Parvekejumalat

 

Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC
Anja Snellman Turun taiteiden yössä elokuussa 2010. CC by Soppakanuuna

Pidin aikoinaan kovasti nuoren Anja Kaurasen esikoiskirjasta Sonja O. kävi täällä. Sen jälkeen Anja Snellmanin romaanit ovat joutuneet siihen loputtoman pitkään jonoon, jossa vuoroaan odottavat ne kirjat, jotka ehdottomasti pitää joskus lukea.

Vuosien varrella Snellman on hionut lauseensa lähelle täydellistä. Äänikirjana Snellmanin teksti elää ja hengittää, eikä nautintoa ainakaan vähennä se, että näyttelijä Elsa Saisio on loistava lukija. Snellmanin oman lukijanäytteen löydät tästä linkistä.

Esittävässä taiteessa tie kohti virtuositeettia kulkee kymmenientuhansien harjoitustuntien kautta. Kirjoittamiseen pätee varmasti sama, mutta välillä tuntuu, että kirjailijan korvien välissä sijaitsevan ajattelulihas jäykistyy helposti maitohapoille. Muoto menee sisällön edelle.

Aikaisemmin tässä blogissa repostelemani Jari Tervon kirja Layla vaikutti minusta enemmän tuotteelta kuin tarinalta. Snellmanin Parvekejumalat epäilytti vielä enemmän ehkä siksi, että Snellman on vielä Tervoakin taitavampi kirjoittaja.

Molemmat päästävät lukijan kovin helpolla.

Aidosti moniäänisen romaanin kirjoittaminen on hyvin haastava, tai oikeastaan liki mahdoton tehtävä. Toki monet maailmankirjallisuuden suurista nimistä ovat kirjoittaneet kirjoja, jotka ovat aidosti polyfonisia.

Ongelman ydin taitaakin olla siinä, että lukijat, jotka pystyvät samaistumaan yhtä intensiivisesti moniäänisen romaanin henkilöihin kuin näiden maailmanluokan romaanien kirjoittajat, ovat keräilyharvinaisuuksia.

Myös kirjallisuuden markkinoilla ihmiset äänestävät lompakoillaan ja näissä vaaleissa meillä parantumattomilla ääliöillä on takanamme aina muhkea enemmistö. Juoppohullun päiväkirjojen sadattuhannet ostajat eivät voi mitenkään olla väärässä.

En tunne henkilökohtaisesti yhtään somalitaustaista maahanmuuttajaa. Myös muslimit ovat minulle henkilökohtaisella tasolla täysin kirjoittamaton lehti. Eikä ystäväpiiriini taida kuulua yhtään tosiuskovaista kristittyäkään. Sellaista se on, kun on syntynyt jumalattomaksi luterilaiseksi.

Snellman kuvaat teemojaan kahden eri kehitystarinan kautta. Anis on äärikonservatiivisessa maahanmuuttajaperheessä elävä kympin tyttö ja Zahra ääriliberaalissa suomalaisessa taiteilijakodissa kasvanut itseään viiltelevä nuori nainen, joka hakee mielentyyneyttä kääntymällä islamiin.

Molempiin henkilöhahmoihin on helppo samaistua. Silti Snellmanin romaanin rakenne on kovin kirjallinen. Huolella mietityt rakenteet paistavat näkyvät tarinan alta.

Todellisuus on tietenkin aina tarua ihmeellisempää. Paitsi ihmeellistä, todellisuus on myös usein nukkavierua ja pitkäpiimäistä. Aika on selvästi vaikeasti hallittava elementti myös kirjallisuudessa.

Hyvässä tarinassa elämä ei ole kipeä maraton, vaan räväkkä 110 metrin aitajuoksu.  

