Q-teatteri hypnoosiviruksen kynsissä

hyvaolo
Antti Hietalan teksti on ajoittain hyvin teoreettista pohdiskelua. Vahva fyysinen näytteleminen nappasi kuitenkin kohta kiinni katsojasta. Jussi Nikkilän, Minna Haapkylän, Jani Volasen, Pia Anderssonin ja Tommi Korpelan upeat roolityöt tekivät näytelmän teoreettisista olioista hyvin ihmisen oloisia. Kuva Pate Pesonius/Q-teatteri

Teatteriesitys voi joskus muistuttaa ärsyttävällä tavalla television kaukosäädintä. Nappuloita on tuhottomasti, mutta kuvaa tai ääntä ei tule, vaikka niitä painelisi kuinka kasvavan raivon vallassa.

Q-teatterin Kevyttä mielihyvää avautuu hitaasti ja hyvä niin. Q-teatterin näyttämöltä katsomoon leviävä hypnoosivirus lamaannuttaa katsojan tunteita säätelevät keskukset ja virittävät otsalohkon käymään kireillä kierroksilla. Napakka läimäys poskelle toimii usein parempana herättäjänä kuin muulinpotku munille.

Q-teatterin virologit ovat annostelleet elatusmaljaan, teatteriestetiikan juokkoon reilulla kädellä populaarikulttuurilla marinoitua metafysiikkaa. Ainakin minun mieleeni hiipi näytelmän aikana pieni epäilys, että Antti Hietala on kirjoittanut ja ohjannut tarinan kieli poskella.

Elämä on toki usein ahdistavaa ja varsinkin vanhaksi tuleminen todella syvältä. Oma elämä muistuttaa tositeeveeohjelmaa, jossa ei ole yhtään kantavaa ideaa. Minua fiksummat kutsuvat tätä tuskaa eksistentialistiseksi ahdistukseksi.

Kuten hyvässä esseessä hyvä otsikko, Hietalan näytelmässä näytelmän nimi kertoo jo aika paljon, mistä siinä on kysymys. Tanskalainen tutkimuslaitos julkaisi vuosi sitten selvityksen, jonka mukaan Suomessa asuu koko Euroopan tasa-arvoisin kansa, mikä tulee onnellisuuden jakaantumiseen. Kevyttä mielihyvää tuntuu täällä siten piisaavan jopa tällaiselle Etelä-Karjalan meikäläisten rupusakillekin.

Hietala näyttää näytelmässään meille, millaisia olioita tämän onnellisuusmuurin takana oikeastaan asustaa. Itse tarina on se tavallinen. Tukevasti keski-ikään ehtinyt mies, Alpo (Tommi Korpela) etsii vaihtelua tylsään elämäänsä nuoresta ja kauniista naisesta, Oonasta (Pia Andersson), joka sattuu olemaan myös hypnotisoija ja mentalisti.

Aika monet keski-ikäiset miehet yrittävät hoitaa ikääntymiseksi kutsutun riippuvuuden aiheuttamia vieroitusoireita tällaisella hypnoosilla.

Korpelan pitkä monologi näytelmän alussa paljastaa myös, että Alpo on myös suomalaisen näytelmäkirjallisuuden Patrick Bateman. Bret Ellisin kirjan epäsankarin tavoin Hietalan Alpo haluaa myös purkaa eksistentialistista ahdistustaan silpomalla ja kiduttamalla ihmisiä, tai oikeammin yhtä ihmistä, rakastettuaan.

Hietala on myös varmistanut sankarinsa ammattitaidon lähimmäistensä suolien penkojana tekemällä Alposta lääkärin.

Alpon vaimo Birgitta (Minna Haapkylä) johtaa televisiolle tositeeveeohjelmia tuottavaa tuotantoyhtiötä, jossa hanslankarina häärii myös Alpon veli Robert (Jussi Nikkilä). Se viides lautanen näin kasatun seurueen päivällispöydässä on varattu miehelle kadulta, Tuomolle (Jani Volanen).

Tukkanuottasille tällaisista asetelmista tietenkin päädytään ja ottelu on Q-teatterin tapaan tiukka.

Tarina on se tavallinen, mutta näytelmän esillepano kaikkea muuta. Tämän tarinan todellisuus toden totta on jossain avaruuden syövereissä leijailevan kiteen sisälle suljettu titokoneohjelma. Hietala rikkoo tarinan perinteisen aikakäsityksen toistamalla samoja kohtauksia eri variaatioin lähes loputtomasti.

Tällainen tekniikka on todennäköisesti teatterin tekijöille tuttuakin tutumpi esitysten harjoituksista. Kohtausta toistetaan niin kauan, että ulkopuolinen tarkkailija, ohjaaja löytää tai on ainakin löytävinään sen oikean vaihtoehdon.

Eipä silti, samalla metodilla me myös tavoittelemme itse kukin omassa elämässämme sitä kevyttä mielihyvää, jota me uskottelemme itsellemme onneksi.

Eikä kysymys ole muutenkaan teatterin sisäpiirin vitsistä. Juuri esityksen muodon avulla, Hietala työryhmineen yrittää nähdäkseni kuvata sitä ydinajatusta, johon koko näytelmä perustuu. Kysymys ei ole siitä, mikä minä olen, vaan mitä minuus on? Q-teatterilaiset ovat siten tarttuneet samaan kysymykseen kuin Juha Jokela Kansallisteatterin Sumussa.

Kvanttifysiikan tällaiselle tavalliselle sukankuluttajalle käsittämättömiin totuuksiin kuuluu se, että havainto muuttaa havaittavan objektin tilaa. Q-teatterin käsiohjelmassa lainataan amerikkalaista teoreettisen fysiikan huippututkijaa Fred Allan Wolfia, jonka mukaan me emme tiedä myöskään mitään tästä havainnoitsijasta. Kevyttä mielihyvää –näytelmän käsiohjelma kannattaa siis ehdottomasti ostaa  pelkästään jo tämän lainauksen takia.

Sama pulma on fyysikoiden ohella myös neurologeilla. Ihmisen aivojen toiminnasta saadaan yhä tarkempaa tietoa. Mutta vaikka otsaluuhun koputetaan tarmokkaasti toinen toistaan järeämmillä magneettikuvauslaitteilla, ketään ei tunnu olevan kotona.

Q-teatterin perustamisesta on kulunut nyt neljännesvuosista. Teatterikriitikot Eeva Kemppi ja Maria Säkö ovat kirjoittaneet teatterin vaiheista kirjan Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin, jonka teatterikriitikko Suna Vuori on jo ehtinyt teilata sunnuntain Hesarissa.

Usein sukupolviteatterina juhlittu Q-teatteri on siis ehtinyt nuoren aikuisen ikään, mikä tarkoittaa sitä, että sen tekijät, nuo entiset kasarilapset ovat nyt tukevasti keski-iässä. Itse asiassa teatterin nykyinen johtaja Antti Hietala kuuluu samaan, 50-luvulla syntyneiden muinaissuomalaisten sukupolveen kuin tämän kirjoittajakin.

Sukupolvien kohdalla ikävuosien karttuminen näkyy tavalisesti vain siinä, että festivaaleilla miesten bajamajaan on selvästi pitempi jono kuin naisten vessaan. Teatteri on kuitenkin olio, joka kypsyy ja paranee hyvän konjakin tai viskin tavoin vanhetessaan, jos selviää kriittisistä lapsuusvuosista hengissä. Helsingin teatteritarjonta olisi nykyistä huomattavasti köyhempi ilman mainiota Q-teatteria. Kainot onnentoivotukset syntymäpäiväsankarille.