Tarinan kekseliäs juoni toimi näyttämöllä, mutta Satu Rämön kuvailevan tekstin dramatisointi on varmasti tuottanut päänvaivaa sekä dramaturgille että ohjaajalle. Helsingin kaupunginteatterin tapaan näyttelijäntyö oli vaikuttavaa, mutta dekkarin lajityypille ominaisesti henkilökuvat jäivät hieman ohuiksi.
Satu Rämön dekkareista on tullut ilmiö. Kirjojen käännösoikeudet on myyty kymmeniin eri maihin, ja niistä on tehty televisiosarja. Suomen teattereista tarinan eksoottisessa Islannissa murhia ratkovasta Hildurista ehti tuoda näyttämölle ensimmäisenä Helsingin Kaupunginteatteri. Ensi-illassa yleisö osoitti tyytyväisyyttään raikuvilla ja pitkillä aplodeilla. Rämön kirjoja lukeneelle näytelmä saattaa kuitenkin herättää myös ristiriitaisia tunteita.
Rämön kerronta on saanut kiitosta dekkari-genren kliseiden lempeästä purkamisesta ja huumorin käytöstä perinteisen synkkyyden rinnalla. Yksi murha ei riitä nykypäivän dekkaristeille, vaan liikkeelle pitää laittaa sarjamurhaaja. Rämö on kuitenkin luonut oman tyylinsä tähän pohjoismaiseen synkistelyyn. Kirjallisuuden tutkijat ja kriitikot ovatkin käyttäneet hänen romaaneistaan alakäsitettä Nordic blue.
Matkakirjailijana uransa aloittaneen Rämön romaanin dramatisointi ei ole ollut helppo tehtävä. Muuttaessaan kuvailevaa tekstiä dialogiksi Satu Rasila on korostanut voimakkaasti kohtauksiin liittyvää tilannekomiikkaa, jota romaanissa ei ole kirjoitettu auki. Esimerkin tästä saimme kohtauksessa, jossa näytelmän Jakob kärsii lentopelosta. Kirjan muutamat lyhytsanaiset repliikit muuttuivat Paavo Kinnusen esittämäksi tragikoomiseksi yksinpuheluksi.
Dekkareiden juonet noudattavat usein tuttua kaavaa, mutta Rämön tappajalla on yllättävä motiivi. Tämän kautta kirjailija tarkastelee kiinnostavasta näkökulmasta lajityypin usein mustavalkoista jakoa hyvän ja pahan välillä. Kirjassa ainoa minämuotoinen kertoja on murhaaja. Rasila ja ohjaaja Tuomas Parkkinen olivat jättäneet tämän elementin pois ja korostivat tarinan dramaattisia käänteitä. Mukaan oli jopa ympätty poliisitarinoista tuttu ristiriita, jossa päällikkö osoittaa auktoriteettiaan omapäiselle alaiselleen.
Lukijan kannalta kiinnostavinta eivät ole juoni tai raakuudet, joita esimerkiksi norjalainen Jo Nesbø levittää lukijoidensa eteen. Usein kiehtovinta on ajan ja elämäntapojen kuvaus. Rämön päähenkilöt ovat tässä mielessä poikkeuksellisia: Hildur on opiskellut historiaa tohtoritasolla ja kirjan Jakob biologiaa. Molemmat ovat vaihtaneet akateemisen uran poliisityöhön. Fyysisestä tekemisestä – Hildurilla surffauksesta jääkylmässä meressä ja Jakobilla neulomisesta – on tullut selviytymisväline traumoista selviämiseen.
Nordic noir eroaa kyynisistä ja seksuaalisesti motivoituneista rikostarinoista yhteiskunnallisella ulottuvuudellaan. Rämön kirjoissa tämä yhteiskunta on kutistettu pienen islantilaiskylän mittoihin, mutta uhkakuvat ovat yleismaailmallisia. Hildurin kahden nuoremman siskon katoamisesta 20 vuotta sitten alkaneen tragedian syvyyttä kuvasi se, että Hildur ja hänen tätinsä jäävät sukunsa viimeisiksi.
Ehkä mieleenpainuvimman roolin teki Jari Pehkonen, joka urakoi näytelmässä neljä roolia. Hän luonnosteli narsistisen lakimiehen näyttämölle tavalla, joka sai yleisön nauramaan. Kirjailijan kuvaus menestyvän miehen sikamaisista käytöstavoista muuttui tässä herkulliseksi monologiksi. Pehkosen bravuuri alleviivasi näyttelijätyön muuten pelkistettyä tyyliä. Ohjaaja ja näyttelijät ovat luottaneet siihen, että Rämön tarina kantaa ilman liioittelua.
Sain seurata esitystä Arenan toiselta riviltä, mistä käsin näyttelijäntyön hienous ja herkkyys pääsivät oikeuksiinsa. Arenan näyttämöä hallitsi musta, ylöspäin viettävä muuri, ja valkoiset sivuseinät toimivat videoskriineinä. Värimaailmaa hallitsivat musta, valkoinen ja tietenkin Islannin kaamosajan sininen. Antti Mattilan ja kumppaneiden skenografia oli saumattomassa suhteessa esityksen pelkistettyyn dramaturgiaan.
Hildur, ensi-ilta Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 28.1.2024 (Huom: tarkista vuosiluku, tekstissäsi luki 2026).
Alkuperäisteos: Satu Rämö, Dramatisointi: Satu Rasila, Ohjaus: Tuomas Parkkinen. Lavastus: Antti Mattila : Elina Kolehmainen, Valosuunnittelu: Petteri Heiskanen, videosuunnittelu: Toni Haarainen, Äänisuunnittelu: Eradj Nazimov, Naamioinnin suunittelu: Jutta kainulainen, Dramaturgi: Ari-Pekka Lahti
Rooleissa Elena: Leeve (vier.), Paavo Kinnunen (vier.), Ursula Salo, Mauno Terävä, Sari Haapamäki, Sanna June Hyde, Linda Hämäläinen, Unto Nuora, Jari Pehkonen
Videolla: Vappu Nalbantoglu, Aapo Korhonen
Äänet: Emma Räsänen, Vilja Paasila