoista korostivat tanssin ja musiikin kohtalonyhteyttä. Teoksen musiikin on säveltänyt Signe Lykke, joka on yksi Tanskan musiikkimaailman nousevista ja vahvoista nimistä. Musiikki on nauhoitettu yhteistyössä Copenhagen Phil -orkesterin kanssa, kapellimestarina Christian Øland.

Leaning Treen näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva Egetræer (1899–1902). Kuva (c) Natascha Rydvald

Ydinteemaan siirryttiin Kristin Bjerkestrandin vaikuttavan soolon kautta. Tanssija näytti meille, miten pitkälle elämänpuu voi kallistua ennen sitä pistettä, josta ei enää ole paluuta. Taiturimainen taivutus laittoi epäilemään omien silmien todistusta.

Myös hallitseva teknokulttuuri oli esityksessä läsnä. Viime vuosisadan hillittyä porvarillista charmia mukaillut interiööri muuttui kirkkain valoin valaistuksi struktuuriksi, kun tämä muuri kiertyi tanssijoiden ympärille.

Toisessa pitkässä soolossa, tai ehkä oikeammin duetossa, taisteltiin hyvin itsepintaisen ja aggressiivisesti kulkua estäneen oven kanssa. Yi-Shoa Liin huikea soolo ei ollut humoristinen, vaan toi mieleen lasten vähemmän hauskan leikin, jossa yksi tai useampi lapsi kiusaa pienempäänsä estämällä hänen kulkunsa ovesta. Oven takana piilossa Liin kanssa vallasta kamppaili Wolf Govaerts.

Hammershøi tunnetaan myös maisemien kuvaajana. Jo hätäisellä etsinnällä löysin useita kuvia maalauksista, joissa yksi ainoa puu kasvaa enemmän tai vähemmän kallellaan autiuden keskellä. Mutta on hänen taitelijan silmänsä nähnyt myös metsän puilta. Leaning Treen näyttävien joukkokohtausten mallina on voinut hyvinkin olla esimerkiksi Tanskan kansallismuseon kokoelmiin kuuluva Egetræer (1899–1902).

Leaning Tree

Dansk Danseteaterin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 13.6.2025

Koreografia ja ohjaus: Fernando Melo Säveltäjä: Signe Lykke Valosuunnittelu: Raphael Cañete Fernández Lavastus: Raphael Frisenvænge Solholm & Fernando Melo Pukusuunnittelu: Maria Ipsen

Tanssijat: Nicky Daniels, Wolf Govaerts, Lucas Hartvig-Møller, Jessica Lyall, Lola Potiron, Yi Shao Li, Leticia Silva, Carlos Luis Blanco Ramos, Finn Armstrong

Teos kantaesitettiin vuonna 2023.

Nykytanssin hurjimman muodon juuret ovat katujen kasvattien taiteessa – Hervé Koubin Sol Invictus oli tyrmäävä elämys – Tämän kirjoittajan mielessä Kuopio tanssii ja soi vielä pitkään tämän täräyksen jäljiltä

Seitinohuesta silkkikankaasta tehty auringonkehrä valaisi b-boy -pyörädystä tekevän tanssijan Hervé Koubin auringon ja valon juhlassa. Kuva (c) Melanie Lhote

Ranskalaisen koreografi Hervé Koubin tanssiteos Sol Invictus oli sitä jotakin, joka jokaisen pitäisi kokea edes kerran elämässään. Koubi on ensemblensä tanssijoiden kanssa vienyt katutanssin estetiikan tyrmäävälle tasolle. Kyllä, tyrmäävä on juuri oikea sana kuvaamaan esityksen visuaalista voimaa. Välillä oli vaikea uskoa silmiensä todistusta.

Tällaisen taide-elämyksen takia kannattaa matkustaa vaikka maailman ääriin, eikä Kuopio ole itse asiassa juuri sen kauempana.

Torstai-iltana Olvi Areenan esirippujen välistä eteemme tulee ujon oloinen mies. Tuo englantia voimakkaalla korostuksella puhunut mies kertoi meille, että hänen ryhmänsä tanssii tänä iltana peräti 19 tanssijan voimin. Vielä en tuolloin tiennyt, että Koubi on paitsi Marseillen yliopistosta valmistunut farmasian tohtori ja yksi maailman tämän hetken valovoimaisimmista koreografeista.

