Avainsana: Fiona Timantti

Rautavaaran saappaissa maahanmuuttajan askelin

KOM-teatterin Kuinka tulla Tapio Rautavaaraksi alkoi todella terävällä oivalluksella. Samalla Youssef Asad Alkhatibin ensimmäinen sisääntulo näytti hänen poikkeukselliset lahjansa näyttelijänä. Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Tähän vaikuttavaan sisääntuloon oli myös kiteytetty ”supisuomalaisen” rillumarei-kulttuurin syvin olemus.

Tunnistimme heti tuon nyytti olalla näyttämölle astuneen universaalin kulkurihahmon. Eikä Youssef Asad Alkhatibin vaikuttavan mimiikan ja kehonkielen esikuvaa tarvinnut kauan hakea mielen perukoista. Kuva (c) Janne Vasama

Sodan jälkeisen iltamakulttuurin tekijöiden inspiraation lähteinä olivat ilmiselvästi englantilainen music hall ja amerikkalainen vaudeville. Nämä estraditaiteen muodot välittyivät meille elokuvista. Rillumarei oli mukaelma amerikkalaisesta vaudevillestä tukkikämpien ja jälleenrakennustyömaiden sarkastisella huumorilla höystettynä. Esimerkiksi Esa Pakarisen luoma hahmo Severi Suhonen oli klassinen vaudeville-tyyppi: hieman absurdi, karikatyyrimäinen ja vahvasti yleisökontaktiin pyrkivä.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty haalarihommiin. Suomalaisen iltamakulttuurin juuriin pureuduttiin myös seuraavassa kohtauksessa. Työkaveria näytelleen Taavi Hasusen ja meidän katsojien yllätykseksi ummikoksi epäilty Alkhatib alkoi laulaa Tapio Rautavaaran ikivihreäksi tekemää laulua.

Rautavaaran, Pakarisen ja kumppaneiden muodostaman kiertävän, suomalaisen vaudeville-teatterin esittämän musiikin oli pääsääntöisesti säveltänyt Toivo Kärki ja laulut oli riimitellyt Reino Helismaa. Kärki oli ennen kaikkea jazz-mies. Ennen sotaa ja sen aikana hän seurasi tiiviisti amerikkalaista orkesterimusiikkia. Vaikka yleisölle hänen sävellyksensä olivat humppaa tai jenkkaa, orkestraatiot ja soinnutus saattoivat usein olla suoraan swing-aikakauden tai varhaisen rhythm and bluesin oppikirjoista. Helismaan sanoitukset olivat puolestaan taidokkaasti riimiteltyjä kupletteja. Ne edustivat lajityyppiä, jonka juuret ovat ranskalaisessa coupletissa.

Vuonna 1911 syntyneen Pakarisen ensimmäisen oman orkesterin nimi ei ollut ”Humppa-veikot” tai ”Molli-Jorit”, vaan Rytmi. Suomalaiset iskelmät ja laulelmat saattoivat olla tunnelmaltaan angstisia, mutta niitä soitettiin ja soitetaan yhä yleensä duurissa.

Tukkikämpän asemasta näyttämölle oli nyt tosin lavastettu jonkinlainen puutavarakauppa, johon tarinan maahanmuuttajaa näytellyt Alkhatib oli värvätty Taavi Hasusen keralla haalarihommiin. Yhteys suomen kieleen ja Tapio Rautavaaran elämään löytyi Koskenkorvan ja slapstic-komiikan kautta. Kuva (c) Janne Vasama

Rautavaara oli paitsi rakastettu viihdetaiteilija, myös populaarikulttuurin heroistisen arkkityypin mitat täyttävä sota- ja urheilusankari: suomalainen teräsmies nimeä myöten. Rautavaara oli talvi- ja jatkosodan veteraani ja huippu-urheilija, joka voitti keihäänheiton olympiakultaa Lontoossa vuonna 1948 ja jousiammunnan joukkuemaailmanmestaruuden vuonna 1958.