Miehet ovat suomalaisten naiskirjailijoiden kirjoissa todella kummallisia otuksia kautta linjan etnisestä taustastaan riippumatta, eikä Snellman kirjoittajana edusta tässä suhteessa mitään poikkeusta. Se ei ole sinänsä kummalista, koska miehet ovat kohtuullisen outoja otuksia myös useiden suomalaisten mieskirjailijoiden kirjoissa.

Voima-lehden kolumnissa Hanna Kuusela ampuu Snellmanin romaania alas kovilla tilastofaktoilla.

Tai oikeammin Kuuselan kiukun kohteena ovat kirjallisuuskriitikot, jotka ovat lukeneet Snellmanin fiktiivistä romaania kuin pamflettia.

Tässä Kuuselan kritiikki myös osuu maaliinsa. En kuitenkaan olisi valmis käyttämään ainakaan vielä kulturalismia kirosanana ja nyt jo edesmennyttä Samuel P. Huntingtonia tämän paholaisopin ylipappina ja pyhimyksenä.

Ihminen on laumaeläin. Se on fakta, jota ei voi muuksi muuttaa sen paremmin filosofisella kuin uskonnollisella saivartelulla.

Tavat ja uskomukset, joihin me kasvamme elämämme kahden ensimmäisen vuosikymmen aikana, ovat hyvin pysyviä. Niistä jää niin vahva muistijälki, ettei se lähde meistä kuin psykoanalyysiksi kutsutulla aivopesulla, jos silläkään.

Snellman lähtee yksilöstä, Kuusela yleisestä. Molemmat lähestymistavat ovat hankalia, olisi sitten kysymys vaikka naisten pukeutumiskoodista.

Toisaalta ajattelu ja argumentointi vaativat tietynlaista taloudellisuutta. Suurin osa todellisuudesta pitää karsia pois, jos ylipäätään haluaa sanoa jotakin jostakin. Pelkistäminen on yksi ymmärtämisen reunaehdoista. Todellisuus on paitsi ihmeellinen, myös aina aivan järjettömän monimutkainen.

Ihmisen suuret aivot eivät kehittyneet evoluution myötä ratkaisemaan matematiikan ja fysiikan ongelmia, vaan niitä tarvittiin useasta sadasta yksilöstä koostuvan lauman sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. Tämän päivän maailmassa vaatimustaso on tässä suhteessa noussut potenssiin siitä, mitä se oli esihistoriallisella ajalla. Siksi me joudumme usein turvautumaan vaistoihimme aivan samoin kuin muinaiset esi-isämme.

Järki ja tunteet ovat toki saman kolikon kaksi eri puolta. Paras lopputulos tässä arvanheitossa saadaan todennäköisesti, jos lantti jää syrjälleen pystyyn niin, että tulos on sekä kruuna että klaava. Mutta se on tietenkin harvinainen lopputulema.

Kuusela niputtaa kovin huolettomasti kakki Suomen somalitaustaiset ihmiset ja islamia uskontonaan harjoittavat ihmiset nippuun eli syyllistyy tavallaan samaan helmasyntiin, mistä hän kritiikissään syyttää Snellmania. Suomalaisten perhesurmien ja niin kutsutun kunniaväkivalan rinnastaminen on näppärä veto, mutta se vaatisi kyllä tuekseen vankkoja perusteluja.

Snellmanin romaani on fiktiota, kirjoittajan luovaan työhön perustuva taideteos. Lukijalla on siten myös täysi oikeus tulkita kirjaa, miten itse tahtoo.

Ärsyttävää voi tietenkin olla se, miten julkisuus, tässä tapauksessa ammatikseen näitä tulkintoja tekevät kirjallisuuskriitikot tekevät Snellmanista ”kaikkien alojen asiantuntijan”.

Minulle lukijana, tai oikeammin kuulijana riitti ilon aiheeksi hallittu muoto ja lähelle täydellisyyttä hiottu lause. Totuutena kukaan edes kohtuullisen täysijärkinen ihminen ei fiktiivistä romaania toki pidä.