Avainsana: Pablo Ounaskari

Oman elämänsä sivuhenkilöiksi perhetragedian keskellä ajautuneet äiti (Miriam Mekhene) ja veli (Sonja Arffman). Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden Kaunotar ja hirviöt käsitteli satuttavasti myös vieraantumisen teemoja. Kuva © Mitro Härkönen

Kevyttä ja huokoista, kysyvää ja ilakoivaa, lohdullista.

Kaunotar ja hirviöt näytelmän tarina on lähtökohtaisesti synkkä. Se kertoo nuoren tytön murhasta, joka sai Italiassa aikaan valtavan mediakohun. Tai oikeammin monitasoinen tarina kertoo tuosta mediakohusta.

Silti ohjaaja Linda Wallgrenin oma käsiohjelmaan painettu luonnehdinta kuvaa näytelmää hyvin. Näytelmä sai aikaan voimakkaan tunteen läsnäolosta ja vuorovaikutuksesta tavalla, joka sai minut katsojana unohtamaan itseni. Kaunotar ja hirviöt oli kuin lasten teatterileikkiä, vilpitöntä esittämisen ja esillä olon iloa.

Jollakin suorastaan hellyttävällä tavalla aivan mahtavaa näyttelijäntyötä. Nuoret näyttelijäntaiteen opiskelijat antoivat omien luonteenpiirteidensä ja fyysisyytensä näkyä. Se tuntui raikkaalta.

Myös näytelmän teksti on oppilastyö. Sinna Virtanen kirjoitti sen noin kymmenen vuotta sitten opiskellessaan Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Kaunotar ja hirviöt oli parikymppisen Virtasen ensimmäinen kokopitkä näytelmä ja samalla hänen kandidaattityönsä.

Käsiohjelmassa Virtanen kertoo siitä, miten vaativa jopa tuskallisen vaikea prosessi näytelmän kirjoittaminen oli. Sitä hän ei avaa, mikä sai hänet kirjoittamaan näytelmän, jonka keskiössä on Italian televisiossa pyörinyt tositelevisiosarja, jossa etsittiin kadonneita henkilöitä.

Virtasen näytelmän narratiivisessa keskiössä eivät olleet satujen sudet, noidat ja peikot, nuo tutut hirviöt, joita lapsena vilkas mielikuvitus sai ryömimään illalla esiin sängyn alta. Näytelmä kertoi siitä yksisilmäisestä kykloopista, joka on väijynyt meitä ja saalistanut tajuntaamme olohuoneen nurkassa jo usean sukupolven ajan. Televisiota ei ehkä ihan sattumalta keksitty Hitlerin natsi-Saksassa.

Virtanen kertoo kirjoittaneensa näytelmän aikana, jolloin juuri kenelläkään ei ollut älypuhelimia. Hänen mukaansa tuolloin elettiin aikaa, joka oli postapokalyptistä tai uusvilpitöntä. Elettiin aikaa ennen Trumpia. Silti Wallgrenin mukaan näytelmän tarinan pohjalla on jotain hyvin pahaenteistä.

Se ei välttämättä johdu näytelmän murhatarinasta. Tapettujen ja alastomaksi riisuttujen nuorten naisten ruumiita kaivetaan esiin viihdyttämään meitä lähes joka ilta television dekkareissa. Minut vei oikeille jäljille Sanna Levon oivaltava lavastus ja Kaisa Savolaisen pukusuunnittelu.

Räikeät värit ja vähäpukeiset, välillä lähes alastomiksi riisutut naiset kuuluivat vuosituhannen alkupuolella mediamoguli Silvio Berlusconin mediaimperiumin luomaan kuvastoon. Näytelmän kuvaaman tragedian aikaan Berlusconi oli jälleen noussut Italian pääministeriksi.

Juuri television ruokkima populaarikulttuuri on nostanut valtaan Berlusconin ja Donald Trumpin kaltaisia hirviöitä. Molemmat ja muut heidän kaltaisensa poliittiset eläimet ovat television luoman huomiotalouden luomuksia. Televisio on nostanut vallan huipulle häikäilemättömillä ja moraalittomilla liiketoimilla rikastuneita miehiä.

Mikäli uskomme Yuval Noah Hararia ja miksemme uskoisi, kyky kertoa tarinoita on tehnyt ihmisestä maapallon valtalajin. Sadut eivät eroa tässä mielessä muista tarinoista. Niiden tehtävänä on ollut paitsi viihdyttää, myös ohjata ja hallita lapsen mieltä. Peikot, noidat ja sudet varoittivat kodin pihapiirin ulkopuolella vaanivista vaaroista. Veden partaalle eksyneen lapsen saattoi sadussa napata pinnan alle hiisi tai jokin muu veden velho.