Näytelmän nimen suoraan kysymykseen oli yksilötasolla helppo vastata, kun tiesi, millaista reittiä Alkhatibin elämänpolku oli KOM-teatterin näyttämölle kulkenut. Hänen ei tarvinnut enää tulla Rautavaaraksi. Hän oli jo – jos ei sotatantereiden ja urheiluareenoiden Rautavaara – niin varmasti ainakin oman elämänsä ”Tapio Metallimäki”, lujan tahdonvoiman omaava lahjakkuus.

Omaelämäkerrallisessa monologinäytelmässä Hajuvesi Alkhatib kertoi, miten hän saapui 16-vuotiaana pakolaisena Suomeen. Syyriasta Kreikan pahamaineisten pakolaisleirien kautta tullut poika päätti ryhtyä täällä näyttelijäksi, vaikka hän ei osannut sanaakaan suomea. Kipinän teatteriin hän kertoi saaneensa tehdessään keikkatyötä 15-vuotiaana kreikkalaisen teatterin siivoojana. Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen opinto-ohjelmaan hänet valittiin vuonna 2021.

KOM-teatterin verkkosivuilla Alkhatib kertoo löytäneensä maahanmuuttajana yllättävän ystävän suomalaisesta äänimaisemasta ja Rautavaaran lauluista. Niihin hän samaistui ja tunnisti niissä jotakin itsestään.

Charles Chaplinin ohella Youssef Asad Alkhabitin mimiikan arsenaalista löytyi myös kivikasvoinen Buster Keaton. Kuvan kohtauksessa ei olla risusavotassa, vaan keihäänheiton harjoituksissa. Kuva (c) Janne Vasama

Näytelmän nimeen piilotettu toinen kysymys on: miten tulla suomalaiseksi? Tähän kysymykseen ei ole helppoja vastauksia. Suomen hallitukseen on nostettu puolue, jonka ideologien mielestä suomalaiset ovat jonkinlainen Suomen karuissa olosuhteissa jalostunut ihmistyyppi, oma rotunsa – samaan tapaan kuin näihin oloihin aikoinaan valintamenetelmällä jalostettu suomenkarja, nuo mainiot nutipäälehmät.

Suomen alueelle on muuttanut koko ajan ihmisiä muualta sen jälkeen, kun maa vapautui mannerjään alta jääkauden päättyessä noin 10 000 vuotta sitten. Mitään vain Suomessa asuville ihmisille ainutkertaista genomia ei ole olemassa, ellei sellaisiksi poikkeuksiksi lasketa geenivirheiden aiheuttamia perinnöllisiä sairauksia, joita esiintyy lähes yksinomaan suomalaisilla. Hyvin harvaan asutulla ja pitkien etäisyyksien maalla on ollut puolensa.

Perussuomalaisten ”rotuopit” ovat kokoelma väestötieteen ja kansalaisuutta koskevan juridiikan väärinymmärrettyjä käsitteitä. Otaksun, että ”väestönvaihdolla” he tarkoittavat kulttuurievoluution tuomia muutoksia. Ne on helppo havaita, koska suuriakin muutoksia tapahtuu jo yhden sukupolven elinaikana. Tämä jatkuva muutos koskee niin taloutta kuin siihen nojaavaa kulttuuria. Kuten alussa totesimme, ei ole olemassa ”puhdasta” suomalaista kulttuuria, vaan jopa rillumarei oli suomalaiskansallisten erityispiirteiden kautta tulkittua globaalia kulttuuria.

Tämä muutos koskee myös kansakuntaa yhteen liimaavaa suomen kieltä. Muutos on kaiken lisäksi nopeaa. Sen huomaa itse, kun minun ikäiseni ukko yrittää seurata alle parikymppisten ajatuksenjuoksua TikTokissa. Poikkeuksena sielläkin ovat omaa agendaansa pauhaavat äärioikeistolaiset änkyrät, jotka minun laillani ovat selvästi pudonneet tämän kehityksen kelkasta.

