Ohjaaja-dramaturgi Pasi Lampela on epäilemättä yksi tämän hetken merkittävimmistä teatterintekijöistä Suomessa. Miehen teosluettelo on vaikuttava. Itse tunnen kuitenkin huonosti Lampelan uraa. Miehen debyytti Lappeenrannassa reilu kymmenen vuotta sitten ei oikein vakuuttanut.
Ehkä siksi Helsingin kaupunginteatterin Kenraali ja Casanova tarjosi mojovan yllätyksen. Lampelan kirjoittama ja ohjaama kamarinäytelmä on todellinen helmi alkaneen kauden ohjelmistossa. Syvälle teatterin traditioon ankkuroitu näytelmä oli hieno esteettinen kokonaisuus ja sen tarjoama elämys sen mukainen.
Kenraali ja Casanova on Lampelan oma teksti. Näytelmän kantaesitettiin Pengerkadun näyttämöllä elokuun viimeisenä päivänä.
Lampelan käyttämä kieli on selkeää ja lähes runollisen kaunista. Vielä tärkeämpää on se, että Lampelan lauseet on ladattu täyteen merkityksiä. Näytelmän roolihenkilöt Yrjö Maunu Sprengtporten ja Ciacamo Casanova ovat historiallisia henkilöitä, mutta ne perimmäiset kysymykset rakkaudesta, minuudesta, vallasta ja kuolemasta ovat ajattomia.
Lampelan teksti tuo tahtomattaankin mieleen näytelmäkirjallisuuden suuret mestarit.
Näytelmäkirjailijat eivät ole aina parhaita mahdollisia henkilöitä ohjaamaan omia tekstejään. Lampela on joka tapauksessa osannut karsia sekä omasta tekstistään että sen ohjauksesta kaikki turhat rönsyt. Esityksellä on hieno rytmi ja ainakin minä nautin katsojana myös siitä, miten hieno elementti hiljaisuus on taitavasti käytettynä teatteriesityksessä.
Lampela antaa tilaa näyttelijöilleen. Tässä näytelmässä näyttelijän oma persoonallisuus ja roolihenkilön karaktääri lomittuvat hienolla tavalla. Uskallan näin sanoa, kun Casanovaa näyttelee Pekka Laiho ja Sprengtportenia Santeri Kinnunen, jotka molemmat ovat hahmoina tulleet tuttuakin tutummiksi teatterista, elokuvista ja televisiosta.
Markiisitar de Boisin roolin näytellyt Saija Lehtonen ei ole näyttämöllä yhtä tuttu hahmo, mutta hänen roolityönsä oli vahva ja hieno. Jäin toki miettimään, oliko Lampelan kirjoittama naiskuva Lehtosen tulkitsemana vähän turhankin moderni, kun näytelmä tavallaan kertoi 1700-luvun ihmisistä.
Mutta ajankuvalla ei näytelmän kokonaisuuden kannalta ollut kuin viitteellinen merkitys. Punaisena lankana Lampisen näytelmässä kulkee luopumisen teema. Laihon tulkitsema Casanova kokee kaikki vanhuuden kirot ja tekee kuolemaa, rakastavaiset Sprengtporten ja Bois eivät saa toisiaan edes näytelmän päättävässä epilogissa, jossa he kohtaavat vielä kerran toisensa Pariisissa.
Näytelmän roolihahmoista Jouko Klemettilän näyttelemä Herman Götz, oopperalaulaja ja ihmeidentekijä, vai pitäisikö sanoa mentalisti (heh), voi hahmona jäädä katsojalle arvoitukseksi, jos ei tunne hyvin esittävän taiteen traditioita. Samoin commedia dell’arte -kohtaus, jonka Laiho ja näytelmän palvelijatar Elena, Sanna-June Hyde esittävät.
Teatteri ei ole historian kuvittamista, ei psykologista tai sosiologista tutkimusta tai politiikan ja vallan analyysia, vaan taidetta. Eli kaikkea tätä. Sekä Casanovan että Sprengtportenin elämänvaiheet ovat toki erittäin kiinnostavia. Tekijöiden oli ehkä kannattanut kertoa käsiohjelmassa jotakin myös näytelmän rakenteesta ja auttaa näin meitä katsojia sen kaikkien hienouksien ymmärtämisessä.
Kenraalia ja Casanovaa oli perjantai-iltana katsomassa Pengerkadun teatterissa vain kourallinen katsojia, vaikka ensi-illasta on kulunut vain kaksi viikkoa. Tällaista yleisökatoa en ole nähnyt vielä koskaan yhdessäkään helsinkiläisessä teatterissa, Lappeenrannassa kyllä vähän turhankin usein.
Kansallisteatterin Luulosairas oli yksi viime talven katsotuimmista näytelmistä. Miksi helsinkiläinen yleisö ei ole löytänyt Helsingin kaupunginteatterin Kenraalia ja Casanovaa?
Onko niin, ettei kaupunginteatterin vakituinen yleisö löydä tietään Pengerkadulle, kun kaupunginteatterin tutut tilat ovat remontissa. Joku tässä mättää.