Herkkää, koskettavaa ja ehdottomuudessaan kaunista. Teatteri Quo Vadisin monologinäytelmän Ekstaasi kaksiossa kosketti jotakin eletyn elämän sydänalaan iskemää mustelmaa.
Näin sen täytyy olla.
Monologin esittänyt Sara Paasikoski esityksen käsikirjoittanut ja ohjannut Louna-Tuuli Luukka olivat yhdistäneet jotakin pienen pientä ja ymmärrettävää ja jotakin suunnattoman suurta tavalla, joka teki vaikutuksen.
Juuri näin sen pitääkin olla.
Paasikosken monologi alkoi minimalistisella pantomiimilla. Hänen vasemman käden etusormensa ja keskisormi marssittivat kättä ja Paasikoskea lattiaa pitkin pienen korokkeen päällä seisseen vedenkeittimen luo. Sitten hänen molemmat kätensä tarttuivat keittimeen kuin siitä lämpöä etsien.
Kun seuraavissa kohtauksissa siirryttiin puheteatterin puolelle, meille avautui se äärellinen äärettömyys, joka ympäröi meitä kaikkialla. No sitä, onko meidän tuntemamme ”maailmankaikkeus” äärellinen vai ääretön, me emme vielä tiedä.
Tarinan Sylvi Keskonen oli erakoitunut kerrostalon huoneeseen ja hän ajatteli suuria. Hän kertoi meille, miten antiikin Kreikan mytologiassa kaaos tarkoitti olemassaolon alkutilaa, tyhjyyttä, johon kaikki luotiin. Tämän päivän kosmologeille tuo kaaos sijoittui yhteen pisteeseen singulariteettiin, josta kaikki se mitä me nyt olemme ja näemme, sai alkunsa.
Tämä kertomus maailmojen synnystä suuressa alkuräjähdyksessä on kiehtova. Eikä sitä ole syytä epäillä. Jokainen voi katsoa tuon suuren pamauksen jälkihehkua antenniverkkoon kytketystä televisiosta. Tarinan Keskonen myös näytti meille tuon pisteiden villin tanssin omasta keltaisella karvalla koristellusta televisiostaan.
Tämä tarina eri nyansseineen oli minulle tuttu juttu. Minut lumosi Paasikosken upea ääni, matala altto. En tiedä, millaisen myllyn läpi tuo ääniala ja sen käyttäjä on myllytetty Taideyliopiston Teatterikoreakoulun ja Sibelius-Akatemian yhteisessä musiikkiteatterin opintokokonaisuudessa. Siellä Paasikosken ääniala on saanut määritteet kontra-altto tai mezzosopraano.
Ekstaasi kaksiossa on Teatteri Quo Vadiksen taiteelliseksi johtajaksi ja johtajakasi valitun Luukan ensimmäinen ohjaus ensemblen kanssa. Vaikka tämän kirjoittaja on tässä ehtinyt jo luokitella esityksen monologiksi ja määritellä Paasikosken upean äänen itse esitys pakeni määrittelyä. Rajat on tehty rikottaviksi. Näin ehkä tällä vuosikymmenellä Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistuneen dramaturgin ajatus kulkee.
Kaksion ekstaasi virittyi alun minimalistisesta pantomiimista lopun hurjaksi raivonpurkaukseksi. Sylvi nostaa teelasin huulilleen, ei juodakseen, vaan suudellakseen lasin lämmintä pintaa. Lämpöä Sylvi etsi myös huoneen patterista. Terapeuttinen leivontatuokio päättyi raivokkaaseen tanssiin, jossa sekä uuninpelti että pullataikina saivat kyytiä.
Joku voisi tätä esityksen rakennetta kutsua ihan oikeaoppiseksi draamankaareksi.
Toki myös Luukka kuvailee Teatteri Quo Vadiksen verkkosivulla näytelmän esittelyssä tämän luomansa hahmon ominaisuuksia. Sylvi Keskonen on pienenä syntynyt. Hän haluaa nähdä kauas ja on siksi valinnut totaalisen erakoitumisen kerrostalokämppään, nimittäin kun joka puolella on liikaa ääniä ei koskaan pääse kuuntelemaan. Hän asuu alivuokralaisena kaksiossa, jossa on kirjoilla myös hänen vuokranantajansa, Norjassa eläkepäiviään viettävä Koivisto, jolta salaa Sylvi on rakentanut kodistaan kauttaaltaan keltaisen ITE-taideinstallaation.
