Avainsana: Tanssinvirtaa festivaali

Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden tulkinta Stravinskyn klassikosta oli vahvaa fyysistä ja hurjan energistä esittämistä – Raivokas loppukohtaus toimi kuin huutomerkki: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!

Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin upeassa tulkinnassa Stravinkyn Kevätuhrista tanssivat Inka Auvinen, tinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi.

Tanssivirtaa-festivaalilla lauantaina esitetty The Last Rite of Spring oli oppilastyöksi suorastaan hämmentävän hieno esitys. Koreografi Renan Martinsin ensimmäinen yhteistyö Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivin opiskelijoiden kanssa oli jälleen kerran vankka todiste tämän kirjoittajan mielestä siitä, miten hedelmällistä – ja sellaisena myös välttämätöntä – kansainvälinen yhteistyö on suomalaiselle esittävälle taiteelle.

Igor Stravinskyn The Rite of Spring on yksi maailman kuuluisimmista, kiistellyimmistä ja samalla vaativimmista tanssiteoksista. Vuonna 1913 Pariisin Théâtre des Champs-Élysées’ssä kantaesitetty Kevätuhri, Vatslav Nižinskin koreografiana, aiheutti rajun skandaalin, joka on jäänyt musiikin ja tanssitaiteen historiaan.

Martinsin ensemble tarttui tähän jättiläiseen haasteeseen suoraan sarvista. Sovitus on tehty kuudelle tanssijalle, ja aloitus, joka perustui voimakkaaseen fyysiseen kontaktiin, muistutti kylätappelua.

Ensimmäinen kohtaus tanssittiin hiljaisuudessa. Sitten näyttämön äänimaiseman alkoi täyttää Stravinskyn musiikki. Kevätuhri alkaa fagotin soololla, johon pian yhtyvät muut puupuhaltimet. Täysi ”rähinä” oli päällä, kun jouset ja vaskipuhaltimet ottivat pääosan. Samalla kasvoi Martinsin koreografian volyymi ja intensiteetti.

Näyttäviin joukkokohtauksiin on Suomessa resursseja tavallisesti vain Kansallisoopperalla ja Helsingin Kaupunginteatterin Helsinki Dance Companylla. Martins hyödynsi loisteliaasti tämän kuuden nuoren tanssijan tarjoaman energian. Esitys oli paitsi vimmainen, myös kuplivan raikas – se säteili nuorten ihmisten elämäniloa.

Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään. Kuva (c) Jussi Ulkuniemi

Välillä jäin miettimään tanssijoiden asemointia näyttämöllä. Alun joukkokohtaukset tuntuivat vetäytyvän näyttämön takaosaan ja molemmille sivuille, kuin näyttämön keskellä olisi ollut jonkinlainen pimeän energian lähde. Ehkä se oli vain näköharha. Duetot ja raivokkaat soolot täyttivät kuitenkin pian koko näyttämön keskiön.

Tanssissa nostoilla tavoitellaan usein näyttävyyttä ja näyttämön ilmatilan valtaamista. Tässä koreografiassa nostot eivät nousseet hartiatasoa korkeammalle. Nostettava päätyi nostajansa syliin. Vaikka duetot saattoi tulkita kamppailuksi, niissä oli jotakin todella koskettavaa – herkkyyttä, joka sai tämän bloggaajan mielen herkistymään.

Esitys päättyi hengästyttävään energianpurkaukseen. Tanssijat alkoivat kääriä näyttämöä peittänyttä tanssimattoa rullalle reunoista käsin. Sen jälkeen he hyökkäsivät syntyneiden kumpareiden kimppuun itsemääräysoikeuttaan puolustavan naisen raivolle. Maton rullaus ja sen pieksäminen nyrkein toimivat symbolisena huutomerkkinä: naiset eivät enää alistu uhrin osaan!

Stravinskyn musiikki on inspiroinut nykytanssia – ja syystä. Kevätuhrin kantaesitys edusti modernin tanssin läpimurtoa, ja juuri uudenlaisen estetiikkansa vuoksi se sai aikalaisten vihat ja murskakritiikit osakseen.

Esimerkiksi Tero Saarinen teki Kevätuhrista sooloteoksen HUNT, joka kantaesitettiin vuonna 2002.