Perheen kadonnutta ja myöhemmin läheisestä lammesta kuolleena löytynyttä tytärtä näytteli Ina Nylender kuvassa keskellä. Hänen ympärillään Väinö Lehtinen, Pablo Ounaskari, Milla Palin, Heidi Finnberg, Mikael Karvia, Yosef Nousiainen, Elina Kanerva, Miriam Mekhane, ja Sonja Arffman. Kuva © Mitro Härkönen

Gaprielle-Suzanne Bardot de Villeneuven vuonna 1740 kirjalliseen muotoon saattama kansansatu Kaunotar ja Hirviö kuuluu satuihin, joilla on muokattu maaperään oikeanlaiselle sosiaaliselle käyttäytymiselle. Ainakin itse uskon, että sadun tarkoitus oli valmistaa tytäriä järjestettyyn avioliittoon. Vaikka isän valitsema ylkä oli vanha kuin taivas tai ruma kuin synti hänellä oli paitsi rikkauksia myös tietenkin kultainen sydän karun pinnan alla.

Kuuliaisen tyttären piti suostua ja sopeutua ja pelastaa isän kunnia ja joskus myös koko perhe uhkaavalta taloudelliselta perikadolta. Luulen, että myös Virran ja Wallgrenin ajatukset sadun perimmäisestä sisällöstä ovat liikkuneen samaan suuntaa. Näytelmässä satu päättyy yllättävällä tavalla.

Kiinnostavassa näytelmätekstissä ja sen toteutuksessa on paljon tasoja. Tässä mielessä Virtasen nuoruuden työ on vaikuttava. Yksityiskohdista tekee mieli kuvata kohtausta, jossa viitattiin television aikakauden uuslukutaidottomuuteen. Jonkinlaista henkistä uusavuttomuutta edustavat myös kylän torilla oppaan johdolla tungeksivat ja töllistelevät turistit.

Minulle tulivat mieleen kertomukset 1600-luvun noitavainoista ja näiden vainojen uhrien kärsimyksiä töllistelevä rahvas. Kaunotar ja hirviöt oli myös hauska. Tosin näytelmän huumori oli mustanpuhuvaa. Hauskuutta tietenkin lisäsi se, että Wallgren näyttelijöineen vaihtoi näytelmän pukusulkeisissa ketterästi tyylilajista toiseen.

Ehkä lopulta vaikuttavinta oli, miten elämäniloa ja energiaa kuplivassa näytelmässä käsiteltiin sivullisuuden teemaa. Tragedian kohdanneen perheen osa oli seurata tapahtumia sivusta. Heillä ei näytänyt olevan osaa edes tapetun tyttärensä hautajaisissa. Äitiä (Miriam Mekhane) haastatellaan kerran tässä ”Kadonneen jäljillä” sarjassa. Perheen poika, kadonneen ja kuolleen tytön veli (Sonja Arffman) ei sano näytelmässä sanaakaan.

Myös Suomessa on mainoskanavilla pyörinyt realitysarja Kadonneen jäljillä. Kaunotar ja hirviöt kertoi tällaisen sarjan italialaisesta versiota. Kuvassa Edessä Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Pablo Ounaskari. Takana Elina Kanerva, Milla Palin. Kuva © Mitro Härkönen

Jollakin tavalla tätä yhteiskunnan muutosta kohti autismia muistuttavaa tilaa korosti näytelmän upeasti toteutettu ja vaikuttava loppukohtaus. Siinä Arffman istui kylän piazzaa koristavan suihkulähteen reunalla ja seurasi ääneti ympärillään pyörivää sirkusta.

Kaunotar ja hirviöt on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun kolmannen vuosikurssin näyttelijäntaiteen opiskelijoiden kisällityö. Roolit olivat osa näytelmässä näyttelevien opiskelijoiden kandidaatin tutkintoa. Valitsijoiden haaviin on kolme vuotta sitten tarttunut todella hyviä tyyppejä ja itse esitys kertoi hyvää myös Teatterikorkeakoulun opetuksen laadusta.

Kaunotar ja hirviöt

Ensi-ilta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 10.4.2025

Käsikirjoitus Sinna Virtanen

Ohjaus Linda Wallgren

Lavastus Sanna Levo

Pukusuunnittelu Kaisa Savolainen

Naamioinnin suunnittelu Henri Karjalainen

Valosuunnittelu Aku Lahti

Äänisuunnittelu ja musiikki Juri Jänis

Sävellys Eero Kettunen

Orkestraatio ja ohjelmointi Tino Kuusivirta

Musiikintuotanto yhteistyössä MD Company

Musiikin harjoittaminen Markku Luuppala-Roos

Rooleissa Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yousef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nylander, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tiheää ja älyllisesti vaativaa teatteria. Kuvassa Miina Turunen ja Juhani Laitala. Kuva Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on tavallaan paradoksi. Esitys on temaattisesti niin tiheä, että kaikki ne keinot, joilla teatteri koukuttaa katsojaansa, menettävät merkityksensä.