Sitten tanssi alkoi hurjalla, alkuräjähdystä muistuttavalla tempolla kullalta kimaltelevalla tanssimatolla. Tanssijat syöksyivät esittämään huikeaa akrobatiaa muistuttaviin liikesarjoihin pää viidentenä jalkana. En tunne katutanssijoiden sanastoa. Tanssijan pystyakselin ympäri kiertävällä piruetilla (klassisen baletin pirouette) on varmaan heillä oma terminsä.

Nyt päälaen varassa tehtävät b-boy -pyöräytykset tehtiin niin, että jalat nousivat lopulta suoraan ylös klassisen baletin nilkkojen ojennusta myöten. Samanlaisia pyörähdyksiä tehtiin käsilläseisonnassa, ensin kahden ja lopulta yhden käden varassa pyörien. Räjähtävästä ponnistusvoimasta kertoivat huikean korkealle nousseet, suorin vartaloin tehdyt voltit ja käsivoimista ja notkeudesta liikesarjat, jotka muistuttivat telinevoimistelun myllyjä.

Oli todella vaikea uskoa omien silmien todistusta.

Näyttämön ilmaherruutta tavoiteltiin huikeilla nostoilla. Esiintymisasuina käytettiin puolisääreen ulottuvia väljiä housuja. Kuva (c) Melanie Lhote.

Tavallaan esityksen energia ja sen säteilevä elämänilo ja -usko henkilöityi jo esityksen alussa yhteen mieheen. Tanssijoiden kokoontuessa näyttämölle, Samuel da Silveira Lima ponnisti paikalle kyynärsauvoihin. Jo lapsena tanssimisen aloittanut Lima sairastui 14-vuotiaana syöpään ja häneltä oikea jalkansa jouduttiin amputoimaan lonkasta asti.

Lima tanssi muiden joukossa pää neljäntenä jalkana. Hänen huikeaa tanssiaan, hyppyjä, kärrynpyöriä ja käsien varassa pyöriviä piruetteja katseli sydän syrjällään. Tätä varten tanssitaide on. Sen ilmaisuvoima ja kyky saada spontaaniin vuorovaikutukseen ovat ilmiömäisiä.

Katutanssi, josta ehkä pitäisi käyttää englanninkielistä sanaparia Street Dance, on nuorten omien yhteisöjen, katujengien piirissä spontaanisti syntynyt tanssitaiteen muoto. Tanssi on tätä yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima. Kysymys on rakentavasta kilvoittelusta.

Koubi on säilyttänyt koreografiassa tämän perusasetelman. Kukin tanssija vuorollaan, mutta useimmiten monta tanssijaa joukolla astui ”kadulle” esittämään hurjilla tempuilla omaa ainutlaatuista osaamistaan, muiden tanssijoiden seuratessa ”jakakäytävän” puolella heidän otteitaan. Näiden hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan.

Hurjien, luovan energian purkausten väliin Koubi oli sijoittanut seesteisiä joukkokohtauksia, joissa tanssijat ikään kuin keskustelivat taiteestaan. Kuva (c) Melanie Lhote

Ranskalaisen Koubin suvun juuret ovat Algeriassa. Cannesin Rosella Hightowerin tanssikoulusta valmistuttuaan hän perusti ryhmän, jonka tanssijat olivat juuriltaan afrikkalaisia. Aikaa myöten Compagnie Hervé Koubista on muodostunut oikea maailmankylä.

Teoksen nimi viittaa antiikin Roomaan. Sol Invictus oli roomalaisten auringon ja valon juhla. Tästä lähtökohdasta oli rakennettu myös näyttämöestetiikka. Oli jo alussa mainittu kullalta kimalteleva tanssimatto ja kimalteleva, harsomaisen ohut silkkikangas, jota tanssin aikana levitettiin lattialle kuin maiseman ylle levittäytyvää aamun valoa ja joka loppuhuipennuksessa kiertyi yhden tanssijan ympärille ja kuroutui sitten kullanhohtoiseksi auringoksi, jota tämä tanssija kantoi hartioillaan.

Antiikin Roomaan liittyivät ehkä myös tanssijoiden esiintymisasut, puolisääreen ulottuvat housut, culottit.

Esityksen äänimaisema koostui nykyruotsalaisen Mikael Karlssonin musiikista, Maxime Bodsonin elektronisista äänistä sekä otteista Steve Reichin ja Ludwig van Beethovenin musiikista. Samalla liikekielen estetiikka muuttui hip hopista kohti klassisesta baletista otettuja askelmerkkejä.

