Carlos Orjueran tulkinnassa teini-ikäisen nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä nuoren ihmisen kuplivaa elämäniloa. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielissämme oikeudeksi.
Teatteri Jurkan ja Lappeenrannan kaupunginteatterin yhdessä tuottama A.K.A. (Toiselta nimeltään) on tarina nuoren pojan ensirakkaudesta ja oikeusmurhasta. Se on myös trillerimäisesti etenevä tarina perusteettomasta kostosta. Daniel J. Meyerin palkittu näytelmä on kuvaus niistä voimista, joiden takia vääryys muuttuu mielessämme oikeudeksi.
Kataloniaa äidinkielenään puhuva Meyer on syntynyt ja opiskellut teatterialalle Argentiinassa. Nykyisin hän asuu ja työskentelee Espanjassa, Katalonian pääkaupungissa Barcelonassa. Jotakin hyvin oleellista meidän ajastamme kertoo se, että Lumi Erosen kääntämä tarina olisi aivan hyvin voinut syntyä Suomessa. Elämme nyt maailmankylässä, jossa yhteistä on myös se kaikki paha, mitä ihmisten ja ihmisten muodostamien yhteisöjen välisiin suhteisiin liittyy: yksilötasolla muukalaisviha ja rasismi, yhteisötasolla kiristyvät, ihmisoikeuksia polkevat lait ja mielivaltaiset käytännöt.
Monologin esitti tänä vuonna Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta taiteen maisteriksi valmistunut Carlos Orjuela. On vaikeaa kuvitella aikuiselle vaikeampaa roolia kuin näytellä teini-ikäistä poikaa. Orjuelan tulkinnassa 15-vuotiaan nuorukaisen pelot, epävarmuus, uho ja elämänjano näkyivät, kuuluivat ja tuntuivat. Hahmo säteili näyttämöllä kuplivaa elämäniloa, jota ei edes oikeusmurhan uhriksi joutuminen täysin lannistanut.
Monologi ei näytelmän muotona muuta miksikään sitä perustotuutta, että teatteri on aina yhteisön tekemää taidetta. Tuomas Parkkisen ohjaus kertoi näyttelijän ja ohjaajan dialogin kautta syntyneistä hienoista oivalluksista. Orjuelan psyykkiset ja fyysiset vahvuudet nousivat hienosti esiin tulkinnassa. Orjuelan näytteleminen oli koskettavaa, vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää.
Parkkisen kädenjälki näkyi asemoinnissa. Istuin Teatteri Telakan katsomon eturivissä ja Orjuela näytteli pitkiä kohtauksia aivan kosketusetäisyydellä eturivillä istuneista. Ima Iduozeen laatima koreografia tanssitti Orjuelan välillä myös katsomon puolelle. Alle puoli metriä oli paljon vähemmän kuin se viiden metrin turvaväli, mukavuusalue, johon me suomalaiset olemme jopa teatterissa tottuneet. Näyttelijän fyysinen läsnäolo ja kohtaus kohtaukselta intensiteettiään kasvattanut tarina sulkivat meidät otteeseensa.
Tarinan Carlos on koulussa ja kaveripiirissä hyvin pärjäävä nuorukainen. Hänen elämäänsä varjostaa kuitenkin pitkä sarja salaisuuksia ja arvoituksia, joita katsojille avattiin näytelmän edetessä. Hiivana Meyer on käyttänyt keitoksessaan meidän syvältä kumpuavien halujemme ja pelkojemme lähdettä – seksuaalisuutta. Tarinan juonta ei ole syytä avata pidemmälle, koska näytelmä lähtee syksyllä kiertueelle.
Meyerin palkitun monologin suomenkielinen teatteriesitys on ollut osa Suomen Kulttuurirahaston Maailma näyttämölle -hanketta, jonka tavoitteena on saada suomalaiset teatterit käännättämään ja esittämään suomeksi laadukkaita näytelmiä anglosaksisen kielialueen ulkopuolelta. Orjuela on erinomainen valinta teatterin tulkiksi. Hän on aidosti kaksikielinen. Suomen lisäksi hän puhuu toisena äidinkielenään espanjaa.
