Tanssitaiteen vaikuttavia helmiä lähes uunituoreina suoraan Berliinistä

Tanssi on älykköjen taidetta. Ja sitä se on varsinkin silloin, kun taiteilijat elävät ja vaikuttavat eurooppalaisen kulttuurin dynamossa, luovan energian Berliinissä.

A/Wau Home -teoksessa koditon kulkuri ja rikas hienostorouva kohtasivat toisensa. Kuva (c) Carlos Cecilia

Espanjalaisen Carlos Allerin ja italialaisen Cecilia Bartolinon teoksissa A/Way Home ja Nothing Happens kaksikon liikekielen voima ja kauneus yhdistyivät hyvin syvälliseen ajatteluun. Kahden tanssiteoksen kokonaisuus oli outo, hämmentävä ja lopulta hyvin palkitseva elämys.

Teokset kertoivat kaksi hyvin erilaista tarinaa. Ensimmäisessä tarinassa kadulla elävä koditon ja rikas yläluokkainen nainen kohtasivat. Toisessa tarinassa, jos tekoälyn tuottamaa loputonta miesäänen ja naisäänen dialogia voi tarinaksi kutsua, tanssi kaksi Schrödingerin kissaa ja kaksi hurjannäköisiin anatomiapukuihin puettua kyborgia, ihmisen jälkeistä olentoa.

Minusta molempia tarinoita yhdisti sama kantava ajatus, tai oikeammin toive – meidän ei pidä leikkiä rahan ja tekoälyn voimalla jumalaa, vaan yrittää elää jälleen ihmisiksi. Toisena nähty Nothing Happens huipentui käänteiseen metamorfoosiin, jossa tämä tulevaisuuden kummajaiset loivat verinahkansa ja noiden kuorien alta paljastu kaksi alastonta ihmistä, mies ja nainen, Aatami ja Eeva.

Schrödingerin kissa on itävaltalaisen Erwin Schrödingerin kuuluisa ajatuskoe, jolla hän pyrki havainnollistamaan kvanttifysiikan arkijärjelle täysin käsittämättömiä ilmiöitä. Ajan myötä tästä vuonna 1935 syntyneestä kissasta on jalostunut myös kulttuuriolio, meemi, jonka väittämän mukaan kissa voi olla samaan aikaan sekä elävä että kuollut.

Itse Albert Einsteinin väitetään työlääntyneen kvanttifyysikoiden järjenvastaisiin teorioihin: ”Jumala ei heitä noppaa.” Nykykäsityksen mukaan jumala heittää kuin heittääkin noppaa, ja Allerin ja Bartolinon kissat heittivät tätä noppaa tämän tästä. Äänitaustalla pauhannut tekoäly ei jauhanut pelkkää palturia, vaan se kävi myös vakavaa keskustelua itsensä kanssa ihmiskuntaa uhkaavista kuolemanvaaroista.

Vaikka fysiikka voi tuntua järjenvastaiselta, sen lakeja ei voi muuttaa toiveajattelun tai edes lahjonnan avulla.

Aller ja Bartolino tekivät tanssin estetiikalla tulkinnan Yuval Noah Hararin ajatuksista ihmiskunnan tulevaisuudesta. Tämä uusi uljas jumalan kaltainen ihminen löytyy jo Hararin kirjan nimestä, joka suomennoksessa on kääntynyt nimeksi Homo Deus. Huomisen lyhyt historia. Israelilaista, hepreaksi tekstejään kirjoittavaa Hararia pidetään yhtenä vaikuttavimmista ja terävimmistä ajattelijoista tämän päivän maailmassa.

Hararin keskeinen teesi kirjassa on se, että ihmiset eivät kiinnitä huomiota oleelliseen, vaan käyttävät aikaansa tutkimalla merkityksettömiä asioita ja keskustelemalla niistä. Äly eriytyy tietoisuudesta. Jo nyt sosiaalista mediaa ja hakukoneita ohjaavat algoritmit tietävän meistä enemmän kuin me itse jaksamme muistaa.