Sol Invictus

Compagnie Hervé Koubin esitys Kuopio tanssii ja Soi -festivaalilla 12.6.2025

Koreografi: Hervé Koubi Apulaiskoreografi: Faycal Hamlat Musiikki: Mikael Karlsson, Maxime Bodson, Steve Reich, Ludwig van Beethoven Sovitukset: Guillaume Gabriel Valot: Lionel Buzonie Puvut: Guillaume Gabriel Taiteellinen neuvonantaja: Bérengère Co. Tanssijat: Ilnur Bashirov, Francesca Bazzucchi, Badr Benr Guibi, Joy Isabella Brown, Denis Chernykh, Samuel da Silveira Lima, Youssef El Kanfoudi, Mauricio Farias da Silva, Abdelghani Ferradji, Matheus Freitas Fernandes Oliveira, Hs, Hs. Oubbajaddi, Ediomar Pinherio de Queiroz, Allan Sobral dos Santos, Anderson Vitor Santos, Karn Steiner, El Houssaini Zahid Paikka: The Joyce Theater

Pyynikin Kesäteatterin Tuntematon sotilas nosti Väinö Linnan sankarit korokkeelle – Taiteellisesti kunnianhimoinen tulkinta tavoitti ajan hengen – Sota on järjetöntä, silti järki käskee meitä juuri nyt valmistautumaan uuteen sotaan

Kivestä veistetyillä tai pronssiin valetuilla monoliiteilla meillä on ollut tapana kunnioittaa edesmenneitä suurmiehiämme. Nämä veistokselliset elementit nostivat monessa kohtauksessa tarinan sankarit ja sodan uhrit ikään kuin jalustalle. Kuvassa Paavo Kinnunen, Verneri Lilja, Kalle Koskinen, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu, Pyry Kähkönen. Kuva (c) Katri Dahlström

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on kasvanut vuosien varrella monoliittisiin mittasuhteisiin. Romaanista on tehty kolme elokuvaa, useita kuunnelmia ja lukematon määrä teatterisovituksia. Pyynikin Kesäteatterin kolmannessa tulkinnassa sodan sankarit ja uhrit oli nostettu korokkeelle.

Sovituksen tehnyt Sami Keski-Vähälä, ohjaaja Antti Mikkola ja lavastaja Kimmo Sirén ovat lähteneet toteuttamaan tätä eeposta korostetusti teatterin omalla estetiikalla. Se on ollut rohkea veto. Lähes kaikilla, tai ainakin meillä ikäihmisillä, on oma vankka ja syvälle sisäistetty näkemys siitä, miltä Tuntemattoman sotilaan pitää näyttää ja miten sitä pitää esittää.

Itse nostin molemmat peukut pystyyn jo siinä vaiheessa, kun näytelmän konekiväärikomppanian miehet marssivat muodostelmassa polkien näyttämölle kaivetun kuralammikon vettä. Kohtaus oli sitaatti Kristian Smedsin vuonna 2009 Kansallisteatterille ohjaamasta Tuntemattomasta sotilaasta. Pyynikin Kesäteatterissa ei nyt särjetty pesukoneita ryssinä eikä ammuskeltu maan isokenkäisten kuvista tehtyyn pilkkaan. Silti Keski-Vähälän sovitus ja Sirénin ja työryhmän todella oivaltava lavastus antoivat tarinalle sen toisen lähestymiskulman, jota ohjaaja Mikkola teatterin kotisivuilla peräänkuuluttaa.

Nyt ei piehtaroitu nostalgiassa eikä tehty neljättä elokuvaversiota tarinasta. Nyt tehtiin tosimielessä teatteria. Bravo!

Otettiin taiteellisia riskejä ja ainakin ensi-illan perusteella tämä riskinotto on kannattanut. Ensi-iltayleisö osoitti näytelmälle suosiotaan seisaalleen nousten. Bravo! Bravo!

Tuntemattoman sotilaan ikonisiksi muodostuneet kohtaukset ja niihin kuuluva dialogi toistuivat Keski-Vähälän sovituksessa sellaisina kuin me olemme tottuneet ne näkemään ja kuulemaan. Etäännyttäminen tarinasta tehtiin Sirénin ja kumppaneiden vaikuttavan lavastuksen avulla. Se antoi tulkinnalle syvyyttä.

