Mielikuvat voivat joskus olla todella kurittomia myös katsomon puolella. Jonna Eiskosen voimaa uhkuvat, atleettisen vartalon vaikuttavat liikkeet toivat mieleen Reutersin uutisen vuodelta 2003. Uutisen mukaan Bolšoi-teatterin tähtiballerina Anastasia Volotškova oli saanut potkut. Teatterin johto perusteli irtisanomista sillä, että tuolloin 169 senttiä pitkä ja 50 kiloa painanut Volotškova oli liian lihava klassisen baletin rooleihin.
Oman mieleni näyttämöllä esityksestä syntyi mielikuvitusottelu. Mitä jos Bolšoi-teatterin tuolloinen johtaja Anatoli Iksanov olisi tehnyt moisen törkytempun Hällä-näyttämöllä parhaillaan upeaa sooloa tanssivalle Eiskoselle? Hän olisi ottanut kunnolla pataan tässä kehorauhaa koskevassa eeppisessä taistelussa, ja minä olisin hurrannut voittajalle hurjasti. Tai ainakin toivon, että asiat ovat näin nyt Herran vuonna 2026. Itsemääräämisoikeus omaan kehoon on loukkaamaton. Siinä ei voida tehdä kompromisseja.
Moderni tanssi on vapauden valtakunta. Se ei katso tanssijoiden ikää tai habitusta. Aivan tyhjästä tuo mielikuva ei kuitenkaan kuplinut tietoisuuden pinnalle. Maija Nurmion koreografia Dark Dances alkoi Eiskosen pitkällä soololla, jonka liikekieli upeine ojennuksineen toi väkisinkin mieleen klassisen baletin. Tanssin alussa Eiskosella oli yllään polviin asti ulottuva, liituraidoilla koristeltu mantteli. Eikä tuo mantteli edustanutkin Rothbartin kirousta, ja mitä sen alta lopulta kuoriutui esiin – no tietenkin Odette, valkoinen joutsen… (eh).
Jo Nurmion koreografian nimi antoi ymmärtää, että kolmelle tanssijalle sovitetussa tanssissa erilaisia teemoja käsitellään ilman niitä yhteen sitovaa tarinaa. Eiskosen ensimmäistä sooloa seurasi osa, jonka liikekieli toi tämän kirjoittajan mieleen Japanissa 1950-luvulla kehitetyn avantgardistisen nykytanssin muodon, butōn. Sitten Marlon Moilanen tarttui Eiskosen käteen, ja alkoi loputtomista toistoista koostunut teemojen kehittely. Kun Ervi Sirén tuli tanssiin mukaan, kukin tanssijoista oli vuorollaan asemoituna näyttämön takaseinän seinäruusuksi.
Tanssivirtaa Tampereella -festivaalin verkkosivujen teosesittelyssä kerrotaan, että Dark Dances on tanssiteos kolmelle ruumiille ja hengitykselle, joka yhdistää meidät kaikkeen maailmankaikkeudessa. Teos rakentuu solististen esitysten ympärille ja tutkii ”identiteetin ja maailmankaikkeuteen kuulumisen kysymyksiä” kolmen eritaustaisen ja eri sukupolven tanssijan kautta.
Tanssi on fyysistä teatteria. Hengitys sopii ruumiintoimintona sen aiheeksi kuin nenä päähän. Edellä mainitussa teoskuvauksessa tämä kerrotaan paljon runollisemmin. Teoksen aiheena on hengitys, joka on ”keskeinen inhimillisen aistillisuuden, lihallisuuden ja haavoittuvuuden ilmaisija”. Aiheen konkreettisuutta korosti esityksessä äänisuunnittelija Miikka Ahlmanin luoma äänimaisema. Näyttämölle asetettu mikrofoni toisti kovaäänisten kautta tanssijoiden hengityksen äänet.
Puolikuurona minulta jäi monta äänimaiseman nyanssia kuulematta. Sitä voimakkaampi oli se ”paine”, josta Ahlman kertoi esityksen jälkeisessä keskustelussa, kun Moilanen aloitti huikean soolonsa. En ole ihan varma, ponnistiko hän korkealle nousseisiin hyppyihinsä lootusasennosta vai polvi-istunnasta. Joka tapauksessa tuon kohtauksen hypnoottinen voima olisi saanut takavuosien joogalentäjät vihreiksi kateudesta.
Esityksen jälkeisessä keskustelussa Nurmio korosti sitä, ettei esitykseen liittynyt mitään tarinaa. Tätä ei sovi epäillä. Mutta yhtä totta on myös se, että tanssitaiteilijat ovat pulassa tämän ”tarinattomuuden” kanssa joka kerta, kun heidän pitää kuvata teostensa sisältöä ja tarkoitusta sanallisesti. Ainakin minulle edellä mainitun teoskuvauksen sanojen poljennosta tuli mieleen se suuri tarina, jota meillä on tapana kutsua uskonnoksi. Ei siis ole ihme, että tanssijat antavat teoksilleen kaikkialla maailmassa englanninkielisiä nimiä ja myös puhuvat teoksistaan englanniksi. Eikä ainoa syy tähän ole se, että tanssi on vaivattomasti kaikki kielirajat ylittävä taiteen muoto.
