Vantaan Näyttämön The Addams Family oli yllättävä valinta Työväen Näyttämöpäivien juhlavuoden kutsuvierasnäytökseksi. Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoittama musikaali ei taida kuulua lajityypin suurimpiin valioihin, mutta ajankohtainen se toki on. Olemme jo vuoden ajan seuranneet, miten eräs toinen ”hirviöperhe” pystyttää omaa kultaa kimmeltävää palatsiaan Yhdysvaltojen pääkaupunkiin Washingtoniin.
Musikaalin tekijät osoittivat näyttämöllä taituruutta, joka veti vertoja ammattilaisten tekemiselle. Musikaali on teknisesti hyvin vaativa laji, ja tekijöiden vakuuttava osaaminen kertoo siitä, mitä vuosikymmenien aikana kehitetty koulutusjärjestelmä on saanut aikaan. Harrastajateatterin leveä kärki muodostuu niistä tuhansista nuorista, jotka vuosittain pyrkivät opiskelemaan Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle. Nämä lahjakkaat nuoret ovat valmiita tekemään kaikkensa unelmiensa eteen.
Näyttämöpäivien avajaispuheessa kannatusyhdistyksen puheenjohtaja Jatta Juhola puhui leikkauksista ja kulttuurialan taloudellisesta ahdingosta. Elämme kovia aikoja, mutta toivoa on: teatterialan koulutusrakenteet ovat yhä pystyssä. Alan koulutusta annetaan korkeakoulujen lisäksi neljässä ammattikorkeakoulussa, kolmessa toisen asteessa ja useissa kansanopistoissa. Ehkä ajan merkki on kuitenkin se, että lopettamisuhan alle on näistä yksiköistä joutunut Tampereella toimiva Voionmaan opisto, joka on toiminut vuosia Työväen Näyttämöiden Liiton tärkeänä koulutuspaikkana.
The Addams Family oli lajityyppinsä puolesta ajan hermolla. Mitä pelottavampia aikoja eletään, sen kevyemmin askelin teattereissa usein tanssitaan. Musikaali koki renessanssin Broadwaylla juuri 1940-luvun alussa, kun Yhdysvallat joutui mukaan toiseen maailmansotaan.
Kolmatta maailmansotaa ei vielä onneksi ole julistettu alkaneeksi. Siti suomalaisissa teattereissa tanssitaan ja lauletaan kuin viimeistä päivää. Suomen ammattiteatterit ovat tuottaneet tällä esityskaudella seitsemän Broadway-tyyppistä musikaalia, joiden budjetit liikkuvat 0,5–5 miljoonan euron välillä. Ajat ovat kovat, ja kuten tiedämme, rahasta on huutava puute.
Vantaan Näyttämön tuotanto on syntynyt huomattavasti pienemmillä panostuksilla, mutta harrastajateatterin voima näkyy yhteisöllisyydessä: näyttämölle saadaan suuri joukko esiintyjiä ja näyttämön taakse elävä orkesteri. Perjantaina Mikkelissä nähty tulkinta oli riemastuttava yhdistelmä lahjakkuutta ja esilläolon riemua. Erityisesti laulusuoritukset säväyttivät; koulutus ja kokemus antoivat tulkintoihin varmuutta, joka salli katsomon rentoutua ja nauttia.
Ohjaaja Simo Lappalaisen ja koreografi Reetta Aarre-Ahtion luoma liikekieli oli hiottu viimeisen päälle. Ryhmä soi kuin orkesteri, ja joukkokohtauksissa jokainen tanssija toi mukaan oman yksilöllisen mausteensa. Kohtausten ajoitus osui nappiin. Vaikka huumori on perusluonteeltaan ”patavanhoillista”, nauru maistui. Ira Venäläinen raudanlujana Morticiana ja Jyrki Lepomäki luovivana Gomezina loivat hienon vastaparin. Sallamari Tervonen Wednesdayna alisti tahtoonsa niin isänsä kuin sulhasensa Mal Beineken (Tatu Lääveri). Sofia Grönbergin Mumma puolestaan oli herkullinen arkkityyppi noitahahmoineen.
Vahvatahtoinen nainen ja tossun alla oleva mies on komediaperinteessä piilosovinistista vakiokamaa – hahmo, joka on elänyt vahvasti Siiri Angerkosken Justiina Puupäästä Marjatta Raidan rooleihin Uuno Turhapuroissa.
Tämä tuotanto osoitti, etteivät suuret musikaalit onnistu ammattiteattereiltakaan ilman harrastajien panosta, ja kääntäen: harrastajakenttä tarvitsee ammattilaisia. Työryhmän taustat ovat vakuuttavia: kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio ja ohjaaja Simo Lappalainen tuovat esitykseen vankan ammattitaidon. Esiintyjät, kuten Tervonen, Lääveri ja Venäläinen, edustavat sitä korkeaa osaamista, jota suomalainen teatterikoulutus tuottaa – olipa kyseessä sitten ammattilaisuus tai intohimoinen harrastaminen.
Charles Addamsin 1930-luvulla luoma goottilainen estetiikka elää ja voi hyvin, aina New Yorkerin sarjakuvista nykyisiin Netflix-hitteihin. Addams pilkkasi amerikkalaista ydinperheihannetta. Hänen ”hirviöperheensä” on kuitenkin loppujen lopuksi inhimillisempi kuin monet kiiltokuvakulissit. Vantaan Näyttämö toi tämän lämmön ja outouden Mikkelin lavalle tavalla, joka muistutti meitä teatterin voimasta – silloinkin, kun maailma ympärillä tuntuu synkältä.
The Addams Family, Vantaan Teatteriyhdistyksen esitys Työväen Näyttämöpäivillä 23.1.2026
Ohjaus Simo Lappalainen, käsikirjoitus Marshall Brickman ja Rick Elice, musiikki ja laulujen sanoitukset Andrew Lippa, kapellimestari Vesa Hiidenmaa, koreografi Reetta Aarre-Ahtio, tuottaja Iida Carter, musiikin sovitus ja nuotinnus Vesa Hiidenmaa, laulunopetus Vesa Hiidenmaa, musiikkituotanto ja ohjelmointi Vesa Hiidenmaa, Elmeri Putkonen, äänisuunnittelu Teemu Mäkinen, äänitehosteet ja maisemat Esa Lindroos, valosuunnittelu Ari “Valo” Virtanen, näyttämöllä Jyrki Lepomäki, Ira Venäläinen, Sallamari Tervonen, Leo Monnet, Elmeri Putkonen, Sofia Grönberg, Rihard Kangasniemi, Jaakko Sippola, Anna Hynninen, Tatu Lääveri, Emmi Tiainen, Anna Hietaneva, Enjalinnea Nieminen, Jasmine Lindberg, Nea Lustila, Armi Salli, Riina Smolander, Hansu Keskinen, Pietari Kantonen, Mailis Toivanen, Tiina Nieminen, Eeva Tiitta, Lina Carlsson, Sara Lohiniva, Emmi Tiainen, äänenjohtajat Jaakko Sippola, Emmi Tiainen, Mailis Toivanen, Hansu Keskinen, orkesteri Jere Pehkonen, Esa Lindroos, Lauri Peltonen, Mika Perälä, Noora Harjula