KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.
Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?
Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.
Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.
Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.
Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.
Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.
Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.
Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.
KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.
Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026
Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki
