Kuopio tanssii ja soi myös kaupunginteatterissa. Minulla oli ilo nähdä viikonvaihteessa kolme Kuopion kaupunginteatterin esitystä ja nautin hienosta näyttelijäntyöstä. En tiedä, onko teatterissa erityisesti panostettu fyysiseen esittämiseen. Ainakin hurjimpia temppuja näyttämöllä esittäneet näyttelijät epäilemättä harrastavat jotkin kehonhallintaan perustuvaa urheilulajia.
Lähes akrobatian asteelle tämä esittämisen notkeus yltyi slapstick-komiikkaan perustuvassa hulluttelussa Näytelmä joka meni pieleen. Atte Antikaisen ja Saneri Niskasen kuperkeikat taistelukohtauksissa olivat näyttäviä. Leea Lepistön, näytelmän Florence Collymooren viehkeä ja viettelevä liikekieli huipentui vaivattomalta näyttäneeseen spagaattiin.
Kuopion esityksen ohjannut Mikko Rantaniva on hyödyntänyt taitavasti näitä teatterin vahvuuksia. Vauhtia oli nyt ehkä vähän liikaakin. Kun komedia alkoi puskea täydellä höyryllä eteenpäin jo ensimmäisellä jaksolla, kierroksia oli vaikea enää lisätä toisella jaksolla. Kehittelyt jäivät ehkä hieman vajaiksi, mikä tuntui siltä, että kohtaukset alkoivat toistaa itseään.
Kuopion sovituksessa Pohjois-Savon Polytekninen draamaseura on vihdoinkin löytänyt ohjelmistoon heidän vahvuuksiinsa sopivan näytelmän. Tavallaan sama pätee Kuopion kaupunginteatteriin. Näyttelijäkunnasta löytyy hyvin vaativan slapstick-komiikan esittämiseen tarvittavaa kehollista taituruutta.
Näytelmän tarina seuraa esitystä murhamysteeristä, jossa huono-onninen teatteriryhmä kohtaa lukuisia onnettomuuksia. Näyttelijäopiskelijat Henry Lewis, Henry Shields ja Jonathan Sayer kirjoittivat sen alun perin pubissa esitettäväksi vuonna 2012. Sen jälkeen The Play That Goes Wrongon on niittänyt mainetta maailmalla. Suomessa sitä on esitetty tai esitetään parhaillaan Kuopion ohella ainakin Helsingissä, Rovaniemellä ja Turussa.
Tavallaan yllättävän suosion syitä ei tarvitse arvailla. Se perustuu brittiläiseen teatteriperinteeseen, jonka Charles Chaplin ja kumppanit veivät maahanmuuttajina Hollywoodiin ja tekivät sekä lajitypistä että itsestään maailmankuuluja. Ei siis ihme, että monet kohtaukset tuntuivat tutuilta, eikä se johdu pelkästään siitä, että olen nähnyt aikaisemmin Helsingin kaupunginteatterin version näytelmästä.
Teatteri on läsnäolon taidetta ja komediaan on koottu laaja repertuaari noloista tilanteista ja sattumuksista, jotka ovat herkeämättä rikastuttaneet tätä läsnäolon juhlaa. Myös koettu myötähäpeä on merkki teatteritaiteelle ominaisesta vahvasta vuorovaikutuksesta. Osansa sai myös varsinkin suomalaista teatteria hallinnut kirjallinen perinne. Agatha Christien ja Arthur Conan Doylen luomalla dekkarigenrellä on kanonisoitu asema kirjallisuudessa ja lajityyppi on siten mitä mehevin maali karnevalistiselle pilkalle.
Kuopion kaupunginteatterin Kuolleista herännyt oli hersyvä kansankomedia. Maiju Lassilan samannimisen veijaritarinan on teatterille dramatisoinut ja ohjannut lajityypin todellinen mestari Juha Hurme. Kuopiossa jälki oli sen mukaista.
Vuonna 1988 Yövieraat-teatterista uransa aloittanut Hurme tekee näyttelijöiden teatteria. Hurme on työskennellyt usein myös teatterin harrastajien kanssa ja hänen voimakkaasti läsnäoloa painottava tapansa ohjata on tuottanut harrastajista kootun ensemblen kanssa todella vaikuttavia esityksiä, joita olen saanut vuosien varrella ihastella muun muassa Työväen näyttämöpäivillä.
Hurme on myös suomalaisen kirjallisuuden asiantuntija. Hän on sovittanut näyttämölle viime vuosisadan alun mestareiden tekstejä ja erityisen kiinnostuksen kohteena ovat olet Algot Untolan eri salanimillä kirjoittamansa tekstit. Untola kirjoitti tekstejä kuudella eri taiteilijanimellä.
Teatterin harrastajille Untolan tekstiin perustuvien dramatisointien esittäminen on ollut ehkä turhankin vaikeaa. Näkemäni esitykset eivät ole nousseet samalla tavalla lentoon kuin muut festivaaleille valikoidut, usein vapaaseen assosiaatioon ja improvisaatioon perustuvat Hurmeen ohjaamat esitykset parhaimmillaan.
Kuopion kaupunginteatterissa Hurme on saanut ohjattavakseen oikean unelmajoukkueen. Nautin esityksen fyysisyydestä. Näyttelijöiden kehonkieli oli esityksessä vapautunutta ja ilakoivaa. Edellisen illan crazy-komediassa huikeita voltteja tehnyt Santeri Niskanen kunnostautui nyt helsinkiläisen rantapummin Jönni Lumperin pääroolissa. Varttuneen polven konkareista Mikko Paanasen bravuureihin kuului kohtaus, jossa hän esitti kahta roolia yhtä aikaa ja ylsi hauskaan dialogiin näiden roolihenkilöiden välillä.
