Mustan ja valkoisen teatterifestivaali alkoi todellisella helmellä – Flamenco on ollut aikoinaan köyhien ja sorrettujen taidetta – Tämän kirjoittajalle illan esitys oli silmiä avaava ja mieltä avartava elämys

Kuva on Letizia Domínguezin soolosta, jossa näyttävää asua täydensivät viuhka ja huntu. Kuva (c) Imatran mustan ja valkoisen teatterifestivaali.

Manuel Bellidon Instagram-sivulta löysin ryhmän toisen tanssijan Letizia Domínguezin ottaman selfien. Kuvassa Domínguez on etualalla ja sen taustalla ryhmän pojat Bellido, kitaristi Manuel García ja laulaja Juan ”El Juana” seisovat rinnakkain Vuoksen rannalla. Kuva ei sinänsä eroa miljoonista ja miljoonista kaltaisistaan. Silti kuva kertoo näiden neljän taiteilijan taiteen luonteesta jotakin hyvin oleellista: Flamenco on inhimilliseen mittakaavaan sovitettua suurta taidetta.

Näiden neljän taiteilijan esiintyminen Kulttuuritalo Virran näyttämöllä keskiviikkona oli minulle ravisteleva elämys. Tämä on vaikuttavaa, ilmaisuvoimaista ja kaunista. Olemassaolon iloa, elämään väistämättä liittyvää kaipausta ja kaihoa, surua ja surut pois pyyhkivää huumoria. Nyt minä ymmärrän, mitä Imatran festivaalin taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan on halunnut meille näyttää, kun hän on jo kolmannen kerran perätysten kutsunut Imatralle esiintymään flamencon huippuja Espanjan Sevillasta ja Andalusiasta.

Flamencon mestarit eivät ole suuria maailmantähtiä, he ovat suuria taiteilijoita. Flamenco on sorrettujen ja vainottujen taidetta. Arvellaan, että flamenco on taidemuotona syntynyt 1400-luvulla nykyisen Espanjan alueella. Tuolloin elettiin levottomia aikoja ja alueen sodat päättyivät niin kutsutun Granadan emiraatin ja muslimien vallan kukistumiseen.

Katolisen kirkon ja oman aikansa ”persujen” vainojen kohteeksi joutuivat maata aiemmin hallinneet maurit, uskonsa vuoksi juutalaiset ja 1300-luvulta lähtien Intiasta Eurooppaan vaeltaneet romanit oman kulttuurinsa takia. Nämä etniset ja uskonnolliset vähemmistöt pakenivat vainoja vaikeakulkuisille alueille vuoristoon.

Näistä oloista katsotaan flamencon saaneen syvimmät ja rikkaimmat piirteensä sekä kolmen kulttuurin yhdistymisen myötä kehittyneet ainutlaatuiset rytmiset ja ilmaisulliset ominaisuutensa. Uskotaan että tämän taidemuodon nimi tulee arabiankielisestä sanasta fellahmengu, joka tarkoittaa ”maatonta paimenta”. Tämä on kuitenkin pelkkää arvailua. Ensimmäiset kirjalliset kuvaukset flamencosta sen laulujen edustamasta runoudesta ja filosofiasta tehtiin vasta 1700-luvulla.

Bellidon ryhmä esitti meille traditionaalista flamencoa. Esitys teki minusta näkyväksi flamencon juuret köyhien ja syrjittyjen taiteena. Kun muuhun ei ollut mahdollisuutta, omasta kehosta piti tehdä esittävän taiteen instrumentti. Traditionaalinen flamenco oli laulajan säestämää tanssia tai tanssijoiden kehoillaan säestämää laulua. Rytmiä tälle laululle antoivat käsien taputukset ja tanssijoiden jalkojen iskut permantoon.

Flamencolle nyt tunnusomainen kitara soundeineen tuli käyttöön vasta myöhemmin ja nyt yleisesti flamencosoittimeksi mielletty cajon vasta 1970-luvulla. Ei siis ihme, että traditionaalinen flamenco tuntui juuri oikealta, ihmisen mittoihin tehdyltä taiteelta.

Bellido ja Domínguez ovat opiskelleet flamencoa lapsesta lähtien. Näin hankittu virtuositeetti ei ilmentynyt näyttämöllä temppuina, vaan hyvin sisäistettynä ja syvällisenä tulkintana. Tällaisen noviisin on tietenkin mahdoton pätevästi analysoida sitä, millaisista elementeistä kaksikon duetot tai soolot koostuivat. Esityksen aikaansaamasta vahvasta sisäisestä tunteesta en voi erehtyä – Tämä on aitoa ja ainutkertaista.

Ummikkona en ymmärtänyt tavuakaan ”El Juanan” laulujen sanoituksista. Äänen väri ja tempo olivat sitäkin puhuttelevampia. Otaksun että traditionaalisen flamencon runous on periytynyt suusanallisesti sukupolvelta toiselle ennen luku- ja kirjoitustaidon yleistymistä viime vuosisadalla.