Toisin sanoen me ihmiset muutumme keskimäärin yhä tyhmemmiksi samaan aikaan, kun meidän olemassaolomme tai ainakin tämän tuntemamme sivilisaation olemassaoloa uhkaavat vakavat ongelmat: eriarvoisuuden lisääntyminen, ydinsodan mahdollisuus ja ennen kaikkia ilmastomuutos  vaatii syvälle käyviä muutoksia meidän ajattelussamme.

Nothing Happens -teoksessa näyttämöllä tanssi kaksi Schrödingerin kissaa. Kuva (c) Fernando Duque Velasco

Vaikka ihmisten keskimääräinen koulutustaso on noussut huikeasti viimeisten vuosikymmenten aikana enemmistöön meistä kaikenkarvaiset salaliittoteoriat uppoavat aivan samoin kuin 1600-luvun noitavainoja ruokkineet tarinat saatanan ja noitien juonimista salaliitoista.

Me uskomme auktoriteetteja. Tästä Bartolino antoi A/Wau Home esityksen alussa näytteen hauskalla psykologisella kokeella. Hän pyysi, tai itseasiassa komensi katsomosta kolme katsojaa näyttämölle ja hetken päästä vielä neljännenkin. Esiintyvän taiteilijan arvovallalla hän sai näyttämölle komennetut täyttämään hänen pienet toiveensa, tekemään temppuja. Lavalle komennettujen laimeat yritykset kapinoida hän kukisti kipakalla huomautuksessa: ”Minne sinä olet menossa?”

Käsiohjelman mukaan Aller ja Bertolino yhdistelevän esityksissään elementtejä urbaanista tanssista ja nykytanssista. Ne ovat kaksi erillistä tyylisuuntaa, joilla on erilaiset alkuperät, tekniikat ja estetiikka.

Urbaani tanssi on saanut alkunsa spontaanisti suurkaupunkien kaduilla ja klubeissa. Se pitää sisällään street dancen eri muodot ja tyylisuunnat. Tyylisuunta on saanut alkunsa kaduilla ja klubeilla. Hyvin energiset ja dynaamiset liikesarjat koostuvat usein monimutkaisesta jalkatyöstä, isolation-liikkeistä ja rytmisistä liikkeistä. Tanssia ohjaa usein improvisaatio.

Nykytanssi syntyi kapinana perinteistä balettia vastaan. Edelleen maailman tunnetuin nykytanssiteos lienee Vatslav Nižinskin Igor Stravinskin balettiin Kevätuhri tekemä, aikanaan skandaalin aiheuttanut koreografia vuodelta 1913.

Nykytanssin juuret ovat viime vuosisadan alkupuolelta. Nykytanssi yhdistää elementtejä modernista, jazzista, baletista ja muista tyyleistä. Se painottaa emotionaalista ilmaisua, tarinankerrontaa ja abstraktia liikettä.

A/Way Home ja Nothing Happens

Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Teatteri Imatran näyttämöllä 1.8.2025

Ohjaaja: Carlos Aller
Koreografia: Carlos Aller yhteistyössä Cecilia Bartolinon kanssa
Musiikkimiksaus: Carlos Aller
Käsikirjoitus: Carlos Aller & Cecilia Bartolino
Valosuunnittelu: Marco di Nardo
Tanssijat: Carlos Aller & Cecilia Bartolino

A/Way Home kantaesitettiin Berliinissä huhtikuussa 2024 ja Nothing Happens tammikuussa 2025.

Kenellä on valta ja oikeus määritellä hyvän elämän edellytykset?

Veijo Rönkkönen oli oman tiensä kulkija ja suomalaisen ITE-taiteen mestari, humanisti ja hersyvän huumorin taitaja.

Raamikas Aapo Stavén oli kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Kuva (c) Minna Mänttäri

Simpeleläinen Veijo Rönkkönen on Suomen tunnetuin ITE-taiteilija. Rönkkösen Parikkalan Patsaspuistoksi kutsutusta ITE-taiteen mestariteoksesta on tullut maailmanluokan nähtävyys. Jotakin Rönkkösen elämäntyön vaikuttavuudesta kertoo jo se, että maineikas amerikkalainen matkailulehti Condé Nast Traveller listasi Patsaspuiston yhdeksi maailman pelottavimmista matkailukohteista. Jokainen tuon merkkiteoksen nähnyt voi hiljaa mielessään pohtia, mitä lehden toimittaja on pelottavuudella tarkoittanut.