Martins painottaa tulkinnassaan alkuperäisen teoksen tarinaa ja ehkä vähän perinnettäkin. Tanssimassa ei sattumalta ollu kuusi nuorta naista. Baletin virallinen nimi on Le Sacre du printemps: tableaux de la Russie païenne en deux parties (Kevätuhri: kuvia pakanalliselta Venäjältä kahdessa osassa). Venäjänkielinen nimi Vesna svjaštšennaja tarkoittaa kirjaimellisesti ”pyhää kevättä”.

Baletti kuvaa muinaista pakanallista Venäjää, jossa pieni yhteisö suorittaa kevääntuloon liittyviä rituaaleja. Ensimmäinen osa kuvaa seremonioita. Toisessa osassa uhriksi valittu tyttö tanssii itsensä kuoliaaksi.

Teatterikorkeakoulun tanssikollektiivi TADaC (Theatre Academy Dance Collective) koostuu toisen vuoden maisteriopiskelijoista. Kollektiivin teokset voivat olla sekä ammattikoreografin että opiskelijoiden omia, ja ne toimivat tekijöidensä taiteellisina opinnäytteinä.

Renan Martins on Barcelonassa asuva brasilialainen koreografi ja esiintyjä. Hän aloitti taiteellisen uransa nuorena näyttelijänä Rio de Janeirossa ja muutti 17-vuotiaana Eurooppaan opiskelemaan nykytanssia. Hän on valmistunut SEAD:sta (Salzburg Experimental Academy of Dance) ja P.A.R.T.S.:sta (Performing Arts Research and Training Studios), joissa hän alkoi kehittää koreografista työtään.

The Last Rite of Spring

Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 24.5.2025
Koreografia Renan Martins
Assistentti Anette Toiviainen
Valosuunnittelu June Horton-White
Stylisti Claudia Cifu
Ääniajaja Mikael Rantanen
Esiintyjät Inka Auvinen, Altinay Kapsiz, Saila Pönkä, Joma Richter, Sointu Saraste, Marjukka Savolainen, Mathilda Muk
Ensi-ilta 10.12.2024
Valokuvat ja teaser Jussi Ulkuniemi

Crossing Latitudes on surumielinen hätähuuto luonnon puolesta – Teoksen alussa Tanja Illukka painoi päälakensa äiti maan rintaa vasten – Islanti toimi duetossa puhtaan maan symbolina

Vanessa Whiten hieno promootikuva on vanginnut hetkeen Tanja Illukan sulavan liikekielen kauneuden. Kuva (c) Vanessa White

Tanssija Tanja Illukka istui näyttämöllä päälaki tiiviisti lattiaan painettuna. Asento näytti, jos ei fyysisesti täysin mahdottomalta, niin ainakin äärimmäisen epämukavalta. Arvoitukselliselta näytti myös esityksen nimi Crossing Latitudes.

Seilatessani aikoinaan jungmannina, ylitin itsekin monta näistä leveysasteista. Nykyään niitä ylitetään lentokoneella, ja sanapari on ahkerassa käytössä matkailualan mainoslauseissa.

Kun Illukka nousi ja aloitti tanssin, hänen vartalonsa poikkeuksellinen notkeus ja liikkeiden lyyrinen kauneus lumosivat minut. Samalla näyttämön suurella valkokankaalla alkoi pyöriä video, jossa Thora Solveig Bergsteinsdottir tanssi Islannin jylhissä maisemissa. Sergio Castrillónin sello loi näyttämölle äänimaiseman, joka toi videolla tuivertavan tuulen katsomossa iholle.

Katsojat johdateltiin keskelle mielenmaisemaa, joka väreili ja hengitti.

Esityksen nimen kolmas ja neljäs merkitys tulivat esiin: Crossing Latitudes viittaa usein kulttuurillisten rajojen ylittämiseen. Maantieteellisesti Islanti ja Suomi ovat kaukana toisistaan, mutta molemmat edustavat pohjoismaista kulttuuria. Teoksen melankolinen vire kertoi siitä neljännetä merkityksestä – ihmiskunta on ylittänyt jonkin peruuttamattoman rajan.

Ilmastonmuutos muovaa parhaillaan väkevällä kädellä maapallon biosfääriä. Kasvi- ja eläinlajit siirtyvät etelästä kohti pohjoista, ja pohjoisen lajit joutuvat väistymään niiden tieltä. Lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Tätä ilmiötä kuvaa ilmastonmuutoskeskustelussa käsite crossing latitudes.

