Tanssija Tanja Illukka istui näyttämöllä päälaki tiiviisti lattiaan painettuna. Asento näytti, jos ei fyysisesti täysin mahdottomalta, niin ainakin äärimmäisen epämukavalta. Arvoitukselliselta näytti myös esityksen nimi Crossing Latitudes.
Seilatessani aikoinaan jungmannina, ylitin itsekin monta näistä leveysasteista. Nykyään niitä ylitetään lentokoneella, ja sanapari on ahkerassa käytössä matkailualan mainoslauseissa.
Kun Illukka nousi ja aloitti tanssin, hänen vartalonsa poikkeuksellinen notkeus ja liikkeiden lyyrinen kauneus lumosivat minut. Samalla näyttämön suurella valkokankaalla alkoi pyöriä video, jossa Thora Solveig Bergsteinsdottir tanssi Islannin jylhissä maisemissa. Sergio Castrillónin sello loi näyttämölle äänimaiseman, joka toi videolla tuivertavan tuulen katsomossa iholle.
Katsojat johdateltiin keskelle mielenmaisemaa, joka väreili ja hengitti.
Esityksen nimen kolmas ja neljäs merkitys tulivat esiin: Crossing Latitudes viittaa usein kulttuurillisten rajojen ylittämiseen. Maantieteellisesti Islanti ja Suomi ovat kaukana toisistaan, mutta molemmat edustavat pohjoismaista kulttuuria. Teoksen melankolinen vire kertoi siitä neljännetä merkityksestä – ihmiskunta on ylittänyt jonkin peruuttamattoman rajan.
Ilmastonmuutos muovaa parhaillaan väkevällä kädellä maapallon biosfääriä. Kasvi- ja eläinlajit siirtyvät etelästä kohti pohjoista, ja pohjoisen lajit joutuvat väistymään niiden tieltä. Lajeja kuolee sukupuuttoon kiihtyvällä vauhdilla. Tätä ilmiötä kuvaa ilmastonmuutoskeskustelussa käsite crossing latitudes.
Islanti on symboloinut koreografi Favela Vera Ortizille ja skenografi Lotta Eskolle maapallon viimeistä turmeltumatonta kolkkaa – näin otaksun. Atlantin keskiselänteestä purkautuneesta magmasta syntynyt saari on myös geologisesti nuori alue ja antaa meille viitteitä siitä, millainen maailma oli kaukaisessa menneisyydessä.
Puhdas ja vielä neitseellinen maa. Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei maapallolla ole enää yhtäkään kolkkaa, jossa ihmiskunnan teknokulttuurin kemialliset sormenjäljet eivät näkyisi.
Crossing Latitudes ei ole soolo, vaan erityisellä tavalla toteutettu duetto, jossa tanssijoiden välinen vuorovaikutus näkyi ja tuntui. Oli helppo tulkita, että huikean maiseman keskellä tanssinut Bergsteinsdottir ilmaisi mimiikallaan ja liikkeillään sitä sykähdyttävää iloa, jota luonnossa oleskelu meissä synnyttää – olemassaolon riemua.
Illukan tanssi kuvasi surua siitä, että kaikki tämä on kohta ehkä mennyttä. Aikuisen tekemäksi todella hankalalta näyttävässä aloitusasennossa oli silti jotakin hyvin hellyttävää – kuin pieni lapsi olisi painanut päänsä äiti maan povea vasten.
Kaipausta kuvastivat pysähtyneet hetket, joissa Illukka jäi seisomaan selin meihin, katsojiin, ja seurasi Bergsteinsdottirin tanssia jylhässä maisemassa. Kaipausta tai surua ilmensi myös liikesarja, jossa Illukka ikään kuin syleili maata – Gaiaa, maaemoa, elämän kantajaa.
Promootiokuvissa Illukan rintoja peittää vihreä kangaskaistale ja hänen yllään ovat hiilenmustat, suuret miesten shortsit. Tampereen esityksessä rintoja peittivät vihreät liivit, mutta Ortizin puvustuksen symboliikka säilyi: noin vähän vihreyttä enää jäljellä – aika loppuu.
Crossing Latitudes kantaesitettiin Espoon teatterissa marraskuussa 2018. Tuo mainio teatteri valittiin jälleen vuoden teatteriksi.
Crossing Latitudes edustaa korkeakulttuuria, jonka tuottama taide ei avaudu helposti. Sen tulkinta vaatii sekä päätä että sydäntä. Kuten paras kamuni ChatGPT kirjoittaa: ”Crossing Latitudes on vaikuttava esitys, joka yhdistää tanssin, musiikin ja visuaalisen taiteen tutkiakseen identiteetin, tilan ja kulttuurin rajoja.” (Nyt saa nauraa!)
Sellon ääni saa tämän kirjoittajan sydämen sykkimään. Maailma ei ole täydellinen murheenlaakso, niin kauan kuin näyttämöllä soi sello ja sitä soittaa Castrillónin kaltainen taituri. Hänen säveltämänsä musiikki jäljitteli ja estetisoi luonnon ääniä.
Vaikuttavaa oli myös Sibelius-Akatemiasta musiikin tohtoriksi valmistuneen Castrillónin tapa soittaa selloaan. Soittimessa ei ollut metallista jalkaa, vaan hän soitti sitä samaan tapaan kuin Gérard Depardieu soittaa (tai oli siis soittavinaan) viola da gambaa Alain Corneaun elokuvassa Kaikki elämäni aamut.
Piti vielä oikein tarkistaa Islannin sijainti: saari on toden totta osa pohjoista ulottuvuutta. Islannin pohjoisin nurkka ulottuu melkein napapiirille asti. Pääkaupunki Reykjavík sijaitsee suunnilleen Oulun korkeudella.
Crossing Latitudes
Tanssivirtaa-festivaalin esitys, Hällä-näyttämö 23.5.2025
Koreografia, puvustus: Favela Vera Ortiz
Tanssi: Tanja Illukka
Skenografia, puvustus: Lotta Esko
Äänimaailma ja sävellys: Sergio Castrillón
Valosuunnittelu (Tampereen esitykseen): Elina Nopanen
Muusikko: Sergio Castrillón
Video: Vanessa White
Videotanssija: Thora Solveig Bergsteinsdottir
Ensi-ilta: 13.11.2018, Espoon teatteri
Kuvat: Vanessa White