Maailma näyttää tulleen hulluksi ja meitä pelottaa. Juha Jokelan Sumu on tragikomedia siitä aivovoimistelusta, jota suomalainen älymystö käy pelkojensa kanssa. Jokela tekee älyllisesti haastavaa ja kiehtovaa teatteria. Kansallisteatterin kantaesitys nousi siivilleen hienon näyttelijätyön kannattelemana.
Timo Tuomisen roolityö suomalaisen sivistyneistön jokamiehenä, ristipaineiden puristuksessa kamppailevana hyväntahtoisena hölmönä, oli huikeaa katsottavaa ja koettavaa. Hyvin henkilökohtaisesti ja voimakkaasti koettu myötähäpeän tunne vei minut katsojana Jokelan viljelemän komiikan ytimeen. Siitä oli nauru kaukana.
Tieto lisää tuskaa. Maailmanlaajuisen tietoverkon aikakaudella tämä tuska muuttuu helposti täysin sietämättömäksi. Me olemme pulassa varsinkin nyt, kun maailma näyttää tulleen hulluksi. Se vielä muutama vuosi sitten vallinnut usko, että rationaalinen ajattelu ja hyvä tahto lopulta auttaa ihmiskuntaa ratkaisemaan näköpiirissä olevat suuret ongelmat on alkanut horjua pahan kerran.
Jokela on kertonut Ylen Radio 1:n haastattelussa, että hänelle alkusysäyksen Sumun kirjoittamiseen antoivat Ukrainan tapahtumat, Venäjän tekemä Krimin miehitys ja venäläismielisten separatistien Venäjän tuella Itä-Ukrainassa aloittama sota.
Sumun keskiössä on suomalaisten traumaattinen suhde Venäjään. Jokela terästää näytelmänsä sankareiden tragikoomisuutta tekemällä heistä Otaniemen kylmälaboratorion entisiä tutkijoita. Samassa Aivosolu-opiskelijakämpässä asuneista kaveruksista Taisto (Jani Karvinen) on tehnyt suprajohtavuuteen perustuvan keksinnön, jolla aivojen äärimmäisen heikkoja sähkömagneettisia kenttiä voidaan mitata tarkasti.
Tätä keksintöä tuotteistamaan ja myymään Taisto ja Olli (Timo Tuominen) perustavat ajan hengen mukaisen kasvuyrityksen. Tähän saumaan Jokela on kirjoittanut kohtauksen, teekkarihuumorilla höystetyn parodian, jossa toimittaja (Ria Kataja) haastattelee kaveruksia heidän keksinnöstään.
Lisää kierroksia komedian ryöppyävä dialogi saa, kun tarinaan tulevat mukaan firman markkinointiin palkattu ekonomi Jone (Kari Ketonen) ja sihteeriksi ja tulkiksi suomalaisvenäläinen Larissa (Elena Spirina).
Jokelan koominen lähestymiskulma on tavallaan piilotettu hyvin taitavasti kirjoitettuun dialogiin. Tavassa, jolla näytelmän henkilöt puhuvat, on jotakin hyvin tuttua. Argumentointi on löysää ja vuorovaikutus perustuu oletukseen, että keskustelukumppani tuntee uutisen taustalla olevat faktat ja jakaa sen saman tunnetilan, jonka käsiteltävä aihe puhujassa herättää.
Tämä tietenkin johtaa loputtomaan väärinymmärrysten ketjuun. Ihmiset puhuvat toistensa ohi.
Toisenlaisia jännitteitä dialogissa syntyy, kun kaverukset joutuvat neuvottelemaan heidän yritystään rahoittavan ministeriön reaalipolitiikka edustavien ministereiden (Katariina Kaitue ja Karin Pacius) Suomen ulkopolitiikan perinteistä vanhasuomalaista linjaa edustavan virkamiehen, AP:n (Jukka-Pekka Palo) kanssa.
Jokela ei näytelmissään arvota roolihenkilöitään, vaan hän houkuttelee katsojaa käymään päänsä sisällä samaa prosessia, jonka tuloksena näytelmä on syntynyt. Komediassa ja siinä ihan oikeassa elämässä ei ole sijaa sen paremmin kirkasotsaisille sankareille opportunismin läpitunkemille pahiksille.
Meillä jokaisella on sukurasitteeseen, Suomessa vankan koulutuksen jakamiin tiedonmuruihin ja ikiomiin ennakkoluuloihin ja väärinkäsityksiin perustuva maailmankuva, ajattelumme perusta, jota näytelmän Olli kutsuu rakennustekniikan termein sokkeliksi.
Tämän sokkelin valuvirheet paljastuvat, kun pitää vastata kysymykseen, miksi yli 80 prosenttia venäläisistä kannattaa Vladimir Putinia ja hänen johtamaansa kleptokratiaa? Venäjän aggressiivisella ulkopolitiikalla on kansan enemmistön vankka tuki.
Jokelan oman pohdiskelun helmiä on saksalaisen filosofin Thomas Metzingerin minäkäsitys, josta näytelmän Larissa on tehnyt gradunsa. Metzingerin mukaan ihmisen minuus ei ole olio, vaan prosessi. Minuutta ei siis ole edes olemassa ja näytelmän käsiohjelman mukaan Metzinger päätyi tähän ajatusrakennelmaan omakohtaisen ruumiistairtautumiskokemuksen kautta(!).
Pelko on jälleen hyvin oleellinen osa tätä prosessia, osa ajattelevan ihmisen minuutta. Pelko estää meitä ajattelemasta selkeästi ja pelottelulla meitä on helppo ohjata.