Tanssi yleisön edessä on vuorovaikutukseen perustuvaa taidetta. Fyysisestä läheisyydestä ja erillisyydestä katsojilla oli lupa saada omia mielleyhtymiään. Tämän blogitekstin villi avaus, joka heitti minut vuosituhannen alun Moskovaan ja Bolšoi-teatteriin, kertoo varmasti hyvin siitä, miten vapaasti assosiaatiot kulkevat, kun puhuttu kieli ei kahlitse mielikuvituksen lentoa. Tanssin alkuvoimaisuutta korostaa varmasti myös se evolutionäärinen tosiasia, että meillä on laumaeläimen vaistot. Eleiden ja ilmeiden muodostama sanaton viestintä oli kovaa valuuttaa jo silloin, kun muinaisten hominidien äänihuulet ja kurkunpää olivat vasta muotoutumassa puhumiseen soveltuviksi.
Klassinen baletti kehittyi esteettisine, tanssijoiden kidutusta muistuttavine sääntöineen vanhoista hovitansseista renessanssiruhtinaiden iloksi. Baletti oli – ja taitaa olla vieläkin – enemmän esiintymisen kuin esittämisen paikka. Jotakin edelleen vallitsevista valtasuhteista kertoo ehkä sekin, että Suomen Kansallisooppera ja -baletti rohmuaa tasan puolet kaikista näyttämötaiteen valtionavuista.
Festivaalin keskusteluissa minua alkoi kiusata tanssitaiteilijoiden loputon puhe tilasta. Kysymys oli tietenkin taiteen tekijöiden ammattijargonista. Ehkä tuo loputon puhe kertoi kuitenkin myös asenteista. Voiko olla niin, että osalle tanssijoista näyttämön neljännellä seinällä ei ole merkitystä, tai jos on, tuo seinä pitäisi valaa karkaistusta, luodinkestävästä panssarilasista?
Tanssivirtaa-festivaalilla kolmen ensimmäisen esityksen katsomo oli sijoitettu hevosenkengän muotoon näyttämölle. Tätä neljättä esitystä me katsoimme rampin takaa. Sen etäännyttävä vaikutus oli tyrmistyttävän voimakas. Jos kuulin oikein asiasta esityksen jälkeen käydyssä keskustelussa, Nurmion koreografian kantaesitys tanssittiin Kiasmassa yleisön ympäröimänä. Tosin tätä on Kiasma-teatterin ankeat tilat tuntevana vaikea uskoa.
Tanssin vallankumous alkoi Pariisista 29. toukokuuta 1913, kun Vatslav Fomitš Nižinskin koreografia Igor Stravinskin baletista Kevätuhri kantaesitettiin Théâtre des Champs-Élysées -teatterissa. Vallankumouksen osalta tämä on korkeintaan jonkinlainen Eurooppaan sidottu osatotuus, mutta itse tarina on kiehtova siksi, että se kuvaa hyvin tuota minua tässä jutussa askarruttavaa neljännen seinän paradoksia. Pariisissa sekä yleisö että kriitikot olivat tuon esityksen jälkeen raivoissaan!
Uuden, vielä syvällisemmän ja nyt maailmanlaajuisen muutoksen on tällä vuosituhannella saanut aikaan internet. Ideat, tyylit ja provokaatiot leviävät nyt valonnopeudella YouTube-videopalvelun kautta. Verkosta löytyy loputon määrä sekä esittelyvideoita että alusta loppuun kuvattuja taltiointeja esityksistä. Esitysten laatu ja skaala ovat tietysti laveita. On mistä omaksua, lainata ja varastaa ideoita. Edes kukaan taidealan huipuista tuskin jättää kokonaan tätä mahdollisuutta käyttämättä esitystensä markkinoinnissa.
Varmaa on, että tällä on vaikutusta tanssitaiteen kehitykseen. Se vaikuttaa sekä tekijöihin että yleisöön (tanssivideoiden katsominen on todella koukuttavaa). Ehkä yksi vaikutuksista on tuo minulle jostain mieleen putkahtanut mielikuva panssarilasista. Meidän tapamme katsoa myös elävää taidetta on ehkä muuttunut. Kysymys kuuluu: kolkuttaako joku ”Hugo” tuon näkymättömän seinän lasiin myös ”ruudun” toisella puolella? Minne kaikki intohimo ja raivo ovat kadonneet?
Maija Nurmio (s. 1979, Turku) on Helsingissä asuva koreografi ja tanssija, joka on työskennellyt parin vuosikymmenen ajan laaja-alaisesti tanssitaiteen parissa. Jonna Eiskonen (s. 1977, Espoo) on työskennellyt yli 20 vuoden ajan esiintyjänä tanssin, teatterin ja performanssin alueilla. Marlon Moilanen (s. 1993, Helsinki) on helsinkiläinen tanssitaiteilija. Hän esiintyy nykytanssin kentällä ruumiin kokemuksellisuuden, performatiivisuuden ja ristiriitaisen ihmisyyden lähtökohdista. Ervi Sirén (s. 1948, Riihimäki) on vaikuttanut Suomen tanssin kentällä koreografina, tanssijana ja pedagogina 1970-luvulta lähtien. Hän on työskennellyt Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen professorina vuosina 1998–2007.
Dark Dances, Tanssivirtaa Tampereella -festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2026
Koreografia: Maija Nurmio Tanssi: Jonna Eiskonen, Marlon Moilanen, Ervi Sirén Pukusuunnittelu: Kirsi Gum Valosuunnittelu: Heikki Paasonen Äänisuunnittelu: Miikka Ahlman Osatuotanto: Maija Nurmio, Esitystaiteen seura & Kiasma-teatteri Teosta on tukenut: Taiteen edistämiskeskus Teoskuvat: Kansallisgalleria / Petri Virtanen