Me olemme tottuneet ajattelemaan Linnan kirjaa pasifistisena eepoksena. Linna saarnaa siinä sankareidensa kautta ja myös omaäänisenä kertojana sodan järjettömyyttä vastaan. Näin me kirjan sanoman miellämme ja samaan aikaan me valmistaudumme, tai ainakin järjen ääni pakottaa meidän vastuullisia päättäjiämme valmistautumaan siihen seuraavaan sotaan.

Linnan kirjaan painetut ajatukset sodan mielettömyydestä eivät ole muuttuneet. Ajan henki on muuttunut ja me olemme muuttuneet sen mukana. Olen ehkä turhankin usein siteerannut viime aikoina täällä kirjailija Mihail Šiškinin kirjaa Sota vai rauha. Kirjassa Šiškin muistuttaa, että olemme siirtyneet sodanjälkeisestä ajasta sotaa edeltävään aikaan. Toisin kuin hän kirjassaan olettaa, länsimaiden päättäjät ovat nyt myös tajunneet tämän. Suomessa kaikki puolueet kannattavat puolustusmenojen roimia korotuksia.

Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. Näin antiikin Roomassa vaikuttanut sotilasteoreetikko Flavius Vegetius Renatus määritteli lähes 2000 vuotta sitten sodan ja rauhan armottoman logiikan. Historiasta tiedämme, että tämä varustautumisen pakko on johtanut yhä uusiin kauhistuttaviin sotiin. Antiikin Rooman Pax Romana ja lähihistorian Pax Americana, josta meidän sukupolvemme ovat saaneet toisen maailmansodan jälkeen yltäkylläisyydessä nauttia, ovat olleet aivan poikkeuksellisia aikoja.

Tuntemattoman sotilaan promootiokuvassa on vahva meidän krisitilliseen kultturiimme liittyvää symboliikkaa. Kuvassa on Hietasta näytellyt Verneri Lilja. Itse näytelmässä symbolisesti ristille nostetiin tarinan paha poika Lehto (Pyry Kähkönen) upeasti toteuteussa kohtauksessa. Kuva (c) Harri Hinkka

Linnan kirjan kohtaukset ja niihin liittyvä dialogi ovat saaneet ikonisen luonteen. Keski-Vähälän sovituksessa ovat mukana kaikki tärkeimmät kohtaukset ja henkilöt, myös eversti Karjula, jonka Edvin Laine jätti pois elokuvastaan. Kohtausten kronologista järjestystä on näytelmässä muutettu, mutta ei häiritsevällä tavalla. Linnan kirja ei ole kronikka jatkosodan taisteluista Karjalan rintamalla, vaan kuvaus suomalaisista miehistä sodassa.

Mikkolan ohjaus oli napakka. Kuolleita hetkiä ei väliaikoineen noin kolme tuntia kestäneessä näytelmässä ollut. Pyörivä näyttämö tarjosi mahdollisuuden siirtyä joustavasti kohtauksesta toiseen. Minulle pettämätön merkki teatteriesityksen laadusta on se, että ajantaju ikään kuin katoaa. Se kertoo intensiivisestä eläytymisestä.

Näyttelijät joutuivat välillä juoksemaan kieli vyön alla kohtauksesta toiseen. Se ei tuntunut ensi-illan tihkusateessa haitanneen heitä. Tämän Pyynikin konekiväärikomppanian miehet kunnostautuivat tekemällä toinen toistaan parempia roolitöitä. Joukkokohtauksille antoi näyttävyyttä ja uskottavuutta sivurooleihin Nokian Etunäyttämön riveistä värvätyt avustajat.

Näytelmän ensimmäisen ja koskettavan puheenvuoron käytti sodan kokenut veteraani Aimo Reinikainen, joka kertoi nauhoitteelta muistojaan sodasta. Nyt 101-vuotias Reinikainen korosti sitä, miten nuoria, vasta juuri polvihousuista pitkälahkeisiin housuihin vaihtaneita rintamalle komennetut pojat olivat. Pyynikin näyttelijät eivät ehkä enää olleet parikymppisiä nuorukaisia, mutta energinen läsnäolo ja vahva fyysinen esittäminen loivat illuusion nuoruudesta ja haavoittuvuudesta.

