Miten avataan lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaperin alla on aina uusi lahjapaperi? Kansallisteatterin komedia Oppitunteja eläville pyöri joutokäynnin kierroksilla.
Kansallisteatterin komediassa Oppitunteja eläville tulevaisuutta tutkitaan 70-luvun Suomessa. Esityksen näyttämöestetiikka ei kuitenkaan kertonut tuon ajan Suomesta, vaan näyttämökuvien vihreät ja keltaiset värit, avautuvat ja sulkeutuvat liukuovet sekä ovien takaa esiin työntyvät kuljetustasot olivat ilmiselvästi peräisin 60- ja 70-luvun scifi-elokuvista. Näitä edeltäneillä vuosikymmenillä B-luokan halpatuotannot kuvattiin yleensä vielä mustavalkoisina.
Aikaisemmissa produktioissaan ohjaaja Akse Pettersson on käyttänyt taidokkaasti esineteatterin tarjoamia keinoja. Esineiden aiheuttama kaaos on toiminut tarinoiden käänteentekevänä kulminaatiopisteenä.
Oppitunteja eläville on komedia, ja nyt esitys oli hauskimmillaan heti alussa. Näytelmän tulevaisuudentutkijat yrittivät rakentaa yhden tutkijan ympärille kauko-ohjattavaa kyborgia. Näillä ihmisen esittämillä roboteilla on pitkä historia scifi-elokuvien genressä. Niillä on ollut joko hirviön tai pellehahmon rooli. Vuonna 1977 ensi-iltansa saaneessa Tähtien sodassa Kenny Bakerin esittämästä R2-D2-robotista tuli elokuvan rakastetuin hahmo.
Robottivitsi nauratti, vaikka sen käänteet olivat ennalta-arvattavissa. Vitsin huipennukset toimivat hyvin molempiin suuntiin. Sen jälkeen minulle tapahtui katsojana jotakin, jota en ole kokenut teatterissa vuosiin. Putosin näiltä Petterssonin komiikan rattailta niin että tanner tömähti.
Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston esittelyyn on laitettu Katri Stoltin Kulttuuritoimituksen verkkosivulle kirjoittamasta kritiikistä sitaatti: ”Oppitunteja eläville on kuin lahjapaketti, jonka jokaisen lahjapaketin alla on aina uusi lahjapaketti.” Miten tällainen lahjapaketti avataan ja itse lahja saadaan esiin?
Pettersson työstää käsillä olevaa produktiota improvisaation avulla. Harjoitusten aikana näyttelijät ovat ideoineet Petterssonin ensimmäisen luonnoksen pohjalta sisältöä, ja käsikirjoitus on synteesi näin syntyneestä materiaalista.
Esityksen näyttelijöistä Katariina Kaitue ja Janne Reinikainen ovat eläneet lapsuuttaan 70-luvulla. Joonas Heikkinen, Heikki Pitkänen ja Pettersson itse ovat syntyneet vasta paljon myöhemmin 80-luvulla. Näytelmän muusikot Ringa Manner ja Karin Mäkiranta ovat vielä heitäkin nuorempia. Ei siis ole ihme, että 70-luvun Suomi on nähty lapsen silmin, ja sen estetiikka on television estetiikkaa. Kuvat, joita näytelmän Janne näki ryhmän rakentamassa tulevaisuussimulaattorissa Arnold Schwarzeneggereineen, olivat mediakuvia Petterssonin omasta lapsuudesta.
Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa. Menneisyyteen saamme näköyhteyden menemällä johonkin vanhoja scifi-elokuvia näyttävään suoratoistopalveluun. Näissä elokuvissa saa visuaalisen hahmon ihmismielen neljäs ulottuvuus, joka parhaillaan kiidättää meitä kiihtyvällä vauhdilla kohti mustaa tulevaisuutta. Petterssonin mukaan Oppitunti eläville on näytelmä siitä suuresta inhimillisestä viasta, joka ei parane itsestään edes iän karttuessa.
Taistolaisuus on Petterssonin sukupolven ihmisille ilmiselvästi kuin muinaisuudesta teleportaation esiin loihtima traalilainen sontiaismollottaja, toisaalta naurettava ja toisaalta myös pelottava. Miten 70-luvulla nuoruuttaan eläneet ja ainakin koulumenestyksensä perusteella usein ikäluokkansa lahjakkaimmat ihmiset ovat voineet sortua moiseen tyhmyyteen?