Me emme tiedä, miten viime vuosisadan alkupuolella työväentaloilla seurojentaloilla näyteltiin. Teatteri on hetken taidetta. Untolan romaani ilmestyi vuonna 1916 ja Hurme on pyrkinyt sovituksessaan luomaan illuusion tuosta ajasta. Tätä illuusiota voimisti Sari Paljakan oivaltava lavastus. Maria-näyttämölle oli rakennettu reilun metrin lattiapinnan yläpuolelle nouseva apunäyttämö, rakennelma, joka yhä löytyy lähes jokaisesta vanhasta seurojentalosta.
Vanhan ajan teatteria oli myös kertojan käyttö. Kertojan ja Jönnin parhaan kaverin roolin näytteli Katariina Lantto. Hänen näyttelemisessään oli jotakin mieleenpainuvaa. Ehkä kysymys oli todella taitavasta ja hienovireisestä mimiikasta. Jo edellisenä iltana jäin seuraamaan Lanton otteita Näytelmässä joka meni pieleen. Lanton pokka piti tiukoissakin tilanteissa.
Hurme on sovituksessa pitäytynyt tarkasti Untolan tekstissä. Ainoa myönnytys olosuhteille on se, että Jönni Lumperin seikkailut suuntautuvat tässä sovituksessa Kuopioon ja Savoon. Savoa ei näytelmässä väännetty eikä Jönni kavereineen myöskään käyttänyt Stadin slangia, sekakieltä, jossa vilisee lähes tunnistamattomaksi vääntyneitä lainasanoja ruotsista ja venäjästä. Untola kirjoitti romaaninsa oman aikansa kirjakielellä.
Kuopion kaupunginteatterin Rouva C on perinteistä puheteatteria. Näytelmä on henkilökuva Kuopion suuresta kirjailijasta Minna Canthista. Näytelmä on osa Kuopion 250-vuotisjuhlien juhlaohjelmaa. Sitä ei kuitenkaan kannata säikkyä. Esitys ei ollut sellaista pönötystä kuin ennakkoon saattoi pelätä.
Elämänmakua näytelmälle antoi hieno näyttelijäntyö. Lotta Vaattovaara oli nimiroolissa herkkä, hellä ja hehkuvainen. Nämä määritteet löytyvät myös Minna Maijalan vuonna 2014 ilmestyneestä Minna Cathin elämänkerrasta.
Tämän jutun aloittanut lause tanssivasta ja soivasta Kuopiosta tuli tämän kirjoittajan mieleen, kun Vaattovaara ja hänen ystäväänsä Floraa näytellyt Sari Harju laittoivat yhdessä polkaksi värikkäissä leningeissään. Kohtaus oli väriläiskä muuten hyvin tummilla sävyillä väritettyjen näyttämökuvien joukossa.
Heini Tolan sovitus perustuu Minna Rytisalon romaaniin Rouva C, joka ilmestyi vuonna 2018. Näytelmän tarina on siten viime vuosina muotiin tullutta biofiktiota, todellisista historiallisista henkilöistä kirjoitettua fiktiota.
Näytelmän tarina päättyi aikaan, josta Minna Canthin huikea ja merkityksellinen ura kirjailijana, näytelmäkirjailijana ja oman aikansa radikaalina naisasianaisena vasta alkoi. Joku saattaa pitää tätä valintaa hieman outona. Toki Canth oli elinaikanaan kiistelty hahmo. Hän joutui mielipiteidensä takia törmäyskurssille muun muassa Kuopion piispa Gustaf Johanssonin kanssa. Tänään Canth on aikalaisistaan kuitenkin ainoa kuopiolainen, jonka jokainen lukutaitoinen suomalainen tietää ja tunnistaa. Yksi suomalaisen kirjallisuuden suurista.
Lavastaja Sari Paljakka oli myös tässä näytelmässä nostanut näyttämön korokkeen päälle. Canthin mittavaa kirjallista tuotantoa varmaan symbolisoi suurikokoinen kirjoista ja auki revityistä kirjoista koostunut reliefi. Canthin talonrakennusprojektia, kartanoa, jossa myöhemmin alkoi kokoontua Minnan salonki, konkretisoitiin hauskalla lavastusteknisellä jipolla.
Miten köyhään perheeseen Tampereella syntyneestä tytöstä tuli Minna Canth? Ohjaaja Kiia Laineen mukaan näytelmä pyrkii vastaamaan tähän kysymykseen. Laine kertoo näytelmää koskevista ajatuksistaan Facebook-seinällään julkaisemassa videossa.
Helsinkiläinen Laine kuuluu siihen 80-luvulla syntyneiden teatterintekijöiden sukupolveen, josta on parhaillaan muodostumassa teatteritaiteen terävin kärki Suomessa. Savon Sanomien haastattelussa Laine kertoo haaveestaan ohjata ainakin kerran kaikissa maan ammattiteattereissa.
Hyvä teatteri vaatii rinnalleen hyvän yleisön. Teatteri on välittömään vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Tässä mielessä Kuopio on teatterikaupunki. Tuota teatterin tekijöiden ja heidän yleisönsä vuorovaikutuksen laatua on vaikea määritellä. Paikan ja ajan hengen kuitenkin vaistoaa ihminen, joka on 50 vuotta nuohonnut tämän maan teattereissa.
Näytelmien käsiohjelmat