Katsojana nautin myös Pyynikin Kesäteatterin erinomaisesta äänentoistotekniikasta. Jokaisesta vuorosanasta sai katsomon 17. penkkirivillä vaivattomasti selvää. Toisaalta tehosteäänet: räjähdykset, laukaukset ja konekiväärin papatus eivät missään vaiheessa lyöneet korvia lukkoon.

Katsomoa ympäröivään maastoon oli rakennettu eräänlaisia apunäyttämöitä. Kaksi niistä oli tehty mustaksi maalatusta laudasta. Nämä sokkeloiset rakenteet saivat toimittaa taistelukohtauksissa muun muassa juoksuhaudan virkaa. Kuvassa Jussi-Pekka Parviainen, Markus Pärssinen, Paavo Kinnunen, Topias Kanto, Antti Tiensuu. Kuva (c) Katri Dahlström

Tuntematon sotilas on teatterin näyttämöllä tarina, joka suorastaan vaatii etäännyttämistä. Minut herätti heti näytelmän alussa Sirénin ja kumppaneiden hienosti ajateltu lavastus. Katsomoa ympäröivään maastoon oli rakennettu eräänlaisia apunäyttämöitä. Kaksi niistä oli tehty mustaksi maalatusta laudasta. Nämä sokkeloiset rakenteet saivat toimittaa taistelukohtauksissa muun muassa juoksuhaudan virkaa.

Ehkä vielä kiinnostavampia olivat mustat suorakaiteet. Ne näyttivät mustasta graniitista veistetyiltä kiiltäväpintaisilta kivipaaseilta. Kivestä veistetyillä tai pronssiin valetuilla monoliiteilla meillä on ollut tapana kunnioittaa edesmenneitä suurmiehiämme. Nämä veistokselliset elementit nostivat monessa kohtauksessa tarinan sankarit ja sodan uhrit ikään kuin jalustalle. Esitys myös päättyi näyttämökuvaan, jossa näistä suorakulmioista syntyi seppeleillä koristeltu sankarihautausmaa.

Etäännyttäminen realismista toimi tehokkaasti. Se pakotti katsojan kysymään itseltään miksi? Ensimmäisten kohtausten aikana huvittelin jopa ajatuksella, että nyt Mikkolan konekiväärikomppania on jättänyt jopa ne konekiväärit rekvisiittavarastoon – no ei sentään, se viimeinen, sotamies Määtän kantama kuularuisku oli yhä mukana.

Tuntematon sotilas on Pyynikin Kesäteatterin juhlanäytelmä. Teatteria alettiin pelata suloisen suven keskellä Joselininniemessä 70 vuotta sitten. Pyynikin Kesäteatterin kestosuosikki oli 60-luvulla Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas, jota esitettiin Pyynikillä yhdeksänä kesänä. Lienee edelleen ylivoimaisesti Suomen katsotuin kesäteatteriesitys, 348 854 katsojaa 372 esityksessä.

Minulla on mielikuva, että olin kersana katsomassa Laineen ohjaamaa Tuntematonta sotilasta Pyynikin Kesäteatterissa. Tämän mielikuvan mukaan näytelmä päättyi tuolloin kohtaukseen, jossa Koskela kuolee astuttuaan miinaan taistelujen jo päätyttyä rauhaan. Samanlainen kohtaus on kuitenkin myös Laineen ohjaamassa, Täällä Pohjantähden alla -romaaniin perustuvassa elokuvassa Akseli ja Elina. Kalle Holmbergin vuonna 1997 ohjaamaa versiota en ole nähnyt.

Sodan kokeneille miehille Linnan romaani oli melkein kuin toinen Raamattu. Heidän ja meidän sodan jälkeen syntyneiden keskuudessa Linnan romaanin kieli elää yhä omaa elämäänsä. Konekiväärikomppaniassa palvelleelle ja rintamalla vakavasti haavoittuneelle enolleni Edvin Laineen elokuva oli juuri se oikea kuvaus ja totuus sodasta.

Jatkosota jatkui suurena seikkailuna oman sukupolveni leikeissä. Oma pikkuveljeni jopa sovitti ja esitti kirjan henkilöhahmoista monologinäytelmän. Olen lukenut Linnan kirjan vuosien varrella yhä uudestaan ja nähnyt kaikki kolme elokuvaa ja useita teatterisovituksia.