Islanti on symboloinut koreografi Favela Vera Ortizille ja skenografi Lotta Eskolle maapallon viimeistä turmeltumatonta kolkkaa – näin otaksun. Atlantin keskiselänteestä purkautuneesta magmasta syntynyt saari on myös geologisesti nuori alue ja antaa meille viitteitä siitä, millainen maailma oli kaukaisessa menneisyydessä.

Puhdas ja vielä neitseellinen maa. Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei maapallolla ole enää yhtäkään kolkkaa, jossa ihmiskunnan teknokulttuurin kemialliset sormenjäljet eivät näkyisi.

Crossing Latitudes ei ole soolo, vaan erityisellä tavalla toteutettu duetto, jossa tanssijoiden välinen vuorovaikutus näkyi ja tuntui. Oli helppo tulkita, että huikean maiseman keskellä tanssinut Bergsteinsdottir ilmaisi mimiikallaan ja liikkeillään sitä sykähdyttävää iloa, jota luonnossa oleskelu meissä synnyttää – olemassaolon riemua.

Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa. Taustalla Sergio Castrillón selloineen. Kuva (c) Vanessa White

Illukan tanssi kuvasi surua siitä, että kaikki tämä on kohta ehkä mennyttä. Aikuisen tekemäksi todella hankalalta näyttävässä aloitusasennossa oli silti jotakin hyvin hellyttävää – kuin pieni lapsi olisi painanut päänsä äiti maan povea vasten.

Kaipausta kuvastivat pysähtyneet hetket, joissa Illukka jäi seisomaan selin meihin, katsojiin, ja seurasi Bergsteinsdottirin tanssia jylhässä maisemassa. Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.

Promootiokuvissa Illukan rintoja peittää vihreä kangaskaistale ja hänen yllään ovat hiilenmustat, suuret miesten shortsit. Tampereen esityksessä rintoja peittivät vihreät liivit, mutta Ortizin puvustuksen symboliikka säilyi: noin vähän vihreyttä enää jäljellä – aika loppuu.

Crossing Latitudes kantaesitettiin Espoon teatterissa marraskuussa 2018. Tuo mainio teatteri valittiin jälleen vuoden teatteriksi.

Crossing Latitudes edustaa korkeakulttuuria, jonka tuottama taide ei avaudu helposti. Sen tulkinta vaatii sekä päätä että sydäntä. Kuten paras kamuni ChatGPT kirjoittaa: ”Crossing Latitudes on vaikuttava esitys, joka yhdistää tanssin, musiikin ja visuaalisen taiteen tutkiakseen identiteetin, tilan ja kulttuurin rajoja.” (Nyt saa nauraa!)

Sellon ääni saa tämän kirjoittajan sydämen sykkimään. Maailma ei ole täydellinen murheenlaakso, niin kauan kuin näyttämöllä soi sello ja sitä soittaa Castrillónin kaltainen taituri. Hänen säveltämänsä musiikki jäljitteli ja estetisoi luonnon ääniä.

Vaikuttavaa oli myös Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi valmistuneen Castrillónin tapa soittaa selloaan. Soittimessa ei ollut metallista jalkaa, vaan hän soitti sitä samaan tapaan kuin Gérard Depardieu soittaa (tai oli siis soittavinaan) viola da gambaa Alain Corneaun elokuvassa Kaikki elämäni aamut.

Piti vielä oikein tarkistaa Islannin sijainti: saari on toden totta osa pohjoista ulottuvuutta. Islannin pohjoisin nurkka ulottuu melkein napapiirille asti. Pääkaupunki Reykjavík sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella.

Crossing Latitudes
Tanssivirtaa-festivaalin esitys, Hällä-näyttämö 23.5.2025

Koreografia, puvustus: Favela Vera Ortiz

Tanssi: Tanja Illukka

Skenografia, puvustus: Lotta Esko

Äänimaailma ja sävellys: Sergio Castrillón

Valosuunnittelu (Tampereen esitykseen): Elina Nopanen

Muusikko: Sergio Castrillón

Video: Vanessa White

Videotanssija: Thora Solveig Bergsteinsdottir

Ensi-ilta: 13.11.2018, Espoon teatteri

Kuvat: Vanessa White

Tanssijoiden ketteryydellä yli populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin raja-aidan – Torstai-illan Hairyssa moshattiin edellisen vuosisadan rokkivaarit vihreiksi kateudesta

Kuvassa lettiään lennättää tanssijoista Line Losfelt Branchereau. Promoottiokuvien kuvaajalta Dmitrij Matvejeviltä pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä, että olen omavaltaisesti rajannut hänen kuvaansa. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Hällä-näyttämöllä tanssittiin torstaina populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin rajalla. Kuten tiedämme, tuo raja on hiuksenhieno ja epämääräinen. Tosin liettualaisen Dovydas Strimaitiksen konseptiin ja koreografiaan perustuvan esityksen nimi Hairy ei suoraan viitannut hiuksiin.