Flamencon sanotaan perustuvan juutalaiseen ja maurien musiikkiperinteeseen. Se liittää meidät siihen filosofiseen ja uskonnolliseen perinteeseen, jonka keskellä myös me kristittyinä olemme kasvaneet.

Festivaalien avajaisissa tehtiin kättä nostamalla otanta siitä, kuinka moni katsojista oli tullut festivaaleille Imatran ulkopuolelta. Meitä ulkopaikkakuntalaisia oli avajaisnäytöksen katsojista noin puolet.

Imatralaiset ovat itse olleet aina hieno yleisö, jonka kannustavasta läsnäolosta kaupungissa vierailevat taiteilijat ja kaupungin oman teatterin tekijät ovat saaneet inspiraatiota. Nyt yleisö nousi osoittamaan suosiotaan seisaaltaan ja sevillalaiset vieraat olivat selvästi otettuja. He palkitsivat meitä yhdellä ylimääräisellä tanssilla.


Perinteinen flamenco Sevillasta Mustan ja valkoisen teatterifestivaalin esitys Imatran Kulttuuritalo Virran näyttämöllä 30.7.2025

Esiintyjät:

Letizia Domínguez (tanssija): Hän on kotoisin Sevillasta ja aloitti tanssiuransa kolmivuotiaana. Hän on omistautunut flamencolle ja suoritti opintonsa Sevillan ammattitanssikonservatoriossa etuajassa. Letizia on myös keskittynyt flamencon opettamiseen.

Manuel Bellido (tanssija): Hän on kotoisin Jaénista ja edustaa vanhan koulukunnan flamencotanssijoita, tunnettu eleganssistaan ja klassisesta, voimakkaasta tanssityylistään.

Manuel García ”Koky” (kitaristi): Kitaristina hän on olennainen osa ryhmän perinteistä flamencoesitystä.

Juan ”El Juana” (laulaja): Laulajana (cantaor) hän tuo flamencon sielukkuuden ja perinteiset laulut esitykseen. Hän on tunnettu myös nimellä Juan Ruiz Salcés ’El Juana’.

Iva taidekollektiivin syvällisesti ajateltu ja ilmaisuvoimainen performanssi esitti hankalia kysymyksiä – Onko ennallistaminen edes mahdollista ja kuka siivoaa tämän sotkun?

Roosa Leivon, Annika Palojärven ja Pauliina Kuusiston siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikekieltä yhä uudestaan. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Taidekollektiivi Ivan ensi-ilta teki vaikutuksen. Esitys oli syvällisesti ajateltu, tyylikäs ja ilmaisuvoimainen performanssi. Esityksen hyvin pitkä nimi Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta kertoi jotakin myös tämän esityksen tekijöistä. He ovat kaikki vuosituhannen vaihteessa syntyneitä nuoria aikuisia. Jos itse katselisin maailmaa ja sen menoa nuoren ihmisen silmin, tekisin itselleni yhä uudelleen saman kysymyksen: Kuka hitto tämän sotkun vielä joutuu siivoamaan?

Esityksen tarina on sijoitettu lähitulevaisuuteen, jossa Ahvenanmaa on liitetty Ruotsiin, Suomella on omia ydinaseita ja Rantatunnelissa tapahtuu outoja juttuja. Kyse oli dystopiasta, mutta kaikkia lähinnä pantomiimin keinoin kerrottuja tarinan käänteitä ei ole tässä syytä paljastaa. Liikkeelle lähdettiin kuitenkin vanhoista synneistä. Esityspaikaksi kollektiivi oli valinnut käytöstä kymmenen vuotta sitten poistetun Särkänniemen delfinaarion, tuon 80-luvun ahneuden ja suuruudenhullujen ideoiden pysyvän muistomerkin Tampereella.

Tyhjillään nyt viimeiset viisi vuotta seissyt rakennus symbolisoi meidän vääristynyttä luontosuhdettamme. Muistan, miten harvalukuinen joukko luonnonsuojelijoita osoitti mieltään delfinaarion avajaisissa vuonna 1985. Lopullisesti heidän viestinsä meni perille vuonna 2015, jolloin laitos suljettiin. Tosiasiallinen syy delfinaarion sulkemiseen oli sen tuottamat taloudelliset tappiot. Floridan Pine Islandin edustalta Meksikonlahdesta pyydetyt kahdeksan pullonokkadelfiiniä menettivät vapautensa ja osa myös henkensä tämän hullutuksen takia.

Esityksessä delfinaarion allastiloja siivottiin kolmen nuoren naisen voimin. Se ei ollut kuvaus tämän päivän prekariaatin raadannasta, mahdottomista normiurakoista, joita tehdään surkealla palkalla. Pienten palkkojen ja usein huonojen työolosuhteiden takia nuoret pitävät siivoamista aivan aiheellisesti paskaduunina. Tässä esityksessä siivoamisen merkitys korostui kuitenkin myös symbolisessa mielessä. Siivoaminen on työtä, jossa tila palautetaan alkuperäiseen loistoonsa.