Lapsuudessa kirja oli kuvaus vaikuttavasta seikkailusta. Sen jälkeen kirjan realismin aiheuttama ahdistus on syventynyt kerta kerralta. Aki Louhimies rakensi Antti Rokasta sankaritarinaa aitoon Hollywood-genreen. Louhimiehen elokuvan olen jaksanut katsoa vain kerran. En siksi, että elokuva on huono, se on lajissaan loistava tyylinäyte.

Syyt ovat muualla. Ehkä Keski-Vähälä, Mikkola ja Sirén ovat nyt sovituksellaan osuneet siihen mielenmaisemaa jakavaan railoon, joka vaivaa meitä. Nuo kaksi mielen pohjalla liikkuvaa demonia on nyt helppo tunnistaa. Kysymys on voimattomuuden tunteesta ja syyllisyydestä.

Tuntematon sotilas

Perustuu Väinö Linnan romaaniin

Sovitus: Sami Keski-Vähälä

Ohjaus: Antti Mikkola Apulaisohjaaja: Saija Viljanen

Lavastussuunnittelu: Kimmo Sirén

Pukusuunnittelu: Jaana Aro

Äänisuunnittelu: Sami Silén

Kampausten ja maskeerausten suunnittelu: Riina Vänttinen

Tarpeiston suunnittelu ja valmistus: Satu Wiinikka

Tuottaja: Hannele Sulin

Näyttelijät: Paavo Kinnunen, Kasperi Kola, Pyry Kähkönen, Konsta Laakso, Verneri Lilja, Jyrki Mänttäri, Jussi-Pekka Parviainen, Tommi Raitolehto, Aimo Räsänen, Antti Tiensuu, Kai Vaine.

Lisäksi mukana avustajia Nokian Etunäyttämöltä: Noora Aalto, Harri Heiskanen, Liisi Hämäläinen, Noora Koski-Kivinen, Tia-Nitta Niemi, Maarit Pakarinen, Paavo Poikonen, Markus Pärssinen, Jere Saarela, Sanna Törmäkangas ja Katri Viertola.

Muita avustajia olivat Kalle Koskinen, Ukko-Ilmari Majamaa, Severi Muje ja Tuomas Pirilä.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli yhdistelmä sirkustaiteen ja nukketeatterin estetiikkaa – Oli oivaltava sovitus, napakka ohjaus, vaikuttava lavastus ja loistavaa näyttelijäntyötä – Siinä hienon teatterielämyksen eväät

Kuva kohtauksesta, jossa Pinokkio on joutunut nukketeatterin vangiksi ja näyttelemään Romeon roolia marionettiteatterissa. Kuvassa tarinan Pulcinella (Miila Virtanen), Pinokkio (Mikko Kauppila) ja Harlekiini (Severi Saarinen). Kuva © Mitro Härkönen.

Ryhmäteatterin Pinokkio oli näyttelijäntyön juhlaa. Tarinan yllättävät käänteet muistuttivat välillä taikuutta. Juha Kukkosen sovituksessa 1800-luvulla kirjoitetun sadun tarina heräsi tuoreella tavalla eloon. Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi.     

Huumorilla höystettyä humaania ihmiskäsitystä voi hyvällä syyllä pitää Ryhmäteatterin taiteen peruskivenä. Pinokkion ensi-illassa tämä humanismi kulminoitui esityksen päättäneeseen lauluun. Maailma ei ole täydellinen paikka elää, mutta jos tarjolla on tarpeen tullen meitä tönivien kyynärpäiden joukossa vielä yksi olkapää, johon nojata, toivoa vielä on.

Italialaisen Carlo Collodin kirjoittama Pinokkio on klassinen satu. Se on kasvutarina, johon liittyy opetus: elämä on kilvoittelua. Puuseppä Geppetton tammipuusta veistämä marionetti Pinokkio haluaa kasvaa oikeaksi pojaksi. Tarina kertoo tästä kilvoittelusta.

Suomenlinnassa Ryhmäteatterin ensemble on kilvoitellut itsensä kanssa. Miten tehdä vielä edellisen kesän esitystä vaikuttavampi teos? Kun astuin sisään Hyvän omantunnon linnakkeen portista sisään, ensivaikutelma oli se, että nyt on nähty vaivaa ja laitettu kaikki paukut peliin.

