Olin merkitty mies. Huomasin lampsivani pitkin Hämeenkatua kaulassani kirkuvankeltainen kaulaliina. Olin mukana performanssissa, jossa meidän piti tehdä käskyn perästä kehollisia havaintoja kaupunkitilasta. Miten minä, katsomoiden tapetinvärinen mies, olin saattanut itseni tarkkailijasta kenen tahansa katseiden kohteeksi? Sukeltanut päätä pahkaa esittävän taiteen tragikoomiseen sydämeen. Uteliaisuuttani? Totta kai, mutta myös velvollisuudentunnosta – olin luvannut kirjoittaa Tanssivirtaa-festivaalin kaikista esityksistä.
Vuosi sitten liettualainen Agnietė Lisičkinaitė ohjasi meidät katsojat kadulle osoittamaan julisteiden kanssa mieltämme performanssissa Hands Up!. Seuraavaksi piti kysyä itseltään, oliko taiteilijoiden ja tutkijoiden muodostaman Paikantujat-ryhmän työpaja esitys ensinkään?
”Haluaako joku, ettei häntä kuvata?” En vielä tunnistanut kysyjää työpajan vetäjien joukosta. Kysymys tuntui hieman erikoiselta ja ennen kaikkea akateemiselta. Olimme lähdössä värimerkittyinä tanssimaan avoimessa kaupunkitilassa, jossa joka ikisellä vastaantulijalla on hyvällä kameralla varustettu älypuhelin taskussaan tai valmiiksi kädessään. Huomautus sai minut joka tapauksessa häpeämään järjestelmäkameraa, jolla olin aseistautunut puolustamaan psyykeäni tulevan häpeän hetkellä. Ehkä kysymys oli suunnattu festivaalin palkkaamalle viralliselle kuvaajalle Markku Uusitolle.
Paikantujat on Tampereella vaikuttava monialainen kollektiivi, joka nivoo yhteen arkkitehtuurin tutkimuksen, kaupunkisuunnittelun ja aktivistisen nykytanssin. Ryhmän käyttämiin huomioliiveihin on painettu ryhmän motto Those Who Become Placed. Lause on monitulkintainen, mutta otaksuin, että nyt tarkoitettiin sitä, että paikantujat haluavat tehdä näkyväksi sen, minkä valtaa pitävät poliitikot taustaryhmineen ja viranomaiset haluavat peittää riveiltä mustalla tussilla. He haluavat avata asemakaavojen ja rakennussuunnittelun abstraktiot ymmärrettäviin ihmiskehon mittoihin taiteen keinoin.
Ryhmän ydinajatus on tutkia sitä, miten ihminen voi löytää kehollisen yhteyden ja läsnäolon rajusti muuttuvassa kaupunkitilassa. Kysymys on siis ainakin periaatteessa uudistuksia ajavasta aktivismista – liikkeestä, joka haluaa inhimillistää kaupunkitilan suunnittelua ja rakentamista. Ryhmän tarkkailun keskiössä on rakennustöiden ja niiden aiheuttaman myllerryksen keskellä elävä Hiedanranta. Minulle tuo Tampereen kaupunginosa on tuttu vain Tesomalle kulkevan neloslinjan bussin päätepysäkkinä.
Työpaja alkoi kokoontumisella Hällä-näyttämön lämpiöön. Ohjeet saatuamme me säntäsimme kadulle. Vielä teatterin portaissa ryhmä pysyi yhtenäisenä, mutta kadulla kukin tanssi omaan suuntaansa. En osannut orientoitua ajattelemaan – tai siis oikeammin tuntemaan – oman kehollisuuteni suhdetta kaupunkitilaan. Teatteriaddiktina jäin haahuilemaan ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita koskevien ajatusten kanssa.
Yhteinen tehtävä, tai jaettu tunne yleensä, lisää ryhmän koheesiota. Minua nolotti, mutta en usko, että muut työpajan osanottajat jakoivat tämän tunteen. Mikä voima työnsi ryhmän jäseniä yhä kauemmaksi toisistaan? Minulla oli minuuteni suojana se kamera. Työpajan vetäjät erottuivat porukasta keltaisten huomioliiviensä takia. Samanlaisia liivejä käyttävät myös kaupungin työntekijät katutöissä, niin ja tietysti myös poliisi. Ja mikä ettei, ryhmän aktivismi nauttii julkisen vallan vankkumatonta tukea. Suomen Kulttuurirahaston ohella ryhmän toimintaa rahoittavat Tampereen yliopisto ja Tampereen kaupunki.
Ehkä kysymys oli vain hämäläisestä mentaliteetista. Meille ei kahden tai edes viiden metrin turvaväli riitä, vaan otamme etäisyyttä rutkasti enemmän aina, jos käytettävissä oleva tila sen sallii. Teki mieli kysyä tutkija Elina Alatalolta, mentori Jaakko Simolalta ja kumppaneilta, minkä väristä kypärää he käyttävät vieraillessaan rakennustyömailla, joissa kypärän käyttö on pakollista. No, en tietenkään kehdannut kysyä. Työpajassamme tämä kastijako tuli merkitysten tasolla kuitenkin kerralla näkyväksi.
Ryhmän asiantuntemus syntyy sen jäsenten erilaisista taustoista. Ne luovat sillan teorian, kokemuksen ja dokumentaation. Edellä mainittu Elina Alatalo on arkkitehti ja tutkija, Hanna Kahrola ja Tuuti Touhunen ovat tanssijoita, ja Jaakko Simola toimii ryhmän taiteellisena mentorina. Prosessin dokumentoinnista vastaa freelancer-tanssitaiteilija ja kokeellisen lyhytelokuvantekijä Mia Tiihonen.
Paikkasidonnaisia havaintoharjoitteita kehollisuudesta kiinnostuneille, Paikantujat-työpaja Hällä-näyttämön lämpiössä, Hämeenkadulla, Pyynikin kirkkopuistossa ja Kauppakadulla 21.5.2026.