(Traalilainen sontiasmollottaja on tappavan vaarallinen, mutta myös todella tyhmä peto. Tämä hirviö lennähti tähän kritiikkiin Douglas Admasin vuonna 1979 ilmestyneestä kirjasta Linnunradan käsikirja liftareille.)
Haastattelussa Pettersson viittaa omiin vanhempiinsa, kun hän perustelee sitä, miksi tyhmyyttä ruotivan näytelmän tapahtumat on ajoitettu 70-luvulle: ”Halusin kokeilla, miltä tuntuu tutkia sitä – se on minun vanhempieni se vuosikymmen, kun heidän jälkikasvuaan ei vielä ollut olemassa.” Hän ei kuitenkaan avaa kysymystä tämän pidemmälle.
Ilmeisesti tämä asia on kuitenkin askarruttanut Petterssonia ja hänen näyttelijöitään niin painavana objektina, että näytelmä jäi kiertämään loputonta ympyrää tämän painovoimakentän ympärillä. Petterssonin aikaisemmille produktioille tunnusomainen kepeys oli poissa. Tarinan dramaattiset käänteet toteutettiin roolihenkilöiden välisten konfliktien kautta. Kohtausten viisto huumori liukasteli näyttelijöiden ylitulkintoihin.
Petterssonin mukaan 70-luku edustaa eräänlaista toiveikasta aikaa. Se oli ideologioiden, teknologisten visioiden, yhteiskunnallisten kokeiluiden ja optimismin aikaa. Sen optimistiset visiot ja ajatukset tulevaisuudesta erosivat nykyajasta. Nyt tulevaisuutta ajatellaan dystopioiden kautta.
Itse näytelmässä tuo optimismi loisti poissaolollaan. Tyhmät puheet, hullunkuriset temput ja koheltava slapstick-huumori kuuluvat erottamattomasti pöhkökomedian genreen, mutta nyt tämä myllytys pyöri hyvin hitailla kierroksilla. Esityksen energiatasot olivat ajoittain niin matalat, että minun pääni sisäistä kuvastoa alkoivat täyttää sellaiset 70-luvun televisiohuumorin helmet kuin Ylen Ilkamat ja Spede Show Uuno Turhapuroineen.
Mitä meidän vielä elossa olevien tästä piti oppia? Saimmeko me katsojat vastausta kysymykseen, mikä sai kokonaisen sukupolven lahjakkaimmat nuoret hurahtamaan kommunismiin? En osaa sanoa. Tuon mainion robottikohtauksen jälkeen otteeni näytelmästä kirposi. En katsonut, vaan olin katsovinani. En kokenut, vaan olin kokevinani. Putosin kärryiltä. Ehkä jotain perää on väittämässä, ettei vanhuus tule yksinään.
Elin itse nuoruuttani 70-luvulla. Ehkä minussa pihisee yhä 50 kuluneen vuoden jälkeenkin katkeruus. Kuuluin niihin, joiden mielestä taistolaisten Tampereen yliopiston alakuppilassa puoliväkisin myymä vähemmistökommunistien Tiedonantaja oli ”Taudinkanta”. Taistolaisilla oli aina parhaat bileet ja minä olin ulkopuolinen. Politiikka rikkoi tuolloin ihmissuhteita vähän samalla tapaa kuin nytkin.
Ymmärrän hyvin, miksi Teatterikesän taiteellinen johto otti pääsarjan ohjelmistoon. Petterssonin nimellä ja Kansallisteatterin arvovallalla Tampereen Työväen Teatteri saadaan täyteen maksavia katsojia. En tiedä, miten kävi, mutta varmasti tähän tähdättiin.
Oppitunteja eläville Kansallisteatterin esitys Tampereen Teatterikesän pääsarjassa 6.8.2025 Ohjaus ja käsikirjoitus Akse Pettersson, tekstimateriaali Akse Pettersson ja työryhmä, lavastussuunnittelu Katri Rentto ja Akse Pettersson, pukusuunnittelu Auli Turtiainen, valosuunnittelu Anna Pöllänen, videosuunnittelu Ida Järvinen, sävellys ja sanoitus Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, äänisuunnittelu Akse Pettersson, Karin Mäkiranta ja Ringa Manner, naamioinnin suunnittelu Minttu Minkkinen, nukkejen suunnittelu Sanna Levo ja Akse Pettersson, erikoistarpeiston suunnittelu ja toteutus Sanna Sucksdorff, näyttelijät Joonas Heikkinen, Katariina Kaitue, Heikki Pitkänen ja Janne Reinikainen