Se on ennallistamista. Pauliina Kuusiston, Roosa Leivon ja Annika Palojärven siivoaminen oli ajatuksella estetisoitua pantomiimia. Tavallaan se oli kuin tanssia, jossa tietyt liikkeet, esimerkiksi siivouskäsineiden vetäminen käteen ja niiden riisuminen toistivat samaa liikettä yhä uudestaan.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Annika Palojärvi taukohuoneessa, varjossa Roosa Leivo. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Väriä tähän mielenmaisemaan antoi Aarne Kivelän esitystä varten luoma äänimaisema. Urakkaan ryhdyttiin torvet soiden, mutta esityksen vanhetessa sekä äänet että liikkeiden estetiikka muuttuivat yhä dramaattisemmiksi ja loppu oli minun tulkinnassani suorastaan traaginen. Eikö mitään toivoa todellakaan enää ole?

No yhden vastauksen tähän kysymykseen sai jo ennen esityksen alkua, kun astui ulkoa sisään delfinaarion aulatiloihin. Luonto voi perääntyä, mutta lopullisesti se ei anna periksi koskaan. Heikko tuoksu aulan sisätiloissa kertoi, että luonto oli jo aloittanut paluumarssin siltä rakennusta varten vallatulle alueelle. Samaa todisti nenän limakalvojen ja silmien kirvely. Itse allashallissa sisäilma oli selvästi raikkaampaa, mutta herkästi oireita saavan astmaatikon kannattaa varata esitykseen mukaan avaavaa lääkettä sisältävä inhalaattori.

Luonnon oma jätehuolto, siihen erikoistuneet mikrobit, ovat jo aloittaneet rakennuksessa työnsä. Jos se saisi rauhassa jatkua, talon paikalla olisi muutaman vuosisadan jälkeen metsän peittämä kukkula. Itse asiassa luonto on valloittanut takaisin jopa ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen evakuoidun ja hirvittävällä tavalla saastuneen Tšernobylin kaupungin hämmästyttävän lyhyessä ajassa.

Esityksen dialogi oli etäännytetty ihan konkreettisesti suuren hallin peräseinälle, mahdollisimman kauas meistä katsojista. Sinne oli lavastettu siivoojien taukotila. Puheen kautta näytelmää etäännytettiin myös nykyhetkestä. Äänenvahvistus toimi hyvin. Repliikeistä sai hyvin selvää. Hieno esitysdramaturginen oivallus oli myös siinä, että joku näyttelijöistä sytytti taukotilan kattovalon aina kohtauksen alussa. Huomio, nyt kuulolla!

Iva taidekollektiivin performanssissa siivottiin 80-luvun ahneuden ja järjettömien unelmien jälkiä. Särkänniemen delfinaariolle etsitään uutta käyttöä ja rakennus pysyy vielä pitkään meidän vääristyneen luontokuvamme monumenttina. Kuva © Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen

Ja voihan se olla, että lähitulevaisuudessa joku vielä keksii 3D-lasit, jotka saavat meidät näkemään todellisuuden moniulotteisuuden. Ainakin vielä näyttää siltä, että mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä yksinkertaisempiin totuuksiin me alamme uskoa.

Luokittelut ja määritelmät ovat ajattelun apuvälineitä. Tavallaan tärkeitä, mutta eivät ne itse ajattelua tietenkään korvaa. Ymmärrän silti näkemäni perusteella hyvin, miksi vuonna 2019 toimintansa aloittanut ryhmä on muuttanut nimensä Iva taidekollektiiviksi. Aikaisemmin ryhmä on toiminut nimellä Teatteri Iva.

Tässä esityksessä, jolla on aivan liian pitkä nimi, ryhmä käytti taitavasti esittävän taiteen eri elementtejä. Katsojalle ajallisesti vajaan tunnin kestänyt esitys tarjosi paljon oivaltamisen iloa. Oikeastaan ainoa asia, joka minua jäi esityksen jälkeen harmittamaan, oli se, etten ole löytänyt tietäni tämän mainion taidekollektiivin esityksiin aikaisemmin.

Tekijöiden mukaan Iva on 25–30-vuotiaista teatteri-, elokuva- ja kuvataiteen tekijöistä koostuva kollektiivi, joka on tehnyt teatteriesityksiä Tampereella vuodesta 2019 lähtien. Ryhmä työstää esityksensä teatterille epätyypillisiin tiloihin, jotka tuntuvat paikallisesti keskeisiltä tai jotka muuten olisivat tyhjillään. Aiempia kollektiivin teoksia onkin nähty muun muassa Rosendahlin rannassa, Pyynikin Trikoon purkutalossa ja Hiedanrannan skeittipoolissa.

Tapahtuisipa kohta jotain mistä muut saa tulevaisuudessa lukea Wikipediasta yöllä kun ei saa unta Iva taidekollektiivin esityksen ensi-ilta Särkänniemen delfinaariossa 4.7.2025

Konsepti, tila- ja esitysdramaturgia: Mimmi Ahonen, Mikko Kaukonen, Ville Vuorikoski Skenografia: Mikko Kaukonen Äänisuunnittelu: Aarne Kivelä Esiintyjät: Pauliina Kuusisto, Roosa Leivo, Annika Palojärvi Kuvat: Mikko Kaukonen, Mimmi Ahonen