Maailma ei ole täydellinen, eikä sellainen voi olla edes mikään näytelmä. Illuusio oli kuitenkin voimakas. Siitä kertoi esityksen jälkeen oman mielen pohjalla kuplinut hykerryttävä hyvänolon tunne – nyt liippasi jo läheltä.

Ryhmäteatterin produktioille on tyypillistä tarinnan ja kerronnan kerroksellisuus. Koomisen pinnan, välillä suorastaan hulvattoman hauskanpidon alla kulkee aina myös surullisia, traagisia ja välillä jopa pelottavia juonteita. Eikä Pinokkio ollut poikkeus tästä traditiosta.

Kukkonen ja dramaturgi Elina Snicker ovat pysyneet sovituksessa alkuperäisessä tarinassa. Tämän päivän yhteiskuntaa ja sen kerroksia peilattiin näyttämöllisen kerronnan kautta.

Ensivaikutelman tästä antoi Janne Siltavuoren rumuudessaan todella vaikuttava lavastus. Verkkoaitoihin kiinnitetyt, radioaktiivisesta säteilystä ja ympäristömyrkyistä varoittavat kyltit kertoivat tuhosta, jota nykyinen kulttuurimme on saanut aikaan elämää ylläpitävässä biosfäärissä. Verkkoaitojen päällä kiemurteleva natolanka (partakoneenterillä terästetty piikkilanka-aita) muistutti niistä maan ulkoisille ja sisäisille rajoille pystytyistä muureista, joilla köyhien massat nyt erotetaan harvalukuisista hyväosaisista.

Teatterin ja sirkuksen estetiikka löivät Hyvän omantunnon linnakkeen näyttämöllä kättä toisilleen ja upean kokonaisuuden kruunasi Pinokkion roolin näytelleen Mikko Kauppilan huikea pantomiimi. Kuva © Mitro Härkönen

Minulle uusi lavastustekninen innovaatio oli näyttämön päälle rakennettu pyöreä apunäyttämö. Sen alle oli saatu sijoitettua teatterinostin. Otaksun, että Suomenlinnan kesäteatterein näyttämö on sekä ohjaajan että näyttelijöiden kannalta poikkeuksellisen sisääntulojen ajoituksen kannalta haastava paikka. Nyt kohtauksesta toiseen siirryttiin huikealla tahdilla ja kellontarkka ajoitus sai aikaan voimakasta imua tarinassa.

Oma funktionaalinen tehtävä oli myös linnoituksen vallien korkeudelle nousseilla rakenteilla. Ne antoivat kehikon nukketeatterin keinoin toteutetuille mojoville yllätyksille, joita tässä ei ole tietenkään syytä paljastaa. Ryhmäteatterin osaamisella teatterista tuli taikuutta. Severi Saarisella, Minna Suurosella, Robin Svartströmillä ja Miila Virtasella oli kullakin noin puoli tusinaa roolia. Miten jo rooliasun vaihtaminen tällaisella ajoituksella on ollut mahdollista?  

Collodi kirjoitti satunsa 1800-luvulla, jolloin maailmassa vallitsi optimismi. Kansallismielisten vallankumous oli Italiassa pyyhkäissyt pois feodalismin jäänteet ja uusi kansallisvaltio sai nauttia tuon ajan globalisaation tuomasta talouskasvusta ja vauraudesta.

Collodi osallistui henkilökohtaisesti Italian toiseen itsenäisyyssotaan. Mikään aikansa radikaali ajattelija hän ei ollut, vaan kulki ehkä paremminkin Mark Twainin ja muiden aikalaistensa humoristien, konservatiivisten miesten jalanjälkiä. Pinokkion tarinassa hyväsydäminen Geppetto joutuu vankilaan puusta veistetyn poikansa pahoinpitelystä. Ehkä se on kirjailijan kannanotto oman aikansa ”yltiöliberaaleja” kasvatusmetodeja kohtaan?

Tämä tarina ei ole mukana Ryhmäteatterin tulkinnassa. Samaa kurin ja järjestyksen teemaa käsitteli tavallaan näytelmän kohtaus, jossa koulusta karanneet Pinokkio ja Lampunsydän muuttuivat aaseiksi. Mainiossa koulukohtauksessa Kukkosen ja hänen ensemblensä ei laita kyseenalaiseksi koulutuksen merkitystä, mutta kyseenalaisti nykyisin käytössä olevien metodien mielekkyyden. Vitivalkoisiin ja vaaleanvireisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan ja varsinkin Pinokkio – siis poika, jonka pää oli umpipuusta veistetty – loisti tällaisella nippelitiedolla.  

