Berliiniläisen cie. toula limnaoisin toinen esitys Tell me a better story 2 koostui neljästä soolosta. Koreografi Toula Limnoisin mukaa produktion aikana tutkittiin tanssijan identiteetin ja esittämisen suhdetta.
Sooloesitykset oli ideoitu ja harjoiteltu koronaepidemian aikana, kun karanteenit estivät kiertueet ja esitykset ryhmän omassa kotiteatterissa HALLE Tanzbüne Berlinissä. Limnoisin mukaan ensemblen taiteilijat käyttivät noina kuukausina aikaa toistensa tukemiseen
Limnaois ryhtyi työskentelemään kunkin produktion tanssijan kanssa erikseen. Urheilussa tällaista urheilijan ja valmentajan suhdetta kuvataan tehovalmennukseksi. Metodina oli kahden luovan ihmisen, koreografin ja tanssijan voimakas vuorovaikutus. Muusikoilla on tapana kutsua tällaista oppimisprosessia mestariluokaksi.
Jokainen produktion tanssija on oma persoonallisuutensa ja sen annettiin tulkinnoissa näkyä. Yhteistä kaikille neljälle soololle oli inhimillinen lämpö, läsnäolo, kekseliäs liikekieli ja ihana, arvoituksellinen huumori. Berliiniä kotikaupunkina pitävä cie. toula limnaois on aidosti monikansallinen ryhmä ja arvelen, että ryhmän koheesio perustuu syvästi koettuun humanismiin.
Produktion ensimmäinen soolo, Priscilla Fiuzan plurielles alkoi hauskasti. Ainakin minulle syntyi hetkeksi mielikuva siitä, että näyttämöllä on hautomassa suuri, pitkäkaulainen lintu. Sitten Fluza kuoriutui esiin vannehameensa takaa ja alkoi purkaa naisellisuuteen liittyviä myyttejä Antonio Vivaldin musiikin tahdissa.
Viktoriaanisen ajan Euroopassa naiset olivat kirjaimellisesti muodin kahleissa. Naisvartalon siroutta korostettiin ampiaisvyötäröllä, kireällä korsetilla, joka laittoi kantajansa haukkomaan henkeään. Lantion pyöreyttä taas liioiteltiin valtavan kokoisella ja painavalla krinoliinilla. Esityksen lopussa Fluza tanssi eroon vannehameestaan liikkeellä, joka ainakin minun tajunnassani sai kirkonkellon kumahtelemaan.
Esityksen toinen soolo oli Daniel Afonson my favorite body. Käsiohjelman mukaan esitys perustuu Georges Perecin vuonna 1974 ohjaamaan elokuvaan Un home qui dort (The Man Who Sleeps).
Vieraantumisen teemat ovat kirjallisuuden ja elokuvataiteen peruskauraa. Afonson katsojaa haastavassa tulkinnassa korostui meidän kristilliseen kulttuuriimme liittyvä dualismi. Soolossa miehen mieltä tai freudilaisittain yliminää edusti Afonson kasvojen eteen kiinnitetty älypuhelin, jonka näytöllä puhuva suu käskytti Afonson kehoa.
Esitykseen kuului myös arvoituksellinen hahmo, punaiseen mekkoon puettu torso, joka ajoittain otti puhuvan suun avulla tilan haltuunsa. Esityksen musiikin on säveltänyt cie. toula limnaoisin tanssiteatterin toinen perustaja Ralf R. Ollertz.
Francesca Bedinin fra oli kevyt ja ilmava kuin se punainen heliumpallo, jonka kanssa hän tanssi. Italian kielen prepositio fra tarkoitta jonkin väliä. Tavattoman kaunis tanssi oli merkityksiltään yhtä arvoituksellinen kuin sen nimi aina dramaattiseen loppuhuipennukseen asti. Esityksen lyyristä kauneutta korosti siinä käytetty, aina ihana Sergei Rachmaninoffin musiikki.
Illan neljännessä soolossa Leonard D’Aquinon inspiraation lähteenä ovat olleet hänelle rakkaat drag queen -hahmot. Oman feministisen puolensa D’Aquino on ottanut haltuun jo esityksen nimessä, ich bin zwei (Minussa on kaksi).
D’Aquino on tanssijaksi oikea köriläs, vahva ja lihaksikas. Porkkananpunaiseen peruukkiin ja kabareehenkiseen, välkkyvään kietaisuhameeseen pukeutuneena hän oli näyttämöllä soolon alussa melkoinen ilmestys.
D’Aquino esiintyi soolon alussa kasvot naamioituna. Naamio muistutti meitä katsojia siitä, että sukupuolirooleilla ilottelemisella on myös omat vakavat puolensa. D’Aquinon drag queen on mies, joka haluaa esiintyä naisena, mutta mieltää itsensä selkeästi mieheksi. Ilmiselvästi karhun voimat omaavan D’Aquinon liikekieli oli ajoittain suorastaan aggressiivisen voimakasta ja kulmikasta. Soolon loppuhuipennus oli vaikuttava. ”Piru” oli sittenkin viedä miehen koko käden vielä sen jälkeenkin, kun hän oli riisunut naamionsa, hameensa ja peruukkinsa.
Berliiniläisistä löytää tietoa tanssiteatterin omilta kotisivuilta. Berliinin matkaa suunnittelevan kannattaa silmäillä myös Berliinin tanssifoorumin sivuja.
Erilaisia taidepalkintoja ja tunnustusta ryhmälle on ropissut etenkin tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Minusta kiinnostavaa oli tehdä havaintoja teatterin taiteilijakunnan ikärakenteesta. Esimerkiksi Imatralla torstaina upean soolon tanssinut Hironori Sugata on syntynyt Osakassa Japanissa vuonna 1968.
Kotisivuillaan ryhmä ilmoittaa puolustavansa tanssin tasa-arvoa.
Tell me a better story 2
Berliiniläisen cie. toula limnaios tanssiteatterin esitys Mustan ja valkoisen teatterifestivaaleilla 22.7.2022
Konsepti, koreografia Toula Limnaios
Musiikki Ralf R Ollertz ja Paul Tinsley
Tekninen johto ja valosuunnittelu Felix Grimm
Puvut: Antonia Limnaios ja Toula Limnaios
Valaistus ja näyttämötekniikka Domenik Engemann
Tanssijat Daniel Afonso, Francesca Bedin, Leonardo D’Aquino, Priscilla Fiuza