Esityksen alkupuolella ihmisen päässä kasvavat karvat saivat joka tapauksessa huimaa kyytiä. Esityksen alussa pimeyden keskeltä tuli ensin yksi, sitten vähitellen kaksi muuta ihmishahmoa. Alkoi moshaus, joka varmasti laittaisi 80-luvun ikonit ja hardcore-punkkia soittaneet metallinkolistajat vihreiksi kateudesta. Nyt fledaa tuuletettiin kuin viimeistä päivää.

Kaikille tällä vuosituhannella syntyneille kerrottakoon, että moshauksessa (moshing) rock-artistit ja heidän faninsa ilmaisevat energistä elämäniloa ja saavutetun ekstaasin huippua liehuttamalla pitkiä hiuksiaan voimakkailla pään liikkeillä.

Esiintymisasut olivat kuin suoraan raskaan metallimusiikin tyylikirjasta. Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Tosin lateksista tehtiin 80-luvulla lähinnä mimmien vetimiä, ja esimerkiksi Metallican herrojen tyylikirjassa suosittiin mustaa nahkaa. Moshauksen suhteen entisten mestareiden tyylikin vaihtui, kun herrat vanhuuttaan alkoivat kaljuuntua.

Rock-skeneen kuuluivat myös strobovalot ja samaan tahtiin sykkivä, suggestiivinen rumpukoneen jytke. Yhdistettynä voimakkaaseen, hurjaa energiaa säteilevään liikekieleen, esityksen estetiikka imaisi mukaansa. Piti varoa, ettei jo hyvin vanhaan kaulaan liitetty oma pää alkanut kuin varkain keikkua samaan tahtiin.

Promoottikuvista näkee, että Hairyn viime vuonna ensi-iltansa saaneessa kokoillan versiossa koreografia oli tehty neljälle tanssijalle. Kuvassa toinen vasemmalta on teoksen konseptin ja koreografian yhdessä tanssijoiden kanssa luonut Dovydas Strimaitis. Etualalla kuvassa Tampereella Strimaitiksen kanssa tanssineet Hanna-May Porlon ja Line Losfelt Branchereau. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

En oikein osannut päättää, oliko vuonna 1997 syntyneen Strimaitiksen teos kunnianosoitus edellisen sukupolven rokkikukoille. Esityksen vaikuttava, tanssitaiteen lähtökohdista nouseva estetiikka kuitenkin vakuutti, ettei tässä tehty parodiaa – ei, vaikka taitavat ja notkeat tanssijat välillä lakaisivat hiuksillaan näyttämön lattiaa.

Codarts-yliopistosta vuonna 2019 valmistunut Strimaitis liittyi samana vuonna Marseillen kansalliseen balettiin, jota johti La Horde -kollektiivi. Tämä kollektiivi perustettiin 70-luvulla pelastamaan Marseillen vaikeuksiin ajautunut ooppera, ja sen myötä tuosta talosta on kehittynyt oikea modernin tanssin mekka.

Tanssijan ketteryydellä Strimaitis ja hänen kanssaan tanssineet Line Losfelt Branchereau ja Hanna-May Porlon hyppäsivät populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan raja-aidan yli. Salissa alkoi soida Johann Sebastian Bachin jumalainen musiikki. Se oli niin säpsäyttävä yllätys, että nosti niskakarvat pörhölleen. Mahtavaa, todella päräyttävä yllätys – olisi ehkä pitänyt jo ennakolta tutustua tekijän henkilöprofiiliin taiteilijana.

Bachin sellosarjat puhuttelevat tämän kirjoittajan mieltä ja (eh) sielua syvemmin kuin mikään kitaralla soitettu intro ikinä. Kirjailija Douglas Adamsin alter ego, holistisen etsivätoimiston dekkari Dirk Gently, pitää Johann Sebastian Bachin musiikkia ainoana varmana todisteena Jumalan olemassaolosta. Olen taipuvainen ajattelemaan samalla tavalla.