Tällainen kyökkipsykologi löytää Sylvin kaikki kuvatut ominaisuudet autismin laajasta kirjosta. Sylvin ainoa ihmissuhde on tarinassa hänelle ruokaa tuova ruokalähetti, jota hän ei päästä ulko-ovea pidemmälle, vaikka lähetti anelee vessaan pääsyä.
Luukan sanoin Sylvi varjelee elämäntavallaan vuorta sisällään.
Sylvin ystävät löytyivät antiikin tarustosta. Hänen idoleitaan ovat muinaisen myytin mainadit, myyttien villit ja raivoisat naiset. Yksinäisyydessään hän odotti vapahtajaa, ei Uuden testamentin Messiasta tai Samuel Beckettin Godotaa, vaan hedonismin jumalaa Dionysosta.
Huomenna hän tulee!
Mainadit olivat Dionysoksen seuraajia. Myytin mukaan he palvelivat jumalaansa purkaen viinistä juopuneina mielihalunsa ylenpalttiseen väkivaltaa, sukupuoliakteihin ja vahingontekoon. Ero Sylvin asketismin ja Dionysosta seuraavien raivottarien bakkanaalien välillä oli kuin se vuori Sylvin sisällä.
Välillä on väitetty, etteivät uuden sukupolven tekijät osaa kirjoittaa tarpeeksi vetävää fiktiota. Ei se niin mene. Itse luulen, että kysymyksessä on halu vihdoin vapautua suomalaisen teatterin kirjallisesta pakkopaidasta.
Luukko on aikaisemmin kirjoittanut ja ohjannut myös kuunnelmia. Ylen Areenasta löytyy edelleen kuunneltavaksi hänen kirjoittamansa ja yhdessä äänisuunnittelija Antti Kainulaisen kanssa dramatisoima kuunnelma Janne menee uimahalliin. Kuunnelmassa on sama rakenne kuin Ekstaasissa kaksiossa. Kaksion Sylvin mielenliikkeitä kuvailee kertoja ja Paasikoski esitti molemmat roolit.
Vaikka alussa kehuin Paasikosken upeaa ääntä, en ole tästä kuitenkaan ihan varma. Esityksen äänisuunnittelijat Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä ovat tehneet hienoa työtä.
Alussa mainittuun ekstaasiin minut vei Virpi Niemisen lavastus ja puvustus. Nieminen oli loihtinut Kansallisteatterin Omapohjan näyttämölle installaation, jossa tarinan Sylvin itse tehty elämä loisti kaikissa keltaisen sävyissä. Nieminen edustaa samaa suupolvea kuin Luka ja Paasikoski. Nieminen valmistui kuvataiteilijaksi Imatran taidekoulusta (Saimaan ammattikorkeakoulusta) vuonna 2013 ja taiteen maisteriksi Teatterikorkeakoulun esittävien taiteiden lavastuksen koulutusohjelmasta vuonna 2021.
Upea installaatio toi mieleen Kansallisteatterin Jäniksen vuoden. Keltainen huone oli feminiini versio Kati Lukan ronskia miehisyyttä henkivästä Jäniksen vuoden ITE-installaatiosta.
Ekstaasi kaksiossa
Teatteri Quo Vadisin kantaesitys Kansallisteatterin Omapohjan näyttämöllä 14.4.2025
Ohjaus ja käsikirjoitus: Louna-Tuuli Luukka
Roolissa: Sara Paasikoski
Äänisuunnittelijat: Tuuli Jartti ja Johanna Puuperä
Valosuunnittelija: Alpi Vaalaja
Lavastus- ja pukusuunnittelija: Virpi Nieminen
Videosuunnittelija: Tekla Vály
Koreografia: Oona Jama
Tuotanto: Krista Mäkinen