Suomalaiseksi voi tulla hyvin monella tavalla. Kysymys on tunteesta, joka syntyy siitä, miten on ihmissuhteidensa, työnsä ja harrastustensa kautta verkostoitunut ja sitoutunut tähän maahan. Juridinen kansalaisuus on eri asia, ja nykyinen hallitus on pyrkinyt tekemään sen saamisesta mahdollisimman vaikeaa. En ole päässyt tutustumaan uuden kansalaisuuskokeen kieliosioon. Sanotaan, että se on niin vaikea, että vain puolet peruskoulunsa käyneistä kantasuomalaisista selviää kunnialla sen monivalintatehtävistä – ja heistäkin osa vain hyvällä tuurilla.

Miten tulla Tapio Rautavaaraksi, KOM-teatterin esitys 16.3. Paasivuorenkadun näyttämöllä.

  • Teksti ja ohjaus: Otto Nyberg
  • Pukusuunnittelu: Ella Aurora Snellman
  • Lavastussuunnittelu: työryhmä
  • Valot ja äänet: Taavi Hasunen
  • Ompelija/modisti: Fiona Timantti
  • Näyttämöllä: Youssef Asad Alkhatib ja Taavi Hasunen

KOM-teatterin Taival on ajateltua ja vaikuttavaa teatteritaidetta

KOM-teatterin Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni on yhdistelmä hienostunutta näyttämöestetiikkaa, syvällistä ajattelua ja loisteliasta näyttelijäntyötä. Taival on näytelmä muistamisesta, kohtaamisen vaikeudesta ja niistä syvistä haavoista, joita me itse kukin saamme elämäntaipaleella. Jos nyt etsii esitystä, joka pitää sisällään mahdollisuuden kokea merkityksellinen taide-elämys, askeleet kannattaa suunnata KOM-teatterin uuteen osoitteeseen Paasivuorenkadulle.

Kuvan kohtauksessa metsästystä harrastava isä (Tommi Eronen) opettaa tyttärelleen (Tuuli Paju) ampuma-aseen käyttöä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmän tarina kertoo kahden ihmisen, isän ja tyttären väleistä ja tämän suhteen muutoksista vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Kysymys kuuluu, miksi tyttären ja isän välille kasvaa syvä, lähes ylittämätön juopa, vaikka molemmat pyrkivät, kumpikin vuorollaan vilpittömästi toisen kohtaamiseen?

Käsikirjoittajana ja ohjaajana Tuomo Rämö kulkee samoja polkuja kuin ikätoverinsa Saara Turunen ja Aksel Pettersson. Rämö on rajannut tytön äidin pois tarinasta selkeyttääkseen tarinan ytimessä olevaa kirkasta ajatusta elämän satunnaisuudesta. Rämön näkökulma ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiin on ymmärtävä.

Tässä psykologisessa draamassa puhaltavat raikkaat tuulet. Ajattelu on kaukana teatterin periteisistä tragedioista, August Strindbergin tai Maria Jotunin kuvaamista perhehelveteistä, joissa kuvaa todellisuudesta luodaan psykoanalyyttisten syiden ja seurausten olettamalla. Rämön roolihahmoja ohjaavat omat valinnat ja vuorovaikutus, kohtaamiset toisten ihmisten kanssa. Rämön roolihahmot eivät ole hyviä tai pahoja, he ovat ihmisiä.   

Tarinan aika-akselilla tytär kasvaa lapsesta aikuiseksi, isä miehuuden päivistä kotisairaanhoidon varassa kuolemaa tekeväksi vanhukseksi. Eri elämänvaiheita ei kuvattu kronologisesti, vaan yllättävien takaumien kautta. Näin meidän muistimme toimii. Muistomme eivät ole kiinni ajassa tai paikassa, vain aivojemme neuroverkko luo ne yhä uudestaan ja niiden merkityksen järjestyksen määrittelee tunnetila, jossa näitä muistoja palautamme mieleemme.