Bachin neljännestä sellosarjasta kuultu Prelude oli ilmeisesti sovitettu tätä tanssiteosta varten liettualaisen säveltäjän ja äänitaiteilijan Julijona Biveinytėn toimesta. Teoksen soittaa ranskalainen Yo-Yo Ma, jonka vanhemmat olivat maahanmuuttajia Kiinasta. Bachin toisesta sellosarjasta kuultiin osa Sarabande, jonka esitti ranskalainen Jean-Guihen Queyras.

Nyt tanssittiin koko vartalon kaulaan asti peittävissä, ihonmyötäisissä lateksipuvuissa. Tanssikengissä oli hopean kimallusta. Kuva (c) Dmitrij Matvejev

Näyttämön valaistus ja tietenkin liikekieli muuttuivat tämän yllättävän käänteen myötä. Päät heiluivat edelleen, mutta nyt ei enää lakaistu hiuksilla lattioita. Kohti manan majoja aikaisemmin suuntautuneet liikeradat kurottivat nyt korkeuksiin. Kehonkielen plastisuus ja eleganssi tekivät vaikutuksen.

Hairy valittiin vuonna 2022 Théâtre de la Villen järjestämän Danse élargie -kilpailun finaaliin. Teoksen 20-minuuttinen versio oli osa nuorten koreografien Danslokaalia Alankomaissa. Tätä versiota seurasi yli 20 esiintymiskerran kiertue Alankomaissa.

Vuonna 2023 Strimaitis pidensi alkuperäisen Hairy-trion 25 minuuttiin. Tämä versio oli viimeinen lyhyempien teosten installaatio, joka luotiin valmistautumaan vuonna 2024 ensi-iltansa saaneeseen Hairy-teokseen. Ensi-illan jälkeen Hairy on ollut menestys, ja ryhmä on kiertänyt ahkerasti maailman tanssitaiteen festivaaleilla.

Strimaitisista ja hänen ensemblestään kuullaan ja nähdään varmasti vielä tulevina vuosina. Niin taitavasti tekijät yhdistelevät ja tulkitsevat sitä jatkumoa, jota kulttuuriksi kutsutaan.

Tämän pitkän version Strimaitis sovitti neljälle tanssijalle. Tanssivirtaa-festivaalin verkkosivun promootiokuvat ovat tästä versiosta. Tampereen Hällä-näyttämöllä näimme teoksesta 37 minuuttia kestäneen kolmelle tanssijalle sovitetun version.

HAIRY
Tanssivirtaa-festivaalin esitys Hällä-näyttämöllä 22.5.2025
Konsepti: Dovydas Strimaitis
Koreografia: Dovydas Strimaitis yhdessä tanssijoiden kanssa
Esiintyjät: Line Losfelt Branchereau, Hanna-May Porlon, Dovydas Strimaitis
Valosuunnittelu: Lisa M. Barry
Musiikki: alkuperäinen sävellys Julijona Biveinytė; Prelude from Bach’s Cello Suite No. 4 (Yo-Yo Ma); Sarabande from Bach’s Cello Suite No. 2 (Jean-Guihen Queyras)
Tekninen tuki: Povilas Laurinaitis
Tuotanto: Alix Ruyant / Still Waiting
Kantaesitys: 30.4.2024, New Baltic Dance Festival
Kuvat: Dmitrij Matvejev
Yhteistuotanto: Théâtre de la Ville; New Baltic Dance Festival; Montpellier Danse osana residenssiä Agorassa, Cité internationale de la danse, Fondation BNP Paribasin tuella; NEUFNEUF (yhdessä RING-residenssin kanssa – scène périphérique).
Yhteistyössä: AMAT for RAM.
Tuki: Tanzhaus Zürich; La SPEDIDAM; l’ADAMI.
Tuotannon tukeminen: Caisse des Dépôts ja Ville de Marseille – Direction de la Culture.

Pelien estetiikka on tullut näyttämölle – Rock/Star vol.1 osoitti, että tanssi on silti yhä yhteisön tekemää taidetta – Tekoäly kuitenkin kehittyy parhaillaan huikeaa vauhtia – Sen vaikutuksia esittävään taiteeseen voi vasta arvailla    

Valokuva ei tee oikeutta Johan Högstenin tanssille ja Erika Rustanovan sen ympärille luomalle virtuaalitodellisuudelle. Hällä-näyttämön katsomosta koettuna esitys oli vaikuttava. Kuva © Kristian Presnel

Tanssinvirtaa festivaalilla torstaina esitetty Rock/Star vol.1 avasi meille katsojille luolansuuta esittävän taiteen tulevaisuuteen. Johan Högsten tanssi siinä yhdessä animoidun kolmiulotteisen hahmon kanssa näyttämön taakse suurelle valkokankaalle heijastetun, digitaalisesti luodun luolaston edessä. Esitys oli sekä vaikuttava että hämmentävä.