Onko lukutaidon ohella myös meidän ja lastemme kyky syvällisesti ymmärtää merkityksi katoamassa? Tähän Kukkosen huoleen on helppo yhtyä. Kukkonen kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan käsiohjelmassa ja hänen kanssaan olen samaa mieltä myös siitä, että lankaohjattavat sätkynuket, marionetit elävät nukketeatterin ohella käsitteellisinä olioina omaa universaalia elämäänsä myös politiikan kielessä ja sen pimeällä puolella vaikuttavissa salaliittoteorioissa.

Vitivalkoisiin ja vaalean vihreisiin koulupukuihin pukeutuneet oppilaat löysivät kaiken tiedon tableteistaan. Kuvassa tarinan Aurora (Miila Virtanen), takana Eugenio (Robin Svartström), taustalla Lampunsydän (Alex Anton) Kuva © Mitro Härkönen

Internet ja sosiaalinen media ovat antaneet tälle psykologisele ohjukselle, tai oikeammin pakottamiselle globaalit mittasuhteet. Meihin sidottuja naruja vetelevät Alphabetin ja Metan kaltaisten suuryhtiöiden laatimat alkometrit, joiden toimintaperiaatteista tai edes päämääristä meillä on korkeintaan hatara käsitys.

Collodi kunnostautui paitsi kirjailijana myös vanhojen ranskalaisten satujen kääntäjänä. Hänellä oli myös erityislupa lukea katollisen kirkon kieltämiä kirjoja kiellettyjen kirjojen arkistossa. Vaikka Collodin ensin juttusarjana sanomalehdessä ja myöhemmin kirjana julkaistua Pinokkiota ei ole yhdistetty mihinkään tunnettuun vanhaan kansansatuun, itse kertomus on jollakin tavoin ajaton.

Minussa Ryhmäteatterin näyttelijöiden hieno näyttelijäntyö herätti voimakkaan intuition teatterin ajattomuudesta – vaikuttavaa läsnäoloa, voimakasta vuorovaikutusta, puhdasta olemassaolon iloa – näin kiertävien teattereiden näyttelijät ovat näytelleet jo ennen Shakespearen aikaa. Näin sen täytyy olla!

Pinokkion roolin näytellyt Mikko Kauppila on monilahjakkuus. Tampereen yliopistosta teatteritaiteen maisteriksi valmistunut Kauppila on näytellyt useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hänellä on filosofian maisterin tutkinto myös Helsingin yliopistosta, jossa hän opiskeli pääaineenaan sukupuolentutkimusta. Kauppilan esikoisromaani Terveisin K julkaistiin viime vuonna. Taiteilijaelämästä ja anoreksiasta kertova kirja oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Wikipedia ei kerro, mistä Kauppilan huikea kehonhallinta on peräisin. Luulen, että ainakin jokin selitys löytyy hänen romaanistaan, kun ehdin sen lukea. Ainakin yleisellä tasolla anoreksiaan liittyy pakonomainen tarve harrastaa rankaa liikuntaa. Pinokkion roolin perusteella olen joka tapauksessa vakuuttunut siitä, että Kauppila on todellinen lahjakkuus myös fysiikaltaan. Pitkänhuiskeasta miehestä sukeutuisi epäilemättä loistava esiintyjä ja taiteilija myös tanssijana.

Pinokkio ei ole vain aikuisten satu, vaan aivan oikea satu myös lapsille. Teatteri ei suosittele esitystä alle 9-vuotiaille ja siihen on hyvät perusteet.

Pinokkio

Perustuu Carlo Collodin romaaniin

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen

Dramaturgi Elina Snicker/UNTO

Lavastussuunnittelu Janne Siltavuori

Valosuunnittelu Ville Mäkelä

Musiikin sävellys ja äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Pukusuunnittelu Ninja Pasanen

Maskeeraussuunnittelu Tiina Winter

Tarpeiston suunnittelu Minna Kaipainen

Englanninkielinen tekstitys Sarka Hantula

Rooleissa Mikko Kauppila, Minna Suuronen, Robin Svartström, Alex Anton, Talvikki Eerola, Severi Saarinen, Miila Virtanen

Ikäsuositus 9 vuotta

Esityksen kesto 2 h 35 min sis. 25 min väliajan