Taidekoulu Estradin teatterilinjan vastuuopettaja Heidi Parkkisen käsikirjoittama ja ohjaama monologinäytelmä Rönkkösestä ja hänen taiteestaan kantaesitettiin Parikkalan Patsaspuistossa vuosi sitten heinäkuussa. Torstaina valtakunnallisen monologikilpailun Oulussa voittanut näytelmä Veijo esitettiin Aapo Stavénin tulkitsemana Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin näytöksessä.

Parkkisen lähestymiskulma tähän suomalaisen taiteen suurmieheen oli psykoanalyyttinen. ”Rakkaudettomuuden jäljet ja sosiaalinen eristyneisyys kasvattivat Veijo Rönkkösestä taiteilijan. Veijo on intiimi monologi kuvataiteilija Veijo Rönkkösestä – ulkopuolisesta, joka teki yksinäisyydestä taidetta ja säilytti sisäisen lapsensa.” Näin tekijät kiteyttävät näytelmän ydinajatuksen käsiohjelmassa.

Monologin ensimmäisissä kohtauksissa Stavén kuvaili sitä, miten lapsena sairastellut Veijo joutui tunnekylmän ja ankaran äitinsä simputtamaksi ja sitten koulussa koulutovereiden armottoman kiusaamisen uhriksi. Lohtua ja vapautta toivat yksin vietetyt tunnit paimenessa. Avain Rönkkösen taiteen aistillisuuteen löydettiin hienosti ajatellussa kohtauksessa, jossa näytelmän Veijo makaa uintiretken jälkeen alastomana auringon lämmittämällä rantakivellä.

Oletan, että Parkkinen on nähnyt Rönkkösessä kohtalotoverin. Kulttuuritoimittaja Petteri Värtö teki monologin kantaesityksen tiimoilta haastattelun, jossa Parkkinen kertoo lapsena ja nuorena kokemastaan kaltoinkohtelusta. Parkkinen kuvaa vuosi sitten heinäkuussa ilmestyneessä jutussa kotikasvatuksensa laatua hardcoreksi. Taiteessa ja pornoteollisuudessa käsitteellä tarkoitetaan äärimmäisyyksiin vietyä tyylisuuntaa.

Suuria ikäluokkia kutsutaan joskus osuvasti toisen polven sotavammasiksi. Heidät hankki maailmaan ja kasvatti sotatraumoista kärsinyt sukupolvi. Vaikka syntyvyys kääntyi hurjaan kasvuun Suomessa vasta vuonna 1945, silti viimeisenä sotavuonna -44 syntynyt Rönkkönen kuului epäilemättä joukkoon tässä monologissa.

Rönkkönen oli suuri mies myös fyysisesti. Miehen kehon mittasuhteet käyvät hyvin ilmi valokuvaaja Mika Strandenin hänestä ottamasta hienosta valokuvasta. Oletan, että kuva on otettu vuonna 2004, kun Rönkkönen täytti 60 vuotta. Tosin Itä-Savon jutun kuvatekstissä kerrotaan, että otos on arkistokuva vuodelta 2011. Rönkkönen kuoli vuonna 2010.

Aapo Stavénin näyttelijän työ oli ilmeikästä ja luontevaa. Stavén teki monologin Veijosta ujon sorttisen ja samalla sydämellisen hahmon. Kuva (c) Minna Mänttäri

Tässä mielessä Stavén on kuin tätä roolia varten syntynyt. Centria-ammattikorkeakoulusta teatteri-ilmaisun ohjaajaksi vuonna 2013 valmistuneella miehellä on mittaa kiireestä kantapäähän komeat 192 senttimetriä. Monologin alussa illuusio oli lähes täydellinen, kun Stavén harppoi näyttämölle haalareissa ja jaloissaan vähintään 47 numeron Kontio-saappaat.

Rönkkönen oli itsekin taitava valokuvaaja. Mallina hän käytti omaa alastonta kehoaan. Näissä selfiekuvissa hän näyttää huippukuntoon treenatulta urheilijalta. Kuvien tunnelma ja estetiikka kielivät myös siitä, että Rönkkönen viihtyi Aatamin asussa. Ehkä tunnetuin yksityiskohta on Rönkkösen kertoma, että hän käytti omaa vartaloaan.