Tämä ei tarkoita sitä, että esityksessä olisi esteettisessä mielessä jotakin vikaa. Tarina rakkaudesta ja pimeydestä on syvällisesti ajateltua, oivaltavasti ohjattua ja loistavasti näyteltyä teatteria.

Israelilaisen Amos Ozin kielellisesti taiturimaisen, rönsyilevän ja runsaan romaanin dramatisointi on varmaan oikea dramaturgin painajainen, mahdoton tehtävä.

Kirjan näytelmäksi dramatisoineet Mikaela Hasán ja Michael Baran ovat sijoittaneet näytelmän emotionaaliseen keskiöön tarinan kirjailijan (Juhani Laitala) kipeän suhteen hänen edesmenneeseen äitiinsä (Miina Turunen). Äiti katoaa miehen lapsuudenmuistoissa yhä syvemmälle masennuksen syövereihin ja tekee lopulta itsemurhan, kun poika on 12-vuotias.

Näytelmän temaattisessa ytimessä on kysymys kielen mahdollisuuksista ja rajoista. Hasán ja Baran tuovat tämän perustavaa laatua olevan kysymyksen näyttämölle hyvin vakuuttavalla tavalla.

Käsiohjelmassa on erikseen mainittu, että dramatisointi perustuu Ozin romaanin hepreankieliseen alkuteokseen Sippur al ahava ve-hosekh, sen ruotsinnokseen En berättelse om kärlek och mörknes ja suomennokseen Tarina rakkaudesta ja pimeydestä.

Maininta ei ole mitään snobien elvistelyä, vaan epäilemättä täyttä totta. Vanhan diplomaattipiireihin sijoitetun anekdootin mukaan asian ydin voidaan kiteyttää suurin piirtein näin: hän puhuu sujuvasti monia kieliä, mutta onko hänellä myös jotain sanottavaa?

Tämä ei tarkoita sitä, että anekdootin polyglotti olisi jotenkin erityisen tyhmä ihminen. Kysymys on kielen rajoista. Tietoinen ajattelu tapahtuu aina jollakin meidän hallitsemallamme kielellä. Tietoinen ajattelu on kuitenkin vain pieni osa sitä minuudeksi kutsuttua kokonaisuutta, jota meidän korviemme välissä jauhava mylly pitää yllä.

Me emme tiedä mitään toisesta ihmisestä. Me emme tiedä mitään itsestämme. Näin näytelmän kirjailija pohtii epätoivoisena vuorovaikutuksen todellisia mahdollisuuksia.

Lapsuuden muistoissa kirjailijan masentunut äiti kommunikoi poikansa kanssa kertomalla tarinoita. Kirjailijan vanhemmat elävät hänen mielikuvissaan maailmassa, jossa todellisuus kalpenee kirjojen lehdille tallennetun rikkaan tarinamaailman rinnalla.

Kirjailijan vanhemmat haluavat elää Tolstoin eettisten oppien mukaan. Todellisuudessa he ovat kuitenkin ristiriitaisia persoonallisuuksia kuin Dostojevskin romaanien henkilöt ja heidän kyvyttömyytensä sopeutua tai muuttaa olosuhteitaan vie heidät reaalimaailmassa keskelle Tšehovin kirjojen todellisuutta.

Tässä maailmassa on tärkeä tietää, mikä on allegorian ja metaforan ero. Tarinan pimeällä puolella Ozin viljelemä huumorikin on tietenkin sysimustaa.

Ihmisen geenit on kartoitettua kokonaan ja tarkan tiedon omien geenien DNA-rihmojen nukleiinihappojen järjestyksestä voi nykyisin tilata vajaalla tuhannella eurolla. Neurologinen tutkimus antaa meille yhä syvällisempää tietoa aivojen toiminnasta.

Tieto todellisuudesta ei kuitenkaan poista sitä eksistentiaalista ahdistusta, jota tietoisuus aiheuttaa. Kysymys kielen rajoista ja mahdollisuuksista kääntyy helposti kysymykseksi elämästä, maailmankaikkeudesta ja kaista, kuten Douglas Adams -vainaa tämän perimmäisen kysymyksen muotoilee scifi-klassikossaan.

Kaiken lisäksi meillä on pinttynyt tapa jäsentää ajatuksiamme ja tunteitamme tarinoiden kautta. Vedämme helposti yhtäläisyysmerkit omien ajatustemme ja todellisuuden välille. Meidän käsityksemme todellisuudesta on siten maailmankatsomuksesta ja uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta vähintäänkin harhainen.

Jokaisen meistä pitää joka tapauksessa ihan itse löytää vastaus kysymykseen, mikä tekee juuri minun elämästäni mielekästä ja merkityksellistä. Autuaita ovat varmasti ne, joille vastaus tähän kysymykseen on itsestäänselvyys.