Hanna Raiskinmäki ja Tuuli Paju näyttelevät kuvan kohtauksessa yhtä aikaa tytärtä. Raiskinmäen kädessä oleva pienoismalli perheen mökistä vihjaa tapahtumaan, jota tytär ei aikuisena halua tai voi muistaa ja joka voi olla yksi isän ja tyttären välirikon syistä. Kuva (c) Mitro Härkönen

Näytelmä alkoi kohtauksella, jossa isä on lapsensa kanssa matkalla perheen mökille. Tytärtä kohtauksessa näytteli Hanna Raiskinmäki ja isää Isla Mustanoja. Kohtauksessa oli fyysisesti mukana myös aikuista tytärtä näytellyt Tuuli Paju. Aikajanan toisessa päässä Paju kävi dialogia kuolleen, Tommi Erosen näyttelemän isän kanssa. Antiteesi tälle muistamisen logiikalle oli Mustanojan näyttelemä eläinten täyttäjä, joka vakuutti, että hän saa metsästystä harrastaneen isän tappamat eläimet säilymään ikuisesti.

Rämö kommentoi näytelmässään myös käynnissä olevaa hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa. Kuolemansairasta isää hoitavan kotisairaanhoitajan työajasta huomattava osa kului siihen, että hänen piti kirjautua päivittäin viiteen eri järjestelmään voidakseen tehdä työtään. Aikamme asenneilmapiiriä kuvasi hyvin hoitajan ja tyttären isän asunnolla käymä keskustelu. Tytär moitti hoitajaa siitä, että tämä on myöhässä. Hoitaja puolesta muistuttaa tytärtä sitä, että hänen isänsä tekee kuolemaa: ”Niin tekee, mutta turhan hitaasti”, kuului tyttären kipakka vastaus.

Näytelmän lavastus oli hienostunutta ja ilmaisuvoimaista. Aino Kosken lavastussuunnittelussa ja Joona Huotari-Andreoun suunnittelemissa puvuissa toistuivat luonnon muodot ja värit. Lavasteiden yllättävä funktionaalinen liike korosti avainkohtauksissa näytelmän ydinajatusta. Vaikka meillä on nyt taipumus elää itse itsestämme luomassa yhden ihmisen sosiaalisessa kuplassa, elämä on geenien virtaa sukupolvesta toiseen. Haava, jota ei ommeltu kiinni, ulottui isää näytelleen Erosen rooliasussa vatsalta vasemman olkapään yli aina ristiselkään asti.

Rämön käsikirjoitus perustuu Stam1na-yhtyeen Taival-albumiin ja Antti Hyyrysen sanoituksiin. Sekä Rämö että Hyyrynen ovat kotoisin Etelä-Karjalasta. Ei siis ollut sattuma, että nuorena tarinan tytär haastoi eteläkarjalan murteella. Välien isään viilentyessä Pajulan käyttämä puheenparsi kuulosti lounaismurteelta. Hyyrysen käsikirjottama ja Rämön Lappeenrannan Kaupunginteatterille ohjaama Viimeinen Atlantis palkittiin vuoden 2023 Thalia-palkinnolla.

KOM-teatteri joutui muuttamaan Kapteeninkadulta väistötiloihin Hakaniemeen. Katsojan kannalta väistötilat ovat parannus. Lämpiöön ja katsomoon on nyt esteetön pääsy. Lämpiön tilat olivat nyt myös niin avarat, ettei Kapteeninkadulta tuttua tungosta nyt syntynyt väliajalla. En osaa arvioida, miten teatteritekniikka pankin entisissä tiloissa saadaan toimimaan. Ensimmäinen produktio uusissa tiloissa oli joka tapauksessa vaikuttava onnistuminen. Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu kiinni oli teatteria, jonka takia vanhan miehen piti ja kannatti juosta.    

Taival – Tarina haavasta, jota ei ommeltu, KOM-teatterin esitys Paasivuorenkadun näyttämöllä 31.1.2026

Käsikirjoitus ja ohjaus: Tuomo Rämö Lavastussuunnittelu: Aino Koski Pukusuunnittelu: Joona Huotari-Andreou Valosuunnittelu: Tomi Suovankoski Äänisuunnittelu: Jani Rapo Musiikkisovitukset: Antti Hyyrynen Maskeeraussuunnittelu: Leila Mäkynen Ompelija: Fiona Timantti Rooleissa: Tommi Eronen, Isla Mustanoja, Tuuli Paju ja Hanna Raiskinmäki