Orjuelassa henkilöityy yleiselläkin tasolla se hyvä, mitä kansainvälistyminen on tuonut suomalaiselle teatterille. Parhaillaan Teatterikorkeakoulussa ja Tampereen Nätyssä opiskelee alalle, tai alalle on jo valmistunut viime vuosina koko joukko uuden sukupolven tekijöitä, jotka puhuvat kahta natiivia kieltä.
Vähän lampaita, paljon villoja?
Määrärahojen leikkaukset ja kustannusten kasvu ovat pakottaneet teatterit tiivistämään yhteistyötä. Aikaisemmin yhteisillä ponnistuksilla on toteutettu esimerkiksi musikaalien kaltaisia, paljon resursseja vaativia produktioita.
Monologi on kustannustehokas vaihtoehto, kun produktiota on tarkoitus kierrättää. Oletan, että sama logiikka on ohjannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johdon valintoja jo usean vuoden ajan. Tänä vuonna pääohjelmiston esityksistä valtaosa on ollut monologeja tai muita pienimuotoisia kahden tai korkeintaan neljän näyttelijän produktioita. Tulee halvemmaksi ruokkia ja majoittaa pienen ensemblen näyttelijät, ohjaajat ja muut työntekijät ja tällaisen produktion lavasteet ja tekniikka mahtuvat yleensä yhteen pakettiautoon.
Tampereen Teatterikesä on Suomen suurin ja tärkein teatterifestivaali. Pieni on toki kaunista, eikä esitysten taiteellisia ansioita voida rahassa mitata. Voidaan kuitenkin kysyä, miten tällainen minimalismi sopii maan suurimman ja maailmanlaajuisestikin merkittävän teatterifestivaalin taiteelliseen profiiliin? Pitääkö meidän olla huolissamme siitä, että Teatterikesään kutsuttujen produktioiden koko pienenee kuin pyy maailmanlopun edellä?
Itse oletin talvella, että Lappeenrannan kaupunginteatterin Ennusmerkkejä saisi kutsun. Mikhail Durnenkovin käsikirjoittama ja Kamran Shahmardanin ohjaama Ennusmerkkejä oli kuin itsestään selvä pari festivaaleilla nähdylle, Helsinki 98 -ryhmän näytelmälle Neuvostoihmisen loput. Yhdistävä konteksti näille teoksille on venäläiseen perinteeseen pohjautuva moderni teatteriestetiikka, venäjänkielinen kirjallisuus ja maanpakolaisuus.
Imatralla asuva Shahmardan on Azerbaidžanissa syntynyt, Moskovan elokuvainstituutista valmistunut ohjaaja, joka muutti Suomeen 90-luvulla ensimmäisen Vuoristo-Karabahin sodan aikana. Muut nimet näiden kahden produktion takana eivät kaipaa alan tuntijoille sen kummempia esittelyjä.
Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Maria Säkö toi kolumnissaan oman huolensa tarkoituksellisen provokatiivisella kysymyksellä: ”Miksi Teatterikesä on tylsä ja kallis?”
Tylsyys ja kalleus ovat molemmat tietysti suhteellisia asioita. Itse huoli on kuitenkin erittäin perusteltu ja kärjekäskin provosointi on tarpeen ihmisten herättämiseksi ajattelemaan asiaa. Se on journalismin tehtävä. Loukkaantumisen sijaan alan ihmisten kannattaisi syventyä siihen, miten Säkö on perustellut ravistelevan otsikkoaan.
Säkön laskennallinen esimerkki Tampereen ja Berliinin festivaalin hinnoittelusta oli valaiseva. Toki Tampereella lippunsa itse maksavat tietävät, ettei niiden hintoihin ole tullut ainakaan merkittävää tasokorotusta viime vuodesta. Mutta siihen löytyy selitys tämän vuoden ohjelmaprofiilista. Ei tarvitse olla sen kummempi merkonomi, kun arvaa, että hintapaineita on pyritty patoamaan kustannuksia alentamalla. Kysymys on siitä, miten pitkälle tällä tiellä voidaan mennä?
A.K.A (Toiselta nimeltään), Tampereen Teatterikesän esitys Teatteri Telakan näyttämöllä 9.8.2025. Ohjaus, kirjoittanut Daniel J. Meyer, suomentanut Lumi Eronen, ohjannut Tuomas Parkkinen, näyttämöllä Carlos Orjuela, lavastus Mimmi Resman, valo- ja äänisuunnittelu Saku Kaukiainen, koreografia Ima Iduozee.