Alastomuus ei varmasti ainakaan vähentänyt pienellä eteläkarjalaisella teollisuuspaikkakunnalla eläneen Rönkkösen kylähullun mainetta. Stavén näytteli tätä Rönkkösen persoonan aistillista ulottuvuutta alastonpuvussa, koko vartalon peittävässä ihonvärisessä alusasussa. Tällainen ratkaisu oli hyvin perusteltu sekä meidän katsojien että ennen kaikkea näyttelijän kannalta.

Rönkkönen valoi sadat patsaansa betonista. Monologin Veijo oli pölkkytaiteilija. Tämä valinta on selkeästi käytännön sanelema. Käsiohjelmassa ei ole mainintaa lavastajasta. Lavastuksen ovat todennäköisesti suunnitelleet ja toteuttaneet Parkkinen ja Stavén yhdessä. Ratkaisu oli onnistunut. Se toi esille ITE-taiteen luonteen ja liitti teoksen traditioon, jonka ikoniksi ja toteemiksi nousee Kristian Smedsin vuonna 2009 käsikirjoittama ja ohjaama Mental Finland.

Määrite ITE-taiteen edessä on lyhenne sanoista itse tehty elämä. Parkkisen monologi pakotti ainakin minut kysymään itseltäni, miten määritellään onnellinen tai oikeammin hyvä elämä. Onko sellainen edes mahdollista? Tai onko edes oikein pyrkiä määrittelemään toisen ihmisen elämänlaatua?

Miksi amerikkalaisen laatulehden toimittaja määrittelee Parikkalan Patsaspuiston yhdeksi maailman kymmenestä kauhistuttavimmasta kohteesta, johon matkailija voi retkillään päätyä?

Olen itse käynyt Patsaspuistossa monta kertaa ja kirjoittanut juttuja näkemästäni ja kokemastani. Rönkkösen taide on minun tunnerekisterissäni aiheuttanut liikahduksia syvästä myötätunnosta kuplivaan nauruun. Rönkkönen on elämäntyöllään avannut meille avaran näköalan siihen suljettuun mustaan laatikkoon, jota uskossa vahvat sanovat sieluksi ja me jumalattomat mieleksi.

Joillekin näköala tähän pimeyden ytimeen voi olla kauhistuttava. Tai ehkä kysymys on vain siitä, etteivät matkailu ja taiteen ymmärtäminen aina kulje käsi kädessä.

Äärimmäisen introvertin Rönkkösen monet persoonallisuuden piirteet löytyvät siitä hyvin pitkästä ominaisuuksien luettelosta, jota mielenterveyden ammattilaiset kutsuvat autismin laajaksi kirjoksi. Oleellista on se, että nämä tavallisesta poikkeavat ajattelu- ja käyttäytymismallit eivät ole sairauksia, vaan ominaisuuksia.

Meillä on kaikilla oma yksilöllinen ja ainutkertainen neurologinen identiteettimme. Ääripäät näiden ominaisuuksien kirjossa voivat olla kaukana toisistaan. Ihminen on laumaeläin. Kovin poikkeava käytös voi myös helposti johtaa konflikteihin saman yhteisön muiden ihmisten kanssa. Harva meistä pystyy elämään yksin, mutta se ei tarkoita sitä, että erakon elämää elävä taiteilija olisi onneton tai epäonnistunut elämässään.

Freudilainen jääkaappiäiti ei todellakaan ole kaiken pahan alku ja kärsimyksen perimmäinen lähde.

Minun Rönkköseni oli terävä ajattelija ja suorastaan hersyvä humoristi. Monologissa Parkkisen Rönkkönen muuraa yhdelle patsaistaan äitinsä tekohampaat. Toisen todistuksen mukaan hän sai nämä tekohampaat siskoltaan.

Veijo

Monologinäytelmä Imatran teatterin näyttämöllä 31.7.2025. Näytelmä kuuluu Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaalin ohjelmaan.

Käsikirjoitus ja ohjaus: Heidi Parkkinen
Veijon roolissa: Aapo Stavén