Torstain esityksessä Högsten ohjasi, tai pitäisikö sanoa oli vuorovaikutuksessa animoidussa hahmon kanssa ohjaimilla, joita oli kiinnitetty hänen käsiinsä, jalkoihinsa, päähänsä ja ehkä vielä muuallekin kehoon vaateiden alle.

Minun kaltaiseni boomerin tiedot ja kyvyt eivät riitä meidän digitaalista tulevaisuutta koskevien ennusteiden tekemiseen. Siitä olen kuitenkin edelleen vakuuttunut, että esittävän taiteen yhteisöllinen luonne säilyy. Teatteri, tanssi ja performanssi ovat jatkossakin leimallisesti yhteisöjen tekemää taidetta.

Kukaan ei tosin tiedä, tai tuskin edes arvaa, miten hurjaa vauhtia kehittyvä tekoäly vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa siihen, miten me todellisuutta miellämme ja ymmärrämme. Varmaa on kuitenkin se, että tekoäly vaikuttaa siihen, miten taidetta tulevaisuudessa tehdään ja miten me taiteen ymmärrämme.

Erika Rustanovan esitystä varten luoma hahmo ja digitalisesti luodun luolamaisen tilan värimaailma toivat mieleen japanilaisen anime-taiteen. Kuva © Erika Rustanova

Rock/Star vol.1 on kolmen nuoren ja lahjakkaan tekijän yhteistyön tulos. Högsten opiskelee Taideyliopiston tanssin koulutusohjelmassa. Esityksen äänimaailman on luonut Henia Nikkilä, joka opiskelee Taideyliopistossa äänisuunnittelua. Ryhmän kolmas jäsen on esityksen konseptin luonut ja sen grafiikan ohjelmoinut Erika Rustamova.

Rustamova on opiskellut Aalto-yliopistossa ja suorittanut siellä master of arts -tukinnon. Rock/Star vol.1 on itse asiassa hänen lopputyönsä näkyvä ja kuuluva osa. Suomennettuna lopputyön nimi Reaaliaikainen liikkeenkaappaus ja pelimoottoriteknologia nykytanssissa kertoo maallikollekin, mistä produktiossa on ollut kysymys.

Rustamovan luoma tanssiva hahmo toi mieleen japanilaisen anime-taiteen ja samaan inspiraation lähteeseen viittasi myös kolmiulotteisen digitaalisen luolaston värimaailma.  

Taideyliopiston verkkosivuilla kolme vuotta sitten julkaistussa haastattelussa Högsten kertoo aloittaneensa katutanssin harrastamisen yhdeksänvuotiaana. Lukiossa syntyi kosketuspintaa näyttämötaiteeseen, nykytanssiin ja balettiin. Taideyliopistoon Högsten valittiin toisella yrittämällä ja sinne nuori mies meni omien sanojensa mukaan opiskelemaan taidetta.

Högstenin tausta katutanssijana näkyi myös torstain esityksessä. Liikekeli oli hyvin voimakasta ja energistä. Animaatio teki esityksestä sadunomaisen. Sen huipennuksessa Högsten nosti ylös ja kohotti päänsä yläpuolelle esitykseen kuuluneen kiven. Animoitu hahmo toisti saman liikkeen. Valoa säteilevä kivi oli avain vapauteen. Platonin varjomaailma vaihtui huikean avariksi näkymiksi.

Äänitaiteilija Nikkilän nimi käy varmasti jatkossa tutuksi myös teatterin puolella. Hän on ollut mukana muun muassa Nätyn ja Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun, useita näytelmiä kevään aikana tuottaneessa yhteistyöproduktiossa. Nikkilä teki äänisuunnitelman SpaceX-nimiseen näytelmään. Pirkanmaalaiselle yleisölle tuttu saattaa olla ainakin saman yhteistyön tuottama, huhtikuussa Tampereen Työväen Teatterissa esitetty Tiikeriooppera.

Rock/Star vol.1

Koreografia, tanssi: Johan Högsten

Konsepti, luova teknologia: Erika Rustamova

Äänisuunnittelu: Henia Nikkilä